10. Perjantain perusleireilyä

 Perjantaina on rauhallista menoa lepohengessä. Suosivuoret käyvät aamupäivällä kyllä kaupassa ja hankkivat Sparista kaikki kotiin tuotavat makeiset ja juomat. 

Tänäänkin on aikaa viettää parvekkeella ja syödä jääkaappia tyhjäksi. Iltasella on jo perinteinen kävely panimon alueelle ja lenkin päätepiste on pieni lampi Starkenberger See. Moni muukin on täällä kävelemässä ja kun ollaan saturaisen verran laakson yläpuolella, on täältä hyvin passelit näkymät sekä alas, että ympäröiville vuorille. Reitin varrella on panimon lisäksi niittymäinen pelto, josta osa kasvaa tänä vuonna korkeaa maissia. 

Päivä on parantunut iltaa kohden, mutta vaikka tässäkin menetettiin mahdollinen vuoristopäivä, ei Vilhollla ollut potkua lähteä taas uudelle lenkille heti seuraavana päivänä. Näin lipsahdetaan taas suoranaisesta urheilusta loman puolelle. 

9. Sinnesjoch vaikka pää pilvissä

 Obtarrenz on reilussa tonnissa oleva jonkinlainen ruutukaavainen omakotialue. Paikka on lähivuorten alarinteellä ja kantaahan paikka tietysti "Ylä-Tarrenz" -nimeä, Vilhon vapaasti muotoillen. Tämä on asuinalueena aika vauraan tuntuista. Taloista harva on vanha, tänne on tehty uutta ja upeaa aitoespoolaisessa hengessä ja samanlaisessa hengettömyydessä. Maisemat vastapäiselle Tschirgantille ovat hienot ja samoin kotilaaksoon. Asuinalueen takaseinänä on massiivinen vuorijono, joten sekin suunta on ripauksen komeampi kuin ruuhka-Suomessa.

Annikki ja auto jäävät paikallisen urheilukentän parkkipaikalle, Annikki tosin lähtee omin neuvoin kotiin päin, tutustumaan Vilholle jo tuttuun rotkoon vesivirtoineen samalla reissulla.  

Vilho pistelee pilvisessä säässä kohti juuri noita taustalla olevia vuoria, tämän kotilaakson lähinnä läntistä seinämäähän tässä tarvotaan, Tschirgant huolehtii jatkovuorineen siitä itäreunasta aika pitkälti. Totta puhuen kotilaakso Gurkltal kulkee lounaasta koilliseen, joten tässä ollaan luoteis-pohjoispuolella,Tschirgant ja sen jatkopala Simmering vastaavat muurina laakson kaakkois-etelästä. 

Seutu on Vilholle uutta, täällä on vähän kotikatua korkeammalla muutama majatalo, mutta pääosa asuintaloista on ruudukossaan yhdessä. Suuren majatalon jälkeen asumusta on vähän.  

Reissun sisällöksi jää tänään lähimaisemien katselu, sillä Vilho on tietoinen vuorten kupeessa roikkuvista pilvistä. Sinitaivas on tänään kortilla, valkoinen harso on tässä lähinnä kattona. Ainahan on toivoa siitä, että pilvipeite repeää ja Susivuorella on työn alla sekä nousua että etenemiskilometrejä. Tässä on aikaa odottaa ja samalla voi polkea neulasia merkityllä polulla. 

Aikanaan vuorta viistoava polku ohittaa piskuisen, alttarimaisen kappelin ja sen jälkeen pienen valkoisen alppikirkon omalla aukeallaan. Nämä paikat ovat erikoisia. Harvoin täällä edes tapaa ketään, mutta silti seudut eivät ole autioita. Näin heikommalla säällä ja jalkapoluilla saa totisesti olla rauhassa. Myöhemmin Vilho seuraa hetken tikkaa äänen perusteella, mutta ei saa siitä kunnon näköhavaintoa. 

Retken aikana Vilho leikkii GoPro-kamerallaan, edelleen on opetteluvaihe menossa eikä käyttämisessä ole mitään selkeää systeemiä. 

Korkeudessa 1675 Vilho on ohittanut suomalaishenkisen Bergwachtin mökin ja päässyt aution ja lukitun tuvan jälkeen kohdevuoren kupeeseen kunnolla ja samalla ensimmäiselle näköalapaikalle. Täältä näkee pohjoiseen edessä olevan solan yli ja pilvet roikkuvat näyttävästi siinä kuuluisassa 1800 metrissä, välillä vähän alempana, välillä korkeammalla. Nyt on vuorossa kunnon tauko. Nousua on ollut koko ajan mutta maltillisesti ja sellaiset 600 metriä metsässä. Seuraavaksi vuorossa on sitten se oikea nousu ja polku jatkuu melkoisen suoraan huipulle. 

Taukojuomien ja välipalojen jälkeen on miltei viileä, keli on syksyinen ja aurinko ei tule apuun. Pitkään ei vilu kestä, nousutyö huolehtii siitä. Nouseminen huolehtii myös siitä, että maisemista päästään eroon. Vilho saa vielä pari valokuvaa ja jossain näkyy pieni järvikin, mutta sitten mennään valkoiseen harsoon. Näkyvyys on aika pitkään sellaiset kaksikymmentä metriä, mutta ehkä kymmenen metriä on selkeää. 

Kapuaminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta mitään hirvittävän palkitsevaa sumuiselle huipulle pääseminen ei ole. Tämä on ns. nurmihuippu, joten matkalla koettu osittainen kivikko vaihtuu nurmikentäksi ja pyöreyden kautta tasaiseksi plaaniksi. Korkeus huipulla on 2273 metriä eli ihan mukavasti. Viltsu löytää lopulta jonkinlaisen mittaustolpan huippukohdalta, parimetrisen metalliputken, joka on vaijereilla tuettu. Karttasovellus kertoo kuitenkin täällä olevan ristin. 

Vilho videoi samalla kun aivan aidon kauhuelokuvan tyyliin risti ilmestyy pilven keskellä hetkeksi näkyviin kaiken vaaleanharmaan keskeltä, viidentoista metrin päässä. Susivuori säikähtää. Keskellä ns. kirkasta päivääkin voi olla aavemaista, kunhan on parissa kilometrissä yksin palloilemassa ja kristinuskon symboli pääsee yllättämään, ei puskista, vaan pilvestä.

Paluu alkaa kuvien jälkeen. Kuvat kertovat pilvestä ja rististä, maisemista ei ole siis mitään käsitystä, ei vilaustakaan tai hahmoa. Kaikki on ihan harsossa. Huipulta kun poistutaan, mennään kapoista väylää ja rotkoa on molemmin puolin. Sekin näyttää erikoiselta, muutama iso kivi ja osa teräväreunaisesta, kraaterimaisesta kalliosta näkyy, mutta pohja tässäkin kuilussa jää kuvitelmien varaan.

Huipulla on paikoin viileä tuuli tai ilmavirta, nurmi on kosteaa ja leiripaikat tällä säällä vähissä, joten Vilho palaa sitkeästi samaan leiripaikkaan vähän 1700 metrin alle. Nyt otetaan repusta olut ja se maistuu kyllä hyvin. Pähkinöitä ja muuta pientä ruokana, valokuvia ja videoita ja sitten jälleen polulle ja nielemään kilometrejä autolle päin. Tänäänkin matkaa tulee, se vain jotenkin tuppaa umohtumaan, samoin kuin korkeuden takominen - kaikki on sen verran usvaista tällaisena päivänä. Mutta jokainen metriä on hoidettava, eikä tämä mikään hullumpi reitti ole. Erikoinen on tunnelma palatessakin, vaikka pilvestä on päästy, niin ei se päivä paista sen kummemmin puoleentoista kilometriin. 

Illalla pesu ja ruoka maistuvat, tänään voi myös nauttia retkijuomia monipuolisesti, sillä lepopäivähän se on seuraavaksi edessä. 

8. Sateinen keskiviikko

 Keskiviikkona sataa vettä kuten on ennustettu ja Vilholla on luvan kanssa vapaapäivä. 

Viltsu nukkuu pitkään ja syö rauhassa aamiaista, juo kahvinsa kiireettä. 

Tänään ei tehdä juuri mitään, mutta paperihommia hoidetaan kuntoon ja ladataan laitteita. Vilho kirjoittelee ja nyt ehditään piirto/maalauspuuhiinkin. 

Ulkona näkyy vielä hyvin lintuja ja parvekkeella pystyy olemaan sadekelistä huolimatta. Kovin viileää ei ole. Pilvet tuppaavat roikkumaan 1800 metrin korkeudessa, mutta tuo vaihtelee vuorikohtaisesti. 

Vaikka Viltsua kismittää vuoripäivien vähäisyys, on kuitenkin mukavaa pitää myös lomaa ja eihän tässä ole pitkään aika viime marathonista, juoksukausikin painaa tossua vielä taustalla. 

7. Puolivillainen puolipäiväretki tiistaina

 Vilho pääsee ajoissa liikkeelle, mutta suunnitelma on huono. Hän lähtee talolta kävellen takana nousevaan maastoon, tavoitteena takaikkunoista näkyvä vuori tai ainakin sen maasto.

Retkestä ei ole paljon kerrottavaa. Kartan lupaama tie löytyy, se onkin täysverinen asfalttimaantie, jossa kaahataan kovaa. Vilhon tiedustelussa tien vartta olisi voinut jatkaa lähemmäksi vuoria, mutta tuon tien pientareella ei mihinkään kävellä. Hölmön Susivuoren ajatukset olivat paljon pienemmästä tiestä ja kuuman päivän lenkistä ei tule oikein mitään.

  Vilho yrittää vielä metsätaipaleen kautta korkeammalle takamaastoon, mutta reissu päättyy aiemmin tutkitun vesirotkon ns. yläpäähän, paikkaan josta paikan nimikkovirta ja -rotko saavat varsinaiset vauhtinsa. Tässä kohtaa menee myös metsäautotie, siitä kun rotkon ohi viimein pääsee.

 Tästä tulee kävelypäivä ja asunnolla on sinänsä mukavaa virvokkeiden parissa. Nytkin on lämmin, oikeastaan kuuma päivä. Vilho saa reilusti askelia, mutta ajattelee tätä lähinnä lomailuna.  

6. Pleiskopf (Hoch-ImstI

 Edessä on metalliset portaat. Noustaan 23 askelta ihan pystysuoraan ja vieressä on myös kallioon kiinnitetty vaijeri. On aurinkoista. Vuorilla on aina sama aurinko, sitä muuttavat pilvet ja sade, mutta nyt paiste on lempeä ja pehmeä.

Mennään reilussa parissa tonnissa. Tikkailla on päästy yhdelle pikkuhuipulle mutta matka vain jatkuu, sen Vilho on huomannut vuorilla: harvoin täällä ollaan perillä.  

Hoch-Imst. Täällä päästään pikkusen reiluun pariin tonniin köysiradalla ilmaiseksi matkailijakortilla. Säästö on todella huomattava, sekä euroissa että kävelemisessä. Viltsu kävelee kuitenkin vielä miltei 500 nousumetriä, mutta on siinäkin kävelemistä. 

Tämä on erikoista maastoa. Alempana on vehreää ja myös ylempänä lampaita riittää, on paskaa sen verran että kauniilla nurmikentällä saa katsoa missä istuu. Mutta maisemat ovat kaikkialle jumalaiset ja mitä edemmäs menee, oikealle avautuu suhtellisen taivaallinen sola majataloineen, kivipuroineen ja niittyineen. Kivipuroiksi Vilho kutsuu vuorilta valuvia vaaleita sepelinoroja, maisemaa rytmittäviä pystyviivoja. Tässä ei ole mitään erikoista sinänsä, vaan myöhemmin tulevassa maiseman muutoksessa.

Köysirata puskee porukkaa ylös, mutta ylempänä on hiljaista. Samassa rytmissä kulkee ranskaa puhuva eläkeläispariskunta, joka kapuaa metalliportaat, mutta mummo kääntyy takaisin tiukassa kiviterassissa. Vilho on pikkusen hämmästynyt, mutta jatkaa yksin ylös. Kiviterassi on kapea lippa kalliossa, menon tekee hankalaksi se, että tässä pitää mennä puolikyyryä tovin. 

Maasto muuttuu käsittämättömän karuksi ja kiviseksi. Tämä on tylyä paikkaa ja 2,5 tonnia lähestyy sangen coloradomaisissa näkymissä. Vilho ei kuitenkaan ajattele näkymiä, siihen on kaksi syytä. Korkealla on sietämättömän kirkasta ja valokuvaaminen on ihan veikkaamista. Toisekseen täällä saa katsoa joka askeltaan, sora tai kivet luistavat jalan alla. 

Itse reissun huippu on pettymys, vihreä ja rauhallinen lammasnurmi ja tunne siitä, ettei mitään ole saavutettu. Edempänä on rosoinen huippu, kruunu nimeltään Rotkopf, jonka jatkeena on upeaa kivipitsiä ylemmäksi alueen päähuipulle. Vilho tietää, että aika ei riitä päähuipulle, sitä varten pitäisi laskeutua alas naapuri laaksoon ja sitten jatkaa uudestaan ylös. Viereinen kivikruunu on komeampi,  siellä on ristihuippu, polkua sinne ei kuitenkaan ole. Pleiskopf jää päivän suoritukseksi ja tyytyminen on lukemaan 2560 metriä ilman aitoa huippua, sillä ollaan laidunmaisella nurmivuorella. Silti nämä ovat Vilhon suurimpia lukemia, yleensä kävely vain alkaa alhaalta tonnista.

Reissu on aika petollinen siinä mielessä, että köysirata ja turistitunnelma tekee keikasta jotenkin keposen, mutta reitti on aika paha, myös alapäin. Eihän tässä vaikeaa ole, mutta jalan pitää pysyä ja joka askel on katsottava. Vuorilla ei ole ilmaisia askelia.

Myöhemmin, Vilho istuu uupuneena ensimmäisessä vaiheessa köysirataa, Annikin odottaessa kakkosvaiheessa sankarin saapumista. Mitään Vilho ei tiedä siitä, näkyykö vuori pojan naamasta, varmaan Annikki osaisi kertoa, jos joskus aikaa olisi. 

Alempana, ollaan autolla. parkkimaksu on kaiketi ollut neljä rahaa ja tässähän kiertää parkkivirkailija. Ei maksettu turhaan.

Hoch-Imstin kapoisella tiellä on täysi tukos, jono seisoo. Jotain on tapahtunut. Vartin odottamisen jälkeen ylös tulee hinausauto kuljettaen kallista menopeliä, joka on melkoisen rutussa. Mäessä ei varmaan ole pystynyt kääntymään.

 Susivuoret pääsevät kotiin ja tietysti sinne mennään kaupan kautta. 

5. Sunnuntaina paistaa aurinko

 Lomalla Alpeilla Vilho on yleensä melkoisen ahdistunut. Vuorilla on vaatimuksensa ja sitten on vielä leirin korkeus. Upeiden vuorten juuressa Vilho haluaa poluille ja korkeuteen, tekemään arkisia urotöitä ja kulkemaan paita hiessä pariin tonniin. Leirin korkeus tekee sen, että Vilho menettää ruokahalunsa ja on puoliksi merisairas. Emme puhu tässä yhteydessä vuoristotaudista, mutta sekin on Vilholle tuttu. Helsinkiläinen maakrapu kun elää 30 metrissä, niin lähellä tonnia elämä on toisenlaista. 

Siten Vilhon on huono olo ja päivä toisensa jälkeen hän löytää itsensä itävaltalaiselta vuoripolulta. Vihreä reppu on kuitenkin kevyt kantaa ja mieshän jaksaa, jokainen polku vie ylöspäin eikä kysellä tuntemuksia tai kuntoa.

 Myöhemmin, Vilho käy vain tonnissa katsomassa suurta rotkoa. Siellä käy ilmi roomalaisten nimi paikalle, torrens.  Kahdesta lähteestä tänne alueelle syytää juomavettä, erinomaista ja vähän kalkkista ja pehmeää vettä miljoonia litroja muutaman kunnan tarpeisiin. 

Rotkon päälle pääsee, nelisenkymmentä metriä alempana vesi pauhaa kivien lomassa syvällä solassa. Vilho on vähän eksynyt ja kulkee mitä kulkee.

On vaikea olla, hukattu vuoristopäivä, päivä jolloin aurinko on korkealla paikallan ja pilvet kurissa. Ympärillä on itävaltalainen hyvinvointi ja kauniit talot taivas on tuossa vuorten jälkeen seuraavana. Kuusitiaisia on runsaasti puissa, on kuuma ja Vilho viettää loppupäivän terassilla juopotellen.  

 

4. Itävaltaan ja takaisin Tarrenziin lauantaina

 Jokaisen pitäisi matkailla saadakseen kokemuksia uudesta, kokemuksia rajallisuudesta, aluista ja toistuvista lopuista. Matkaillessa saavutaan usein, lähdetään toistuvasti ja ollaan tovin perillä. Vilhoa välillä kismittää reissaamisen toistuvat realiteetit, lieneekö siinä melankolis-romanttisen persoonan painolasti, syntyessä saatu taakka. Pesuhuoneen kattoikkunaan on satanut yöllä vettä, päivä on aluksi harmaa ja pilvinen. 

Vartin yli kahdeksan Vilho nousee. Pilvet ovat 1300 metrissä valkoisena harsona ja koko taivas, näkymä ja maisema kertoo, että ollaan Baijerissa. 

 Vieläkin on lämmin. Vilho juo kahvinsa, syö sämpylänsä parvekkeella. Orava käy pähkinäpuussa, riikinkukko palaa lähipihalta ja tikliperhe on kuusen latvassa. 

Myöhemmin Vilho kantaa puisia portaita puolen tusinaa kertaa tavaroita autolle. Susivuoret ovat saaneet eväitä ja niitä kuuluisia lasisia laulukirjoja kerättyä, on säilykettä ja sämpylää. Maastoa varten on varattu litratolkulla schorrlea, onneksi osa on jätetty sentään autoon. Pienehkö valkoinen auto on melkoisen täynnä. 

Ei saisi olla emotionaalinen - sellainen lause tulee helposti Vilhon mieleen. Jälleen on yksi asunto katsottavana, kaappien ja sohvien aluset, komerot ja seinät, nurkat ja naulakot.  

Pilvisenä päivänä lähdetään Itävaltaan. Ensin tuttu Seefeld ja sitten laaksoa pitkin Imstiin.  Laskeudutaan ensin kuitenkin Telfsiin, kauppakaupunkiin, joka on Susivuorille tuttu Seefeldin vuosista. Kaksikko käy kaupassa Hoferissa, paikallisessa Aldissa. On aikaa iltapäivään ja nyt kannattaa entisestään varustautua, vaikka piskuinen kiinalaisauto on ihan jo täynnä.

Vilho ei tunne laakson nimeä, paikkaa joka kulkee Telfistä Imstiin Inn-virran ympärillä. Täällä on jokunen pikkukaupunki ja pian käy ilmi, että alueella tuotetaan omenaa, perunaa, salaattia ja ties mitä vihannesta. Sypressejä on siisteissä rivissä itävaltalaisia pihoja varten.

Tämä on rikas ja siisti maa, järjestyksessä. Saksan Baijeri on kauniimpi ja kurinalaisempi, mutta hienoa on Tirolissakin. Autot ovat komeita ja uusia, kukaan ei aja täällä romuilla tai kotteroilla. Ja kaikkialle mennään autoilla. Vilhoa on oikeastaan vuosikymmeniä hämmästyttänyt Suomen suhteellinen "autottomuus". Joka homma ei ala autolla, voidaan kävellä tai mennä pysäkille, pyöräillään. Suur-Germaniassa ajetaan autolla kävelemään, mennään Audilla pyöräilemään ja eläkkeellä alppikylän busseihin.  

Iso laakso yhdistyy pikkuisen pienempään Gurgltaliin, Imstistä Nassereithiin kulkevaan laaksoon,  lähelle Saksaa ja legendaarista Zugspitzeä. Tänä vuonna Vilho ajattelee sitä tavatonta hitautta, jolla hänen kuvansa näistä alppimaisemista hahmottuu. Kaikki on hidasta, palat ovat pieniä ja maailma on suuri, muuttuva. Kaksikymppisenä pystyi ottamaan haltuun Lontoon ja koko Britannian kertakäynnillä, nyt joutuu sahaamaan samoissa laaksoissa vuodesta toiseen. Joutuu samoille poluille, samaan metsään ja kivisille poluille. 

Uskokaa vaan, Imstin nurkilla Susivuoret käyvät itävaltalaisessa Sparissa. Nyt alkaa olla lämmin, mennään hetkeksi solan pohjalle, suurten vuorien väliin. On helle, Suomessa lienee mitä lienee, mutta täällä on viikonloppu ja porukkaa on paljon puron parkkipaikalla, autoja ainakin. Kaksi isohaarahaukkaa liitää vihreän pellon päällä upean värikkäänä. Pian kello on kaksi, sovittu hetki mennä asunnolle. Vilho ajaa auton ylös Tarrenzin Rotanangeriin kello 1359. Parisuhteet ovat taitojen ja ominaisuuden hautapaikkoja siinä mielessä, että puolison parhaat puolet ovat aina itsestäänselvyyksiä. Vilhon sokeus vaimon osalta kattaa suuripiirtein 123 erilaista elintärkeää tekemisen mestaruutta, mutta Susivuori itse huomaa, että hänen siisti ja pehmeä ajamisensa on näkymätöntä. Eri maissa, eri profiileissa ja missä tahansa tilanteessa, Vilho on tarkka ja turvallinen, kosketus tiehen on pehmeä kuin Roberto Baggiolla palloon ja kaikki havainnoidaan. 

Myöhemmin Vilho on kantanut asuntoon kaiken sen maallisen hyvän, mitä Susivuorilla on mukanaan tällä elon vaelluksella. Emäntä on lopulta muistanut, että asukkaat ovat vanhoja tuttuja ja selitykset ovat vaihtuneet kättelyyn.  

Parvekkeelta näkyy metsäinen, massiivinen Tschirgant. Kesäinen keli vie automaattisesti tälle parvekkeelle. Asunto on suurinpiirtein 900 metrissä ja jo viime vuodesta tunnettu lintupaikka. Suomalaisille on kesä ja kiikarit ovat kovassa käytössä. Puissa on tiklejä ja taivaalla muutama pääskynen, on närhiä ja lajeja vain tuntuu riittävän.

Iltaa kohden juodaan viiniä, Vilholla on vielä saksalaistakin punaviiniä, se vaihtuu itävaltalaiseen ja ilta tummenee. Jossain tässä lähellä on Italia, Saksa on kulman takana, mutta koti on siellä missä Annikki on eikä muuta kotia Vilholla enää ole; vuoretkin ovat tässä laakso ja taivas riittävän kaukana.