Prologi: Kuuma, päättymätön kesä

Vuoden 2018 kesä oli selvästi Vilhon elämän kuumin. Helteelle keksittiin pitkin kesää erilaisia nimityksiä ja määreitä, mutta kaikesta huolimatta elokuun loppua kohden syksy on vastassa. Lämpö pitää silti hämmentävän pitkään pintansa, loppuneeko tuo koskaan?

Vilho on kahlannut helleaallon läpi töissä ja kesä on kieltämättä vaikuttanut tarunhohtoisen pitkältä, päättymättömältä. Lomaa on odotettu kuin sadetta, odotettu kuin virvoittavaa tuulevirettä mutta kuumat päivät ovat seuranneet toisiaan ilman sateita, vailla viilenemistä.

Liikuntakaan ei ole suuresti kuumalla maittanut, mutta Vilho on oppinut pyöräilemään myöhäisen illan, oikeastaan yön hetkinä. Kuumuus on hieman hellittänyt ja poluilla viillettäessä on voinut tuntea virkistävää ilmavirtaa. Kuumuus on pistänyt Vilhon liikkeelle, kotona tuntuu kuin olisi odottamassa hidasta mutta vääjäämätöntä paistumistaan.

Syksyn tulo ei tunnu vielä lämpötilassa, mutta hämärä hieman yllättää Vilhon eräällä myöhäiselokuisella iltalenkillä. Malmin hautausmaa on kuulunut Vilhon reittiin usein; vaikka periaatteessa Vilhon mielestä pyörät eivät kuulu kirkkomaille, niin Malmin tapauksessa aluetta halkovat isot, maantiemäiset tiet ja niitä Vilho kehtaa ajella. Iltayhdeksän jälkeen ketään ei ole missään, joten häiriötä tuskin ajelusta on ja kuten niin kuluneesti sanotaan, varsinaiset asiakkaat eivät enää valita mistään.

Pimenevässä yössä Vilho kiitää yksivaihteisella pyörällään ja muistelee: neljäs tai viides poikkitie vie hautausmaalta elävien maille, suojaista kuusikujaa tunneliin, Lahdenväylän ali ja Viikin uudelle kirkolle, siitä suurille peltomaisille aukeille pitkine väylineen. Sankarimme kiitää pyörällään ja laskee poikkiteitä vasemmalle: yksi, kaksi… ehkä se oikea oli se viides?

Niin Vilho ajaa neljännen väylän ohi ja huomaa heti missanneensa reitin vapauteen. Ohi ollaan jo menty ja on käännyttävä viidennelle tielle. Pieni kieppaus kuusiaitojen välissä, yhden ison puutarhablokin kierto , kääntyminen ja sitten tunneli on edessä, mustana. Miten yö tuli nyt näin pian, eihän alikulussa edes näy mitään, mustaa vain - eihän tässä sentään jäädä tänne yöksi?

Tunnelissa ei tosiaan näe mitään, mutta nopean pyörän selässä Vilho huomaa, miten tunnelin poistumispäässä portit ovat kiinni. Ei täältä niin vaan lähdetäkään. Oikeassa reunassa on kuitenkin vielä reitti auki, eikä kello tosiaankaan ole vielä kymmenen, jolloin hautausmaa sulkee.

Vilho livahtaa ulos, mutta koska kyseessä on monikaistainen väylä, edessä on vielä toinen tunneli lyhyen avo-osuuden jälkeen. Tämä tunneli on kokonaan auki, mutta Vilholla on edessään uusi järkytys: oikeassa reunassa, tunnelin keskivaiheilla seisoo mustana hahmona suurikokoinen hahmo kuin jonkinlainen portinvartija tuonpuoleisesta. Murtosekuntien aikana Vilho näkee hahmon munkkikaapuisena, aavemaisen karmeana ja kokonaan mustana silhuettina. Pyörän kiitäessä hahmon ohi munkkiviittainen hahmo osoittautuukin kahdeksi teinipojaksi, jotka seisovat käytävän hämärässä. Pojat supisevat ja sopivat jotain tunnelin suojissa. Vilho lipuu jo Viikin kirkon piazzalle

Vaikutelma hahmosta seuraa kuitenkin Vilhon mielessä todellisena. Yön ilmavirrassa on jotain hieman viileämpää, kun Vilho ohittaa kirkon, jota voidaan pitää jo jonkinlaisena hiljaisena virstanpylväänä suomalaisessa rakentamisessa. Kirkossa on paanuja, sen edessä on italialainen piazza bistroineen urbaanissa asetelmassa, mutta heti kirkon takana on puro, vihreät nurmikentät ja ulkoilualueen avara luonto täydellisenä kaupunkimaiseman kääntöpuolena, kaikki tämä sekunneissa jopa Vilhonkin pyöräilyvauhdilla.

Olen tosiaan loman tarpeessa, tuumii Vilho. Lapsena on luettu lisäksi liikaa Edgar Allan Poen novelleja, kun mystisiä hahmoja vilisee jo lähiöiden kulmillakin Susivuoren mielestä. Alkavat arjen kivimuurit ahdistaa ja tuntuu olevan vaikea löytää sitä oikeaa risteystä ulos.