8. Sateinen keskiviikko

 Keskiviikkona sataa vettä kuten on ennustettu ja Vilholla on luvan kanssa vapaapäivä. 

Viltsu nukkuu pitkään ja syö rauhassa aamiaista, juo kahvinsa kiireettä. 

Tänään ei tehdä juuri mitään, mutta paperihommia hoidetaan kuntoon ja ladataan laitteita. Vilho kirjoittelee ja nyt ehditään piirto/maalauspuuhiinkin. 

Ulkona näkyy vielä hyvin lintuja ja parvekkeella pystyy olemaan sadekelistä huolimatta. Kovin viileää ei ole. Pilvet tuppaavat roikkumaan 1800 metrin korkeudessa, mutta tuo vaihtelee vuorikohtaisesti. 

Vaikka Viltsua kismittää vuoripäivien vähäisyys, on kuitenkin mukavaa pitää myös lomaa ja eihän tässä ole pitkään aika viime marathonista, juoksukausikin painaa tossua vielä taustalla. 

7. Puolivillainen puolipäiväretki tiistaina

 Vilho pääsee ajoissa liikkeelle, mutta suunnitelma on huono. Hän lähtee talolta kävellen takana nousevaan maastoon, tavoitteena takaikkunoista näkyvä vuori tai ainakin sen maasto.

Retkestä ei ole paljon kerrottavaa. Kartan lupaama tie löytyy, se onkin täysverinen asfalttimaantie, jossa kaahataan kovaa. Vilhon tiedustelussa tien vartta olisi voinut jatkaa lähemmäksi vuoria, mutta tuon tien pientareella ei mihinkään kävellä. Hölmön Susivuoren ajatukset olivat paljon pienemmästä tiestä ja kuuman päivän lenkistä ei tule oikein mitään.

  Vilho yrittää vielä metsätaipaleen kautta korkeammalle takamaastoon, mutta reissu päättyy aiemmin tutkitun vesirotkon ns. yläpäähän, paikkaan josta paikan nimikkovirta ja -rotko saavat varsinaiset vauhtinsa. Tässä kohtaa menee myös metsäautotie, siitä kun rotkon ohi viimein pääsee.

 Tästä tulee kävelypäivä ja asunnolla on sinänsä mukavaa virvokkeiden parissa. Nytkin on lämmin, oikeastaan kuuma päivä. Vilho saa reilusti askelia, mutta ajattelee tätä lähinnä lomailuna.  

6. Pleiskopf (Hoch-ImstI

 Edessä on metalliset portaat. Noustaan 23 askelta ihan pystysuoraan ja vieressä on myös kallioon kiinnitetty vaijeri. On aurinkoista. Vuorilla on aina sama aurinko, sitä muuttavat pilvet ja sade, mutta nyt paiste on lempeä ja pehmeä.

Mennään reilussa parissa tonnissa. Tikkailla on päästy yhdelle pikkuhuipulle mutta matka vain jatkuu, sen Vilho on huomannut vuorilla: harvoin täällä ollaan perillä.  

Hoch-Imst. Täällä päästään pikkusen reiluun pariin tonniin köysiradalla ilmaiseksi matkailijakortilla. Säästö on todella huomattava, sekä euroissa että kävelemisessä. Viltsu kävelee kuitenkin vielä miltei 500 nousumetriä, mutta on siinäkin kävelemistä. 

Tämä on erikoista maastoa. Alempana on vehreää ja myös ylempänä lampaita riittää, on paskaa sen verran että kauniilla nurmikentällä saa katsoa missä istuu. Mutta maisemat ovat kaikkialle jumalaiset ja mitä edemmäs menee, oikealle avautuu suhtellisen taivaallinen sola majataloineen, kivipuroineen ja niittyineen. Kivipuroiksi Vilho kutsuu vuorilta valuvia vaaleita sepelinoroja, maisemaa rytmittäviä pystyviivoja. Tässä ei ole mitään erikoista sinänsä, vaan myöhemmin tulevassa maiseman muutoksessa.

Köysirata puskee porukkaa ylös, mutta ylempänä on hiljaista. Samassa rytmissä kulkee ranskaa puhuva eläkeläispariskunta, joka kapuaa metalliportaat, mutta mummo kääntyy takaisin tiukassa kiviterassissa. Vilho on pikkusen hämmästynyt, mutta jatkaa yksin ylös. Kiviterassi on kapea lippa kalliossa, menon tekee hankalaksi se, että tässä pitää mennä puolikyyryä tovin. 

Maasto muuttuu käsittämättömän karuksi ja kiviseksi. Tämä on tylyä paikkaa ja 2,5 tonnia lähestyy sangen coloradomaisissa näkymissä. Vilho ei kuitenkaan ajattele näkymiä, siihen on kaksi syytä. Korkealla on sietämättömän kirkasta ja valokuvaaminen on ihan veikkaamista. Toisekseen täällä saa katsoa joka askeltaan, sora tai kivet luistavat jalan alla. 

Itse reissun huippu on pettymys, vihreä ja rauhallinen lammasnurmi ja tunne siitä, ettei mitään ole saavutettu. Edempänä on rosoinen huippu, kruunu nimeltään Rotkopf, jonka jatkeena on upeaa kivipitsiä ylemmäksi alueen päähuipulle. Vilho tietää, että aika ei riitä päähuipulle, sitä varten pitäisi laskeutua alas naapuri laaksoon ja sitten jatkaa uudestaan ylös. Viereinen kivikruunu on komeampi,  siellä on ristihuippu, polkua sinne ei kuitenkaan ole. Pleiskopf jää päivän suoritukseksi ja tyytyminen on lukemaan 2560 metriä ilman aitoa huippua, sillä ollaan laidunmaisella nurmivuorella. Silti nämä ovat Vilhon suurimpia lukemia, yleensä kävely vain alkaa alhaalta tonnista.

Reissu on aika petollinen siinä mielessä, että köysirata ja turistitunnelma tekee keikasta jotenkin keposen, mutta reitti on aika paha, myös alapäin. Eihän tässä vaikeaa ole, mutta jalan pitää pysyä ja joka askel on katsottava. Vuorilla ei ole ilmaisia askelia.

Myöhemmin, Vilho istuu uupuneena ensimmäisessä vaiheessa köysirataa, Annikin odottaessa kakkosvaiheessa sankarin saapumista. Mitään Vilho ei tiedä siitä, näkyykö vuori pojan naamasta, varmaan Annikki osaisi kertoa, jos joskus aikaa olisi. 

Alempana, ollaan autolla. parkkimaksu on kaiketi ollut neljä rahaa ja tässähän kiertää parkkivirkailija. Ei maksettu turhaan.

Hoch-Imstin kapoisella tiellä on täysi tukos, jono seisoo. Jotain on tapahtunut. Vartin odottamisen jälkeen ylös tulee hinausauto kuljettaen kallista menopeliä, joka on melkoisen rutussa. Mäessä ei varmaan ole pystynyt kääntymään.

 Susivuoret pääsevät kotiin ja tietysti sinne mennään kaupan kautta. 

5. Sunnuntaina paistaa aurinko

 Lomalla Alpeilla Vilho on yleensä melkoisen ahdistunut. Vuorilla on vaatimuksensa ja sitten on vielä leirin korkeus. Upeiden vuorten juuressa Vilho haluaa poluille ja korkeuteen, tekemään arkisia urotöitä ja kulkemaan paita hiessä pariin tonniin. Leirin korkeus tekee sen, että Vilho menettää ruokahalunsa ja on puoliksi merisairas. Emme puhu tässä yhteydessä vuoristotaudista, mutta sekin on Vilholle tuttu. Helsinkiläinen maakrapu kun elää 30 metrissä, niin lähellä tonnia elämä on toisenlaista. 

Siten Vilhon on huono olo ja päivä toisensa jälkeen hän löytää itsensä itävaltalaiselta vuoripolulta. Vihreä reppu on kuitenkin kevyt kantaa ja mieshän jaksaa, jokainen polku vie ylöspäin eikä kysellä tuntemuksia tai kuntoa.

 Myöhemmin, Vilho käy vain tonnissa katsomassa suurta rotkoa. Siellä käy ilmi roomalaisten nimi paikalle, torrens.  Kahdesta lähteestä tänne alueelle syytää juomavettä, erinomaista ja vähän kalkkista ja pehmeää vettä miljoonia litroja muutaman kunnan tarpeisiin. 

Rotkon päälle pääsee, nelisenkymmentä metriä alempana vesi pauhaa kivien lomassa syvällä solassa. Vilho on vähän eksynyt ja kulkee mitä kulkee.

On vaikea olla, hukattu vuoristopäivä, päivä jolloin aurinko on korkealla paikallan ja pilvet kurissa. Ympärillä on itävaltalainen hyvinvointi ja kauniit talot taivas on tuossa vuorten jälkeen seuraavana. Kuusitiaisia on runsaasti puissa, on kuuma ja Vilho viettää loppupäivän terassilla juopotellen.  

 

4. Itävaltaan ja takaisin Tarrenziin lauantaina

 Jokaisen pitäisi matkailla saadakseen kokemuksia uudesta, kokemuksia rajallisuudesta, aluista ja toistuvista lopuista. Matkaillessa saavutaan usein, lähdetään toistuvasti ja ollaan tovin perillä. Vilhoa välillä kismittää reissaamisen toistuvat realiteetit, lieneekö siinä melankolis-romanttisen persoonan painolasti, syntyessä saatu taakka. Pesuhuoneen kattoikkunaan on satanut yöllä vettä, päivä on aluksi harmaa ja pilvinen. 

Vartin yli kahdeksan Vilho nousee. Pilvet ovat 1300 metrissä valkoisena harsona ja koko taivas, näkymä ja maisema kertoo, että ollaan Baijerissa. 

 Vieläkin on lämmin. Vilho juo kahvinsa, syö sämpylänsä parvekkeella. Orava käy pähkinäpuussa, riikinkukko palaa lähipihalta ja tikliperhe on kuusen latvassa. 

Myöhemmin Vilho kantaa puisia portaita puolen tusinaa kertaa tavaroita autolle. Susivuoret ovat saaneet eväitä ja niitä kuuluisia lasisia laulukirjoja kerättyä, on säilykettä ja sämpylää. Maastoa varten on varattu litratolkulla schorrlea, onneksi osa on jätetty sentään autoon. Pienehkö valkoinen auto on melkoisen täynnä. 

Ei saisi olla emotionaalinen - sellainen lause tulee helposti Vilhon mieleen. Jälleen on yksi asunto katsottavana, kaappien ja sohvien aluset, komerot ja seinät, nurkat ja naulakot.  

Pilvisenä päivänä lähdetään Itävaltaan. Ensin tuttu Seefeld ja sitten laaksoa pitkin Imstiin.  Laskeudutaan ensin kuitenkin Telfsiin, kauppakaupunkiin, joka on Susivuorille tuttu Seefeldin vuosista. Kaksikko käy kaupassa Hoferissa, paikallisessa Aldissa. On aikaa iltapäivään ja nyt kannattaa entisestään varustautua, vaikka piskuinen kiinalaisauto on ihan jo täynnä.

Vilho ei tunne laakson nimeä, paikkaa joka kulkee Telfistä Imstiin Inn-virran ympärillä. Täällä on jokunen pikkukaupunki ja pian käy ilmi, että alueella tuotetaan omenaa, perunaa, salaattia ja ties mitä vihannesta. Sypressejä on siisteissä rivissä itävaltalaisia pihoja varten.

Tämä on rikas ja siisti maa, järjestyksessä. Saksan Baijeri on kauniimpi ja kurinalaisempi, mutta hienoa on Tirolissakin. Autot ovat komeita ja uusia, kukaan ei aja täällä romuilla tai kotteroilla. Ja kaikkialle mennään autoilla. Vilhoa on oikeastaan vuosikymmeniä hämmästyttänyt Suomen suhteellinen "autottomuus". Joka homma ei ala autolla, voidaan kävellä tai mennä pysäkille, pyöräillään. Suur-Germaniassa ajetaan autolla kävelemään, mennään Audilla pyöräilemään ja eläkkeellä alppikylän busseihin.  

Iso laakso yhdistyy pikkuisen pienempään Gurgltaliin, Imstistä Nassereithiin kulkevaan laaksoon,  lähelle Saksaa ja legendaarista Zugspitzeä. Tänä vuonna Vilho ajattelee sitä tavatonta hitautta, jolla hänen kuvansa näistä alppimaisemista hahmottuu. Kaikki on hidasta, palat ovat pieniä ja maailma on suuri, muuttuva. Kaksikymppisenä pystyi ottamaan haltuun Lontoon ja koko Britannian kertakäynnillä, nyt joutuu sahaamaan samoissa laaksoissa vuodesta toiseen. Joutuu samoille poluille, samaan metsään ja kivisille poluille. 

Uskokaa vaan, Imstin nurkilla Susivuoret käyvät itävaltalaisessa Sparissa. Nyt alkaa olla lämmin, mennään hetkeksi solan pohjalle, suurten vuorien väliin. On helle, Suomessa lienee mitä lienee, mutta täällä on viikonloppu ja porukkaa on paljon puron parkkipaikalla, autoja ainakin. Kaksi isohaarahaukkaa liitää vihreän pellon päällä upean värikkäänä. Pian kello on kaksi, sovittu hetki mennä asunnolle. Vilho ajaa auton ylös Tarrenzin Rotanangeriin kello 1359. Parisuhteet ovat taitojen ja ominaisuuden hautapaikkoja siinä mielessä, että puolison parhaat puolet ovat aina itsestäänselvyyksiä. Vilhon sokeus vaimon osalta kattaa suuripiirtein 123 erilaista elintärkeää tekemisen mestaruutta, mutta Susivuori itse huomaa, että hänen siisti ja pehmeä ajamisensa on näkymätöntä. Eri maissa, eri profiileissa ja missä tahansa tilanteessa, Vilho on tarkka ja turvallinen, kosketus tiehen on pehmeä kuin Roberto Baggiolla palloon ja kaikki havainnoidaan. 

Myöhemmin Vilho on kantanut asuntoon kaiken sen maallisen hyvän, mitä Susivuorilla on mukanaan tällä elon vaelluksella. Emäntä on lopulta muistanut, että asukkaat ovat vanhoja tuttuja ja selitykset ovat vaihtuneet kättelyyn.  

Parvekkeelta näkyy metsäinen, massiivinen Tschirgant. Kesäinen keli vie automaattisesti tälle parvekkeelle. Asunto on suurinpiirtein 900 metrissä ja jo viime vuodesta tunnettu lintupaikka. Suomalaisille on kesä ja kiikarit ovat kovassa käytössä. Puissa on tiklejä ja taivaalla muutama pääskynen, on närhiä ja lajeja vain tuntuu riittävän.

Iltaa kohden juodaan viiniä, Vilholla on vielä saksalaistakin punaviiniä, se vaihtuu itävaltalaiseen ja ilta tummenee. Jossain tässä lähellä on Italia, Saksa on kulman takana, mutta koti on siellä missä Annikki on eikä muuta kotia Vilholla enää ole; vuoretkin ovat tässä laakso ja taivas riittävän kaukana. 

 

3. Perjantaina ensimmäisellä rannalla tai sitten vaan välipäivä Klaisissa

 Kolmantena lomapäivänä Vilho keittelee kahviaan väsyneenä. On sentään maattu 0945 asti mutta aikansa on illalla purettu matkan alkukokemuksia, ensimmäistä vuorireissua ja hetken pitkittynyttä kesää. 

Susivuoret käyvät kaupassa, koska tänään on tulinen hellepäivä, eikä Vilho missään nimessä muutenkaan jaksa toistamiseen vuorille. Lämpötila on jo aamupäivästä melkoinen ja myöhemmin asteet ovat 28.

Susivuoret käyvät Edekassa, kaupassa joka on tuttu myös ensimmäiseltä alppimatkalta, naapurikylään Wallgauhun. Aikoinaan täältä Vilho sai kaikki kuusi Oktoberfest-olutta ja sama tapahtuu nytkin, kerta on vasta toinen näillä reissuilla.  Ennen kauppaa Vilho soittaa äidilleen ja katselee kaupan takana olevia vihreitä niittyjä ja hopeanharmaita, kivisiä ja monumentaalisia vuoria. 

Edekan jälkeen käydään uudestaan Krünin Lidlissä. Retken vitsihän on se, että Itävaltaan pitää viedä ruokaa Saksasta. Onhan täällä usein paremmat valikoimat ja hinnat. 

Kiinnostavien kauppareissujen jälkeen Susivuoret käyvät iltapäivän kuumuudessa läheisellä Grubseellä, pienellä järvellä. Matkaa on järvelle vain reilu kilometri, mutta päivä on miltei tukahduttava. Jossain vaiheessa Vilho toteaa, että Suomessa ei ollut koko kesänä yhtään näin lämmintä päivää. Kaikki tekeminen tuntuu liialta.  Susivuoret palaavat asunnolleen ja Klaisin majatalon paksujen seinien sisäpuolella on mukavan viileää. 

Asunnon ympäristö on Susivuorten mielestä varpusten hallussa. Tänne osuu toisinaan muutama peippo ja sitten poikueellinen tiklejä. Alueella liikkuu myös riikinkukko. Taivaalla näkyy nokivariksia, joskus lähipuussa käy harakka. On pyökkiä, hevoskastanjaa ja kuusia. 

Illalla on kinattava ja pakattava, sitten kinattava vähän lisää ja pakattava loputkin mahdolliset. 

Viimeisellä rannalla (1959) on Vilholle lapsuudesta tuttu, melkoisen traumaattinen elokuva. Sivistyneet muistavat taustalla olevan romaanin, ysäriporukka lisäksi Elwoodin laulun aiheesta teemalla Kymmenen tikkua laudalla. Italiaksi elokuva on nimeltään L'ultima spiaggia ja sitä Vilho pitää vähän hassuna, mutta englanniksi teos on On the beach. Ainakin italiaksi ja suomeksi "viimeisestä rannasta" on tullut käsite, joka vastaa ehkä vähän paradoksaalisesti viimeistä junaa tai viimeistä mahdollisuutta. Sen sijaan on mahdotonta kuvitella, että englanniksi tästä olisi saatu mitään käsitettä aikaiseksi.

Koskaan ei olla ensimmäisellä rannalla, mutta tänä välipäivänä Susivuoret olivat nimenomaan reissun ensimmäisellä rannalla, pienen lätäkön päässä, paahtavassa helteessä. Mutta näiden kaikkien askeleiden jälkeen jokainen ranta on viimeinen ja vuorten helmassa Vilhon on vaikea olla.  

2. Schöttlkarspitze kun haluat kirjoittaa jotain hankalaa

 Saksassa suurin osa kaikesta pysäköinnistä on kontrolloitua ja yleensä lisäksi maksullista. Tässäkin tapauksessa näin on, eikä vitosen vuorokausimaksu irtoa koneesta, suomalainen kortti ei kelpaa, ei kummankaan kulkijan. Annikki saa kuitenkin paikallisen kaverin hoitamaan maksun käteistä vastaan. Saksassa kannattaa olla pikkusen käteistä aina mukana, Vilhollakin on mukana 56 rahaa, ei kuitenkaan vitosen edestä kolikoita. Saksalaiset ovat sympaattisia ja apu löytyy.

 Krünin reippailijaparkkipaikalta Annikki lähtee jokivarteen ja Vilho vuorelle joen taakse. Oikeasti Vilho olisi halunnut vain nukkua, levätä ja käydä saksalaisessa kaupassa varustautumassa. Mutta sääennuste päivälle on hyvä, joten pitää toimia.

Nelisen tuntia menee ylös, kenties kolme takaisin. Vuoristoreissut ovat Vilholle tuttuja ja nyt on aikaa pyörittää elämän pesukonetta. Juostessa ja vuorilla pitää olla sinut itsensä kanssa - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mutta onpahan hieno polku ja hiljaista on täällä, ei tunge kulkijaa. Jalopuista mennään välillä kuusikkoon, kohti vuorimäntyjä. Kulkijan on oltava pikkusen hevosmies, pidettävä ratsu kulkemassa, tyytyväisenä ja rauhallisena, raskaaseen hommaan myötäisenä. Juostessakin pitää alkuintoa laittaa pankkiin, säästöksi pahojen tuntien varalle lähitulevaisuuteen. Aurinko pilkottaa sopivasti vähän metsässä, on viileää ja suotuisaa. Jossain 1400 metrin paikkeilla Vilho pitää taukonsa, kylän ollessa 900 metrin korkeudessa. 

Valkoiselle kivipolulle päästyään Vilho on tutussa elementissä. Sepeliksi tätä Susivuori kutsuu, pölyävää, murtuvaa Alppien valkoista peruselementtiä. 

Puuton alkaa vasta lähellä 1900 metriä. Vilho miltei innostuu, tässähän ollaan kohta tavoitekorkeudessa. Mutta nyt päästään vasta harjanteelle, josta pitkään kierretään kohti loppunousua. Huippu todellakin on kaukana. Koko päivän Vilho on ollut epäuskoinen, näkyyhän se ristihuippu kaukaa, korkealla ja etäisyydessä. Ikinä en tule tuonne asti pääsemään, on aina Vilho ajatus. Mitähän sekin kertoo. 

Vuoriretki antaa paljon enemmän kuin Vilho koskaan osaa kuvitella. Marketin parkkipaikalta ja kylästä näkyvä vuori on tyly ja monotoninen, mutta matkan varrella aukeaa näkymä upeaan välilaaksoon ja korkealta harjanteelta avautuvat vielä laajemmat, fantastiset näkymät. 

Huipulle pääsy onkin mielenkiintoinen. Kavutaan ensin kiviselle harjanteelle mukavalta rinnettä myötäilevältä polulta. Kivinen harjanne on valkoisten kivipatsaiden jyrkänne, samalla  myös paikka mistä näkee huipun, paljaan kivipaaden päällä olevan ristin. Vilhon mielestä nämä maisemat ovat kuin lännenelokuvista, jostain autiomaasta kivipilareineen, vain korppikotkat puuttuvat, mitä ikinä lajia Amerikassa onkaan. 

Mennään alas kiiveten, sitten ylös etupäässä kävellen. Reitti näyttää dramaattiselta, mutta on suhteellisen helppo. Vilho katsoo hetken maisemaa. Taivas on tottavie aika lähellä, tänään ei pilviä ole oikein nimeksikään ja ne kaikki karkaavat kauas. Sinistä, sitten on valkoista kiveä ja näitä teräviä kalliohampaita, kivipilareita ja valkoista soraa. Vihreä jää alemmaksi. Nyt ei tuule, on lämmintä, huiputtaminen on suotuisaa. 

Kuten yleensä, reitti on taideteos, joka vie kulkijan ristihuipulle hienoa ja suotuisaa polkua pitkin. Huipun tietämillä väkeä on nyt enemmänkin, ehkä muutamasta suunnasta ja kulkuvauhdista johtuen.  Schöttlkarspitze on korkeudessa 2050 m. eikä se ole kovin paljon. Mutta saksalaisena vuorena huippu on hyvä ja lähtökorkeus on vaatimattomasti jotain 900 metriä. 

Ei ole tietoa monesko huippu Vilholla on menossa. Mutta näihin on totuttu samalla tavalla kuin maratooneihin. Silti jokainen on tärkeä ja tekeminen on samaa. Saksan kielitaito Vilholla on kehno, mutta toveruuden ja huppufiiliksen siivittämänä vaihdetaan parin kulkijan kanssa tunnelmia. Myös aiemmin nähty kaunis tyttö saapuu huipulle. Kaikki germaanit kulkevat shortseissa ja naisella on nätisti ruskettuneet jalat. Huipulla hän on vain hetken, tervehtii hymyilleen lähteissään pienellä eleellä ja Vilho vastaa, tuntien olonsa typeräksi pikkupojaksi.

Valokuvien, videoiden ja tankkauksen jälkeen on aika lähteä alas. Jotain erikoista on siinä, että koko reissu kelataan yleensä takaisin samojen, tullessa vuodatettujen hikipisaroiden päältä.

Paluumatkasta voidaan nostaa esin pari asiaa; tai viisi tai seitsemän.  Päivä on ollut nätti eli lämmin. Suomalainen on kylpenyt hiessä ja sama jatkuu ilta-aurinkoa kohden. Iltapäivä on aina kuumin ja siitä päästään nauttimaan yli kilometrissä. Sitten alempana vastaan tulee lämmin ilma, oikeastaan koko ajan alempana ilma on vaan lämpimänpää ja se iskee kuin sauna laskeutujaa vastaan. 

Näihin retkiin tarvitaan melko paljon lapsellisuutta, urheiluhenkeä, rakkautta askeliin ja intohimoa vuoriin. Täysin työväenluokkainen Vilho juoksee maratooneja ja haluaa mennä vuorille, joille voi kävellä kunhan kunto ja pää kestävät. Lapsellisia, urheilullisia harrastuksia jossa voi briljeerata askelien määrällä. 

Miten täydellisen naiivi voi ihminen olla. Juoksemalla tarpeeksi pitkälle voi ajatella saavuttaneensa jotain, tekemällä sen tarpeeksi usein voi kuvitella olevansa erityinen. Kävelemällä riittävän pitkään ja korkealle voi kuvitella olevansa huipulla.

*** 

Myöhemmin Vilho pääsee kylätasoon, tuohon himoittuun paikkaan joka startissa on kirous. Sillan jälkeen hän huomaa pikkuisen mökin ja siitä lähteävät tulvamittaportaat veteen. Italialaisella viekkauksella Vilho avaa lukitsemattoman portin mökille ja kulkee portaat joen rantaan. On pakko pestä naama, kaikki tuo hiki, suola ja vuorilta kerätty aurinko. Vesi tuntuu... Vilhon on vaikea sanoa sitä, koska tähän virtaan on upotettu jo niin paljon omaa suolaa, että on vaikea pitää sitä vieraana. Mutta ehkä se sana on saippuaista. Vesi on kovanpehmeää, viileää ja virtaa estotta huuhdellen Vilhon oikeaa kenkää. Naama pestään kolme kertaa, sitten vielä kädet. Virran pohja on samaa valkeaa kiveä, vesi kulkee nopeasti, mutta voisihan tämän mies kahlata yli.

Kulkee Vilho autolleen, viestit pitää laittaa, katsoa avaimet, puhelin. Kello on 1732. Harjoitusta on kestänyt 7 h 15 min. Vilho käy vielä Lidlissä ja palaa asunnolle katsomaan Nukkumatin ja ehtii vielä istumaan parvekkella. Fyysisesti Vilho on ihan lopussa, henkisesti hän on ollut sitä jo tovin.