11.1 Sitten me otamme Udinen eli miten Susivuoret siirtyvät junamatkailuun

 Huhtikuu lähestyy loppuaan, mutta vielä ei ole kiirettä vappuhuiskan hankkimiseen. 

Sen sijaan Susivuorilla on pikkuhiljaa kiire pistää huilut laukkuun Triesten mukavassa kaupungissa. Herääminen yhdenteentoista matkapäivään tapahtuu virallisesti kahdeksalta, mutta Vilho vilkuilee kelloaan useasti jo seitsemän jälkeen. Jonkilaista jännitystä lienee ilmassa ja punaviinin aiheuttamaa unihaittaa.

Pariskunta pistää tavaransa kasaan säntillisesti ja ajoissa, kaikki on priimakunnossa ja jopa uusi HDMI-piuha on pakattu mukaan. 

Sadetta odotettiin. Vilhon avatessa perinteiset ikkunaluukut taivasta pimentämästä, tulee selväksi, että ulkona tuulee puuskaisesti, mutta sadetta piti (taas) tulla alkaen yhdeltä yöllä. Katu alhaalla on kuiva, olkoonkin että taivas on harmaa ja täynnä oikeaa sateenuhkaa. Aamutoimien aikana huoneistohotellihuoneessa alkaa sataa ja yhdeksältä Annikki ja Vilho ovat jo valmiit. Mutta mitään kiirettä ei ole, koska veturin kanssa on tapaaminen vasta käytännössä yhdeltätoista. Nyt sade yltyy ja vuoroin pysyy tasaisena, vähemmän tuntuu hiipuvan. Säähän on edelleen lämmin, mutta kun on reppu selässä ja matkalaukku vedossa perässä, ei sateenvarjokäsiä ole liikaa, etenkin jos pitää vähän suunnistaa puhelimen kanssa. 

Susivuoret lähtevät tasan kello 10 pois Triesten asiallisesta huoneestaan ja painelevat hissillä nelosesta nollakerrokseen ja kadulle. Täällähän ei ole avaimia, ovet toimivat koodilla, samoin alaovi. Mitään check-outia ei ole, kunhan poistuu kymmeneltä. 

Ulkona Vilho ei tarvitse sateenvarjoa. Susivuorten uskomaton munkki jatkuu ja ulkona sade on hellittänyt sen verran, että reppujen sadesuojat riittävät. Pientä roisketta on, mutta ei mitään rapaa tai kastumista. 

1024 ollaan rautatieasemalla. Mennään kahvilaan, niin tekevät kaikki muutkin. Siellä on kuhinaa, mutta vain normaalia italialaista asiointia. Cappuccinot tilataan, tietysti, siis Annikka hakee ja hoitaa. Tämä on Lavazzan kahvia, juoma on sakea ja robusti, hyvää. Jännä miten melkein aina perättäiset maitokahvit ovat erilaisia, yleensä silti hyviä. Kuten sanottu, Triestessä puhutaan yleensä vain maitokahvista, pieni tupataan tarjoamaan pienestä kapoisesta juomalasista, suurempi sitten capparimukista.

Mennään junaan. Tämä on tavallinen paikallisjuna ja edessä on muutaman pysähdyksen ja sellaisen tunnin keikka. Junassa ollaan 1047 ja kyyti lähtee kuten pitääkin 1058. Vilho on kiitollinen siitä, että reissun nappisuoritukset ja hyvä onni jatkuu. Kaikki on sujunut paria pientä pikkujuttua lukuun ottamatta kuten pitikin. Turha odottaa mitään ilotulitusta joka hetki, kannattaa huomata ennemmin se, kun sattuu silittämään maailmankaikkeutta myötäkarvaan ja osumaan sopivaan virtaukseen, etenkin kun siihen on tosissaan yrittänyt. 

1120-5 poiketaan Monfalconessa. Tässä on alkumatka menty rannikkoa pitkin ja nyt nähdään taas aika tiukkaa satamameininkiä. Jännää on se, että pysäkkien välillä ei ole mitenkään paljon asutusta, sen sijaan on välillä ihan vehreää metsikkö-pusikkoa ja jokia. Ihan tällaisessa Italiassa Vilho ei ole ollut aiemmin. Etenkin nyt sadekelillä lehtimetsän vihreys on huikeaa ja sitä korostavat toistuvat vesistöt radan alla ja kupeessa. 

Seuraava pysäkki on Sagrado suoraan pohjoisessa. 1134 saavutaan sinne ja koko ajan irrottaudutaan merestä. Vähän haikeaa sekin on, enää tällä reissulla ei palata suuren veden ääreen. Mutta Sagradonkin kohdalla virtaa levenänä Soča-joki. Soča on kuulemma luonteeltaan alppijoki, se saa alkunsa yli 800 metrin korkeudesta Juliaanisilta Alpeilta ja virtaa ennen Sagradoa Gorizian (ja Nova Gorizian) ohi, ja lähempänä merta mainitun Monfalconen kautta. Jokea pidetään hyvin kauniina, sillä siinä vesi on smargdinvihertävää. Jotain tuttua Vilhon mielestä joessa onkin, mutta sen selittää yhteys Alppeihin. Tämä on kalkkikivialueen joki, pohjassa ja rannoilla on luunvalkeaa kiveä ja joki on usein leveä, ei niinkään syvä. Tuo on juuri sellainen virta, jonka rannalla olisi mukava leiriytyä vihreiden lehvien varjossa, katsoa sen rauhoittavaa kulkua miltei puistomaisen kauniissa lehtipuumetsässä.

1143 juna on Goriziassa. Tämä onkin suurempi kaupunki ja vaikuttaa hyvin konstailemattomalta, jotenkin teolliselta ja työhön keskittyneeltä. Voipi olla, että tällaiset havainnot johtuvat siitä, että Vilho on viettänyt jo viikon päivät rantakaupungeissa, joissa promenaadit Fifin kanssa ja terassilla istuskelu ovat monelle totista työtä. Mutta rantaloma alkaa olla ohi tätä menoa. Gorizia lienee kyllä Italian slaavilaisen kaupungin nimi, mutta ollaanhan tässä alueella, joka on sitä historiallista rajankäyntiseutua ja jonka omistajuus on vaihtunut aikojen saatossa. Sloveniahan on koko ajan kivenheiton päässä, Itävalta-Unkarin varjo on toisinaan enemmän kuin pelkkä varjo. 

Gorizian jälkeen lähdetään melkein suoraan länteen ja ylitetään Soča (Isonzo italiaksi) heti kättelyssä. 

1151 pysähdytään vielä Cormons-nimisessä paikassa. Tämä on ihan täysin pikkukylä, mutta karttatiedustelu paljastaa todennäköisen syyn pysähtymiselle: Suoraan etelään kylästä on suuri teollisuuskeskittymä, jonka vaikutus on varmaan moninkertainen piskuiseen kylään verrattuna, kylään, jolla on silläkin sangen epäitalialainen nimi. 

1205 ollaan Udinessa. Vettä kuitenkin sataa, vaikka elämän ässäarvasta olisi voinut Vilhokin toivoa toisenlaisen raaputustuloksen. Varustaudutaan sadesuojin repuille ja sateenvarjojen kanssa, Vilho käärii punttinsa, sillä lätäköitä alkaa olla.

Reitti uudelle asunnolle on helppo, Vilho painaa mieleensä seuraavat etapit ja vetää kahden karavaania lehmusten alle ja eteenpäin, iloisen kevätsateen tuodessa oman sävynsä vihreyteen. 

Aseman seutu ei ole kovin ihmeellistä, jos ei nyt kovin pahaakaan. Susivuoret tosin lähtevät suoraa sivulle täältä ‒ pääsuuntana länteen pitkin Viale Europa Unita'ta. Mutta asemalla, junassa ja tässä lähellä väestön pääuskonto lienee Islam. Vilhoa asia ei sinänsä hetkauta, mutta jalkamiehissä sadepäivänä ei tavallista spaghettinaamaa tunnu näkyvän. Väki tuntuu olevan lähtöisin vähän kauempaa, ehkä Pakistanista tai siitä suunnasta. Tässä Vilho lienee kuitenkin väärässä. Udinessa on vain 483 pakistanilaista, mutta suurin vähemmistö on romaniasta, sitten on albanialaisia ja ukrainalaisia, afrikkalaisia ja sitten Aasian porukoita. Junahan vaikuttaa kokemuksiin, autoissa istuu näköjään Beppeä ja Marcoa normaaliin tapaan. Aseman lähellä on muutama etninen ruokakauppa ja muuta aasialaista yritystä täydentämässä kuvaa. Ovat paikalliset pastanaamat muuten asiallisia kuskeja, Susivuoretkin päästetään ihan erikseen kulkemaan, vaikka he itse oikaisevat erään pyörätien kautta. Mutta suurilla baanoilla ajetaan kovaa, se on maan tapa. 

Sade heltiää hieman ja parin kiertoliittymän jälkeen Susivuoret pääsevät perille suurelle kerrostalolle suurella Viale Venezialle, joka kulkee luotisuorana ja kaksikilometrisenä lounaasta koilliseen. Vähän nukkavieru naapurusto muuttuu virtaviivaisemmaksi asuinalueeksi ja koti-Viale osoittaa kuin sormi kohti Udinen historiallista keskustaa. Tässä on Susivuorille hyvä rappukongi odotella sateensuojassa. Pitkään ei tarvitse odotella, sillä asunnon avaimet tuo rouva M, joka puhuu Susivuorille tuokion englantia, kunnes puolukka-juolukka-mustikkamaan kansalaiset puhuvat sen verran bolognaa, että hänkin vaihtaa paikalliseen. Asiat selvitetään ja rouva luulee, että Susivuoret ovat aikuisia ja osaavat kyllä toimia ja hänellehän saa sitten pistää viestiä. Suomen passin lisämerkinnöissä kuitenkin lukee, että ulkomaalaisilta ei kysytä mitään ylimääräistä (kts. myös kohta Vältä numeron tekemistä).

***

Muuten tämäkin paikallinen sanoo, että hän haluaisi kovasti käydä Suomessa (tämä juttu toistuu). Koska on hieman epäkohteliasta paukauttaa siihen heti että "miksi?", Vilho ei sano oikein mitään ja kielitaito ei taivu heti heittämään, että "mieti nyt vielä pari kertaa, jookos-kookos?" Uutiset Suomesta kertovat, että nytkin tulee parhaillaan loskaa päin turpaa. Susivuorista ei kertakaikkiaan ole minkään tavallisen tai neuvostotasavallan matkailulähettiläiksi, heitä ei valittaisi kyllä mihinkään promo-delegaatioon. 

Molemmille retkikunnassa on kyllä selvää, että Suomi on paras paikka elää, mutta syynä eivät ole matkailunähtävyydet, muumit, kalakukko tai mämmi. Eivät porot eivätkä kelkkasafarit, eivät pakolliset lohiruuat, ei saunalla uhkailu tai vieminen pakkaseen revontulien alle. Pelkkä lumi ei tee kenestäkään symppistä.  Sitä paitsi totuushan on se, että Vilho haluaa murjottaa vuodesta puolet, ajaa ulkoiluvaatteissa yksin pyörällä töihin pimeässä, keittää tyhjällä toimistolla Juhla Mokkaa ja murahdella, olla sosiaalinen pelkästään omilla ehdoillaan. Antakaa (saatana) meidän olla onnellisia hiljaa keskenämme, ja kun kaikki on ohi niin viimeinen sytyttää valot. 

***

Totta puhuen emäntänä toimivan ihanan rouvan kanssa päästään siihen tulokseen, että elokuussa Suomessa on kivaa, suhteellisen vähän lunta ja lämpötila on passeli, kun se ei täällä ole enää niin hirveän virkistävä. 

Susivuoret ovat asunnolla keskenään 1245, saavuttuaan alas vasta 1238.

Näin Susivuoret ovat reissun yhdennentoista päivän iltapäivässä viidennessä asumuksessaan ja tämähän on mainio, suuri ja hyvin varusteltu asunto. Ainoa mahdollinen nurkumisen aihe on sadesää, mutta senkin pitäisi väistyä. Onpahan tullut käytettyä takkia taas tosissaan pitkästä aikaa.