5. Sunnuntaina paistaa aurinko

 Lomalla Alpeilla Vilho on yleensä melkoisen ahdistunut. Vuorilla on vaatimuksensa ja sitten on vielä leirin korkeus. Upeiden vuorten juuressa Vilho haluaa poluille ja korkeuteen, tekemään arkisia urotöitä ja kulkemaan paita hiessä pariin tonniin. Leirin korkeus tekee sen, että Vilho menettää ruokahalunsa ja on puoliksi merisairas. Emme puhu tässä yhteydessä vuoristotaudista, mutta sekin on Vilholle tuttu. Helsinkiläinen maakrapu kun elää 30 metrissä, niin lähellä tonnia elämä on toisenlaista. 

Siten Vilhon on huono olo ja päivä toisensa jälkeen hän löytää itsensä itävaltalaiselta vuoripolulta. Vihreä reppu on kuitenkin kevyt kantaa ja mieshän jaksaa, jokainen polku vie ylöspäin eikä kysellä tuntemuksia tai kuntoa.

 Myöhemmin, Vilho käy vain tonnissa katsomassa suurta rotkoa. Siellä käy ilmi roomalaisten nimi paikalle, torrens.  Kahdesta lähteestä tänne alueelle syytää juomavettä, erinomaista ja vähän kalkkista ja pehmeää vettä miljoonia litroja muutaman kunnan tarpeisiin. 

Rotkon päälle pääsee, nelisenkymmentä metriä alempana vesi pauhaa kivien lomassa syvällä solassa. Vilho on vähän eksynyt ja kulkee mitä kulkee.

On vaikea olla, hukattu vuoristopäivä, päivä jolloin aurinko on korkealla paikallan ja pilvet kurissa. Ympärillä on itävaltalainen hyvinvointi ja kauniit talot taivas on tuossa vuorten jälkeen seuraavana. Kuusitiaisia on runsaasti puissa, on kuuma ja Vilho viettää loppupäivän terassilla juopotellen.  

 

4. Itävaltaan ja takaisin Tarrenziin lauantaina

 Jokaisen pitäisi matkailla saadakseen kokemuksia uudesta, kokemuksia rajallisuudesta, aluista ja toistuvista lopuista. Matkaillessa saavutaan usein, lähdetään toistuvasti ja ollaan tovin perillä. Vilhoa välillä kismittää reissaamisen toistuvat realiteetit, lieneekö siinä melankolis-romanttisen persoonan painolasti, syntyessä saatu taakka. Pesuhuoneen kattoikkunaan on satanut yöllä vettä, päivä on aluksi harmaa ja pilvinen. 

Vartin yli kahdeksan Vilho nousee. Pilvet ovat 1300 metrissä valkoisena harsona ja koko taivas, näkymä ja maisema kertoo, että ollaan Baijerissa. 

 Vieläkin on lämmin. Vilho juo kahvinsa, syö sämpylänsä parvekkeella. Orava käy pähkinäpuussa, riikinkukko palaa lähipihalta ja tikliperhe on kuusen latvassa. 

Myöhemmin Vilho kantaa puisia portaita puolen tusinaa kertaa tavaroita autolle. Susivuoret ovat saaneet eväitä ja niitä kuuluisia lasisia laulukirjoja kerättyä, on säilykettä ja sämpylää. Maastoa varten on varattu litratolkulla schorrlea, onneksi osa on jätetty sentään autoon. Pienehkö valkoinen auto on melkoisen täynnä. 

Ei saisi olla emotionaalinen - sellainen lause tulee helposti Vilhon mieleen. Jälleen on yksi asunto katsottavana, kaappien ja sohvien aluset, komerot ja seinät, nurkat ja naulakot.  

Pilvisenä päivänä lähdetään Itävaltaan. Ensin tuttu Seefeld ja sitten laaksoa pitkin Imstiin.  Laskeudutaan ensin kuitenkin Telfsiin, kauppakaupunkiin, joka on Susivuorille tuttu Seefeldin vuosista. Kaksikko käy kaupassa Hoferissa, paikallisessa Aldissa. On aikaa iltapäivään ja nyt kannattaa entisestään varustautua, vaikka piskuinen kiinalaisauto on ihan jo täynnä.

Vilho ei tunne laakson nimeä, paikkaa joka kulkee Telfistä Imstiin Inn-virran ympärillä. Täällä on jokunen pikkukaupunki ja pian käy ilmi, että alueella tuotetaan omenaa, perunaa, salaattia ja ties mitä vihannesta. Sypressejä on siisteissä rivissä itävaltalaisia pihoja varten.

Tämä on rikas ja siisti maa, järjestyksessä. Saksan Baijeri on kauniimpi ja kurinalaisempi, mutta hienoa on Tirolissakin. Autot ovat komeita ja uusia, kukaan ei aja täällä romuilla tai kotteroilla. Ja kaikkialle mennään autoilla. Vilhoa on oikeastaan vuosikymmeniä hämmästyttänyt Suomen suhteellinen "autottomuus". Joka homma ei ala autolla, voidaan kävellä tai mennä pysäkille, pyöräillään. Suur-Germaniassa ajetaan autolla kävelemään, mennään Audilla pyöräilemään ja eläkkeellä alppikylän busseihin.  

Iso laakso yhdistyy pikkuisen pienempään Gurgltaliin, Imstistä Nassereithiin kulkevaan laaksoon,  lähelle Saksaa ja legendaarista Zugspitzeä. Tänä vuonna Vilho ajattelee sitä tavatonta hitautta, jolla hänen kuvansa näistä alppimaisemista hahmottuu. Kaikki on hidasta, palat ovat pieniä ja maailma on suuri, muuttuva. Kaksikymppisenä pystyi ottamaan haltuun Lontoon ja koko Britannian kertakäynnillä, nyt joutuu sahaamaan samoissa laaksoissa vuodesta toiseen. Joutuu samoille poluille, samaan metsään ja kivisille poluille. 

Uskokaa vaan, Imstin nurkilla Susivuoret käyvät itävaltalaisessa Sparissa. Nyt alkaa olla lämmin, mennään hetkeksi solan pohjalle, suurten vuorien väliin. On helle, Suomessa lienee mitä lienee, mutta täällä on viikonloppu ja porukkaa on paljon puron parkkipaikalla, autoja ainakin. Kaksi isohaarahaukkaa liitää vihreän pellon päällä upean värikkäänä. Pian kello on kaksi, sovittu hetki mennä asunnolle. Vilho ajaa auton ylös Tarrenzin Rotanangeriin kello 1359. Parisuhteet ovat taitojen ja ominaisuuden hautapaikkoja siinä mielessä, että puolison parhaat puolet ovat aina itsestäänselvyyksiä. Vilhon sokeus vaimon osalta kattaa suuripiirtein 123 erilaista elintärkeää tekemisen mestaruutta, mutta Susivuori itse huomaa, että hänen siisti ja pehmeä ajamisensa on näkymätöntä. Eri maissa, eri profiileissa ja missä tahansa tilanteessa, Vilho on tarkka ja turvallinen, kosketus tiehen on pehmeä kuin Roberto Baggiolla palloon ja kaikki havainnoidaan. 

Myöhemmin Vilho on kantanut asuntoon kaiken sen maallisen hyvän, mitä Susivuorilla on mukanaan tällä elon vaelluksella. Emäntä on lopulta muistanut, että asukkaat ovat vanhoja tuttuja ja selitykset ovat vaihtuneet kättelyyn.  

Parvekkeelta näkyy metsäinen, massiivinen Tschirgant. Kesäinen keli vie automaattisesti tälle parvekkeelle. Asunto on suurinpiirtein 900 metrissä ja jo viime vuodesta tunnettu lintupaikka. Suomalaisille on kesä ja kiikarit ovat kovassa käytössä. Puissa on tiklejä ja taivaalla muutama pääskynen, on närhiä ja lajeja vain tuntuu riittävän.

Iltaa kohden juodaan viiniä, Vilholla on vielä saksalaistakin punaviiniä, se vaihtuu itävaltalaiseen ja ilta tummenee. Jossain tässä lähellä on Italia, Saksa on kulman takana, mutta koti on siellä missä Annikki on eikä muuta kotia Vilholla enää ole; vuoretkin ovat tässä laakso ja taivas riittävän kaukana. 

 

3. Perjantaina ensimmäisellä rannalla tai sitten vaan välipäivä Klaisissa

 Kolmantena lomapäivänä Vilho keittelee kahviaan väsyneenä. On sentään maattu 0945 asti mutta aikansa on illalla purettu matkan alkukokemuksia, ensimmäistä vuorireissua ja hetken pitkittynyttä kesää. 

Susivuoret käyvät kaupassa, koska tänään on tulinen hellepäivä, eikä Vilho missään nimessä muutenkaan jaksa toistamiseen vuorille. Lämpötila on jo aamupäivästä melkoinen ja myöhemmin asteet ovat 28.

Susivuoret käyvät Edekassa, kaupassa joka on tuttu myös ensimmäiseltä alppimatkalta, naapurikylään Wallgauhun. Aikoinaan täältä Vilho sai kaikki kuusi Oktoberfest-olutta ja sama tapahtuu nytkin, kerta on vasta toinen näillä reissuilla.  Ennen kauppaa Vilho soittaa äidilleen ja katselee kaupan takana olevia vihreitä niittyjä ja hopeanharmaita, kivisiä ja monumentaalisia vuoria. 

Edekan jälkeen käydään uudestaan Krünin Lidlissä. Retken vitsihän on se, että Itävaltaan pitää viedä ruokaa Saksasta. Onhan täällä usein paremmat valikoimat ja hinnat. 

Kiinnostavien kauppareissujen jälkeen Susivuoret käyvät iltapäivän kuumuudessa läheisellä Grubseellä, pienellä järvellä. Matkaa on järvelle vain reilu kilometri, mutta päivä on miltei tukahduttava. Jossain vaiheessa Vilho toteaa, että Suomessa ei ollut koko kesänä yhtään näin lämmintä päivää. Kaikki tekeminen tuntuu liialta.  Susivuoret palaavat asunnolleen ja Klaisin majatalon paksujen seinien sisäpuolella on mukavan viileää. 

Asunnon ympäristö on Susivuorten mielestä varpusten hallussa. Tänne osuu toisinaan muutama peippo ja sitten poikueellinen tiklejä. Alueella liikkuu myös riikinkukko. Taivaalla näkyy nokivariksia, joskus lähipuussa käy harakka. On pyökkiä, hevoskastanjaa ja kuusia. 

Illalla on kinattava ja pakattava, sitten kinattava vähän lisää ja pakattava loputkin mahdolliset. 

Viimeisellä rannalla (1959) on Vilholle lapsuudesta tuttu, melkoisen traumaattinen elokuva. Sivistyneet muistavat taustalla olevan romaanin, ysäriporukka lisäksi Elwoodin laulun aiheesta teemalla Kymmenen tikkua laudalla. Italiaksi elokuva on nimeltään L'ultima spiaggia ja sitä Vilho pitää vähän hassuna, mutta englanniksi teos on On the beach. Ainakin italiaksi ja suomeksi "viimeisestä rannasta" on tullut käsite, joka vastaa ehkä vähän paradoksaalisesti viimeistä junaa tai viimeistä mahdollisuutta. Sen sijaan on mahdotonta kuvitella, että englanniksi tästä olisi saatu mitään käsitettä aikaiseksi.

Koskaan ei olla ensimmäisellä rannalla, mutta tänä välipäivänä Susivuoret olivat nimenomaan reissun ensimmäisellä rannalla, pienen lätäkön päässä, paahtavassa helteessä. Mutta näiden kaikkien askeleiden jälkeen jokainen ranta on viimeinen ja vuorten helmassa Vilhon on vaikea olla.  

2. Schöttlkarspitze kun haluat kirjoittaa jotain hankalaa

 Saksassa suurin osa kaikesta pysäköinnistä on kontrolloitua ja yleensä lisäksi maksullista. Tässäkin tapauksessa näin on, eikä vitosen vuorokausimaksu irtoa koneesta, suomalainen kortti ei kelpaa, ei kummankaan kulkijan. Annikki saa kuitenkin paikallisen kaverin hoitamaan maksun käteistä vastaan. Saksassa kannattaa olla pikkusen käteistä aina mukana, Vilhollakin on mukana 56 rahaa, ei kuitenkaan vitosen edestä kolikoita. Saksalaiset ovat sympaattisia ja apu löytyy.

 Krünin reippailijaparkkipaikalta Annikki lähtee jokivarteen ja Vilho vuorelle joen taakse. Oikeasti Vilho olisi halunnut vain nukkua, levätä ja käydä saksalaisessa kaupassa varustautumassa. Mutta sääennuste päivälle on hyvä, joten pitää toimia.

Nelisen tuntia menee ylös, kenties kolme takaisin. Vuoristoreissut ovat Vilholle tuttuja ja nyt on aikaa pyörittää elämän pesukonetta. Juostessa ja vuorilla pitää olla sinut itsensä kanssa - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mutta onpahan hieno polku ja hiljaista on täällä, ei tunge kulkijaa. Jalopuista mennään välillä kuusikkoon, kohti vuorimäntyjä. Kulkijan on oltava pikkusen hevosmies, pidettävä ratsu kulkemassa, tyytyväisenä ja rauhallisena, raskaaseen hommaan myötäisenä. Juostessakin pitää alkuintoa laittaa pankkiin, säästöksi pahojen tuntien varalle lähitulevaisuuteen. Aurinko pilkottaa sopivasti vähän metsässä, on viileää ja suotuisaa. Jossain 1400 metrin paikkeilla Vilho pitää taukonsa, kylän ollessa 900 metrin korkeudessa. 

Valkoiselle kivipolulle päästyään Vilho on tutussa elementissä. Sepeliksi tätä Susivuori kutsuu, pölyävää, murtuvaa Alppien valkoista peruselementtiä. 

Puuton alkaa vasta lähellä 1900 metriä. Vilho miltei innostuu, tässähän ollaan kohta tavoitekorkeudessa. Mutta nyt päästään vasta harjanteelle, josta pitkään kierretään kohti loppunousua. Huippu todellakin on kaukana. Koko päivän Vilho on ollut epäuskoinen, näkyyhän se ristihuippu kaukaa, korkealla ja etäisyydessä. Ikinä en tule tuonne asti pääsemään, on aina Vilho ajatus. Mitähän sekin kertoo. 

Vuoriretki antaa paljon enemmän kuin Vilho koskaan osaa kuvitella. Marketin parkkipaikalta ja kylästä näkyvä vuori on tyly ja monotoninen, mutta matkan varrella aukeaa näkymä upeaan välilaaksoon ja korkealta harjanteelta avautuvat vielä laajemmat, fantastiset näkymät. 

Huipulle pääsy onkin mielenkiintoinen. Kavutaan ensin kiviselle harjanteelle mukavalta rinnettä myötäilevältä polulta. Kivinen harjanne on valkoisten kivipatsaiden jyrkänne, samalla  myös paikka mistä näkee huipun, paljaan kivipaaden päällä olevan ristin. Vilhon mielestä nämä maisemat ovat kuin lännenelokuvista, jostain autiomaasta kivipilareineen, vain korppikotkat puuttuvat, mitä ikinä lajia Amerikassa onkaan. 

Mennään alas kiiveten, sitten ylös etupäässä kävellen. Reitti näyttää dramaattiselta, mutta on suhteellisen helppo. Vilho katsoo hetken maisemaa. Taivas on tottavie aika lähellä, tänään ei pilviä ole oikein nimeksikään ja ne kaikki karkaavat kauas. Sinistä, sitten on valkoista kiveä ja näitä teräviä kalliohampaita, kivipilareita ja valkoista soraa. Vihreä jää alemmaksi. Nyt ei tuule, on lämmintä, huiputtaminen on suotuisaa. 

Kuten yleensä, reitti on taideteos, joka vie kulkijan ristihuipulle hienoa ja suotuisaa polkua pitkin. Huipun tietämillä väkeä on nyt enemmänkin, ehkä muutamasta suunnasta ja kulkuvauhdista johtuen.  Schöttlkarspitze on korkeudessa 2050 m. eikä se ole kovin paljon. Mutta saksalaisena vuorena huippu on hyvä ja lähtökorkeus on vaatimattomasti jotain 900 metriä. 

Ei ole tietoa monesko huippu Vilholla on menossa. Mutta näihin on totuttu samalla tavalla kuin maratooneihin. Silti jokainen on tärkeä ja tekeminen on samaa. Saksan kielitaito Vilholla on kehno, mutta toveruuden ja huppufiiliksen siivittämänä vaihdetaan parin kulkijan kanssa tunnelmia. Myös aiemmin nähty kaunis tyttö saapuu huipulle. Kaikki germaanit kulkevat shortseissa ja naisella on nätisti ruskettuneet jalat. Huipulla hän on vain hetken, tervehtii hymyilleen lähteissään pienellä eleellä ja Vilho vastaa, tuntien olonsa typeräksi pikkupojaksi.

Valokuvien, videoiden ja tankkauksen jälkeen on aika lähteä alas. Jotain erikoista on siinä, että koko reissu kelataan yleensä takaisin samojen, tullessa vuodatettujen hikipisaroiden päältä.

Paluumatkasta voidaan nostaa esin pari asiaa; tai viisi tai seitsemän.  Päivä on ollut nätti eli lämmin. Suomalainen on kylpenyt hiessä ja sama jatkuu ilta-aurinkoa kohden. Iltapäivä on aina kuumin ja siitä päästään nauttimaan yli kilometrissä. Sitten alempana vastaan tulee lämmin ilma, oikeastaan koko ajan alempana ilma on vaan lämpimänpää ja se iskee kuin sauna laskeutujaa vastaan. 

Näihin retkiin tarvitaan melko paljon lapsellisuutta, urheiluhenkeä, rakkautta askeliin ja intohimoa vuoriin. Täysin työväenluokkainen Vilho juoksee maratooneja ja haluaa mennä vuorille, joille voi kävellä kunhan kunto ja pää kestävät. Lapsellisia, urheilullisia harrastuksia jossa voi briljeerata askelien määrällä. 

Miten täydellisen naiivi voi ihminen olla. Juoksemalla tarpeeksi pitkälle voi ajatella saavuttaneensa jotain, tekemällä sen tarpeeksi usein voi kuvitella olevansa erityinen. Kävelemällä riittävän pitkään ja korkealle voi kuvitella olevansa huipulla.

*** 

Myöhemmin Vilho pääsee kylätasoon, tuohon himoittuun paikkaan joka startissa on kirous. Sillan jälkeen hän huomaa pikkuisen mökin ja siitä lähteävät tulvamittaportaat veteen. Italialaisella viekkauksella Vilho avaa lukitsemattoman portin mökille ja kulkee portaat joen rantaan. On pakko pestä naama, kaikki tuo hiki, suola ja vuorilta kerätty aurinko. Vesi tuntuu... Vilhon on vaikea sanoa sitä, koska tähän virtaan on upotettu jo niin paljon omaa suolaa, että on vaikea pitää sitä vieraana. Mutta ehkä se sana on saippuaista. Vesi on kovanpehmeää, viileää ja virtaa estotta huuhdellen Vilhon oikeaa kenkää. Naama pestään kolme kertaa, sitten vielä kädet. Virran pohja on samaa valkeaa kiveä, vesi kulkee nopeasti, mutta voisihan tämän mies kahlata yli.

Kulkee Vilho autolleen, viestit pitää laittaa, katsoa avaimet, puhelin. Kello on 1732. Harjoitusta on kestänyt 7 h 15 min. Vilho käy vielä Lidlissä ja palaa asunnolle katsomaan Nukkumatin ja ehtii vielä istumaan parvekkella. Fyysisesti Vilho on ihan lopussa, henkisesti hän on ollut sitä jo tovin.  

 

1. Korkeat pilvet tuntuvat olevan lähellä - Susivuoret Saksaan

 Lento on vasta puoleltapäivin ja Vilholla on runsaasti aikaa kävellä rautatieasemalle. Pitkä kesä on konkreettisesti ohi, sillä nyt on syyskuun toinen, keskiviikkoa mennään. Annikki tulee seuraavalla junalla, Susivuorille tämä sopii näin.

Kellonajat ovat Vilholle tärkeitä, mutta säästämme hetkeksi numeroilta mahdollisen lukijan. Vilho saa laukkunsa hihnalle 8 minuuttia sen jälkeen, kun saapuu lentoasemalle junalla. Tässä välissä laukku tarroitetaan automaatista kuitatulla liuskalla. Annikki tulee perässä ja saa valmiin laukkutarran kouraansa. Molemmat ovat turvasta läpi 1140, Vilhon saavuttua 1104 ja Annikin 1126. Lentoyhtiönä on Lufthansa, pitkästä aikaa. Laukut painavat 17,4 ja 14,4 kg. Vilho manaa kovaa painoa, mutta vuorivehkeet painavat ja ovat pääosassa.

Airbus 320 Neo tarjoaa paikat kasiriviltä, A ja B. Neo tarkoittaa matkailijalle sitä, että alhaalta löytyy USB-latauspisteet.

1308 take-off, siirtyminen Saksan aikaan 1208

1420 maassa, MUC. 1428 koneesta.

1516 laukut saapuvat pienen ikuisuuden jälkeen. Kentän laukkupalvelussa vähän ruuhkaa.  

1542 Susivuoret ovat jo vuokra-autollaan tutussa, valtavassa parkkihallissa kutoskerroksessa. Auto on valkoinen.

Sää on hyvä ja puolittain Vilho onnistuu navigoinnissaan, puoliksi homma menee täysin pieleen. Onnistuminen on Münchenin keskustan välttäminen, mutta muuten Viltsun mainio "oikoreitti" osuu työteihin ja muihin umpikujiin. Annikin avulla päästään pälkähästä ja lopulta aikaraamissa perille Klaisiin, ihan jo Itävallan rajalle. Lähellä häämöttää Garmisch.

Autossa vietetään 1600- 1845 suurin piirtein. Asunnon saatuaan kaksikko kaahaa kauppaan.

Kaupan pihalla, autoa lastatessa Vilho osoittaa taivaalle: Annikki katso! Korkeat pilvet tuntuvat täällä olevan lähellä. 

Sisarkaupat Aldi ja Lidl ovat Isar-joen vieressä, joen takana nousee ikuista kiveä kahteen kilometriin ja reilut kymmenen vuotta sitten Vilho tällä parkkipaikalla mietti, että voihan se marketin pysäköintipiste tältäkin näyttää. Reilun kilometrin korkeammalla on saksalaista vuorta, reunukset tälle takakontin täyttämispisteelle. 

Vilho katsoo majatalon pihassa että valkoinen auto on kunnossa ja tyhjennetty, tavarat Susivuori on jo kantanut kakkoskerrokseen, joka Suomessa olisi kolmonen. Kellossa seisoo 1955. Silloin alkaa sataa, mutta taivas myöntää vain muutaman suloisen pisaran.  

 Väsymys on läpitunkevaa. Vilho kaataa kauppaketjun muovipullosta olutta lasiinsa. Syödään jotain vähän, Annikki sentään mikroaterian, Vilho mahtavaa, rapeakuorista tummaa leipää. On perunasalaattiakin. Lähellä saksalainen tie laulaa sivistyksen ääntä ja taivaalla on lentokoneita, mutta varpusparvi on jo yöpuullaan, turvassa kenties suurten baijerilaisten kuusien suojassa.

 

 

 

23. Paluupäivä auringossa

 Susivuori voi nukkua rauhassa, sillä lähtö asunnolta on iltapäivällä ja majapaikka jää vielä muutamaksi päiväksi Annikille.

Vilho ottaa aamupäivänsä iisisti ja siemailee ennen lähtöään aurinkoisessa keittiössä olutta kaikessa rauhassa. Päivä lämpenee kovaa kyytiä ulkona, sama miltei helteinen ja sinitaivainen sääjakso Roomassa jatkuu vaan. 

Lopulta edessä on marssi San Pietron asemalle ja suoraan junaan, sillä Vilho vetkuttelee aikansa asunnolla ja itse siirtymästä tulee vauhdikas! Oikeaa kiirettä siinä mielessä ei ole, että koko operaatio on aloitettu sangen ajoissa ja lentoasemalle ehtisi vielä ties kuinka monella seuraavallakin junalla. 

Vaihto on heti Trasteveressa ja lämpö pysyy hyvin yllä, kun jumppaa parikymppistä laukkua taas raiteelta toiselle.

Vilho pääsee hyvin helposti perille ja terminaaliin. Täällä on mukavasti aikaa odotella ulkona ovensuussa ja juoda matkapäivälle varattua pientä viinitetraa. Ulkona on aurinkoista ja pihalla istuessa Vilho on melkoisen tietoinen siitä, että tällainen leirittäminen ei kovin pian vielä Suomessa onnistu. 

Myöhemmin laukusta on helppo päästä eroon Check-in -tiskillä ja itse turvatarkastus on nopea, helppo ja jonoton. Vilholle jää sopivasti aikaa vaellella lentokentän vilinässä ja lopulta kävellä Finnairin peruskoneen uumeniin.

Lennolla on turbulenssia, mutta matka menee sujuvasti aivan takimmaisella penkillä, peräti ikkunan vieressä. 

Kotona Vilho on joskus yhden maissa. Asunnossa on kaikki kunnossa, nyt pitää kastella mahdollisimman paljon viherkasveja ennen kuin uni tulee. Unta taas tarvitaankin, sillä perjantai on kääntynyt lauantaiksi ja  sunnuntaina Vilholla on edessä marathon kotoisasti Pukinmäessä. Mutta kesälomat on nyt tältä erää hoidettu ja edessä on valoisa jakso Suomessa.

22. Vielä kierros keskustapaikassa ennen pakkaamista: Pantheon ja mitä näitä on

 Torstaina on Vilhon viimeinen varsinainen matkapäivä tai oikeammin viimeinen vapaapäivä, sillä perjantaina edessä on retki lentokentälle ja siinä mielessä velvotteiden pariin. 

Annikilla on aivan omaa ohjelmaa ja hän lähtee katsomaan San Paolo Fuori le Mure -kirkkoa. Vilho puolestaan aikoo vielä kerran marssia tuttua Gregorio-katua pitkin itään ja Tiberin yli katsomaan turistialueen hulinaa. Edessä on siis jälleen reilusti askelia.

Ensimmäinen etappi on kuitenkin vanha kotiasema, Roma San Pietro. Täältä Vilho yhyttää asemarakennuksen lippuautomaatin ja ostaa molemmille matkalaisille 8 euron liput lentokentälle. Italialainen lippuautomaatti haluaa tietää matkapäivän ja itse asiassa myös juna pitää valita. Lippuun painetaan päivämäärä, mutta valittua junaa ei mainita, vaikka se pitää automaatissa valita. Susivuorten käsityksen mukaan lippu on kelpo, vaikka päivä ei olisikaan oikea, sillä leimatahan nämäkin pitää. 

Liput saatuaan Vilho jatkaa tuttuakin tutummat reittinsä Piazza Navonan tuntumaan. Hän etsiytyy Bramanten Chiostrolle, mutta pylväskäytävä on taidenäyttelytilaa johon ei niin vain päästä. Vilho katsoo kuitenkin viereisen kirkon, Santa Maria della Pacen. Tämä kirkko on jäänyt aika ahtaalle kujalle ja paikkahan on hiljainen, vaikka täällä on ainakin Raffaellon taidetta. Kirkossa on muuten viileää ja hiljaista, ja on huikeaa huomata, kuinka jo näin huhtikuussa viileys alkaa tuntua kiinnostavalta. Vilho katselee kirkon taiteet läpi matkabonuksena, sillä tähän kirkkoon hän ei ollut mitenkään varautunut. 

Pantheonin luona on paljon väkeä, mutta vieressä olevalla Berninin norsuveistos ja sen kannattama egyptiläinen obeliski. Jotenkin tämä Piazza della Minerva on pakollinen käyntikohde Roomassa. Vilho saa muutaman hyvän kuvan norsusta Pantheon taustallaan. 

Aika nopeasti Vilho saa hulinasta tarpeekseen ja alkaa luovia jo pitkää kotimatkaansa. Nytkin näkyy kaikenlaista uutta kulkumatkalla, sillä Vilho palaa ns. kotisillalle hieman eri reittiä. Bussireitti kulkee keskeistä Vittorio Emmanule II -corsoa, mutta nyt Vilho kävelee sen ja Via Giulian välissä olevia katuja. Täällä on paljon pieniä ruokapaikkoja ja rauhallisempi meno. 

Tiberin ylitettyään Vilho ei mene kuuluisaan alikulkuränniin vaan koukkaa San Pietron kautta pysyen päivänvalossa. Sitten edessä on tuttu ravi kotinurkille. 

Asunnolle Vilho palaa nykyään miltei aina takakatua. Täällä kasvaa naapurien pihassa appelsiineja ja sitruunoita, toisella puolella katua on eksoottisesti banaani koristepuuna. Tässä nurkalla ovat myös Vilholle tärkeät roskalaatikot. Tänä aamuna niiden päälle jätettiin Rooman marathonilla palvelleet Asics-lenkkarit, eikä tossuja enää näy missään. Kenties kierrätyskeiju on ne vienyt. Lukijalle kerrottakoon, että Vilho pyrkii ajoittamaan jalkineidensa kisakunnon siten, että matkalle lähtevät kengät ovat vielä tuotantokunnossa, mutta mieluiten aika loppupäässä. Vilhon "kanootit" ovat sitä kokoa, että niiden paikalle on kovasti ottajia matkalaukussa.

Matkalaukku onkin kotiin palanneen Vilhon mielessä. On lämmin, joten Vilho tarttuu vielä kerran moppiin. Asunnolla nimittäin pöly saa helposti vallan ja Viltsu haluaa sen verran siisteyttä, että pakkaaminen on miellyttävämpää lattialla. Reilun kymmenen minuutin lattiapesu tekee niitä kuuluisia ihmeitä huushollille ja Vilho käy tämän aurinkokylvyn jälkeen vielä pikaisesti suihkussakin. 

Illalla Vilho pakkaa ja tekee vielä pikkulenkin lähialueen kauppoihin ja poimii yhden vientipullon. Aivan nurkilla oleva kiinalainen yleiskauppa tulee tutuksi vasta nyt: Sieltä Vilho löytää kiinnostavia Giotton kyniä muutaman euron edestä. 

Annikkikin on palannut. Iltasella Vilhon pakkaus etenee tasaisesti ja viinilasillisten säestämänä. Annikki on tiedustellut läheisen pizzapaikan ja päivälliseksi sieltä tuodaan kaksi melkoisen maittavaa kiekkoa. Pizza on mainiota ja jotenkin osuva päätös lomareissulle. Tästä jää Roomaan jäävälle Annikille vielä muutamat siivut jääkaappiinkin.