Jossain vaiheessa korkealla, - Vilho tulee herkäksi tuulelle. Hän säpsähtää sitä, kun tuuli nousee. Säästä tulee muutenkin osapuoli kaikessa. Sää sanelee, korkeus määrää. Sellainen luonnoneläin Vilho on, uudessa ympäristössä. Vieraassa ympäristössä.
Sepeli kahisee jaloissa. Taukoa pidetään liian myöhään ja liian korkealla. Tavaroista pitää pitää huolta, sillä muuten ne valuvat alas rinnettä jonnekin kauas, alamaailmaan.
Väsymys ja innostus korkeudesta käyvät kilpaa. Kirkkaus on... häikäisevää. Vilho haluaa jakaa kuviaan, mutta ei näe mitä kuvaa. Korkeus, se mitä tässä haettiin, katoaa kuvissa.
Kaikki tämä kauneus on aivan kuin käden ulottuvilla. Mutta ihmisen aika katoaa, kello tikittää vääjäämättömästi.
Vilho juo ja syö eväitään, ihan puhtaasti järjen sanellessa niin. Nälkää janoa ei ole, vuoren jumalatar on vienyt kaiken muun tarpeen. Hulluus, uupumus – molemmat muutaman nallekarkin, vesihuikan päässä.
Sitten kun se on saavutettu, se on saavutettu.
Nousemista suurempaa hulluutta on huipulle saapumisen hulluus. Huipulta on valokuvien jälkeen kiire alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti