2. Schöttlkarspitze kun haluat kirjoittaa jotain hankalaa

 Saksassa suurin osa kaikesta pysäköinnistä on kontrolloitua ja yleensä lisäksi maksullista. Tässäkin tapauksessa näin on, eikä vitosen vuorokausimaksu irtoa koneesta, suomalainen kortti ei kelpaa, ei kummankaan kulkijan. Annikki saa kuitenkin paikallisen kaverin hoitamaan maksun käteistä vastaan. Saksassa kannattaa olla pikkusen käteistä aina mukana, Vilhollakin on mukana 56 rahaa, ei kuitenkaan vitosen edestä kolikoita. Saksalaiset ovat sympaattisia ja apu löytyy.

 Krünin reippailijaparkkipaikalta Annikki lähtee jokivarteen ja Vilho vuorelle joen taakse. Oikeasti Vilho olisi halunnut vain nukkua, levätä ja käydä saksalaisessa kaupassa varustautumassa. Mutta sääennuste päivälle on hyvä, joten pitää toimia.

Nelisen tuntia menee ylös, kenties kolme takaisin. Vuoristoreissut ovat Vilholle tuttuja ja nyt on aikaa pyörittää elämän pesukonetta. Juostessa ja vuorilla pitää olla sinut itsensä kanssa - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mutta onpahan hieno polku ja hiljaista on täällä, ei tunge kulkijaa. Jalopuista mennään välillä kuusikkoon, kohti vuorimäntyjä. Kulkijan on oltava pikkusen hevosmies, pidettävä ratsu kulkemassa, tyytyväisenä ja rauhallisena, raskaaseen hommaan myötäisenä. Juostessakin pitää alkuintoa laittaa pankkiin, säästöksi pahojen tuntien varalle lähitulevaisuuteen. Aurinko pilkottaa sopivasti vähän metsässä, on viileää ja suotuisaa. Jossain 1400 metrin paikkeilla Vilho pitää taukonsa, kylän ollessa 900 metrin korkeudessa. 

Valkoiselle kivipolulle päästyään Vilho on tutussa elementissä. Sepeliksi tätä Susivuori kutsuu, pölyävää, murtuvaa Alppien valkoista peruselementtiä. 

Puuton alkaa vasta lähellä 1900 metriä. Vilho miltei innostuu, tässähän ollaan kohta tavoitekorkeudessa. Mutta nyt päästään vasta harjanteelle, josta pitkään kierretään kohti loppunousua. Huippu todellakin on kaukana. Koko päivän Vilho on ollut epäuskoinen, näkyyhän se ristihuippu kaukaa, korkealla ja etäisyydessä. Ikinä en tule tuonne asti pääsemään, on aina Vilho ajatus. Mitähän sekin kertoo. 

Vuoriretki antaa paljon enemmän kuin Vilho koskaan osaa kuvitella. Marketin parkkipaikalta ja kylästä näkyvä vuori on tyly ja monotoninen, mutta matkan varrella aukeaa näkymä upeaan välilaaksoon ja korkealta harjanteelta avautuvat vielä laajemmat, fantastiset näkymät. 

Huipulle pääsy onkin mielenkiintoinen. Kavutaan ensin kiviselle harjanteelle mukavalta rinnettä myötäilevältä polulta. Kivinen harjanne on valkoisten kivipatsaiden jyrkänne, samalla  myös paikka mistä näkee huipun, paljaan kivipaaden päällä olevan ristin. Vilhon mielestä nämä maisemat ovat kuin lännenelokuvista, jostain autiomaasta kivipilareineen, vain korppikotkat puuttuvat, mitä ikinä lajia Amerikassa onkaan. 

Mennään alas kiiveten, sitten ylös etupäässä kävellen. Reitti näyttää dramaattiselta, mutta on suhteellisen helppo. Vilho katsoo hetken maisemaa. Taivas on tottavie aika lähellä, tänään ei pilviä ole oikein nimeksikään ja ne kaikki karkaavat kauas. Sinistä, sitten on valkoista kiveä ja näitä teräviä kalliohampaita, kivipilareita ja valkoista soraa. Vihreä jää alemmaksi. Nyt ei tuule, on lämmintä, huiputtaminen on suotuisaa. 

Kuten yleensä, reitti on taideteos, joka vie kulkijan ristihuipulle hienoa ja suotuisaa polkua pitkin. Huipun tietämillä väkeä on nyt enemmänkin, ehkä muutamasta suunnasta ja kulkuvauhdista johtuen.  Schöttlkarspitze on korkeudessa 2050 m. eikä se ole kovin paljon. Mutta saksalaisena vuorena huippu on hyvä ja lähtökorkeus on vaatimattomasti jotain 900 metriä. 

Ei ole tietoa monesko huippu Vilholla on menossa. Mutta näihin on totuttu samalla tavalla kuin maratooneihin. Silti jokainen on tärkeä ja tekeminen on samaa. Saksan kielitaito Vilholla on kehno, mutta toveruuden ja huppufiiliksen siivittämänä vaihdetaan parin kulkijan kanssa tunnelmia. Myös aiemmin nähty kaunis tyttö saapuu huipulle. Kaikki germaanit kulkevat shortseissa ja naisella on nätisti ruskettuneet jalat. Huipulla hän on vain hetken, tervehtii hymyilleen lähteissään pienellä eleellä ja Vilho vastaa, tuntien olonsa typeräksi pikkupojaksi.

Valokuvien, videoiden ja tankkauksen jälkeen on aika lähteä alas. Jotain erikoista on siinä, että koko reissu kelataan yleensä takaisin samojen, tullessa vuodatettujen hikipisaroiden päältä.

Paluumatkasta voidaan nostaa esin pari asiaa; tai viisi tai seitsemän.  Päivä on ollut nätti eli lämmin. Suomalainen on kylpenyt hiessä ja sama jatkuu ilta-aurinkoa kohden. Iltapäivä on aina kuumin ja siitä päästään nauttimaan yli kilometrissä. Sitten alempana vastaan tulee lämmin ilma, oikeastaan koko ajan alempana ilma on vaan lämpimänpää ja se iskee kuin sauna laskeutujaa vastaan. 

Näihin retkiin tarvitaan melko paljon lapsellisuutta, urheiluhenkeä, rakkautta askeliin ja intohimoa vuoriin. Täysin työväenluokkainen Vilho juoksee maratooneja ja haluaa mennä vuorille, joille voi kävellä kunhan kunto ja pää kestävät. Lapsellisia, urheilullisia harrastuksia jossa voi briljeerata askelien määrällä. 

Miten täydellisen naiivi voi ihminen olla. Juoksemalla tarpeeksi pitkälle voi ajatella saavuttaneensa jotain, tekemällä sen tarpeeksi usein voi kuvitella olevansa erityinen. Kävelemällä riittävän pitkään ja korkealle voi kuvitella olevansa huipulla.

*** 

Myöhemmin Vilho pääsee kylätasoon, tuohon himoittuun paikkaan joka startissa on kirous. Sillan jälkeen hän huomaa pikkuisen mökin ja siitä lähteävät tulvamittaportaat veteen. Italialaisella viekkauksella Vilho avaa lukitsemattoman portin mökille ja kulkee portaat joen rantaan. On pakko pestä naama, kaikki tuo hiki, suola ja vuorilta kerätty aurinko. Vesi tuntuu... Vilhon on vaikea sanoa sitä, koska tähän virtaan on upotettu jo niin paljon omaa suolaa, että on vaikea pitää sitä vieraana. Mutta ehkä se sana on saippuaista. Vesi on kovanpehmeää, viileää ja virtaa estotta huuhdellen Vilhon oikeaa kenkää. Naama pestään kolme kertaa, sitten vielä kädet. Virran pohja on samaa valkeaa kiveä, vesi kulkee nopeasti, mutta voisihan tämän mies kahlata yli.

Kulkee Vilho autolleen, viestit pitää laittaa, katsoa avaimet, puhelin. Kello on 1732. Harjoitusta on kestänyt 7 h 15 min. Vilho käy vielä Lidlissä ja palaa asunnolle katsomaan Nukkumatin ja ehtii vielä istumaan parvekkella. Fyysisesti Vilho on ihan lopussa, henkisesti hän on ollut sitä jo tovin.  

 

1. Korkeat pilvet tuntuvat olevan lähellä - Susivuoret Saksaan

 Lento on vasta puoleltapäivin ja Vilholla on runsaasti aikaa kävellä rautatieasemalle. Pitkä kesä on konkreettisesti ohi, sillä nyt on syyskuun toinen, keskiviikkoa mennään. Annikki tulee seuraavalla junalla, Susivuorille tämä sopii näin.

Kellonajat ovat Vilholle tärkeitä, mutta säästämme hetkeksi numeroilta mahdollisen lukijan. Vilho saa laukkunsa hihnalle 8 minuuttia sen jälkeen, kun saapuu lentoasemalle junalla. Tässä välissä laukku tarroitetaan automaatista kuitatulla liuskalla. Annikki tulee perässä ja saa valmiin laukkutarran kouraansa. Molemmat ovat turvasta läpi 1140, Vilhon saavuttua 1104 ja Annikin 1126. Lentoyhtiönä on Lufthansa, pitkästä aikaa. Laukut painavat 17,4 ja 14,4 kg. Vilho manaa kovaa painoa, mutta vuorivehkeet painavat ja ovat pääosassa.

Airbus 320 Neo tarjoaa paikat kasiriviltä, A ja B. Neo tarkoittaa matkailijalle sitä, että alhaalta löytyy USB-latauspisteet.

1308 take-off, siirtyminen Saksan aikaan 1208

1420 maassa, MUC. 1428 koneesta.

1516 laukut saapuvat pienen ikuisuuden jälkeen. Kentän laukkupalvelussa vähän ruuhkaa.  

1542 Susivuoret ovat jo vuokra-autollaan tutussa, valtavassa parkkihallissa kutoskerroksessa. Auto on valkoinen.

Sää on hyvä ja puolittain Vilho onnistuu navigoinnissaan, puoliksi homma menee täysin pieleen. Onnistuminen on Münchenin keskustan välttäminen, mutta muuten Viltsun mainio "oikoreitti" osuu työteihin ja muihin umpikujiin. Annikin avulla päästään pälkähästä ja lopulta aikaraamissa perille Klaisiin, ihan jo Itävallan rajalle. Lähellä häämöttää Garmisch.

Autossa vietetään 1600- 1845 suurin piirtein. Asunnon saatuaan kaksikko kaahaa kauppaan.

Kaupan pihalla, autoa lastatessa Vilho osoittaa taivaalle: Annikki katso! Korkeat pilvet tuntuvat täällä olevan lähellä. 

Sisarkaupat Aldi ja Lidl ovat Isar-joen vieressä, joen takana nousee ikuista kiveä kahteen kilometriin ja reilut kymmenen vuotta sitten Vilho tällä parkkipaikalla mietti, että voihan se marketin pysäköintipiste tältäkin näyttää. Reilun kilometrin korkeammalla on saksalaista vuorta, reunukset tälle takakontin täyttämispisteelle. 

Vilho katsoo majatalon pihassa että valkoinen auto on kunnossa ja tyhjennetty, tavarat Susivuori on jo kantanut kakkoskerrokseen, joka Suomessa olisi kolmonen. Kellossa seisoo 1955. Silloin alkaa sataa, mutta taivas myöntää vain muutaman suloisen pisaran.  

 Väsymys on läpitunkevaa. Vilho kaataa kauppaketjun muovipullosta olutta lasiinsa. Syödään jotain vähän, Annikki sentään mikroaterian, Vilho mahtavaa, rapeakuorista tummaa leipää. On perunasalaattiakin. Lähellä saksalainen tie laulaa sivistyksen ääntä ja taivaalla on lentokoneita, mutta varpusparvi on jo yöpuullaan, turvassa kenties suurten baijerilaisten kuusien suojassa.

 

 

 

23. Paluupäivä auringossa

 Susivuori voi nukkua rauhassa, sillä lähtö asunnolta on iltapäivällä ja majapaikka jää vielä muutamaksi päiväksi Annikille.

Vilho ottaa aamupäivänsä iisisti ja siemailee ennen lähtöään aurinkoisessa keittiössä olutta kaikessa rauhassa. Päivä lämpenee kovaa kyytiä ulkona, sama miltei helteinen ja sinitaivainen sääjakso Roomassa jatkuu vaan. 

Lopulta edessä on marssi San Pietron asemalle ja suoraan junaan, sillä Vilho vetkuttelee aikansa asunnolla ja itse siirtymästä tulee vauhdikas! Oikeaa kiirettä siinä mielessä ei ole, että koko operaatio on aloitettu sangen ajoissa ja lentoasemalle ehtisi vielä ties kuinka monella seuraavallakin junalla. 

Vaihto on heti Trasteveressa ja lämpö pysyy hyvin yllä, kun jumppaa parikymppistä laukkua taas raiteelta toiselle.

Vilho pääsee hyvin helposti perille ja terminaaliin. Täällä on mukavasti aikaa odotella ulkona ovensuussa ja juoda matkapäivälle varattua pientä viinitetraa. Ulkona on aurinkoista ja pihalla istuessa Vilho on melkoisen tietoinen siitä, että tällainen leirittäminen ei kovin pian vielä Suomessa onnistu. 

Myöhemmin laukusta on helppo päästä eroon Check-in -tiskillä ja itse turvatarkastus on nopea, helppo ja jonoton. Vilholle jää sopivasti aikaa vaellella lentokentän vilinässä ja lopulta kävellä Finnairin peruskoneen uumeniin.

Lennolla on turbulenssia, mutta matka menee sujuvasti aivan takimmaisella penkillä, peräti ikkunan vieressä. 

Kotona Vilho on joskus yhden maissa. Asunnossa on kaikki kunnossa, nyt pitää kastella mahdollisimman paljon viherkasveja ennen kuin uni tulee. Unta taas tarvitaankin, sillä perjantai on kääntynyt lauantaiksi ja  sunnuntaina Vilholla on edessä marathon kotoisasti Pukinmäessä. Mutta kesälomat on nyt tältä erää hoidettu ja edessä on valoisa jakso Suomessa.

22. Vielä kierros keskustapaikassa ennen pakkaamista: Pantheon ja mitä näitä on

 Torstaina on Vilhon viimeinen varsinainen matkapäivä tai oikeammin viimeinen vapaapäivä, sillä perjantaina edessä on retki lentokentälle ja siinä mielessä velvotteiden pariin. 

Annikilla on aivan omaa ohjelmaa ja hän lähtee katsomaan San Paolo Fuori le Mure -kirkkoa. Vilho puolestaan aikoo vielä kerran marssia tuttua Gregorio-katua pitkin itään ja Tiberin yli katsomaan turistialueen hulinaa. Edessä on siis jälleen reilusti askelia.

Ensimmäinen etappi on kuitenkin vanha kotiasema, Roma San Pietro. Täältä Vilho yhyttää asemarakennuksen lippuautomaatin ja ostaa molemmille matkalaisille 8 euron liput lentokentälle. Italialainen lippuautomaatti haluaa tietää matkapäivän ja itse asiassa myös juna pitää valita. Lippuun painetaan päivämäärä, mutta valittua junaa ei mainita, vaikka se pitää automaatissa valita. Susivuorten käsityksen mukaan lippu on kelpo, vaikka päivä ei olisikaan oikea, sillä leimatahan nämäkin pitää. 

Liput saatuaan Vilho jatkaa tuttuakin tutummat reittinsä Piazza Navonan tuntumaan. Hän etsiytyy Bramanten Chiostrolle, mutta pylväskäytävä on taidenäyttelytilaa johon ei niin vain päästä. Vilho katsoo kuitenkin viereisen kirkon, Santa Maria della Pacen. Tämä kirkko on jäänyt aika ahtaalle kujalle ja paikkahan on hiljainen, vaikka täällä on ainakin Raffaellon taidetta. Kirkossa on muuten viileää ja hiljaista, ja on huikeaa huomata, kuinka jo näin huhtikuussa viileys alkaa tuntua kiinnostavalta. Vilho katselee kirkon taiteet läpi matkabonuksena, sillä tähän kirkkoon hän ei ollut mitenkään varautunut. 

Pantheonin luona on paljon väkeä, mutta vieressä olevalla Berninin norsuveistos ja sen kannattama egyptiläinen obeliski. Jotenkin tämä Piazza della Minerva on pakollinen käyntikohde Roomassa. Vilho saa muutaman hyvän kuvan norsusta Pantheon taustallaan. 

Aika nopeasti Vilho saa hulinasta tarpeekseen ja alkaa luovia jo pitkää kotimatkaansa. Nytkin näkyy kaikenlaista uutta kulkumatkalla, sillä Vilho palaa ns. kotisillalle hieman eri reittiä. Bussireitti kulkee keskeistä Vittorio Emmanule II -corsoa, mutta nyt Vilho kävelee sen ja Via Giulian välissä olevia katuja. Täällä on paljon pieniä ruokapaikkoja ja rauhallisempi meno. 

Tiberin ylitettyään Vilho ei mene kuuluisaan alikulkuränniin vaan koukkaa San Pietron kautta pysyen päivänvalossa. Sitten edessä on tuttu ravi kotinurkille. 

Asunnolle Vilho palaa nykyään miltei aina takakatua. Täällä kasvaa naapurien pihassa appelsiineja ja sitruunoita, toisella puolella katua on eksoottisesti banaani koristepuuna. Tässä nurkalla ovat myös Vilholle tärkeät roskalaatikot. Tänä aamuna niiden päälle jätettiin Rooman marathonilla palvelleet Asics-lenkkarit, eikä tossuja enää näy missään. Kenties kierrätyskeiju on ne vienyt. Lukijalle kerrottakoon, että Vilho pyrkii ajoittamaan jalkineidensa kisakunnon siten, että matkalle lähtevät kengät ovat vielä tuotantokunnossa, mutta mieluiten aika loppupäässä. Vilhon "kanootit" ovat sitä kokoa, että niiden paikalle on kovasti ottajia matkalaukussa.

Matkalaukku onkin kotiin palanneen Vilhon mielessä. On lämmin, joten Vilho tarttuu vielä kerran moppiin. Asunnolla nimittäin pöly saa helposti vallan ja Viltsu haluaa sen verran siisteyttä, että pakkaaminen on miellyttävämpää lattialla. Reilun kymmenen minuutin lattiapesu tekee niitä kuuluisia ihmeitä huushollille ja Vilho käy tämän aurinkokylvyn jälkeen vielä pikaisesti suihkussakin. 

Illalla Vilho pakkaa ja tekee vielä pikkulenkin lähialueen kauppoihin ja poimii yhden vientipullon. Aivan nurkilla oleva kiinalainen yleiskauppa tulee tutuksi vasta nyt: Sieltä Vilho löytää kiinnostavia Giotton kyniä muutaman euron edestä. 

Annikkikin on palannut. Iltasella Vilhon pakkaus etenee tasaisesti ja viinilasillisten säestämänä. Annikki on tiedustellut läheisen pizzapaikan ja päivälliseksi sieltä tuodaan kaksi melkoisen maittavaa kiekkoa. Pizza on mainiota ja jotenkin osuva päätös lomareissulle. Tästä jää Roomaan jäävälle Annikille vielä muutamat siivut jääkaappiinkin.  

21.4 Santa Maria Maggiore eli ei kerrota kirkosta mitään

 Tänne on turvatarkastus, näin tuntuu olevan Vatikaanin kirkkoihin, sillä paavillinenhan on myös Rooman suurin Mariankirkko. 

Jono on häkellyttävä ja Vilho on jo valmis lähtemään tiedustelemaansa vietnamilaiseen ravintolaan. Nyt on Annikki se, joka on hengessä vahva ja Susivuoret jäävät jonoon. Perään tulee puoliksi juosten ohitettu koululaisryhmä keltaisine lippiksineen. Aurinko nousee jo korkealle, mutta Roomassakin rikotaan joka päivä lämpöennätyksiä juuri näille kevätpäiville, jotka eivät juuri enää kesästä jää.  

Jossain kaiken tämän kaaoksen ja hälyn keskellä Susivuoret hiljentyvät Fransiscuksen haudalla. Yksinkertainen marmorilaatta hautana on kaikessa tässä hulinassa ja ylitsevuotavuudessa vaikuttava.

Fransiskus kuoli Susivuorten ollessa Riejkassa, Croatian rannikolla. Siitä on vuosi, pääsiäisaikaa silloinkin elettiin. Vilho on Pietarinkirkon reissun jälkeen ollut sitä mieltä, ettei Fransiskus halunnut haudattavaksi isolle kirkolle vanhojen paavien "voitonmonumenttien" pariin. Paavius on noiden marmoriveistosryhmien ajasta muuttunut melkoisesti inhimillisempään suuntaa, eikä moderni kirkollinen johtaja varmasti halunnut tuohon etabloituneeseen ja vuosisatojen painolastia kantavaan paikkaan. Pakanoille Vilho voi vain sanoa, että kova veto paavilta, uskon virkamieheltä jonka koko työuraa sanelevat vastuu ja odotukset.

Susivuoret ovat nähneet kunnolla kolme paavia, näistä 1970-luvusta asti hallitsi Giovanni Paolo II, joka muutti paaviuden pysyvästi ja toi instituution nykyaikaan. Johannes Paavalia seurasi saksalainen Ratzinger eli Benedetto XVI. Benedictus jäi historiaan ainakin eläköityvänä paavina, sillä erottuaan tehtävästään hän eli vielä yhdeksän vuotta.  Hänen uransa oli aika tarkoituksellisesti melko maltillinen, mutta antoipa hän selvästi mallia siihen, ettei tätäkään työtä tarvitse tehdä hautaan asti.

Fransiscus ei varmasti voinut tätä mallia kuitenkaan noudattaa, sillä hänenkin eläköitymisensä olisi antanut jo ehkä liian vahvan signaalin. Joka tapauksessa hän oli ensimmäinen eteläamerikkalainen paavi ja monessa suhteessa vaatimattoman linjan jesuiitta.  Sanotaan vielä se, että näissä arvioissa Vilho katselee paaviutta vain kaukaa sivusta, ottamatta kantaa oppiasioihin.

***

Susivuoret katsovat kaiken keskeisen ja hienot mosaiikit Santa Maria Maggioresta, mutta päivän touhuista suurin puhti on jäänyt jo pienempiin varhaiskristillisiin kirkkoihin. Siispä pian ollaan valmiit paluumatkalle. 

Loppupäivänä Vilho käy vähän kaupassa ja kokoaa tavaroitaan. On keskiviikko ja illalla pelataan ratkaisevia Champions League -otteluita ja Atlético voittaa hämmentävästi Barcelonan vieraspelissä 0-2.  

 

21.3 Santa Prassede

 Santa Prassede on seuraava muinainen roomalainen kirkko, johon Viltsu suunnistaa. Oikeastaan on hämmästys, että täällä on väkeä kuin pipoa. Toisaalta vieressä on iso Mariankirkko, joten ihmekö tuo on. Prassede on jälleen mosiikkikirkko, absidi täynnä loistokkaita bysantilaisia kuvakenttiä. Kenties tätä voisi verrata vaikka Santa Maria in Trastevereen. Susivuoret pyörivät myös San Zenon kappelissa, se on tämän reissun ainoa bysantilaistyylinen mosaiikkikappeli. 

Jossain vaiheessa Vilho sanoo Annikille, että mosaiikkien tyyli on lapsellinen Ravennaan verrattuna. Sehän on totta, ei mosaiikkien tyyli riitä, taitoa pitää olla. Tässä kappelissa ne ovat hienoja, mutta jonkinlaista sekundaarista tyyliä on tässä hienossa kappelissa.

Matka on miljoonien valokuvien toivoton trippi muistikorteille, pilvipalveluihin ja kovalevyille. Ja jossain siellä kaiken materiaalin sopukoissa on kuvia näistä paikoista,yksityiskohtia Beetlehemin ja Jerusalemin mosaiikeista, lampaista ja Kristuksesta kaiken keskipisteessä. 

Susivuoret ovat tässä hienossa kirkossa melko pitkään. Mosaiikkien takia ja samalla takerrutaan viimeisiin antiikkisiin tunnelmiin tällä reissulla.  

21.2 Colosseumin varjossa eli Oppius ja ripaus Trajanusta sitten Santo Silvestro

 Mooses-patsaan jälkeen Vilhon suunnistusyksikkö jatkaa Rooman kuumilla ydinalueilla aivan suuren amfiteatterin tuntumassa olevalle viheralueelle. Esquilinus-kukkulan eteläinen kantaa nimeä Oppius ja tämä on juuri se paikka, minne Susivuoret seuraavaksi saapuvat. Tästä on tosiaan kivenheitto Palatinukselle ja toisaalta Colosseumille, mutta silti paikka on pysynyt ilmaisena, koska täällä on vain melko vaatimattomat Trajanuksen kylpylän rauniot. Eipä voi olla varma, muistaako Viltsu oikein, mutta Oppius on kyllä aiemmin jäänyt käymättä ja nämä rauniot ja läheinen Neron kultainen talo näkemättä. Susivuoret katsovat vähäiset seinät kuuliaisesti. 

Lähinnä tämän alueen nurkilla joitakin kodittomia, vaikka paikka on kyllä siisti. Rauhallinenkin, sillä näitä raunioita katsovat vain paatuneet arkeopaatit (Vilhon termi, keksitty juuri. toim huom.)  

Melko lähellä on Basilica di Santo Silvestro, joka kulkee myös toisella nimellä. Annikki ihmettelee kirkkovalintaa. Täällä ei ole ketään, kaveri siivoaa oven luona ja Vilho kävelee vain peremmälle tyhjään kirkkoon. Alttaripäässä pääsee alemmaksi, sieltä Vilho löytää muinaiset portaat kryptaan eli mennään yhä alemmaksi. Kellaripuolella ollaankin hyvin arkaaisessa kunnossa olevassa kryptassa. Tila on vaikuttava, vaikka joku voisi sanoa, että tässä ollaan valtavassa perunakellarissa. 

Kokemus on melkoisen italialainen. Käytännössä antiikkinen osa kirkosta on täällä, eikä ketään ole paikalla. Kaarien ja salien lisäksi täällä on vähän jäljellä muinaisista freskoista ja hyvin vähän esineistöä. Mutta verrattuna alttareita ja koristeita pursuaviin  barokkikirkkoihin, tämä tuntuu autenttiselta paikalta. Tämä lienee paatuneen luterilaisen ajattelua, mietti Vilho. Tämänkin paikan päällä on se enemmän tai vähemmän barokkinen aikalaiskirkko kaikilla höysteillä.   

Tuollaista aikakausien harjaamaa kryptaa on vaikea kuvailla, näissä kun ei ole oikein mitään muuta kuin tila, kiveä ja aikaa ladottuna tiiviisiin, liikkumattomiin kerroksiin. 

Ulkona edessä on Rooman hulina, skootterit ja autot, jatkuva melu ja turistijoukot ja kansalaisten elämä täällä kaiken tohinan sisällä. Suurin tohina kuitenkin lähtee itse roomalaisista, heidän kiirestään ja malttamattomuudestaan. Se heille sallittakoon. Täällä ei suomalaisen ole helppoa liikkua, jokainen kulkee kuin Euroopan omistaja, yleensä keskellä ja juttelemaan jäädään mihin vaan, oli minkälainen tulppakohta tahansa. Kadulla ei väistetä pahemmin, nopeasti liikkuva Vilho saa pujotella aina hiuksenhienosti ties mistäkin loukosta ja lihojen välistä. Mikäs siinä, muukalaisiahan täällä ollaan, mutta Susivuori ei kulje kyllä missään lukuisista kotinurkistaan toisia estäen tahi suoraan päin.