Välinäytös: Vilho Frankfurtissa

 Sunnuntaina Susivuoret pääsevät kotiin.

Vilholla on mahdollisuus olla Suomessa sellaiset 20 tuntia. Elämän aikataulut ovat latoneet Susivuoren eteen työmatkan heti loman perään ja tietenkin sekin matka suuntautuu Saksaan. Siispä sunnuntaiyönä Vilho purkaa vähän laukkujaan ja pakkaa uusia. Reippaana kaverina Vilholla on työmatkalaukku jo odottamassa vaatteineen ja keskeisine tavaroineen, jotain pitää toki toisestakin laukusta vielä poimia.

Nykyaikaisesti maanantaipäivän Vilho on etänä, avaa koneensa seitsemän jälkeen ja tekee hommia kahteen. Kahdelta kone suljetaan ja Viltsu lähtee juna-asemalle, junalla lentoasemalle, kohti seuraavaa reittilentoa.

Frankfurtin-koneessa Vilho torkahtelee. Matka menee hyvin. Yölläkin Susivuori ehti nukkua melko hyvin, mutta olihan nytkin rytmissä ja vaihteessa kääntämistä, lomamoodista kohti työtunnelmia. Jossain vaiheessa yöllä lakanat kostuivat hikoilusta, mutta uni jatkui.

***

Illalla - siis edelleen maanantaina -  Vilho on Frankfurtin keskustassa hotellissa. Kaupungissa on miellyttävän lämmin, ei tunnu syksyltä tai syyskuulta, kesäiseltä elokuulta ennemmin.

Tähän konferenssiin Vilho halusi osallistua ja otti sitten sen mitä tuleman pitää, tiukan siirron lomalta takaisin matkustamaan. Kaikki tämäkin olisi puhdasta viihdettä, ellei alkaneen viikon loppupuolella olisi kruununa lauantainen marathon Espoossa. Vilho tietää hyvin, ettei näillä reissuilla liikaa nukuta, eikä muutenkaan varsinaisesti suunnata elämää kisaa kohden. Miten koko tämä kisakausi on ollutkaan kaatumista kohti seuraavaa juoksua, itsensä kokoamista ennen kisaa ja kisassa kilometri kilometriltä. Mutta mennään nyt, kun on hyvä tie saatu.

Myöhäisillalla Vilho kävelee yön jo pimentämässä Frankfurtissa ja käy katsomassa muutaman nähtävyyden, jokivarren  ja muutenkin elämää. Päivällisen työmatkalainen hoitaa maanmainiolla nouto-kebabilla. Täällä onkin paljon turkkilaisia ja etniset ruokapaikat ovat hyvin houkuttelevia ja annokset herkullisia.

Vilho syö ja lepää välillä. Annos on hyvä ja täyttävä, pakko on oikasta toisinaan. Hotellissa on aika lämmin, ilma on kostea, mutta ei tästä voi valittaa, syksy on Suomea jo suudellut ja talvihan se sieltä tulee sitten heti perässä. Vielä on siis kappale kesää ja se otetaan vastaan. Hotelli on Vilholle sopiva, vaatimaton mutta asiallinen, pikkuisen nuhjuinen. Paljon samaa kuin Susivuoressakin. Kotoisuuteen ei tarvita kultaa tai kimallusta, eikä Vilho halua olla vääränä esineenä väärässä paikassa.

Vilho juo Aldin olutta muovipullosta ja miettii: Tätähän olen aina halunnut - matkoja, lentoja ja ulkomaan seikkailuja. Vieläpä näin ylitsevuotavasti, että kotona vain käännytään, käydään laukkua vaihtamassa. Ja mikäs siinä, miksei seikkailun jälkeen voi tosiaan mennä marathonillekin. Torstaina illalla Suomeen, perjantaina töihin ja numeroa hakemaan, illalla paitaa esille ja lauantaina lenkille. Tätähän minä tarvitsen, tahdon ja janoan, tämä on se malja, jonka olen kaatanut, eikä sitä anneta pois, miettii Vilho. Melko lämminkin olut on kuin nektaria ja ulkona taustalla pauhaa suurkaupunki sopivana huminana.

Myöhemmin yöllä työkaveri Mattikin saapuu, ensimmäiset sessiot ovat olleet maanantaina jo puoliltapäivin, Vilho pääsee mukaan vasta tiistaiaamuna, päivänä kaksi. Matti on juhlatunnelmissa, verkostoiduttu on ja nautittu vieraanvaraisuudesta. Näin olkoon, mukavaa että Matti on viihtynyt.

***

Päiviä myöhemmin on torstai, konferenssi jatkokouksineen päättyy lounaaseen. Vilholla on kupissaan espressoa kahviautomaatista. Juoma on parempaa kuin monessa kuppilassa. Ruuat, tarjoilut, puheet ja seura ovat olleet huippuluokkaa. Puolihiljaiset suomalaiset ovat taas saaneet astua vähän parempaan maailmaan pölyttyneistä toimistoistaan, nauttimaan suoraan sanoen hienomman väen pöydissä, puhumaan korkeimmissa porukoissa. Vilho istuu kahvinsa kanssa keskustan Hiltonin riippuvassa tuolissa, keinutellen ja katsellen suuren luksushotellin aulan näköalahisseille ja sisäpihalle näkyville oviriveille. Tässä maailmassa voisi viihtyä. Mutta onhan tämäkin unta, mukavaa sellaisena ja kenties sopivina annoksina - kuin suklaapala tai hyvä pressokupillinen. 

Vilho nauttii siitä, miten he Matin kanssa ovat rakastettavia maalaistolloja näiden tuttujen piirissä. Sinisilmäisiksi Matti suomalaisia kutsuu, hyväuskoisiksi ja vilpittömiksi. Satavuotta lienee pojilla jo kokemusta kimpassa, mutta ovat pysyneen pojankloppeina pelkästään jo senkin takia, että kummallekaan nämä ripaukset luksusta eivät ole itsestään selviä, eikä päivälliset pitkästytä. Aurinkoa ei enää huomaa, jos ei tunne lämpöä iholla, eikä näe valoa ja varjoja. 

 Vielä kerran hyvästellään tutut, kätellään ja kiitetään. Aulasta suomalaiset poistuvat miltei sivuovesta, sillä pitkät jäähyväiset ovat olleet jo mittavat ja on aika kadota kaupunkin kohinaan.

Vilho on nukkunut hyvin ja löytänyt aamupäivällä netistä tiedon siitä, että tässä rahamaailman suurkaupungissa on museo, josta löytyy Sandro Botticellin taulu. Tämän merkkiteoksen lisäksi paikassa on muitakin mestariteoksia. Tarvitsee enää kertoa Matille, että Vilhon vapaat tunnit ennen lentoa ovat nyt kirjattu ja lukittu.

Matti lähtee Vilhon kanssa kesäkelissä kohti museota. Vilho on takavuosina kiskonut Matin van Gogh       -museoon Amsterdamissa, liekö kumppani käynyt sen jälkeen tauluja missään katsomassakaan. Ei Mattia ole pakotettu, on vaan hänkin tajunnut tulla oikeaan aikaan perässä.

Myöhemmin Vilho tajuaa, että Städel on aika kova taidemuseo. Monilta mestareilta on ainakin yksi taulu ja teokset toinen toistaan kovempia. 

Jossain vaiheessa Vilho on saanut sen verran etumatkaa Mattiin, että Sandro Botticellin teoksen luo Susivuori saapuu yksin. Ei tässä tilassa ole muitakaan nyt, tässä on toinenkin mestarin taulu, sitä pidetään hänen työpajansa tuotteena joten siitä ei niin paljon meluta.  Ei melua Vilhokaan, hiljaa on ja itkee pian. Sellaista sattuu Botticellin kanssa, niin Firenzessäkin.  

Pian hetki on mennyt, se on hetkille hyvin tyypillistä. 

** 

Matti tuntuu innostuneen museosta, ei pysty asiaa sanallistamaan mutta tuskin Vilho sitä odottikaan. 

Myöhemmin palataan joen yli, haetaan laukut hotellilta ja syödään pihalla lyhyesti eväsleivät. Sitten junalle, lentokentälle ja aikanaan ikuisen taivaan kautta kotiin. 

11. Lauantaihommia

 Reissun viimeinen varsinainen päivä on sekin huoltoa ja hommailua. Aamuherätystä tänään ei ole eikä muita kiireitä. Aamiainen ja muu puuhastelu voidaan siis hoitaa rauhassa täällä miltei kilometrin korkeudessa. 

Vilho ja Annikki tankkaavat auton suhteellisen edullisella itävaltalaisella polttoaineella. Autolla pyörähdetään myös Hofer-Aldissa, pienet ostokset täydentävät tuliaisia ja ainahan jotain kaupasta tarttuu. Mutta kotona on jo kaikenlaista paljon, lähinnä juomia on liikaa, mutta tuosta ei ole suurta lukua. Helteen katkeaminen vähensi aika lailla mehujen kulutusta, mutta vaikea näitä on aina arvata.

Illalla on toistaiseksi viimeisen Nukkumatin aika täällä Itävallassa. Kuten on mainittu, klassikkoanimaation seuraaminen ja videoiminen on Susivuorten tuttu harrastus. Nukkumatti on kyllä melkoinen kuvakirja ajastaan, samalla myös sellaisesta menneisyydestä joka ei Suomessakaan ollut mitenkään kovin vieras. 

 Susivuoret ovat myös kuunnelleet Yleltä kolmiosaista radio-ohjelmaa Nukkumatista, sen on laatinut aihetta akateemisesti tutkinut suomalainen. Nukkumatti on pohjimmiltaan berliiniläinen, täältä se on kaukana, mutta samassa kulttuuripiirissä sitä ollaan, isossa kuvassa. 

*** 

Pakkaminen hoidetaan, maallinen elämä kasataan taas melko pieniin paketteihin, ja Vilhonkin on ajateltava jo seuraavaa reissua. Ja se reissu on hyvin lähellä.

Tämä Alppimatka päättyy seuraavana päivänä, sunnuntaina. Vilho ei jaksa tuosta ajomatkasta kertoa, haikeaa on aina palata korkealta tasamaalle ja kotoa kohden. Kotiin sinänsä on mukava palata, mutta ainahan päättymiset ovat melankolisia.

Susivuoret palaavat aamusta alkaen suoraan Garmischin kautta, myöhemmin seikkaillaan vähän Saksan pikkukylissä, kun jälleen on Münchenin väistäminen ohjelmassa. Paluu sujuu autopalautuksineen ja tankkauksineen hyvin. Mutta tutuksi ovat nämäkin tienoot ja tämäkin lentokenttä jo käynyt. Kenties Vilhon mielessä on jo jotain muuta seuraavaan syksyyn. Sittenhän tuokin selviää. 

10. Perjantain perusleireilyä

 Perjantaina on rauhallista menoa lepohengessä. Suosivuoret käyvät aamupäivällä kyllä kaupassa ja hankkivat Sparista lähes kaikki kotiin tuotavat makeiset ja juomat. 

Tänäänkin on aikaa viettää parvekkeella ja syödä jääkaappia tyhjäksi. Iltasella on jo perinteinen kävely panimon alueelle ja lenkin päätepiste on pieni lampi Starkenberger See. Moni muukin on täällä kävelemässä ja kun ollaan saturaisen verran laakson yläpuolella, on täältä hyvin passelit näkymät sekä alas, että ympäröiville vuorille. Reitin varrella on panimon lisäksi niittymäinen pelto, josta osa kasvaa tänä vuonna korkeaa maissia. 

Päivä on parantunut iltaa kohden, mutta vaikka tässäkin menetettiin mahdollinen vuoristopäivä, ei Vilhollla ollut potkua lähteä taas uudelle lenkille heti seuraavana päivänä. Näin lipsahdetaan taas suoranaisesta urheilusta loman puolelle. 

9. Sinnesjoch vaikka pää pilvissä

 Obtarrenz on reilussa tonnissa oleva jonkinlainen ruutukaavainen omakotialue. Paikka on lähivuorten alarinteellä ja kantaahan paikka tietysti "Ylä-Tarrenz" -nimeä, Vilhon vapaasti muotoillen. Tämä on asuinalueena aika vauraan tuntuista. Taloista harva on vanha, tänne on tehty uutta ja upeaa aitoespoolaisessa hengessä ja samanlaisessa hengettömyydessä. Maisemat vastapäiselle Tschirgantille ovat hienot ja samoin kotilaaksoon. Asuinalueen takaseinänä on massiivinen vuorijono, joten sekin suunta on ripauksen komeampi kuin ruuhka-Suomessa.

Annikki ja auto jäävät paikallisen urheilukentän parkkipaikalle, Annikki tosin lähtee omin neuvoin kotiin päin, tutustumaan Vilholle jo tuttuun rotkoon vesivirtoineen samalla reissulla.  

Vilho pistelee pilvisessä säässä kohti juuri noita taustalla olevia vuoria, tämän kotilaakson lähinnä läntistä seinämäähän tässä tarvotaan, Tschirgant huolehtii jatkovuorineen siitä itäreunasta aika pitkälti. Totta puhuen kotilaakso Gurkltal kulkee lounaasta koilliseen, joten tässä ollaan luoteis-pohjoispuolella,Tschirgant ja sen jatkopala Simmering vastaavat muurina laakson kaakkois-etelästä. 

Seutu on Vilholle uutta, täällä on vähän kotikatua korkeammalla muutama majatalo, mutta pääosa asuintaloista on ruudukossaan yhdessä. Suuren majatalon jälkeen asumusta on vähän.  

Reissun sisällöksi jää tänään lähimaisemien katselu, sillä Vilho on tietoinen vuorten kupeessa roikkuvista pilvistä. Sinitaivas on tänään kortilla, valkoinen harso on tässä lähinnä kattona. Ainahan on toivoa siitä, että pilvipeite repeää ja Susivuorella on työn alla sekä nousua että etenemiskilometrejä. Tässä on aikaa odottaa ja samalla voi polkea neulasia merkityllä polulla. 

Aikanaan vuorta viistoava polku ohittaa piskuisen, alttarimaisen kappelin ja sen jälkeen pienen valkoisen alppikirkon omalla aukeallaan. Nämä paikat ovat erikoisia. Harvoin täällä edes tapaa ketään, mutta silti seudut eivät ole autioita. Näin heikommalla säällä ja jalkapoluilla saa totisesti olla rauhassa. Myöhemmin Vilho seuraa hetken tikkaa äänen perusteella, mutta ei saa siitä kunnon näköhavaintoa. 

Retken aikana Vilho leikkii GoPro-kamerallaan, edelleen on opetteluvaihe menossa eikä käyttämisessä ole mitään selkeää systeemiä. 

Korkeudessa 1675 Vilho on ohittanut suomalaishenkisen Bergwachtin mökin ja päässyt aution ja lukitun tuvan jälkeen kohdevuoren kupeeseen kunnolla ja samalla ensimmäiselle näköalapaikalle. Täältä näkee pohjoiseen edessä olevan solan yli ja pilvet roikkuvat näyttävästi siinä kuuluisassa 1800 metrissä, välillä vähän alempana, välillä korkeammalla. Nyt on vuorossa kunnon tauko. Nousua on ollut koko ajan mutta maltillisesti ja sellaiset 600 metriä metsässä. Seuraavaksi vuorossa on sitten se oikea nousu ja polku jatkuu melkoisen suoraan huipulle. 

Taukojuomien ja välipalojen jälkeen on miltei viileä, keli on syksyinen ja aurinko ei tule apuun. Pitkään ei vilu kestä, nousutyö huolehtii siitä. Nouseminen huolehtii myös siitä, että maisemista päästään eroon. Vilho saa vielä pari valokuvaa ja jossain näkyy pieni järvikin, mutta sitten mennään valkoiseen harsoon. Näkyvyys on aika pitkään sellaiset kaksikymmentä metriä, mutta ehkä kymmenen metriä on selkeää. 

Kapuaminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta mitään hirvittävän palkitsevaa sumuiselle huipulle pääseminen ei ole. Tämä on ns. nurmihuippu, joten matkalla koettu osittainen kivikko vaihtuu nurmikentäksi ja pyöreyden kautta tasaiseksi plaaniksi. Korkeus huipulla on 2273 metriä eli ihan mukavasti. Viltsu löytää lopulta jonkinlaisen mittaustolpan huippukohdalta, parimetrisen metalliputken, joka on vaijereilla tuettu. Karttasovellus kertoo kuitenkin täällä olevan ristin. 

Vilho videoi samalla kun aivan aidon kauhuelokuvan tyyliin risti ilmestyy pilven keskellä hetkeksi näkyviin kaiken vaaleanharmaan keskeltä, viidentoista metrin päässä. Susivuori säikähtää. Keskellä ns. kirkasta päivääkin voi olla aavemaista, kunhan on parissa kilometrissä yksin palloilemassa ja kristinuskon symboli pääsee yllättämään, ei puskista, vaan pilvestä.

Paluu alkaa kuvien jälkeen. Kuvat kertovat pilvestä ja rististä, maisemista ei ole siis mitään käsitystä, ei vilaustakaan tai hahmoa. Kaikki on ihan harsossa. Huipulta kun poistutaan, mennään kapoista väylää ja rotkoa on molemmin puolin. Sekin näyttää erikoiselta, muutama iso kivi ja osa teräväreunaisesta, kraaterimaisesta kalliosta näkyy, mutta pohja tässäkin kuilussa jää kuvitelmien varaan.

Huipulla on paikoin viileä tuuli tai ilmavirta, nurmi on kosteaa ja leiripaikat tällä säällä vähissä, joten Vilho palaa sitkeästi samaan leiripaikkaan vähän 1700 metrin alle. Nyt otetaan repusta olut ja se maistuu kyllä hyvin. Pähkinöitä ja muuta pientä ruokana, valokuvia ja videoita ja sitten jälleen polulle ja nielemään kilometrejä autolle päin. Tänäänkin matkaa tulee, se vain jotenkin tuppaa umohtumaan, samoin kuin korkeuden takominen - kaikki on sen verran usvaista tällaisena päivänä. Mutta jokainen metriä on hoidettava, eikä tämä mikään hullumpi reitti ole. Erikoinen on tunnelma palatessakin, vaikka pilvestä on päästy, niin ei se päivä paista sen kummemmin puoleentoista kilometriin. 

Illalla pesu ja ruoka maistuvat, tänään voi myös nauttia retkijuomia monipuolisesti, sillä lepopäivähän se on seuraavaksi edessä. 

8. Sateinen keskiviikko

 Keskiviikkona sataa vettä kuten on ennustettu ja Vilholla on luvan kanssa vapaapäivä. 

Viltsu nukkuu pitkään ja syö rauhassa aamiaista, juo kahvinsa kiireettä. 

Tänään ei tehdä juuri mitään, mutta paperihommia hoidetaan kuntoon ja ladataan laitteita. Vilho kirjoittelee ja nyt ehditään piirto/maalauspuuhiinkin. 

Ulkona näkyy vielä hyvin lintuja ja parvekkeella pystyy olemaan sadekelistä huolimatta. Kovin viileää ei ole. Pilvet tuppaavat roikkumaan 1800 metrin korkeudessa, mutta tuo vaihtelee vuorikohtaisesti. 

Vaikka Viltsua kismittää vuoripäivien vähäisyys, on kuitenkin mukavaa pitää myös lomaa ja eihän tässä ole pitkään aika viime marathonista, juoksukausikin painaa tossua vielä taustalla. 

7. Puolivillainen puolipäiväretki tiistaina

 Vilho pääsee ajoissa liikkeelle, mutta suunnitelma on huono. Hän lähtee talolta kävellen takana nousevaan maastoon, tavoitteena takaikkunoista näkyvä vuori tai ainakin sen maasto.

Retkestä ei ole paljon kerrottavaa. Kartan lupaama tie löytyy, se onkin täysverinen asfalttimaantie, jossa kaahataan kovaa. Vilhon tiedustelussa tien vartta olisi voinut jatkaa lähemmäksi vuoria, mutta tuon tien pientareella ei mihinkään kävellä. Hölmön Susivuoren ajatukset olivat paljon pienemmästä tiestä ja kuuman päivän lenkistä ei tule oikein mitään.

  Vilho yrittää vielä metsätaipaleen kautta korkeammalle takamaastoon, mutta reissu päättyy aiemmin tutkitun vesirotkon ns. yläpäähän, paikkaan josta paikan nimikkovirta ja -rotko saavat varsinaiset vauhtinsa. Tässä kohtaa menee myös metsäautotie, siitä kun rotkon ohi viimein pääsee.

 Tästä tulee kävelypäivä ja asunnolla on sinänsä mukavaa virvokkeiden parissa. Nytkin on lämmin, oikeastaan kuuma päivä. Vilho saa reilusti askelia, mutta ajattelee tätä lähinnä lomailuna.  

6. Pleiskopf (Hoch-ImstI

 Edessä on metalliset portaat. Noustaan 23 askelta ihan pystysuoraan ja vieressä on myös kallioon kiinnitetty vaijeri. On aurinkoista. Vuorilla on aina sama aurinko, sitä muuttavat pilvet ja sade, mutta nyt paiste on lempeä ja pehmeä.

Mennään reilussa parissa tonnissa. Tikkailla on päästy yhdelle pikkuhuipulle mutta matka vain jatkuu, sen Vilho on huomannut vuorilla: harvoin täällä ollaan perillä.  

Hoch-Imst. Täällä päästään pikkusen reiluun pariin tonniin köysiradalla ilmaiseksi matkailijakortilla. Säästö on todella huomattava, sekä euroissa että kävelemisessä. Viltsu kävelee kuitenkin vielä miltei 500 nousumetriä, mutta on siinäkin kävelemistä. 

Tämä on erikoista maastoa. Alempana on vehreää ja myös ylempänä lampaita riittää, on paskaa sen verran että kauniilla nurmikentällä saa katsoa missä istuu. Mutta maisemat ovat kaikkialle jumalaiset ja mitä edemmäs menee, oikealle avautuu suhtellisen taivaallinen sola majataloineen, kivipuroineen ja niittyineen. Kivipuroiksi Vilho kutsuu vuorilta valuvia vaaleita sepelinoroja, maisemaa rytmittäviä pystyviivoja. Tässä ei ole mitään erikoista sinänsä, vaan myöhemmin tulevassa maiseman muutoksessa.

Köysirata puskee porukkaa ylös, mutta ylempänä on hiljaista. Samassa rytmissä kulkee ranskaa puhuva eläkeläispariskunta, joka kapuaa metalliportaat, mutta mummo kääntyy takaisin tiukassa kiviterassissa. Vilho on pikkusen hämmästynyt, mutta jatkaa yksin ylös. Kiviterassi on kapea lippa kalliossa, menon tekee hankalaksi se, että tässä pitää mennä puolikyyryä tovin. 

Maasto muuttuu käsittämättömän karuksi ja kiviseksi. Tämä on tylyä paikkaa ja 2,5 tonnia lähestyy sangen coloradomaisissa näkymissä. Vilho ei kuitenkaan ajattele näkymiä, siihen on kaksi syytä. Korkealla on sietämättömän kirkasta ja valokuvaaminen on ihan veikkaamista. Toisekseen täällä saa katsoa joka askeltaan, sora tai kivet luistavat jalan alla. 

Itse reissun huippu on pettymys, vihreä ja rauhallinen lammasnurmi ja tunne siitä, ettei mitään ole saavutettu. Edempänä on rosoinen huippu, kruunu nimeltään Rotkopf, jonka jatkeena on upeaa kivipitsiä ylemmäksi alueen päähuipulle. Vilho tietää, että aika ei riitä päähuipulle, sitä varten pitäisi laskeutua alas naapuri laaksoon ja sitten jatkaa uudestaan ylös. Viereinen kivikruunu on komeampi,  siellä on ristihuippu, polkua sinne ei kuitenkaan ole. Pleiskopf jää päivän suoritukseksi ja tyytyminen on lukemaan 2560 metriä ilman aitoa huippua, sillä ollaan laidunmaisella nurmivuorella. Silti nämä ovat Vilhon suurimpia lukemia, yleensä kävely vain alkaa alhaalta tonnista.

Reissu on aika petollinen siinä mielessä, että köysirata ja turistitunnelma tekee keikasta jotenkin keposen, mutta reitti on aika paha, myös alapäin. Eihän tässä vaikeaa ole, mutta jalan pitää pysyä ja joka askel on katsottava. Vuorilla ei ole ilmaisia askelia.

Myöhemmin, Vilho istuu uupuneena ensimmäisessä vaiheessa köysirataa, Annikin odottaessa kakkosvaiheessa sankarin saapumista. Mitään Vilho ei tiedä siitä, näkyykö vuori pojan naamasta, varmaan Annikki osaisi kertoa, jos joskus aikaa olisi. 

Alempana, ollaan autolla. parkkimaksu on kaiketi ollut neljä rahaa ja tässähän kiertää parkkivirkailija. Ei maksettu turhaan.

Hoch-Imstin kapoisella tiellä on täysi tukos, jono seisoo. Jotain on tapahtunut. Vartin odottamisen jälkeen ylös tulee hinausauto kuljettaen kallista menopeliä, joka on melkoisen rutussa. Mäessä ei varmaan ole pystynyt kääntymään.

 Susivuoret pääsevät kotiin ja tietysti sinne mennään kaupan kautta.