1.4.2026

13. Parco degli Acquedotti ja yksi murheellinen pallopeli

 Eletään tiistaita ja Susivuoret ajavat jälleen metrolla hyvin pitkälle. Nyt ollaan jo lähellä Rooman Cinecittàa, Italian Hollywoodia. Täältä, melkein linjan päästä pääsee akveduktipuistoon. On mukava liikkua tällä laajalla viheralueella, joka ei ole kovin kaukana tutusta Via Appiasta. Appian tie on kuitenkin junanradan toisella puolella ja täällä on parista akveduktista jäljellä melkoiset pätkät. 

Susivuorten eväsretken tarkoitus oli leirittää hieman ja piirrellä, mutta tänään on todella kova tuuli, eikä mistään piirtotauosta ole puhettakaan. Täällä kulkee myös kiva puro ja taukoa pidetään pienen vesiputouksen äärellä. Luonto on jo vehreää ja kevät pitkällä. Myös lehmähaikaroita nähdään ja komea tuulihaukka ilmassa ja puussa.  

Seikkailu akveduktipuistossa alkaa olla ohi ja sitten ajellaan metrolla melkein taas koko linja läpi. Asunnolla pidetään puuhakasta lepopäivää ja Vilhokin kirjoittelee ahkerasti. 

Illalla on peli Bosnia-Italia. 

Pelataan MM-kisapaikasta ja Italian saama maali tuo vaikutelman siitä, että kisoihin mennään. Mutta sitten tulee onneton punainen kortti ja alkaa peruuttelu. Melkoisen sekavasta tilanteesta Bosnia tasoittaa ja pelataan jatko-ottelu. Sitten pahamaineiset rangaistuspotkut ja Italia söhlää kisapaikkansa. Tämä on tietysti ihan puhdas katastrofi. Gattuson vetämä maajoukko on pelannut hyvin, merkit ovat olleet positiivisia, mutta eivätpä tähdet olleet lainkaan kohdallaan. Tämäkin vielä, miettii Vilho. 

12. Per un Caravaggio in più eli miten Susivuoret lähtevät taidenäyttelyyn

 Susivuoret kulkevat jalkaväkimuseossa. Paikka on suosittu taidenäyttelytila ja vaikka pihalla on muutama pieni tykki ja naamioverkkoa siellä tai täällä, nyt ei olla sodan asialla. 

Ei olla kaukana Lateraanista, mutta lähin kuuluisa kirkko on kuitenkin Jerusalemin Pyhän Ristin kirkko. Siellä on pyhän ristin kappaleita ja taidettakin löytyy. Mutta Susivuoret ovat viereisessä pikkumuseossa katsomassa kahta melko pientä taidenäyttelyä. Liput maksavat 20 €. Hinta on kova, mutta niin on nykyään tapana. Ja näyttelyitä on kuitenkin kaksi erilaista.

Ensimmäisessä näyttelyssä Susivuoret ovat autaasti aivan kaksin. Täällä on Caravaggion "koulukuntaan" luettavia teoksia, tauluja joissa on kierrätetty mestarin aiheita tai ajatuksia. Tauluja ei ole kuin varmaan parikymmentä.

Koko homman hitti on L'incredulità di San Tommaso - mestarin alkuperäisteos yksityiskokoelmasta. San Tommaso on apostoliporukan epäilevä Tuomas ja maalauksessa hän työntää sormensa Kristuksen kyljen haavaan. 

L'incredulità di San Tommaso” di Caravaggio 

Ottamatta pois muilta taiteiljoilta mitään, taulun taso on aivan muuta kuin esillä olevien muiden yrittäjien. Ja kyllä: Susivuoret ovat valmiita menemään yhden Caravaggion takia taidenäyttelyyn.

Toisessa siivessä oleva näyttely on kokonaan Henri Matissea. Ranskalaisen taiteilijan viimeisiä vuosia tässä käsitellään ja esillä on aika paljon litografiaa ja muuta sellaista, mitä sairas mies pystyi vielä korkeassa iässä tekemään. Vilholle vaikuttavampia ovat muutamat piirrokset; ne ovat erittäin yksinkertaisia mutta ilmaisuvoimaisia. Viivojen määrä harvoin ratkaisee, oikeat taiteilijat vaan osaavat vetää ne muutamat oikeat viivat. Monet Matissen töistä ovat täällä kuin lasten saksilla tekemiä värikkäitä paperileikkauksia. Mutta näissä on sama taito kuin maalauksissa tai piirroksissa. Vilho mietti hetken sitä, että vanha mestari kuoli vasta 1954 Nizzassa. Susivuoret ovat hänen museossaan tuolla käyneetkin.

Taiteesta virkistynyt Vilho pyörii vielä Annikin kanssa mainitulla kirkolla. Täällä on kuitenkin erään Massimon hautajaiset ja turisteeraminen tuntuu arkkujuhlien aikana typerältä. Ruumisauto on muuten erityisen komea, se onkin Maserati. 

Susivuorten pyöriminen ulottuu läheiselle instrumenttimuseolle ja pian käy ilmi, että täällä on melkein vaihtoehtoinen Rooman muinaiskeskusta, on rataa ja hienoa villaa. Täällä on iso kaupunginmuuri, johon on integroitu ristinkirkon vieressä oleva amfiteatteri. Teatteri on valitettavasti suljettu ja toiminut lähinnä munkkien kasvimaana. Läheltä löytyy myös massiivinen kaupunginportti Porta Maggiore. Täällä on kova liikenne ja paljon perin roomalaista melua. 

Palataan metrolla. Vilho käy kaupan kautta ja kotona ollaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä 

31.3.2026

11. Palmusunnuntaina Capitoliumilla ja Vilho ajattelee aivan liikaa

 Seukkailu bussilla vie jälleen Piazza Venezialle, oikeastaan tässä on useampikin aukio ja Susivuoret suosivat Piazza d'Aracoelia, sillä se on se kaistale, mihin bussit päätyvät ja mistä ne toisinaan myös lähtevät.

Vilho haluaa tutkia pienen ja kuuluisan Rooman kukkulan, Capitoliumin rauhassa. Paikka on antanut nimensä maailman pääkaupungeille ja samalla nimellä mennään Amerikan Trumppilassa. Viereinen kukkula on antanut nimensä kaikille maailman palatseille - Palatinuksellahan olivat keisareiden ja muiden rikkaiden palatsit.

Nyt kavutaan yhdelle maailman hienoimmista renessassiaukioista. Campidoglio on Michelangelon suunnittelema ja sen keskellä on maailman hienoin ratsastajapatsas. Marcus Aureliusta esittävä alkuperäinen on viereisessä museossa, siellä on myös kaikkea muuta järjettömän hienoa. Portaiden yläpäässä olevia dioscuurien patsaita Vilho ei ole paljon koskaan vilkuillut, mutta ehkä sekin päivä tulee.

Nyt käydään rauhassa näköalapaikalla, sillä täältä näkyy upeasti forumeille. Susivuorten rakastamaa vanhaa kiveä on täällä melkoisesti ja länsimaiden historiaa pitkälti yli 2000 vuotta. 

Silti nähdään vielä myös joutomaata. Piskuisella Capitoliumilla on hylättyä tonttia ja rapistuvaa rakennusta. Lieneekö maailman kallein, monen mielestä hienoin piskuinen kukkula, mutta silti on aidattua maata, lahoavia pirttejä ja ruostetta, rikkaruohoa. Jossain kuuluu taas Rooman taustasävel, hälytysajoneuvon ääni ja motorinojen liian suuret pärinät. Vilho jatkaa kierrosta, sillä kukkulan koko kierros tehdään, vaikka päätyisi heitettäväksi Tarpeian kalliolta.

Susivuoret löytävät lopulta spiraalikierroksen jälkeen Constantinuksen jättipatsaan. Tämä on rekonstruktio antiikin veistoksesta, marmoria se lienee. Alkuperäisiä paloja on viereisessä museossa ja niistä saa heti kuvia, jos googlaa keisarin nimen.  Onpahan suuri pysti. Vilho kuvaa huolellisesti läheisiä marmorireliefejä. Niissä on upeat nelivaljakot ja muita yksityiskohtia. Nämä ovat aitoa tavaraa. Tuollaista piti löytää 1400-luvulla ja ennen kaikkea muutama marmoripatsas, että taide syntyi uudestaan ja Italiasta tuli kaiken luovan ja kauniin keskus. Kun sivilisaatio tuhoutuu, siitä tulee raunioita, muistoja ja fragmentteja. Muistot katoavat miltei kaikki, sitten kaivetaan raunioita ja löydetään niitä sirpaleita. Tiedämme tämän paremmin kuin kukaan on koskaan tietänyt, mutta silti meillä nyt on vääjäämätön halu tuhota koko kulttuurimme, eikä nyt puhuta ilmastosta. Ja jo nyt voi sanoa, että meidän kulttuuristamme jää  aika rumia fragmentteja sekä niitä reunustavia typeryyden monumentteja. Silti Vilho ei ole valmis vielä luopumaan Euroopasta, paikasta joka toi koko maailman valoon ja piti sitä siellä pari tuhatta vuotta.

Susivuoret laskeutuvat kävelykatuna toimivalle Via dei Fori Imperialille. Aina tästä tule mieleen Mussolini, tien ajatuksen isä. Ollaan totta kai maratonan lähtösuoralla ja tämä aika lailla luotisuora iso strada menee aina Colosseumilta järkyttävälle Vittorio Emmanuele II:n muistomerkille, monumentille jota varten on louhittu marmoria varmaan maan keskipisteeseen asti ja vieläpä ihan turhaan.  Vilho selittää Annikille, miten Italian ongelma on se, että kun kaikkea upeaa on kaikkialla, niin parina viimeisenä satana vuonna on ollut pakko keksiä jotain joka on aina liikaa kaikella tavalla. Kaikki Italian yhdistymisen monumentit ja mikä ikinä tuohon tapahtumaan liittyy, ovat karmeita kermakakkuja. Vilho ei ole kahteenkymmeneen vuoteen viitsinyt edes katsoa tuota "kirjoituskonetta" - se on siis yksi monumentin pilkkanimistä.

Samalla kun Susivuori katsoo Trajanuksen pylvästä kaukaa ja kuvaa antiikin kauppapaikkoja, hän ajattelee Mussolinia. Italian osuus toisessa maailmansodassa aivan kuten Mussolini, on kokonaan unohdettu pohjoisessa. 

Mussolini keksi fascismin, sillä tuolla tavalla se kirjoitettiin vanhoissa suomalaisissakin kirjoissa. Nykyään jokainen tietää, että fasismi sai nimensä latinan sanasta fasces. Niillekin pitäisi keksiä parempi suomennos, mutta vanhahtavasti suomessa puhutaan  "vitsakimpuista". Nuo piiskat olivat lictoreiden työkaluja. Tässä lyhyessä antiikin kurssissa mainitaan nyt vain se, että lictores edustivat poliisivoimia, jotka suojelivat aseineen vallanpitäjiä. Imperium oli Roomassa se sana, joka tarkoitti määräysvaltaa. Vitsakimppumiehet suojelivat tuon määräysvallan haltijaa jo ennen Rooman suurvaltakautta ja keisarinvaltaa. 

Tuosta Benito nappasi termin puolueelleen, vitsojen kuvastaessa kuria ja järjestystä. Mutta Mussolini oli alun perin vannoutunut vasemmistolainen, ehkä oikeammin sosialisti. Se ei ole kyllä mikään ihme tässä maassa. Hän oli jo vuonna 1922 pääministeri ja kovasti kiinni vallassa, pitkään-pitkään ennen Hitleriä. Ensimmäisen maailmansodan veteraani haistoi ihan uuden tuoksun ilmassa. Tuo tuoksu oli paljon houkuttelevampi, kiihottavampi kuin ajatus tasa-arvosta: Nationalismin ja kansallisen kiihkon upottava tuoksu. 

Aivan samalla tavalla kuin itävaltalainen Adolf, Benito siirtyi sosialismista äärioikealle, Kansalle, historialle ja vallalle löytyi uusi isäntä. Näihin ideologeihin ja vitsakimppuihin liittyy aina ajatus aseista, vihollisista ja järjettömistä päämääristä. Ilman tyytymättömyyttä, työttymyyttä ja loputtomia hallituksien tekemiä virheitä, näitä ideologioita ei pahemmin olisi. 

Jossain helvetin kaukana harmaassa maassa on tavallisen kansan asialla oleva puolue, Tiedättehän, mitä näitä on, pienipalkkaisia ja työmiehiä, maaseutulaisia, lähiöasukkaita ja muita unohdettuja. Heidän kaikkien ja muiden vääryyttä kokeneiden asialla on puolue, joka korjaa asiat; puolue, joka tietää kuka on vihollinen, puolue, joka haluaa lisää poliiseja ja maan irti kaikesta kansainvälisyydestä, ulkomaiden pahasta, sateenkaarista ja kalliista polttoaineesta. Tuollainen puolue tarjoaa globalisaation pysäyttämistä -  ehkä oikeammin sen peruuttamista ja matkaa vuoteen 1975, jolloin kyseisen puolueen ideologit olivat lapsia, äiti ja isä olivat yhdessä ja maailman tuntui yksinkertaisemmalta sen takia, että naapurissa ei asunut nigerialaisia, vaikka isoisä olikin alkoholisoitunut sotaveteraani, eikä kaupassa ollut kuin 80 tuotetta ja maailma oli muutenkin ihan helvetin mustavalkoinen. Sitten tuo aikakoneen omistava puolue on yhtäkkiä unohtanut sosiaaliset tavoitteet, peräkammarin pojat ja vähäosaiset maalaiset ja kaikki jotka ovat heitä jo äänestäneet ja sitten oikeastaan vaan ajatellaan vain verottamista ja vihollisia. 

Mutta mitäpä Vilho näistä. Susivuoret saapuvat Colosseumille ja kiertävät sen. Sitten edessä on tutustuminen uuteen Colosseon metroasemaan, reissu C-linjalla ja paluu pitkän kaavan ja kaupan kautta kotiin.  

10. Janiculum ja pitkä lenkki Trasteveresta Vatikaaniin

 Tänään tuulee, varjoissa on viileää, mutta auringossa tulee kuuma. Vilho kapuaa tuttua viimevuotista reittiä Janiculumille ja löytää ylös päästyään paikallisen baarin ja juo erinomaisen cappuccinon hintaan 1,40 €. Vähemmän runollisesti Viltsu hakee lähikauppa-Todiksesta pari olutta janojuomaksi. 

Tänne onkin hieman kiipeämistä mutta maisemat ovat upeasti Rooman ylle 

Janiculumilta näkyy tänäänkin vuorille ja lumihuipuille asti. Porukkaa on liikkeellä, mutta ei ruuhkaksi. Vilho käy ihan lyhyesti Tempiettolla ja jatkaa vähitellen alas Trastevereen. Tänään tulee kuitenkin uusi kirkko, sillä Viltsu piipahtaa San Pietro in Montoriossa Tempietton vieressä. 

Ulkona on kirkasta. Kirkkojen kiertäminen on hommaa, jota Vilho sekä rakastaa että vihaa. Katoliset kirkot ovat täynnä kappeleita, kappelit ovat hämäriä ja täynnä taidetta. Näistä pitäisi sitten löytää aina ne oikeat taideteokset, sillä jokainen soppi on täynnä maalauksia, välillä freskojen, mosaiikkien ja patsaiden lisäksi. Mutta samalla nämä ovat hienoja paikkoja, ilmaisia museoita joissa ei ole kuitenkaan määrättömästi liikaa taidetta.  

Käytyään torilla katsomassa vihanneksia, Vilho menee syvemmälle Trastevereen Bar San Caliston ohi ja jälleen kirkkoon, Santa Maria in Trastevereen. 

Vilho toistaa näin viimevuotisen lenkkinsä ja on edelleen kovin orientoitunut vanhassa kirkossa. Mosaiikit ovat yhä upeita ja jotenkin erikoista on tämä ylellisyys, että näissä paikoissa voi käydä näinkin usein.  Mitä tulee kirkkoihin, usein Euroopassa goottilaiset kirkot ovat vielä hienoja ja kiinnostavia, barokin aikana sitten koristelut ja yltäkylläisyys meni aivan överiksi. Gotiikassa ollaan vielä keskiajassa ja ovathan suomalaisetkin muutamat kivikirkot keskiaikaisia ja komeita. Sen sijaan täällä kirkon kotikentällä päästään kirkkojen kanssa antiikkiin asti. On erikoista ajatella, kuinka moni näistä sakraalirakennuksista on saanut alkunsa jossain kolme-viisisataaluvuilla.  Ja miten näistä on suora yhteys itäiseen Rooman valtakuntaan ja mosaiikkien ja ikonien kautta suoraan idän kirkkoon. Joku viisas voisi joskus kertoa, miten bysanttilainen perinne katosi lännestä, mutta ei koskaan ortodokseilta. Vai onko se kysymys oikeasti se, että miksi idässä ns. kehitys pysähtyi, samaan aikaan kun lännessä on menty rytinällä jopa sellaiseen kirkkotaiteeseen, jota ei enää aina taiteeksi tunnista.

Vilho kulkee Trasteveresta jokirantaan ja veden ääreen. Täällä on jälleen lähellä liejukana ja arkisempia sorsia, sitten Vilho kuulee västäräkin -  ja saa sen pian myös videolle. 

Kierros vie lopulta San Pietron kautta kohti kotia. Roomassa eläessään Vilho on tottunut siihen, että kämpille palataan ison kirkon kautta tai vierestä. Tämä on Viltsulle viides kerta elämää näillä kulmilla. Tänne on jätetty kyllä melkoinen määrä askelia. 

28.3.2026

9. Jalkojen lepuutusta eli jonkinlainen lepopäivä

 Vilho käy pari kertaa kaupassa, mutta ei jaksa lähteä minnekään. Askeleita on tullut määrätön määrä joka päivä.

Nukutaan ja puuhataan, Vilho käy läheisessä kiinalaiskaupassa, ostaa mainioita kyniä irtomyynnistä. Täältä saa ns. parempaa Kohinooria. 

Vilho käy kaupassa varmaan pari kertaa, mutta mitään hyödyllistä ei tehdä.  

8. Santo Stefano Rotondo, San Giovanni in Laterano, battistero ja maaottelu

 Italiassa on huonompaa säätä. Sateella ei ole kuitenkaan pahemmin mitään merkitystä, sillä se on lyhytaikaista ja aurinko kuivaa pian kaiken. Tämä toistuu näissä tarinoissa, mutta Roomassa on keväällä ideaali säätilanne. 

Susivuorten asuntoon asennetaan uusi astianpesukone. Kolmen asentajan tiimi hoitaa homman todella nopeasti. Peri-italialainen herra asentaja käyttelee ruuviväännintä ja apuna on kaksi mustaa kaveria, jotka tuovat uuden myllyn ja vievät vanhan pois, osaavat aiheesta muutakin, sen näkee kaikesta. Hommaan menee vartti. Vilho ei pyöri tiellä, mutta nostelee jotain pois tieltä ja puhuu emännöitsijän kanssa. Jalkalistan palauttaminen jää emännälle ja Vilholle, tiimi on jo mennyt ja lyönyt dokumentit kouraan.

Tänä vuonna italian puhuminen on helppoa, eikä sanoja tarvitse hakea. Pari kertaa Viltsua haittaa, kun hänelle selitetään jotain englanniksi näinä päivinä. Emännöitsijä yrittää välillä englantia, mutta koko ajan sen puhuminen vähenee, kun molemmat asukkaat ymmärtävät muutenkin. 

Susivuoret muuten myös pyytävät lisää lamppuja huusholliin, valoa ei ole liikaa ja jääkaapissa ei ole lamppua (mutta muuten se on täynnä). 

 ***

Aamulla on ukkosta. Nyt sekin on koettu.

*** 

Sitten lähdetään metrolla turistihommiin kauas Lateranoon. Metro on sentään parempi kuin bussit. Täällä voi siis maksaa maksukorttinsa lähimaksulla, reissu on 1,50 €.

Lateranon alueella Vilho passittaa Annikin suuren San Giovanni -kirkkoon ja jatkaa itse vähän terveimmillä jaloillaan Rotondoon. Tämä antiikkinen kirkko on Vilholle yksi matkan tärkeimmistä kohteista.  Vilhon marssiessa kirkolle kadulla kukkivat puut, valkoista kukkaa on kaikkialla. 

Santo Stefano Rotondo al Celio on nimensä mukaan pyöreä romaaninen kirkko, historiakirjojen mukaan Pyhän Haudan kirkon mukaan rakennettu. Paikka on vaikuttava, ehkä siksi että se on täysin erilainen kuin muut  hämärän ja kappelien täyttämät kirkot.  Kirkko on pyhitetty joskus vuonna 460 ja rakennettu mahdollisesti 440-50-luvuilla. Nämä vuosiluvut ovat kovia Vilholle. Roomassa moni 1600-luvun juttu on täysin epäkiinnostava, sillä se on yhtä vanhaa kuin kasarin popmusiikki. Tämä ei tosin koske Caravaggioa tai monia maalareita, mutta mikään alle 500-vuotias ei ole täällä mitenkään vanhaa eikä usein edes kiinnostavaa.

Romaanisen tyylin punatiilisyys, pelkistetty perusrakenne ja jonkinlainen karu ylväys vetoaa Vilhoon. Näissä paikoissa on samaa kuin riittävän vanhassa musiikissa - se puhuttelee ilman krumeluureja, liioittelua ja kaikkea muuta maailmallista turhaa.  

Kirkossa on kaikkiaan kourallinen ihmisiä, aluksi paikalla on joku rouvien ryhmä, sitten jää viisi. Keskellä kiertää pylväsrivi ja sen päällä on pyöreä keskikupoli, ei nyt suurta viljasiiloa kummempi, mutta täydellinen mittasuhteissaan,  Paikan maalaukset käsittelevät erilaisia marttyyrien kuolemistapoja, joten tänne on maalattu myös susia hoitaamaan pyhät Jumalan yhteyteen.

 Vilho palaa ja reissulla ohitetaan Neron akveduktin kaaria. Täällä ei pääse pitkälle ilman monumentteja, myös kaupunginmuureja eri aikakausilta tulee vastaan. 

Vilho käy ensin Lateranon kastekappelissa, jossa on paljon samaa kuin äskeisessä Rotondossa. Ulkona tulee hetken rakeita, sitten vettä. 

Lateraanikirkossa Vilho huomaa kirkkokiintiönsä tulleen jo täyteen, eikä hän jaksa keskittyä kirkkoon juurikaan.  

 Illalla pelataan elintärkeä karsintaottelu. 

Italia hallitsee peliä Bergamossa ja voittaa Pohjois-Irlannin 2-0 Tonalin ja Keanen maaleilla. 

7. Via Appialla ja pientä muutakin touhua

Juodessaan reissun toista cappucinoa Vilho miettii Tarpeian kalliota. Cappuccino on ihan hyvä, tässä paikassa tiskillä se on kai peräti 2 €. Se mainittu kallio on tuossa vieressä ja koko Capitolium-kukkula. Eletään keskiviikkoa ja reissun seitsemättä päivää. Tänään on odotettu ruuhkaista bussia pitkään ja lopulta päästy aika hyvin tänne Piazza Venezian tuntumaan, todellisille menomestoille. Kaksikko odottelee seuraavaa kyytiä etelään päin. Tänään ei ole kyllä mikään erityisen vahva päivä bussiliikenteen osalta. 

Seuraavalla kyydillä päästään kuitenkin lähemmäksi Via Appia Anticaa. Tänään kävellään paljon. 

Susivuorten seikkailu roomalaisen tien maisemissa vie lopulta kuuluisalle Domine, Quo Vadis -kirkolle. Piskuisessa kirkossa ei ole ketään muuta. Henry Sienkiewicz toi historiallisella romaanillaan paikkaa tunnetuksi. Kirkko lienee 1600-luvulta ja vaatimaton, mutta paikan merkitys on suuri. Siinä kulminoituu jotain eurooppalaisesta sivistyksestä ja yhteisestä kristillisestä taustasta. Pietarin persoonassahan konkretisoituu se, miten kristinusko tuli jäädäkseen Roomaan, siirtyi Palestiinasta suureen valtakuntaan ja siitä kaikkialle.

Susivuoret pitävät evästauon sivummalla, hakevat läheisen asuisalueen Pam-supparista lisää eväitä ja pitävät vielä toisen tauon. Sitten lisää kävelyä ja lopulta ollaan perillä - oikealla Via Appialla ja sen tunnetuimmalla maamerkillä, Cecilia Metellan hautamonumentilla. 

Luonto on jo vihreää ja juuri sellaista kuin Vilho muistaa vuosien takaa. Tämä on kaunista seutua, mutta edes historiallisella roomalaisella kivitiellä ei päästä autoista täysin, olkoonkin että liikenne on vähäistä. Via Appialle pääseminen on ollut yksi Vilhon matkan keskeisistä tavoitteista. Tällaista paikkaa on oikein mukava ajatella suomalaisessa talvessa.  Tämä tie vei Roomasta Capuaan, melkoisen lähelle Napolia. 

*** 

Susivuoret pääsevät sopivasti bussiin, joka juuri saapuu sivummalle. Nyt palataan uudestaan sinne Capitoliumin kupeeseen, mennään ohi Circo Massimosta, jossa vielä puretaan maratonkylää. Koska kello on vielä vähän, käydään näyttävien portaiden päässä olevassa Aracoeli-kirkossa. Santa Maria in Aracoeli on hyvin keskeisellä paikalla ja sen portaat ovat turistien suosiossa. Portaat ovat siinä mielessä erikoiset, että vieressä ovat kukkulan omat monumentaaliportaat, mutta sekin onnistuu Roomassa, jossain muualla tästä jäisi aika typerä kuva.

Kirkossa on puusta tehty pikkuveistos, joka esittää Jeesuslasta. Täällä on myös Pinturicchion freskoja ja tetysti kappeli toisen perään muuta taidetta ja patsaita. Itse kirkko on muinainen. Ihmeitä tekevän puupatsaan kappelissa ei ole ketään; portailla pyörii määrätön määrä porukkaa, kirkon edessä jos jonkin verran ja sisälläkin hortoilee aika paljon, mutta tärkeään kappeliin väki ei löydä, eikä oikein Pinturicchion freskoillekaan. 

Susivuoret palaavat bussilla kotinurkille. Kotona syödään ja levätään, juodaan kahvit ja nukutaan päiväunet.