Pientä päivitystä tässä taas minultakin, nimittäin Siiri on lähtenyt ilmojen teille! On a-i-v-a-n valtavasti kerrottavaa, sillä kaikki on ollut ihan uutta.
Kentälle matka meni mukavasti Vilhon matkalaukussa, Susivuorten näppäillessä tikettiautomaattia oli sopivasti aikaa nousta kyydistä ja tarkastella paikkoja.
Kansainvälinen lentokenttä! Kaikkialla on valtavasti väkeä, laukkuja ja vilinää. Väistelin siinä pyörillä kulkevia laukkuja ja kummastelin kielten moninaisuutta, kun juoma-automaatin takaa ilmestyi maailmanmiehen ottein vanhempi kenttätonttu. Tämä tonttuherra, nimeltään Avi, kiskoi minut heti syrjemmälle ja pois niiden valtavien laukkujen alta. Hän ohjasi minut pikemmiten takahuoneeseen. Takahuoneessakin oli melkoinen vilske, sillä se oli oikeastaan varsinainen halli. Matkalaukkuja kiisi pitkin liukuhihnoja ja ilmastointi vain humisi.
Tällä Avilla oli ihan mukava nurkkaus siellä alueella, jota hän muuten nimitti tekniseksi tilaksi. Nurkkaustaan senioritonttu kutsui loungeksi. Siellä oli pari mukavaa nojatuolia ja pian päästiinkin jutustelemaan termospullokahvien ääreen. Ystävällinen isäntä tarjosi kasvis-wrapit - en tuntenut moista täytettyä leipää lainkaan, mutta Avin mukaan nämä olivat lentokentillä arkista muonaa. Olihan se wrappi maittavaa, eikä kahvissakaan ollut moitittavaa. Lentomatkailijan kyllä kelpaa, kunhan vaan on oikeus päästä loungeen.
Kentälläkin kuulemma oli tonttua kuin pipoa, kertoi Avi. Hän valvoi matkatavaralogistiikkaa (sana ei minulle oikein avautunut), mutta paljon oli porukkaa myös lentokoneiden kimpussa. Jylisevä ääni kertoi aina välillä, miten joku kone taas nousi Helsinki-Vantaan kentältä. Avi katseli toistuvasti kelloaan ja mutisi sellaista kuten “Oulun kone lähti taas myöhässä” tai “Olipa Arlandan koneella ärhäkkä startti”.
Loungessa aika meni rupatellessa oikein mukavasti ja se erikoinen wrappikin vei nälän. Lentoni tiedot tentattuaan Avi istutti minut pienen kärryn pienelle lavalle ja ja niin lähdimme kohti “geittiä” mikä ikinä se sitten olikaan. Pian olimme ulkoilmassa ja sielläkin oli vipinää, junamaisia ajoneuvoja, busseja ja henkilöautoja suhasi lentokoneiden lähellä. Itse koneet olivat valtavan kokoisia valkoisia sukkuloita pienine ikkunoineen. Ja pian taas ilman täytti mykistävä jyly, kun kiitoradalla kone kiihdytti ja nousi taivaalla. “Rigan kone ihan ajallaan”, sanoi Avi jälleen kelloaan vilkaisten.
Lähellä konetta, teräsportaiden alapäässä Avi vihelsi terävästi ja hetken kuluttua portaita asteli aivan käsittämättömän tyylikäs tonttunainen. Nyt Avi hyvästeli minut ja kiitin kaikesta. Saapuneelle naiselle Avi sanoi” Katsothan että tämä neiti pääsee mukavasti Müncheniin.”. Sitten pappa oli jo vaunuineen kadonnut huoltotien vipinään.
Tyylikäs tonttudaami kertoi nimekseen Silke ja sanoi olevansa lentoemäntä. En ole kyllä koskaan nähnyt niin näyttävää tonttua: Upea sininen jakkupuku, kengät ja pieni lakki sävy sävyyn. Kaikesta näki heti, että siinä on kokenut maailmantonttu joka säteili eleganssia ja itsevarmuutta. Silke ottikin tilanteen heti haltuun ja ohjasi minut varmoin ottein lentokoneeseen, siellä pieneen kabinettiin, jossa oli kuin olikin kolme istuinta.
Lentoemännällä tuntui olevan kiirettä ennen lentoa, joten istuin vain ja katselin ikkunasta matkatavaravaunun purkamista. Vilhonkin laukku sieltä kulki hihnaa pitkin syvälle lentokoneen uumeniin. Ennen lentoa kuului jännittäviä kuulutuksia ja sitten lentoemännät alkoivat taukojumppaa muistuttavan rituaalin. Se huvitti aluksi, mutta sitten tajusin, että kyse olikin jostain turvajutusta ja vakavoiduin. Kuvaelman mukaan happiletkuja putoili koneen sisäkatosta ja pelastusliivejä pystyi myös puhaltelemaan omatoimisestikin. Siitä hetkestä alkaen olin varma, että kone putoaa, henki salpautuu hapen puutteessa ja lopuksi joudutaan uimasilleen mereen. Koko matkavillitys alkoi kertakaikkiaan kaduttaa. Silke ehti siinä välissä pistäytymään ja toi tarjottimella pienen lasin likööriä. Sain myös käpäliini kiiltävän kuvaston, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia ylellisyystarvikkeita, verrattomin verottomin hinnoin. Liekö kuvaston vai liköörin syytä, mutta matkailu alkoi taas tuntua riskeistä huolimatta makeammalta. Näin jo itseni uuden kellon ja uusien korujeni kanssa maailman estradeilla, uusi laukku täynnä tarpeellista eletroniikkaa.
Olisin pelännyt nousukiitoa valtavasti, ellei Silke olisi osannut rauhoitella minua ja hänen oma tyyneytensä tuntui tarttuvan. Kiitoradalla lentokone piti käsittämätöntä melua ja metelin kasvaessa myös vauhti kasvoi sellaisiin lukemiin, etten ole moisia koskaan autossakaan kokenut. Pensaat ja puut vilistivät silmissä, kone ravisteli ja täristi hieman mutta säntäsi ammuksen lailla aina vain eteenpäin pitkin alla kiitävää rataansa. Sitten tunsin kuinka pyörät irtosivat maasta ja koneen nokka nousi taivasta kohden. Pidättelin henkeäni, kun kone nousi puiden, teiden ja talojen ylle, pian ohuen pilvenkin läpi. Vieressäni Silke oli sulkenut silmänsä ja oli aivan kuin hän olisi nukkunut, niin rauhallinen hän oli. Silloin mietin sitä, miten tavallinen tonttu voi koskaan tottua tällaiseen lentämisen ihmeeseen niin, että rentoutuu kuin laiturilla ja sulkee vain silmänsä.
***
Voisin naputella vaikka kuinka paljon lentämisestä, kertoa siitä miltä maailma näyttää korkealta ja tarinoida myös ruokailurituaaleista lentokoneessa. Se syöminen kun muistuttaa jotain askartelua, sillä pöytä on pieni ja kaikki on yleensä pakattu tiukasti. Pakettien avaaminen ja juomalasien pystyssä pitäminen siinä piskuisella pöydällä on kuin akrobatiaa. Mutta ei mennä sen tarkemmin siihen. En sotkenut edes pahasti matkanuttuani ja koneet kuulemma siivotaan aina lennon jälkeen.
Perillä Saksassa linnottauduin tiukasti Vilhon reppuun, sillä vastassa oli aivan järjettömän iso lentokenttä. Se oli kuin kymmenkertainen Helsingin vastaava ja vipinää ja kieliä oli yhä enemmän. Lentokentässä on jotain innostavaa, kaikki on hienoa ja muodikasta – oikeastaan ainoa tuttu ja arkinen näky täällä olivat Vilho ja Annikki. Pitää kuitenkin hämmästellä sitä, että Susivuoretkin ravasivat tuolla isolla näyttämöllä kuin kotitanhuvilla. Koko ajan he tiesivät minne mennä. Välillä hypättiin jopa junaan, sillä siirryttiin kuitenkin vain lyhyt pätkä. Sitten ravi jatkui taas jalan. Oikeastaan en tiennyt koko aikana mihin tässä mennään.
Kentältä Susivuoret poistuivat laukkunsa saatuaan. Münchenin kentällä kiersi tunsinan verran laukkuhihnoja, ja alon ymmärtää paljon aamupäivällä kuulemastani asiasta Suomessa. Kaikkiaan melkoinen show on kulissien takana ennen kuin Vilho päästi kiskomaan kassit tuosta karusellista matkaansa.
Eipä aikaakaan kun Vilho suunnisti suureen autotalliin ja otti siellä haltuun mustan pikkuauton. Autoon lastattiin aivan koko omaisuus, sitten ajettiin parin puomin kautta kadulle, sitten pikatielle ja aina vain eteenpäin. Tuntui siltä, ettei mikään kohta hämmästytä.
Maantie oli kuusikaistainen kilparata. Liikenne tuntui sujuvan, mutta nopeudet olivat jotain aivan huikeaa luokkaa. Pian ympäristössä oli kuitenkin aivan valtavia vuoria ja niiden lomassa pujoteltiin lopulta yhteen kylään. Osa taloista oli upeasti koristeltu, seinillä oli kauniita maalauksia ihmisistä, tontuista ja eläimistä.
Toistui samanlainen rituaali kuin autonkin kanssa, Vilho otti jostain lokerosta avaimet ja sitten vain asetuttiin taloksi tänne jonnekin. Illalla käytiin kaupassa, pysyin visusti mukana seurassa. Outoa ja pelottavaa on tällainen vieraaseen taloon asettuminen. Koko projekti tuntuu hieman laittomalta: Ollaan vieraassa maassa, auto on jonkun toisen ja sitten mennään jonkun toisen taloon asumaan. Tämä tonttu menee nyt kyllä nukkumaan, josko uusi päivä toisi valaistuksen tähän seikkailujen päivään. Ja onhan tämä ollut melkoinen päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti