11. 1 Me kodittomat synnyimme lähtemään eli auton pakkaus ja tielle, Blois

 Tuntuu vaikelta ajatella, että menossa on vasta 11. matkapäivä. Mennään lauantaita, miettii Vilho. Saavuttiin sateisena keskiviikkona, joten sille viikolle tulee viisi päivää, nyt kun on uuden viikon kuudes reissupäivä, niin lukema 11 täsmää. 

On oikeastaan kirkasta. Vilho on aamun pakannut autoa ihmeen takkuisena ja puoliväsyneenä. Illalla on valvottu normaaliin tapaan, mutta alkaako Susivuorta reissu painaa. Ei tietenkään ala, näissä matkoissa ei auta kerätä väsymystä reissaamisesta, sellaisen välttäminen on opittava jo nuorempana. 

Vilho vaikuttaa aamulla aika hyödyttömältä, sillä hän viimeistelee vain oman pakkauksensa ja lastaa sitten kaiken autoon. Annikilla on paljon hommaa, hänen on lastattava kasseihin kaikki muonat ja elämän perustarvikkeet keittiöstä ja sen liepeiltä, omien asioidensa lisäksi. Toki Viltsu sitten ajaa ja hoitaa navigointia ja muita diesel-pitoisia juttuja. Näin on toimittu jo vuosikymmeniä, eikä aamulla keskustella työnjaosta, vaan ladotaan asioita eteenpäin. 

Tällä kertaa ollaan hyvin tarkkoja asunnolla, sillä tässä ollaan oltu pitkään ja huushollissa on tilaa ja lokeroita. Lopulta ollaan varmoja, että mitään ei ole jäänyt. Vilhohan käy koko huushollin läpi lampun kanssa. On muuten merkillistä, miten lamppu saa katseen fokusoimaan myös siellä, missä ei ole pimeää. Kontataan lattiat ja katsotaan villakoirien vallassa olevat huonekalujen aluset. Tehdään juuri se, mitä ei huvittaisi. Sitten lopuksi on tärkeää se "iso katse". Vilho katsoo katosta lattiaan, mutta pitää katsoa jotenkin vieraasti. Hyllyn päällä, pikkusen jemmassa on kaksi Susivuorten vesipulloa oikein nätisti, todella hyvässä paikassa. Jääkaapissa on Vilhon energiajuoma ja eilinen kolmioleipä. Nuo eväät jätetään viimeiseksi ja sinne ne jäävät. On kiinnostavaa, miten 9 tuntia Susivuoria kismittää kahden euron eväiden unohtaminen, olkoonkin että Vilho sanoo, että jos jotain aiot unohtaa, niin nuo ovat kyllä halvimmasta päästä. Kylmä fiilis tulee iltapäivällä, kun isäntä kysyy ranskaksi unohtuneesta laturista. Sehän on lopulta jonkun toisen valkoinen apple-piuha, puolirisa ja Vilhon aamulla tarkasti tsekkaama. Aikanaan Vilhoa kuumottaa tuo viesti unohtuneesta laturista, mutta sisällä on tietoisuus siitä, että asuntoon ei jäänyt mitään muuta kuin mainitut kahden euron eväät. 

Jotain minusta kuolee aina, kun lähden asunnosta, tuumii Vilho. Matkustaessa suljetaan elämän episodeja. Me varttuneemmat kohtaamme rajallisuuden, tietäen sen, että tuskin palaamme. Nuorena elää rajattomien mahdollisuuksien illuusiossa, mennään vain eteenpäin. Aikuiset menevät kohti päätyä, jonkinlaista takarajaa, ja siksi koittavat arvostaa nykyhetkeä. 

Lähtiessä pitää rakastaa enkeleitä, jumalia ja onnettaria. Pitää luottaa äärettömästi itseensä, mutta hetkeäkään ei saa uskoa olevansa erehtymätön. Jokaista tiellä liikkujaa pitää epäillä. Nyt puhutaan autoilusta, seikkailusta neljällä kumipyörällä hevosvoimien vauhdittamana. Kosketuksen autoon pitää olla pehmeä, reaktioiden on oltava kovia, katseen herkeämätön. Valo on täällä etelässä kovaa voimaltaan, mutta suloista muuten. Autoilijan on nähtävä minne menee. Vilho on hyvä kuski, jotenkin ilmiasultaan hermostunut ja epävarma, mutta tekemisissään jäätävän harkitseva. Annikin vaivaksi jää kuunnella Viltsun melko jatkuvaa pohdintaa seuraavasta askeleesta, kääntymiskaistasta ja suunnasta,  mutta kuski hoitaa hommansa, maasta ja vuodenajasta riippumatta. 

Matkustaminen on yksi versio julkisuudesta. Ei ole harjoituksia, ei uusintoja eikä yksityisyyttä. Kaikki on suorassa lähetyksessä ja koko ajan on tilanne päällä, aina on totta että "näillä mennään". Jos ajat jostain ohi, uusintaa ei ole, ellet kerrä ja aja koko pätkää uusiksi. Jos mokaat, kohtauksia ei voi peruuttaa. Julkisuutta muistuttaa myös se asia, että kun päivän rehaat lumpuissasi autossa, syöt lounaasi levikkeellä ja puolipissahätäisenä pääset illalla perille, sinun pitää olla edustava asunnon isäntäväellä. Pitää olla kartalla, maansa edustaja ja lisäksi kielitaitoinen sekä symppis. Mutta ihmiset ovat miltei aina mukavia, kohtaamisia on turha pelätä ja tie, yö ja kuolema ovat meille kaikille samoja. 

10. Chambordin linna ja onhan Haddockin mainittu

 Château de Chambord on kenties merkittävin ja suurin alueen linnoista ja se on parikymmentä kilometriä Susivuorten asunnolta (Blois) ja Loirelta paikka on 10 kilometriä etelään. Susivuoret ajavat ilmaiseen parkkipaikkaa, tämä metsäinen aukio on miltei parin kilometrin päässä, mutta maahan on täällä tasaista ja suuri linna näkyy jo kaukaa hienosti. Tässä on jonkinlainen kanaali viivasuorana ja siinä on runsaasti lintuja. löytyy haikaroita, sinisorsia ja liejukanaa. Myöhemmin Vilho löytää kiikarillaan virtavästäräkin. 

Annikki viettää toista tuntia linnassa, mutta Vilho ei sinne suostu, vaan kiertää aluetta koko tuon ajan. Kylmä päivä muuttuu paikoin helteiseksi, kun aurinko vaan pääsee paistamaan. Vallihaudat on täälläkin ja lähinnä koristeena, niiden sisäpuolella on laaja ranskalainen puutarha ja tietysti tuo linna, jossa on satamäärin torneja. 

Nyt on erilaista turistiporukkaa, kiinalaisia, suomalainen pariskunta ja ties mitä porukkaa, taitaa olla amerikkalaisiakin. Täällä liikutaan polkupyörillä mutta ennen kaikkea vuokrattavilla golfkärryillä. Tuollainen on sinänsä hyvä linnaa ympäröivillä laajoilla teillä, jotka tuntuvat lähtevän pääilmansuuntiin suurina väylinä. 

Linnan ympäröivät metsät ja miksei itse linnakin kattauksineen ovat hienoja ja paikathan ovat hienossa kunnossa. Vilhon mielestä vaan tekemällä tehty rakennus ei tee mitään vastaavaa vaikutusta kuten tämän alueen katedraalit. Linnan torneilla ei ole mitään funktiota, jos lienee koko suurella pirtilläkään. Nämä ovat vallan ja rikkauden symboleita, eikä siinä mitään. Mutta mahdotonta Susivuoren on tällaisesta hullaantua.

Mutta hieno on ympäristö ja ennusteesta huolimatta päivä on vielä lämmin. Susivuoret kokoontuvat linnakiertueen jälkeen ja käyvät vielä kuuluisalla kapteeni Haddockin Moulinsartin linnalla. Arkitodellisuudessa tämä paikka tunnetaan nimellä Château de Cheverny. Paikalla on kovasti nostalgia-arvoa Susivuorille, sillä nyt ollaan Vilhon vauhdittomien ensikirjoitusten alueella.Viltsu juoksi täällä marathonin ja lähtö oli komeasti linnalta. Nyt päästään viereen autolla mutta oikeasti linna jää näkemättä. Päivän bonuslinna on aitojen takana ja varmaan puolet chatikoista on tällä matkalla alueensa vankina ja lippujen takana. Kello on jo 17 joten tänne ei edes yritetä mukaan, pienet vilkaisut aidanraoista saavat riittää. 

Illalla Susivuoret pakkaavat jälleen kerran. Neljä yötä tässä viihtyisässä ja hyvin varustellussa Blois'n asunnossa on mennyt tavallaan pian, mutta myös auringosta on ehditty nauttia ja kesälomatunnelmasta. Mutta onpa muonaa, vettä ja viinejä kertynyt paljon ja kaluston kokoaminen tuntuu suureltakin operaatiolta.

9. Blois auringossa

 Susivuoret eivät lähde Chambordin linnale, näin Annikki oli jo päättänyt mutta Vilho puuttui peliin ja ehdotti paikallista kaupunkipäivää. Menossa on toinen aurinkoinen päivä ja aamulla on herätty hieman myöhään. Nyt mennään vain autolla lähemmäksi keskustaa ja sitten katedraalille. 

Vilho ajaa auton rantaan, voitte arvata minkä rantaan, ja täällä on ilmainen pysäköinti suuren joen kupeessa. Sitten kävellään kohti paikan vanhaa siltaa, sen kohdalla olevaa linnaa ja katedraalia.

Nytkin kavutaan ylös keskiaikaisia katuja hyvin ahtaalle jääneelle kirkolle. Täällä on siistiä ja hämmentävän hiljaista. Ketään ei ole missään eikä mitään kaupitella tai mitenkään revitä katedraalista iloa tai pääomaa irti. 

Sekavaa tyyliä on tämä kirkko, satoja vuosia sitten hurrikaani repi tätä kirkkoa kappaleiksi ja se on osittain rakennettu uusiksi ties millä tyylillä vanhan goottilaisen rakenteen päälle. Laivoja on kolme, ei ole transeptia eikä sisätiloissa ole muutenkaan mitään liikaa. Lasimaalauksia on muutama, ne ovat melko vaatimattomia eikä aikakaudesta ole tietoa. Kirkossa on ehkä kymmenen ihmistä pyörimässä, ehkä vähemmän.

Minkälaista lienee Suomessa? Sitä miettii Vilho, kun kirkolta lähdettän katuja pitkin linnalle. Täällä on eteläiseen tapaan koko ajan liian kirkasta. Valokuvaaminen on aivan arpapeliä, näytöistä ei näe mitään. Jokaisella on omat haasteensa. Hyvin tietää Vilho sen, miten kotimaassa valutaan harmaaseen ja märkään pimeyteen. 

Ranskalaiset naiset ovat varmaan parasta kastissaan. Vielä 60/70-vuotiaat pukeutuvat ja täällä on nähty viikossa enemmän korkeita korkoja, kun Suomessa vuodessa. Itsevarmoja ovat, usein pitkähiuksisia ja pukeutumista on mietitty. Ollaan kaukana Vantaalta, suomalaisesta mukavuuden ja mitättömyyden kulttuurista. 

Myöhemmin, lähellä Blois'n linnaa käy ilmi, miksi tämä ei ole linna-rankingissa kovin korkealla. Tiukassa välissä on tämäkin ja rakennettu neljän rakennustyylin aikakautena uudestaan.  Mutta mitään paikkaa katsoa julkisivua ei ole, tämäkin on muun ruuhkan ympäröimä. 

Susivuoret kuvaavat ja nauttivat aurinkoisesta päivästä paitahihasillaan. Kävellään kävelykadulla ja sitten jokivarressa lintuja katsellen. Jalohaikaraa, lehmihaikaraa ja sorsia, harmaahaikaroita ja kaikkialla punarintoja livertämässä. Vilho saa uuden havainnon silkkikerttusesta ja varmistetun äänen appista puhelimessa.  

 Palataan asunnolle, pieni piipahdus asunnon läheisessä Carrefourissa on turmiollinen. Ostetaan hyviä ja arvokkaita viinejä, lihaa ja pikkupurtavaa. Myös läheisen linnan kuuluisi keksejä pari pakkausta. 

Myöhemmin, terassilla on riittävän lämmintä ja kaksikolla on riittävä määrä hyviä juotavia. Syödään ranskalaisketjun käsittämättömän hyvät marinoidut pihvit, jotka irtoavat kaupasta kuudella eurolla. Kaikki syötävä ja juotava on piinallisen hyvää. Yö on musta mutta kirkas ja Vilho näkee vielä useamman tähtikuvion ennen kuin väsymystä ja viiniä on aivan liikaa.  

8. Blois syrjemmältä

 Matkalaiset ovat illan ja aamun asettuneet Blois'n asuntoonsa ja paikka alkaa tuntua sekä hyvältä että omalta. Täällä on tilaa ja erityisesti oma piha on laaja, olkoonkin että sää ei salli ihan hirveästi pihaelämää. Pihaa rajaa mahtava pensasaita, joka on miltei läpinäkymätön ja kaksimetrinen. Pienkerrostalon kulmassa kun ollaan, piha on siten l-muotoinen ja tosiaan suuri. 

Susivuoret käyvät vain kaupassa ja toistavat homman. Jotain lomailua on varmaan mielessä, kun lähellä olevat maailmaperintökohteet pidetään etäällä ja viihdytään hypermarkettien hyllyjen välissä. 

Ulkopuoliselle on vaikeaa selittää Vilhon äärimmäistä rahvaanomaisuutta - ei muuten, mutta kun se yhdistyy rakkauteen historiaan, Botticelliin ja sivistykseen. Rahvaanomaista uteliaisuutta ruokitaan nytkin juuri Carrefour-hypermarketissa. Susivuorille kaupat ovat tie maan sydämeen, täällä näkee mitä kaikkea on tarjolla, mikä on tärkeää ja keskeistä. Suoraan sanoen ranskalaiset kaupat ovat melkoisia ruokakulttuurin majakoita. Vilho poimii nyt alkupaloiksi tarkoitettuja pieniä tuorejuustonappeja, näissä on ruohosipulia, pippuria, valkosipulia ja unikonsiemeniä. Myöhemmin kun näitä parvekkeella maistetaan, hämmästellään jälleen jatkuvaa herkkujen löytämistä. 

Tänään siis käydään hakemassa kahvikapsuuleita ja vettä ensin Lidlistä lähikulmilla ja sitten pienen seikkailun jälkeen sisääntuloväylällä massiivisessa Carrefourissa. 

***

Vilho käy päivällä kyllä Loiren jokivarressa. Täältä asuinalueelta menee tovi laskeutua leveän joen varteen. Matkalla on vihreää, vehreää ja paikka on pistetty ulkoilualueeksi asiaan kuuluvine picnic-alueineen. Jokivarressa Vilho kuvaa ja kiikaroi jalohaikaroita. Viileä sää on kääntynyt lämpimäksi ja nyt on miltei liian kirkasta valokuvaamiseen. Historiallinen keskusta näkyy komeana silhuettina etäällä, samoin sen kohdalla oleva kivisilta. 

Vilho palailee asunnolle ja noustessa tulee kuuma. Susivuoret ovat pihalla nyt illasta, sillä aurinko osuu sinne ja näin pystyy nauttimaan vielä katoavasta kesästä. Tuolia siirretään ja Vilho on aluksi palmun alla, sillä pihassa on sellainen koristekasvina. Syksyä mennään, aurinko tuntuu taas hyvältä, mutta suomalaiselta se katoaa pian pitkiksi ajoiksi. 

Kauppahullu Vilho käy illalla vielä paikkaamassa Lidlissä, varmaan haluna myös kävellä ja tehdä ylipäätään jotain. Paljon on ajatuksia Ranskasta ja tänään varsinkin maan ruokakulttuurista ja siitä, miten syvää ja merkittävää se on ja mistä moinen johtuu.  

7. Siirtyminen Sancerresta Blois'aan eli miten jokea ja linnoja alkaa näkyä viinipeltojen lisäksi

 Herättyään yhdeksältä Susivuoret lähtevät 1039. Ulkona sataa aalloissa. Välillä ei yhtään, välillä reilummin. Sade on koko päivän merkillisen tihkuista, oikein missään vaiheessa ei tule isoja pisaroita, mutta sumutinmenetelmällä saattaa silti tulla paljonkin vettä. On aika harmaata, mutta monta kertaa aurinko pilkistää esiin ja sää on kaikesta huolimatta lämmin, usein mittarissa on peräti 20 astetta. 

Ajetaan Sancerreen. Tämä on kuitenkin vain etappi Loiren kupeessa ja matka jatkuu kohti Gieniä saumattomasti. Sancerre on kukkulalla, vaikka tämä on muuten melkoisen tasaista maata. Nimellisesti maalaismajoitus josta aamulla lähdettiin, oli sekin Sancerressa, vaikka viljapelloilla oltiinkin.  Annikki huomattaa jossain vaiheessa, että viinit ovat kukkuloilla, viljapellot tasaisella. Niin on nytkin, tässä arvokkaan valkoviinin yhdessä merkkipaikassa kaikki rinteet ovat köynnöksiä täynnä. Usvaa tai sumua on viinipeltojen yllä kukkuloilla ja taas sataa sumuisesti. Sancerre tehdään Sauvignon blancista ja se on upeaa valkoviiniä. Aiemmin ohitettu Chablis tehdään täysin Chardonnaysta. Molemmat ovat hyviä ja arvokkaita juomia. 

Susivuoret kruisaavat valkoviinipelloilta ties minkälaiseen maastoon ja keskimäärin hyvin pieniä, sentään päällystettyjä teitä. Kyliä tulee, peltoja, muutaman talon taajamia. 

Susivuoret ylittävät jälleen kerran Loiren ja päätyvät pieneen Bonny-sur-Loire -kylään. Täällä houkuttelee kovasti suurehko Super U -marketti ja sieltä hankitaan retkilounas ja muuta pientä. Urheasti kaksikko tankkaa kallista dieseliä marketin omalla bensa-asemalla. Onneksi Clio vie vain 3.4 litraa sadalla, joten kilometrit eivät tule kalliiksi, vaikka polttoaine taitaa maksaa 2.345 euroa. Kaupoilla ollaan 1158-1230.

Susivuoret syövät heti kättelyssä suuren kolmikerroksisen kolmioleivän (1,62 €). Tässä on vähän tummempaa leipää ja tonnoa täytteenä. Sitten ajellaan vähän eteenpäin (tankataan toki e) ensin) ja päädytään lähelle yhtä reissun château'ta. Salaatit syödään lähellä Château de Saint-Brisson-sur Loire -linnaa. Satelee pikkusen. Susivuoret syövät salaatit (2,73 ja 2,94 €). Vilholle on vähän kinkkua ja emmentaalia, Annikille tonnikalaa. Salaatit ovat hyviä ja vihannekset niissä ovat aina täällä rapeita. Lounas on suoritettu 1305.

Gienin ja Orléansin välissä Susivuoret käyvät vielä hakemassa illaksi juustoja ja muuta pientä, tuoretta leipää myös. Ollaan Bonnéessa Lidlissä, joka on Lieu-dit de Coulmierissa. Täältä tullaan suoraviivaisesti Loirelle ja merkittävälle Sully-sur-Loirelle. Täällä on tietysti myös komea ja oikeasti linnamainen château, koko nimeltään Château de Sully-sur-Loire. 

Tässä on juuri ylitetty ties monennen kerran iso L, ja linna on komeasti joen vieressä vallihautoineen - se on - veden ympäröimänä. Vilho, joka seurustelee päivät Renault´n ja illat punaviinin kanssa, on tyytyväinen saadessaan valkoisen ratsunsa parkkiin ja nyt on edes hetki mahdollisuus valokuvata, eikä vain tuijottaa maailmaa pyyhkimien takaa.  

 Vuosien reissaamisten ja myös autoreissujen jälkeen nämä mobiilikiertueet ovat omalla tavallaan raskaimpia. Tässä näkee sellaisen loputtoman diashown kaikkea hienoa ja kaikkea pienimuotoisesti kiinnostavaa, on luontoa ja pieniä kyliä, rakennuksia ja huikeita maisemia, sään tuottamia visioita, eläimiä ja häviäviä hetkiä. Koko ajan sivuun ja taakse jää kaikenlaista, kilometrit vain kasvavat.

Mutta palataan hetkeksi linnalle. Tuo vieressä virtaava päähenkilö, Iso L, on merkillinen joki. Sehän ei ole mitenkään syvän virran oloinen, päinvastoin vaikutelma on matalasta mutta leveästä joesta. Silti koko tämän retken ajan juuri tuo joki ja sen sivukanavat ovat se merkittävä juttu tässä reissussa. Vilholle valkeni melkoisen myöhään, miten navigoitavana jokena Loire oli pitkään tie syvälle Ranskaan. Raha ja ruhtinaat kulkivat tänne, ja valta myös, Pariisin valtakausi on aika uusi vaihe Ranskan historiassa. Jokivarressa on oma valikoimansa pääkaupunkeja ja vallan keskipisteitä.  

Niin se linna - se on komea ja oikeasti linnamainen, sotilaallinen ja tomera tässä virran vieressä. Nyt sääkin on hyvä ja aurinko paistaa aivan kuin koskaan ei olisi satanutkaan.  

Susivuoret ajavat puoliksi raukkamaisesti metsän kautta kohti seuraavaa majapaikkaa Blois'ta. Tämä tarkoittaa sitä, että suuri joki kiertää pohjoiseen Orléansiin ja samalla suuri kurvi tässä joessa jää Susivuorten nykyisen reitin yläpuolelle. Toisin sanoen, nyt oikaistaan korven kautta. Matkaa tulee silti paljon. Paikkoja matkalla ovat mm. Chaon, Lamotte-Beuvron... Sitten lopulta Blois.

 

Nyt ollaankin kaupungissa.  Susivuoret ovat asunnolla 1633, mutta isäntä saapuu myöhemmin ja sellaiset kolme varttia myöhemmin ollaan omillaan asunnolla. Kommunikaatiossa ja viestinnässä on pientä takkuamista, mutta sehän ei Vilhoa kiinnosta. Ulkona on hyvä keli odotella. Tämä on pieni kerrostalo, jonka alakerrassa on tilava asunto ja oma, melko laaja piha, jota ympäröi tiheä pensasaita. Vilho kantaa tavaroita ja sitten juodaan muutama drinkki ulkona, vielä kun on lämmintä ja aurinko on taivaalla. Annikki hoitaa asiat omistaja-kaverin kanssa. Kokonaan ranskaksi, sillä kundin valikossa ei muita kieliä ole. Totta puhuen Vilhokin puhuu taas lakisääteiset kaksi lausetta ranskaksi, sillä mies kysyy missä auto on ja Vilho kertoo että tuolla. Seuraavaksi puhutaan parkkipaikan numero ja sekin saadaan selville. Vilho ajaa auton ysiruutuun ja Annikki hoitaa majoitusbisnekset.

Vaikka ajomatkaa on vain parisataa kilometriä, on päivä vietetty autossa ja kaksikkomme on yllättävän väsynyt. Illalla on pelejä, tehdään huoltohommia ja nyt pestään ensimmäisen kerran koneellinen pyykkiä. CL-ottelut alkavat ja kuunnellan espanjankielistä radiota, sillä heidän porukoillaan on kolme joukkuetta tulessa ja aina mahtava selostus. Tietenkin kielisekaannus siitä vain kasvaa, mutta sellaista on reissaaminen tässä porukassa.  

 

 

6. Bourges

Ollaan Ranskan katedraalialueella ja yksi merkittävä kirkko on Susivuorten edessä. Tänne on maalaisasunnolta kenties 46 kilometriä. Kirkko on muuten mäellä, mutta sitä ei oikein huomaa, koska muuta rakennusta on paljon. 

Maanantaita mennään ja kirkko on kahteen asti kiinni. Hiljaista on täällä ja kirkolla pyörii tuskin kourallinen ihmisiä. Aika toisenlaista kuin italialaisilla piazzoilla Duomon kulmilla. Mutta täällä on myös siistiä ja paikat ovat ehjiä, roomalaista rapistumista ei ole nähtävissä. 

Goottilaiset katedraalit ovat merkillisiä mökkejä, merkkejä kulttuurista josta emme enää tiedä mitään. Tietäen lauseen omituisuuden, Vilho on selityksen velkaa. Tunnemme keskiaikaa ja renessassia tietysti hyvin mielestämme, mutta noiden ihmisten ajattelua, mindsetiä emme saavuta lainkaan. Meille pitkä aika on sekunti, minuutti tai tunti. Nämä rakensivat satoja vuosia temppeleitään. Emme ymmärrä siitä mitään, emme sen enempää kuin kivipaasihautojen dolmen-porukoista hiidenkivineen. 

Sää on pysynyt melko viileänä, mutta aurinkoisuus lämmittää. Itse Bourges jättää hieman erikoisen vaikutelman, eihän täällä tunnu olevan mitään keskustaa tai oikein kaupunkia, olkoonkin että Susivuorten visiitti on totisesti pinnallinen. Ajaminen on suurin piirtein helppoa täällä, nämä eivät ole kovin aggressiivisia, välillä töötätään jostain sekunnin viivestä tekemisessä. Muuten annetaan tilaa ja kaistaa kuin Saksassa konsanaan. 

Goottilaiset katedraalit ovat valtavan suuria, mutta niissä on jokin mittakaavaan liittyvä onnistuminen, joka tekee niistä samaan aikaan vaikuttavia ja inhimillisiä. Kolossaalisuus kätkeytyy jonnekin tuohon harmaan kiven ja valon yhteisvaikutelmaan. 

Näissä Ranskan paikoissa ei ole kerjäläisiä ovensuussa, eikä muita femman pummaajia. Ei myydä mitään, eikä olla koko ajan tekemässä ryöstöä tahi muuten vittuilemassa turisteille. Tämä on äärettömän hieno juttu ja kokenut kirkonkiertäjä osaa sitä arvostaa. 

Kirkossa on lopulta sisällä enemmän kuin kourallinen ihmisiä, ehkä parikymmentä. Lasimaalaukset ovat täällä kenties kovin juttu. Aika vaikea tästä on sanoa mitään, samanlaista kuin vuoren kuvaileminen.  Aikoinaan I. Kant kirjotti estetiikassaan tästä aihesta, mahtoiko se käsite olla "subliimi"?  Mutta vuosista Helsingin yliopistossa on jo vuosikymmeniä. Minne se aika katosi, mistä kaikki tämä kokemus ja kilometrit tulivat? Missä on maali ja mihin ollaan menossa, kenen kanssa ja mitä reittiä?

Myöhemmin Susivuoret kulkevat eri puolella katedraalia. Viimeinen tuomio, Getsemane, pyhimysten edesottamuksia. Lasimaalaukset ovat runsaita ja loputtomia, tyylejä on monia ja taitoa on näihin totisesti tarvittu - sekä aikaa. Ulkona viettelee aurinko ja Burgesin kadut. Autolle palattuaan Susivuoret käyvät E Leclerc -kaupassa, jonka parkkitilaa he ovat hyödyntäneet ilmaiseksi kanavan ääressä. Muu väki kaupan kulmilla on maahanmuuttajaa tai ainakin iholtaan Vilhoa huomattavasti kauniimpaa porukkaa. 

Paluu asunnolle on helppo, kaupungissa ja taajamissa on vaan nopeusrajoituksia 30 ja 50 aika paljon ja koko ajan saa olla kuski tarkkana. Tällainen rasittaa pidemmän päälle. Nytkin itse ajoreitit ovat pääasiassa lähes luotisuoria teitä peltoaukeilla, joskus pujahten sisälle upeaan, sankkaan metsään. 

Tänään on samanlaista ohjelmaa kuin muina iltoina. Päiväunet, pesytyminen , sitten pakkaillaan ja juodaan viiniä. Juustoja Susivuoret ovat syöneet oikeastaan yhden kerrallaan pyrkineet siihen, ettei jääkapissa olisi mitään merkittäviä kerrostumia. Nyt menossa oli paikallinen tuorejuustotyyppinen vuohenjuusto, hyvin mieto ja miellyttävä "oravajuusto" on jo loppunut, se oli lähinnä brie-tyyppinen mutta kermaisempi. Aiemmin on jo syöty yksi Camembert. Juustot ovat täällä edullisia, niitä on paljon ja ne maistuvat yleensä tuoreilta, vaikka se onkin hassusti sanottu - mutta niistä huomaa sen, että niitä ei ole kuljeteltu Euroopan toiseen laitaan. 

Illalla on todella lämmin, sillä isäntä on tuonut säkillisen pellettejä ja nyt lämmitetään ns. surutta. Asunnon mestari on pelletti/kamiina-ammattilainen, joten hänen kanssaan Vilholla on mukava keskustelu näistä lämmityslaitteista ja samalla sivutaan suomalaistakin puulämmityskulttuuria.  

 Yö on todella pimeä, nyt ei kuitenkaan kovin kylmä. Mutta huomenna ikuinen tie odottaa ja koko maallinen omaisuus on koottava ja autoon laitettava.

5. Feux, metsässä

 Juopoteltuaan Vilho nukkuu pitkään. 

Piskuinen kahvinkeitin pitää laittaa täyteen ja aamiaisen jälkeen joskus iltapäivällä Vilho lähtee kävelemään. Rouvan kanssa ollaan vähäpuheisia. Mikään matka ei koskaan ole reissu ulkomaille, jokainen matka on testi yhdessä toimimiselle. Koko ajan ollaan uudessa ympäristössä ja uudessa tilanteessa. Eri kieliä käytetään ja nukutaan väärään aikaan liian vähän. Taitaa kaikkiaan olla parempi, että Vilho on muutaman tunnin kävelyllä. 

Täällähän ei ole mitään ja siihen johonkin on liian pitkä matka. Vilho kulkee kunnalliseen metsään. Sellaisessa paikassa saa kävellä ampumatta, jos pysyy alueella. 

On hienoa metsää. Veljelle Viltsu pistää tiedotusta ja kuvia, ne kulkevat Äidille tuota reittiä. Juttua kamiinasta ja tästä korpivaelluksesta. 

On pilvinen päivä. Korkeus on 164 metriä ja kävellessä tulee lämmin. Mutta ulkona on kylmä, on jumalattoman hiljaista kunnes ilmatilaan ilmestyy Paris-Marseille -kone, myöhemmin muita Provenceen pyrkiviä lentokoneita. 

Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luokse kuin minun kauttani. 

Polulla vilho ihastelee metsää ja myöhemmin ajattelee Sartrea. Matkaluettavana on Sartren 1946 pitämä luento. Siitä Vilho puhuu pyökkien ja tammien keskellä tekoälyn kanssa. Sitten Heideggerista, kunnes saavutaan valaistulle aukiolle. 

Vilho näkee ja kuulee metsässä kaikenlaista, saa ranskalaista metsävaloa ja kävelee 12 kilometriä kaikkiaan. 

Myöhemmin, on aikaa juoda olut terassilla mutta pian on viileää ja asuntojen kiviseinien sisällä on oma lämpönsä. 

Edelleen Susivuori syö aika vähän, mutta nyt on paikallisen lounaan vuoro ja sehän on sama kuin suomalainen perunamuusi-jauhelihalaatikko, mikä sen nimi onkaan. Vilho menee sen jälkeen päiväunille. Sillä välin yö on laskeutunut täysin pimeänä ja oma joukkue on pelannut 1-1 Sassuolon kanssa.  

4.2 Sancerre, Feux

 Vilho vaihtaa tietä siihen malliin, kuin perässä olisi jäljittäjiä. Pikkutieltä toiselle ja ihmeellisten polkujen kautta seuraaville teille. 

Loire on nyt ylitetty. Suuri joki on täällä leveä ja silta sen yli on kapea. Tässä kohtaa Loire on vain joki, se kaartaa nyt pohjoista kohden, sitten viimein pääsuuntaan länteen, suurta merta kohden. Täällä se on miltei viaton maalaisvirta, muutaman kymmenen kilometrin päässä alkaa linnahullutus ja kaikki se mitä Ranskan sydämestä voi kuvitella löytävänsä. Joki oli pitkään se navigoitu reitti sisään tähän maahan ja siksi täällä on niitä linnoja, rahaa ja hallitsijoiden rakentamaa hulluutta. 

Nyt tuo kaikki on kaukana ja ollaan puolinuhjuisella takamaalla, maaseudulla. Vilho on ylikäyttänyt "lande"-sanan viime päivinä. Mutta juuri siellä ollaan, jossain takamailla. 

Ajetaan talon pihaan. Seuraavaksi etsitään huushollia jossa avaimet ovat ovessa, sillä isäntäväki tulee vasta myöhemmin. Piha-alueella on muutama rakennus, Vilho huomaa pian, että tässä on vuokrasiipi ja se vastaakin nähtyjä kuvia. Avaimet eivät ole ovessa, tai ovat, sisäpuolella. Susivuoret asettuvat taloksi ja toivovat, että paikka on oikea...

Kylmää on. Nyt on sanottava, että viileys on tämän reissun teemana kovin korkealla ja siitä sen verran, että Vilhon tekemä säätiedustelu ennen matkaa kertoi kovista hellelukemista. Näin tosiaan olikin, mutta Susivuorten saapuessa säärintama muuttui kerrasta ja sateet toivat hyvin kylmän rintamana. Nyt ollaa aika lailla suomalaisissa lukemissa ja shortsit pysyvät matkalaukussa. Toisin sanoen ollaan hevonkuusessa landella, on kylmää ja majoitutaan jäätävään piharakennukseen. 

Tuhannen majapaikan jälkeen majoittumiseen tottuu. Siis turtuu sillä tavalla, että rutiinit hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat. Ellun kanat menevät oitis kylmään iltapäivään juomiensa kanssa, ulos huushollin puutarhapenkeille. Asialliset hommat tarkoitttavat tavaran kantamista asuntoon, jääkaapin täyttämistä ja yleistä pällistelyä. Vilho juo kaljaa ja sivuliikkeellä halpaa rhonelaista punaviiniä. 

Ollaan kivitalon siivessä, huoneisto on pitkä, kaksikerroksinen. Tämä on laitettu ja komea. Katseen vangitsee pellettikamiina, jota Vilho pitää aluksi koristeena, sillä reissuilla on paljon takkoja ja tulipesiä talvea varten.  

Myöhemmin takka pistetään käyntiin ja juodaan aivan liian paljon viiniä. Yö on musta, siellä on tähtiä mutta samaa ei voi sanoa tästä sivurakennuksesta. Isäntäväen käyntiä ei tapahdu koskaan. Vilhokin kömpii ylös nukkumaan puukaton alle. Kamiina vielä puhisee automaatisesti ja mustassa yössä mikään ei estä tähtiä tuikkimasta.  

4.2 Dozny, Intermarché

 Kello on 1316 kun Susivuoret pysähtyvät Donzyssa. Viltsulle tämä on kauppa maantien varrella. Mutta retkikunnalle tämä on ainoa keidas täällä peltojen ja kuolleiden kylien keskellä, paikka josta saa ruokaa ja alkoholia, maailmassa jossa ei seuraavasta keitaasta ei ole mitään tietoa. Määrättömiä teitä tähänkin keitaaseen tarvittiin. 

Vilhon maailma on supermarketteja, hintoja ja löytöjä. Vilhon maailma on pöytäviinejä, edullisia ketjuoluita, euron salaattipusseja ja markettiketjujen siivujuustoja. Katsotaan tuoremehut hinnan mukaan ja viinejä kyykätään kulttuurista riippumatta. 

Minun Isäni asunnossa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että mene valmistamaan teille sijaa?

Jossain siellä hyllyjen välissä muovikärrynsä kanssa Vilho miettii miten hukassa hän on. Elämää määrittää taskussa tuntuva auton avain. Vasemmassa housuntaskussa on luottokortti ja rahaa. Mutta muilta osin ollaan tyhmien juttujen varassa ja vieraalla maalla.  Hetken voi pelätä, mutta Vilho on opetellut kahta asiaan, pelon ja kivun hallintaa. Tuollainen hoituu juostessa, kunhan juoksee tarpeeksi pitkään, niin pitkään ettei missään nimessä halua enää juosta. 

Myöhemmin ostoksia on satasen verran kassalla ja kasseissa. Annikki saa kassatytöltä kantakortin aktivoitavaksi hämmentävän informatiivisella ranskallaan.

Autossa syödään euron kolmioleipä puoliksi. Vilho tuumii matkakumppaniaan ihan pikkuisen sekunnin verran. Vain vetypommin räjähdys voisi luoda vastaavan tyhjiön kuin Annikin katoaminen. Loputtoman kumppanuuden ja syvän rakkauden ilmaiseminen on kuitenkin hankalaa. Helpompaan on ajatella, että on hienoa, kun on joku jonka kanssa jakaa halpa kolmioleipä. Monesti Vilho on sanonut, että naiset hänestä pitävät ja loputon on porukka, joka kiinnostuu Vilhon tyhmistä jutuista. Näetkö, tässä minä olen, suosittu, varmaan tavoiteltukin. Täällä pilvet ovat alhaalla ja ne ovat komeita. Horisontissa, peltojen päällä Vilho näkee jotain mutta päättää olla puhumatta.

Diesel käynnistyy hyvin ja valkoinen auto jatkaa matkaansa. Susivuoret puhuvat linnuista, kylistä ja katsovat peltoja, harvemmin  toisiaan.  

4. 1 Kappale matkaa Troyesista Chablis'iin

 Kahdeksalta herääminen johtaa nytkin kymmeltä lähtemiseen Troyes on melko harmaa ja syystalveahan tässä mennään. Yöt ovat pimeitä, aamut harmaita ja päivä voi tuoda tullessaan hyvinkin erilaista säätä.

Vilho lastaa autoa ja samasta miniportaasta samassa hommassa on ranskalainen ukko. Järkäleen nenä on mallia ex-nyrkkeilijä, mutta käytös on kohteliasta ja portaissa tehdään tulijalle tilaa. Päiväät vaihdetaan, sen Vilho osaa aikansa matkailtuaan. Samalla Vilho on varma, että ruman järkäleen takaa löytyy hyvännäköinen rouva. Näinhän se on ja daami saapuu väljissä farkuissa autolle, kun nekkaaja on saanut tehtyä ne asiat, mitä miehet tekevät lähtöaamuina. Väljät farmarit ovat nyt muotia, kymmenestä kuuteenkymmeneen ikävuoteen. 

Portista ulos ja kaduille, teille, liittymiin ja risteyksiin. Ihminen muuttuu hämmentävän vähän, samanlainen Vilho on rattia vääntämässä kuin kaikkien aikojen ensimmäisessä Vilhossa, Ranskan autokierroksella liian monta vuotta sitten. Nuorempana oli tietysti kaikenlaisia ominaisuuksia, vanhempana pitää pärjätä valmiuksilla. Valmiuksia syntyy kokemuksen kautta ja tekemällä toistoja. Liikennevalot vaihtuvat ja ajaettuaan yli sataa autoa Vilho osaa lähteä pehmeästi kohti isompia nopeuksia, suurempia teitä. Pariskunnat eivät yleensä keskustele siitä, miten se toinen on järjettömän hyvä siinä ja siinä asiassa, vaikka osaa kaikkea muutakin. Yleensä keskutellaan siitä, miten kerran meni millimetrin pieleen. 29 vuotta avioliitossa ei ole mikään saavutus, se on päivystystehtävä ilman lomia tai taukoja. 

Määränpään tänään on Sancerre ja sinne on sellaiset 180 km matkaa. Navigaattorissa on ylväästi Chablis. Näin on saatu samaan lauseeseen kaksi merkittävää valkoviiniä ja todellisuudessa myös Loire on näillä spekseillä saavutettu. Tuo myyttinen joki, joka on koko Susivuorten reissun ydin ja otsikko. 

Susivuoret ajavat Bourgogneen. Vilholle ehkä merkittävin asia täällä on se, että korkeuseroja on taas määrättömien tasaisten peltoaukeiden jälkeen. Tämä on ihan mukavaa, muta maalaismaisemaa tämäkin on ja toisinaan ihmeen rähjäistä. Täällä nähdään ensimmäiset autonromut pihoilla. Kylät ovat edelleen yhtä kuolleita kuin muuallakin ja yhtä harmaita, jo ihan kivitalojenkin tähden. Kylissä ei ole ihmisiä.

Autot ovat koko matkan olleet erittäin ranskalaisia, heidän omistamansa Dacia on täällä myös suosittu. Viissatasia Fiateja on ostettu rouville kaikissa upeissa väreissä, se on varmasti edullinen pikkuauto täällä, eikä vastaavaa pikkuista ole oikein ranskalaismerkeillä. 

Vilholla on Renault Clio, valkoinen, kuusivaihteinen diesel. Kulutus vaihtelee 3.2:ta 3.3:een. Mutta näinä historiallisina päivinä diesel on mahdottoman huvittava polttoaine, kaiken sen jälkeen mitä suuren läntisen demokratia päämies puuhaa ryssien kanssa.  

Viljapellot vaihtuvat lopulta laakista viinipensaiksi ja sitten niitä on maisema täynnä. Ranskalaisittain kovalla viinialueella ei juuri muuta kasvillisuutta enää olekaan. Annikki huomio, että köynnökset ovat matalia, puolessa metrissä. Chablis on muuten arvokasta valkoviiniä, ei täälläkään ilmaista, mutta kotimaassa nämä ovat yli kaksikymppiä kaikki, selvästi.  Nirppanokat, jotka eivät huoli chardonnayta lasiinsa, ovat täällä pulassa. Chablis on sitä rypälettä sataprosenttisesti. 

Myöhemmin matka jatkuu. Sellaista on kiertolaisen elämä. Kiertolaisia, siis vanhan liiton mustalaisia on myös näiden hienojen viinialueiden tuntumassa, asumassa asuntovaunuissa. Mieleen tulee väkisinkin se että pelloilla tarvitaan edullista kausityöläistä juuri sillä kuumalla hetkellä, kun chardonnay pitää saada koriin. 

Mutta Vilhoa käskee navigaattori, sitä säestää rouva vieressä ja kaikkialla tässä ympärillä on maaseutu, Ranska ja ainutlaatuinen maailmankaikkeus.  

3. Troyes eli Susivuoret vielä tovin Champagnen alueella

 Champagne kantaa komeasti nimeään ja tuskin maailmassa on ketään ulkomaalaista, joka ei ensimmäisenä yhdistäisi tuota sanaa kuohuvaan laatuviiniin. Champagne ei ole departementti eikä edes hallintoalue vaan historiallinen maakunta ja kulttuurialue. Välitön vertailukohde Vilhon mielestä voisi olla Häme, sillä sielläkin juodaan hauskasti kuplivaa sahtia. Eikä Hämekään ole mikään nykyinen ns. virallinen alue, vaan juuri tuollainen historiallinen maakunta ja heimoalue.

Troyes on siis Champagnessa ja asia on siksi hiukkasen merkillinen, että karkeasti katsoen C:n kuuluisat alueet ovat aika lailla viivasuoraan itään Pariisista. Sen sijaan Susivuoret ovat hivuttautuneet koko ajan pois päin, isossa kuvassa etelään koukaten, mutta kuten sanottu, auto on mennyt jatkuvasti kaakkoiseen. Nyt ollaan kuitenkin täällä Champagnen länsireunassa. Ihan pian tästä merelle päin länteen on Bourgognen maakunta ja sen jälkeen päästään jo Loiren varteen. 

Troyes on kuuluista pienestä krokotiilista, joka viihtyy arvokkaiden pikeepaitojen rinnuksessa. Lacosten lisäksi Troyes on muutenkin perinteinen tekstiiliteollisuuden kotipaikka. Vilhon selvitysten mukaan kaupunki on saanut mainetta myös historiallisesta Katalaunisten kenttien taistelusta. Tuo vanhahtava termi on nykyään ilmeisesti päivitetty muotoon Katalaunien kenttien taistelu. Joka tapauksessa vuonna 451 silloiset liittoutuneet eli roomalaiset kavereineen torjuivat Attilan hunnit. Klassisessa tarinavetoisessa historiankirjoituksessa näin estettiin hunnivalta Euroopassa ja maailmanhistoria palasi oikeaan suuntaan. Joka tapauksessa nuo kunnian kentät ovat tässä kaupungin lähellä, mutta varmasta paikasta ei ole vahvistettua tietoa. Lisäksi on mahdollista, että Attila oli muutenkin saanut tarpeekseen heppasafaristaan Euroopassa ja oli muutenkin lähdössä.  

Susivuorilla on kuitenkin muuta vastassaan kuin hunnit. Täällä tekstiilikaupungissa on nimittäin kylmä kuin Suomessa ja aurinko-kulta pysyy koko päivän pilvien takana. Tuuli on viileä ja pipoa tekee mieli. Susivuoret ovat täällä kaksi yötä, joten tämä on autoton päivä ja ohjelmassa on kaupunkikävely katedraalille ja keskiaikaiseen keskustaan.  Tämä hoidetaankin liki kolmetuntisena seikkailuna 1037-1325. Kuten arvaatte, kotimatkalla Suomi-hunnit käyvät Lidlissä täydentämässä talvivarastojaan.  

Kaupungin katedraali on melko suuri ja komea, erityisesti lasimaalaukset ovat merkittäviä. Ympärillä on hieno keskiaikainen katuverkosto vanhoine taloineen ja tässä kaupungissa tuo alue on yllättävän laaja. Täältä löytyy hyvinkin rankasti nojaavia vanhoja taloja ja ylipäätään vieri vieressä mitä erilaisia mökkejä, jotka kuitenkin ovat aikakaudellisesti samaa tyyliä. Ja tietysti niitä hyvin kapeita keskiaikaisia metrin kujia. Yleisvaikutelma kaupungista on siisti, jotenkin aika käytännöllistä täällä on meininki ja ongelmia tai epäjärjestystä on vähän. Yleensä tämä viittaa toimivaan bisnekseen ja vaurauteen. Keskustassa on kanavia ja La Seine on täällä se pääjoki - aivan sama virta kuin pääkaupungissakin. 

Iltapäivällä Susivuoret syövät maittava ateria, ottavat päiväunet ja lepäävät. Tänään pitää vielä suunnitella ja sitten taas pakataan, sillä maantie odottaa ja huomenna edessä ovat Chablis, Bourgogne, Auxerre, Sancerre ja Loire. 

2.3 Troyes ja nälkäiset Lidilissä

 Kaikkien peltojen jälkeen on melkein vaikea uskoa, että tullaan koskaan enää kaupunkiin. On ollut kuitenkin hieno päivä agraarimaisemissa, autosta on tehty jatkuvia haukkahavaintoja. Jossain vaiheessa iltapäivällä tumman version hiirihaukasta näki minuutin välein. Osa pedoista on maassa tien vieressä. Lintujen aktiivisuutta selittää eilinen saderintama, siinä ryöpytyksessä hiirijahtiin ei ole ollut mitään asiaa. 

Vilho kiepaiseen ennen Troyesia ostosalueelle, mutta täällä on vain rättiliikkeitä ja muuta sellaista, joten äkkiä pois. Lähellä asuntoa on kuitenkin komea Lidl, joten se saa kaksi nälkäistä asiakasta. Valikoima kaupassa on muuten komea, täällä on tuskaista olla huonosti ravittuna, sillä riski ostaa kaikenlaista nousee korkeaksi. Ranskalaiset osaavat ruokahommat aivan kuin italialaisetkin, mutta ehkä sen verran ollaan pohjoisemapana, että täällä on paljon kivaa lounasruokaa ja muuta pientä mikroaterioihin persoille turisteille. Kaiken pilkan uhallakin Vilho voi todeta, että Korsikan melko tuoreiden kokemusten perusteella paikalliset pika-ateriat ovat gourmet-tasoa suomalaiselle. Täällähän on sitä paitsi kova draivi nimenomaan paikalliselle ruualle, toisin sanoen marketista löytyy hemmetin maittavaa kotiruokaa - annoksia jotka ovat klassisia, mutta ehkä kuitenkin ripauksen makaronilaatikkoa kiinnostavampia...

Susivuoret ovat saksalaismarketissa nopeita ja melkein kaikki ostokset ovat itse asiassa ranskalaista alkuperää. Nyt asunnolle on vain pikku matka enää, kilometri. 

Illalla ollaan toisen kerroksen huoneistossa ja kerätään voimia, syödään ja virkistytään. Iltasella Vilho tekee vielä reippaan kävelyretken lähellä olevaan Intermarche-kauppaan ja sen vieressä olevaan myymälään. Tavoitteena on saada samppanjaa ja kahvia, kyniä Vilho ostaa vain yhden ja mielissään tästä itsehillinnästään täällä suuressa BIC-maassa.  Askeleet autoilupäivässä saadaan näin lukemaan 12500 ja Vilhon tapauksessa tuo taipuu muuntamatta metreiksi. 

2.2 Dolmens de Trainel eli yksitoista villisikaa

 Susivuorten ajomatka on tosiaan risteillyt peltojen halki, sitten kuolleiden kivikylien poikki ja takaisin puuttomille peltoaukeille. Metsiäkin on, ne ovat reheviä ja vehreitä, lehtipuupainotteisia. Tiet ovat paikoin pieniä, mutta infra on erinomaisessa kunnossa. Risteyksiä, kiertoliittymiä ja erilaisia tietyyppejä mahtuu päivään paljon, keskeistä on kääntyminen, liittyminen ja suorien suorittaminen.

Liikenne on kohtuullisen vähäistä, koska ajellaan landella. Lintuja on paljon, varsinkin hiirihaukkoja ja variksia. Isossa kuvassa mennään edelleen Pariisista kaakkoiseen. Ranska on jaettu rapsakkasti alueisiin, jotka ovat suomeksikin departementeja. Aamulla on herätty Marne-et-Seinessä, pistäydytään päivän aikana Yonnessa ja loput iltapäivästä menee Auben departementissa. Näitä aluehallinnon yksiköitä on Ranskassa 101 kpl. Dep. johtaa muuten komeasti prefekti, préfet. Tiedossa ei ole, montako legioonalaista prefektin komennossa on, eikä maaherran mahdista ole muutakaan internet-tiedustelua tehty.

Aamupäivä ollaan siis jokien Marne ja Seine depissä,  kunnes ylitetään näkymätön raja Yonnen puolelle. Yonnen ja Auben rajalla Susivuoret käyvät maastokävelyllä etsimässä muinaismuistoja, se on, hiidenkiviä ja dolmen-kivihautoja.  

Koko reissun ideana on lähestyä rauhallisesti Loiren jokilaaksoa ja sen kaikkea kulttuuria. Alkumatkasta käydään vähän ehkä pienimuotoisimmilla kohteilla ja syrjäisemmissä paikoissa. 

Hiidenkivet ja muut muinaisjärkäleet ovat Vilhon mieleen tietenkin ympäröivän luonnon tähden. Tottakai näissä kivijutuissa on jotain konstailemattoman autenttista. Eihän näistä valtavasti tiedetä, eikä ympäristökään ole enää sama kuin tuhansia vuosia sitten, mutta kivihaudat ja suuren hammasjärkäleet eivät itsessään ole kummoisia muutoksia kokeneet tai päässeet nauttimaan entistäjien näkemyksistä. 

Dolmens de Trainel on monikossa, koska tämän metsäpolun varrella on kaksi pientä kivihautaa. Löytyy ulkoilualueen parkkipaikka ja sitten muutama metsäautotietyyppinen polku. Ketään ei ole missään eikä asutusta ole ns mailla halmeilla. Mutta täälläpä on lintuja, tikkoja liikkuu ja puissa soi monenkin linnun laulu vielä näin lokakuussa, Hyvin nähdään punarintoja, nekin laulavat soreasti. 

Lähellä kiviä polku yhtyy metsätiehen, joka laskee viivasuorana alemmaksi, Tässä on 90 käännös ensin. Ja alhaalla Annikki huomaa pesueellisen villisikoja!  Myöhemmin kuvista lasketaan 11 sikaa. Poikasia on paljon, muutama isompi karju, mutta yllättävän montaa kokoa porukassa on. Villisiat huomaavat kulkijat, mutta eivät näistä perusta. Annikki on vähän huolestunut ja ihan aiheesta, mutta Vilhon mielestä sikaporukka ei ole kiinnostunut edes sen vertaa, että antaisi sakinhivutusta suomalaisille. 

Pienet dolmen-haudat ovat nekin hienoja, mutta päivän potti oli kyllä edellinen luontohavainto. Hienon metsäreissun jälkeen palataan autolle ja käydään vielä viereisellä Dolmen de Lancylla.  Sitten kohti seuraavaa majapaikkaa ja Champagnen puolelle, Auben depikseen. 

2.1 Ripaus aamua kun aurinko jo osuu kirkontorniin

 Pimeys kestää Ranskassakin pitkään näin lokakuussa, sen voi huonosti nukkuva todeta mustassa aamuyössä kellostaan. Viltsu on varsinainen murmeli, mutta yö on mennyt aika huonosti ja pikkuisen pätkissä. Reissussa mennään kuitenkin sillä pakalla joka jaettu on. Kahdeksalta Susivuori nousee. 

Neufmotiers-en -Briessä on viileää, yö on ollut samanlainen kuin lokakuun Suomessa. Sateet ovat nyt kuitenkin ohi ja maa vetää veden puoleensa, haukaten samalla paljon lämmöstäkin. 

Vilho haluaa vain kahvia, mutta pesulla pitää käydä ensin. Eilisen sateen jälkeen suihku ei ollut ensimmäinen intohimo väsyneiden matkailijoiden mielessä, mutta sekin hoidellaan ja tässä paikassahan on hyvä, lämmin vesivirta. Annikki tosin huomauttaa, ettei tuohon koppiin tukevammat amerikkalaiset mahdu itseään putsaamaan. Se on totta, kapeana poikana Vilho kuitenkin saa aamusuihkunsa hoidettua. 

Alhaalla masiina saa uutta vettä, kun Vilho ravaa yläkerran hanasta raikasta täydennystä. Nespresson kone saa puhkua pitkää ja lyhyttä kahvia useamman kerran. Miniasunnon ainoa vesilähde on yläkerrassa, tiukkojen portaiden takana. Aamusella saa hyvin itsensä vetreäksi pikku porrastreenillä.

Nyt ollaan tavallaan matkan parhaissa hetkissä, neitseellisissä alun kymmenissä tunneissa. Kaikki mitä tapahtuu on uutta ja kiinnostavaa. Seikkailu ja vapauden illuusio on vahvimmillaan, maailma tuntuu avoimelta. Lomalle lähdetään kai akkuja lataamaan, mutta hei alkumetreillä into ja vastaanottavuus on ihan täydessä latingissa. 

Susivuoret syövät vähät eväänsä oikeastaan loppuun. Ranskalainen lentoyhtiöhän jakoi muuten loput leivät matkustajille, Annikki otti sellaisen evääksi ja Vilho pistelee nyt tummaa leipää kahvin kanssa. Susivuorten lennolta jäivät kaikki kolme leipää evääksi, sillä koneessa syötiin suuret eväspatongit. Asunnolla on pari pakattua kakkupalaa ja jokunen keksi, nekin Viltsu pistelee napaansa ja pojalle pitäisikin maittaa, juoksukisastakaan ei ole kuin viisi päivää.

Kaksi tuntia myöhemmin kylän kivikirkon kellot soittavat kymmenen lyöntejä ja Susivuoret lähtevät juuri sillä hetkellä. Aamukaste alkaa vaihtua kylmäksi kirkkaudeksi ja aurinkolasit laitetaan päähän. Sitten vaan kiertämään keskisen Ranskan laajoja peltoaukeita. 

1.2 Air Francella Franceen

 Vilhon mielestä on stimuloivaa olla pitkästä aikaa Air Francen koneessa. On myös täysin mahdollista, että Vilho on ranskalaisyhtiön koneessa ensimmäistä kertaa, mutta sen verran kaasuvanaa taivaalle on jo vedetty, että Viltsu ei voi olla ihan varma.

Air France hoitaa homman boardauksesta ja lähdöstä laskeutumiseen ja lastin purkamiseen asti eleettömästi. Erot ovat pieniä, mutta eräs kotimainen yhtiö aloittaa joka matkan jo portilla sellaisella saarnalla, jonka sisältö on että a) kone on aivan täynnä b) matkatavaratilaa on vähän ja c) laukut voi vielä kirjata ruumaan ja d) yrittäkää nyt mahtua. Mutta mitään ei tehdä valtavien käsimatkatavaroiden rajoittamiseksi, ei mitään muuta kuin saarnataan. Air Francella ei tätä katumusharjoitusta tehty ja silti asiat sujuivat ja kaikki mahtuivat. Mutta matkustajatkin tuntuvat tässä kyydissä kokeneilta ja osaavat sekä lastautua että purkautua ilman tökkimisiä. 

Samoin matkustamon tarkastaminen ja vöiden tsekkaaminen tehdään jotenkin huomaamattomasti ja vähemmän Finnairin suosimalla "peruskoulun luokanvalvoja" -tyylillä. Finskin koneessa on vahvasti jälki-istunnon makua ja homma istutaan loppuun pelisääntöjen puitteissa...

Komentokielenä koneessa on ranska. Tämä on hämmentävää ja harvinaista. Finnair (mainittu, joo) käyttää viestinnässä  englantia, samoin moni muu hyvin kansallinen yritys. Nyt puhutaan näistä "Cabin Crew, please be seated for take-off" -fraaseista. Ne tulevat ranskaksi tässä koneessa, kaikki.

Vilho puhuu myös lentoemännän kanssa ranskaa, olkoonkin että jutut ovat aika parin sanan tasoa. Oikeastaan on jännää sekin, että koneessa on hyvin vähän suomalaisia, sen sijaan paljon on ranskalaista ja väkeä ties mistä. Venäläinen mummoporukka on äänekkäin, tatjanoilla on tyttöjen reissu ja kuvia otetaan jo portilla jokaisesta ja jokaisen luurilla. 

Suurin järkytys on se, että täällä tarjotaan voileipää syötäväksi ja juomia entiseen tapaan vaunusta, on viiniä ja olutta. Jälkiruuaksi tulee suuri ranskalainen keksi. Tarjoilu pelaa, on jotenkin vähemmän väkinäistä kuin monessa koneessa ja kaikkiaa sujuvaa. Tämä on hämmentävää ja virkistävää.  

Airbus on muuten aika erikoinen A220-300, jossa on tosiaan kaksi + kolme penkkiä ja esimerkiksi latauspistokkeet, olkoonkin että nämä sisustukset nyt ovat oma lukunsa aina.

Itse lennolla oli hieman turbulenssia, paljon pilviä ja Pariisin yllä sakea pilvipeite mattona. Lennettiin hieman alle kolme tuntia ja tämä oli vauhdikas suoritus. 

1.1 Ranskalaiset terveiset eli miten Pariisin landella sataa

 Annikki ja Vilho ovat piskuisessa kylässä, sen kirkon vieressä olevassa aamiaismajoituksessa. Eletään lokakuun toista keskiviikkoa ja Pariisin kaakkoispuolella sataa iloisesti. Syksyä kun eletään, ulkona on ollut jo pitkään pimeä, sade sitä vain korostaa. Yö on musta.

Vilhopa kiusaa Annikkia siitä, että tässä ollaan haravavarastossa yötä pitämässä. Annikki ottaa oikeutetusti nokkiinsa, onhan hän hoitanut asuntovaraukset. Eikä paikka Vilhoa harmita, miksi harmittaisi. Vaatimatonta on ja silti kaksi kerrosta - sänky on pesuhuoneen kanssa ylhäällä, alakerrassa on ulko-ovi, jääkaappi ja sohva, onhan tuossa vielä baarijakkaraa ja vähän tarvikkeita, mikrokin löytyy ja espressomasiina. Neliöitä on vähän ja illanvietossa on vähän sovitettavaa, kun asetutaan tavaroineen pieneen huoneeseen pienen pöydän äärelle. Nautitaan vähäisiä mutta merkittäviä eväitä, lentokentän minikaupasta on saatu juomia, syötävää on vähän ja laukusta löytyvät nuudelit syödään ensimmäisenä iltana aivan kuten pitääkin 

Neufmotiers-en-Brie on peltojen keskellä oleva vanha kylä, muutamia taloja on ja arvokkaan oloinen kivikirkko aivan Susivuorten asunnon edessä. Pariisiin on mutkien kautta 50-60 kilometriä ja tässä ilmansuunnassa merkittävää on EuroDisneyland. Mutta onhan tämä alue nimetty Brie-otsikolla, aivan kuin tuttu juustokin. Vähän tästä eteenpäin on Coulommiers. Kuinka ollakaan, takavuosina Vilho tutustui sen nimiseen juustoon Pariisissa, sehän oli aivan samanlaista kuin brie. Juustoista on kuitenkin palattava hetkeksi tämän keskiviikon aiempiin tapahtumiin.

***

Keskiviikkoaamuna Vilho herää kotonaan kahdeksalta ja avaa ensimmäisenä tietokoneen, kone operoi työpaikan ympäristössä ja näinpä nykyaikainen toimistoihminen on jo ennen kahveja ns. rivissä. Työpäivä tarjoaa pari kokousta ja pientä puuhaa. Mitään jumalatonta draivia läpimurtoihin Susivuorella ei ole eikä päivän aikana sellaista tule.

Sunnuntaista tiistaihin Vilho on siivonnut, pääasissa pakattu on jo aiemmin ja lähempänä matkaa on tehty viimeisiä viilauksia sekä pirtin siisteyteen että matkavarustukseen. Ketäpä moinen kiinnostaisi, ei ketään; joten etenemme kello kahteen, tarkalleen ottaen aikaan 1415, jolloin Vilho sulkee yhteydet, pakkaa työkalut pussiin ja nostaa instrumentit kaappiin. 

Asunto on valmis, samoin ovat Susivuoret. Vilho lähtee 1438 ulos ja kävelee juna-asemalle. Annikki tulee perässä bussilla ja ehtii sattumoisin samaan junaan. Lentoaseman jälkeen on vuorossa lentokone ja sillä päästään Pariisiin ja sitten kun saadaan auto, päästään sateessa kylään Pariisin lähelle. Näillä tiedoilla voimme jättää Susivuoret mainittuu kaksikerroksiseen haravavarastoon ja näin päättää retken ensimmäinen julkaisun täydellisenä.  

 

Välinäytös: Vilho Frankfurtissa

 Sunnuntaina Susivuoret pääsevät kotiin.

Vilholla on mahdollisuus olla Suomessa sellaiset 20 tuntia. Elämän aikataulut ovat latoneet Susivuoren eteen työmatkan heti loman perään ja tietenkin sekin matka suuntautuu Saksaan. Siispä sunnuntaiyönä Vilho purkaa vähän laukkujaan ja pakkaa uusia. Reippaana kaverina Vilholla on työmatkalaukku jo odottamassa vaatteineen ja keskeisine tavaroineen, jotain pitää toki toisestakin laukusta vielä poimia.

Nykyaikaisesti maanantaipäivän Vilho on etänä, avaa koneensa seitsemän jälkeen ja tekee hommia kahteen. Kahdelta kone suljetaan ja Viltsu lähtee juna-asemalle, junalla lentoasemalle, kohti seuraavaa reittilentoa.

Frankfurtin-koneessa Vilho torkahtelee. Matka menee hyvin. Yölläkin Susivuori ehti nukkua melko hyvin, mutta olihan nytkin rytmissä ja vaihteessa kääntämistä, lomamoodista kohti työtunnelmia. Jossain vaiheessa yöllä lakanat kostuivat hikoilusta, mutta uni jatkui.

***

Illalla - siis edelleen maanantaina -  Vilho on Frankfurtin keskustassa hotellissa. Kaupungissa on miellyttävän lämmin, ei tunnu syksyltä tai syyskuulta, kesäiseltä elokuulta ennemmin.

Tähän konferenssiin Vilho halusi osallistua ja otti sitten sen mitä tuleman pitää, tiukan siirron lomalta takaisin matkustamaan. Kaikki tämäkin olisi puhdasta viihdettä, ellei alkaneen viikon loppupuolella olisi kruununa lauantainen marathon Espoossa. Vilho tietää hyvin, ettei näillä reissuilla liikaa nukuta, eikä muutenkaan varsinaisesti suunnata elämää kisaa kohden. Miten koko tämä kisakausi on ollutkaan kaatumista kohti seuraavaa juoksua, itsensä kokoamista ennen kisaa ja kisassa kilometri kilometriltä. Mutta mennään nyt, kun on hyvä tie saatu.

Myöhäisillalla Vilho kävelee yön jo pimentämässä Frankfurtissa ja käy katsomassa muutaman nähtävyyden, jokivarren  ja muutenkin elämää. Päivällisen työmatkalainen hoitaa maanmainiolla nouto-kebabilla. Täällä onkin paljon turkkilaisia ja etniset ruokapaikat ovat hyvin houkuttelevia ja annokset herkullisia.

Vilho syö ja lepää välillä. Annos on hyvä ja täyttävä, pakko on oikasta toisinaan. Hotellissa on aika lämmin, ilma on kostea, mutta ei tästä voi valittaa, syksy on Suomea jo suudellut ja talvihan se sieltä tulee sitten heti perässä. Vielä on siis kappale kesää ja se otetaan vastaan. Hotelli on Vilholle sopiva, vaatimaton mutta asiallinen, pikkuisen nuhjuinen. Paljon samaa kuin Susivuoressakin. Kotoisuuteen ei tarvita kultaa tai kimallusta, eikä Vilho halua olla vääränä esineenä väärässä paikassa.

Vilho juo Aldin olutta muovipullosta ja miettii: Tätähän olen aina halunnut - matkoja, lentoja ja ulkomaan seikkailuja. Vieläpä näin ylitsevuotavasti, että kotona vain käännytään, käydään laukkua vaihtamassa. Ja mikäs siinä, miksei seikkailun jälkeen voi tosiaan mennä marathonillekin. Torstaina illalla Suomeen, perjantaina töihin ja numeroa hakemaan, illalla paitaa esille ja lauantaina lenkille. Tätähän minä tarvitsen, tahdon ja janoan, tämä on se malja, jonka olen kaatanut, eikä sitä anneta pois, miettii Vilho. Melko lämminkin olut on kuin nektaria ja ulkona taustalla pauhaa suurkaupunki sopivana huminana.

Myöhemmin yöllä työkaveri Mattikin saapuu, ensimmäiset sessiot ovat olleet maanantaina jo puoliltapäivin, Vilho pääsee mukaan vasta tiistaiaamuna, päivänä kaksi. Matti on juhlatunnelmissa, verkostoiduttu on ja nautittu vieraanvaraisuudesta. Näin olkoon, mukavaa että Matti on viihtynyt.

***

Päiviä myöhemmin on torstai, konferenssi jatkokouksineen päättyy lounaaseen. Vilholla on kupissaan espressoa kahviautomaatista. Juoma on parempaa kuin monessa kuppilassa. Ruuat, tarjoilut, puheet ja seura ovat olleet huippuluokkaa. Puolihiljaiset suomalaiset ovat taas saaneet astua vähän parempaan maailmaan pölyttyneistä toimistoistaan, nauttimaan suoraan sanoen hienomman väen pöydissä, puhumaan korkeimmissa porukoissa. Vilho istuu kahvinsa kanssa keskustan Hiltonin riippuvassa tuolissa, keinutellen ja katsellen suuren luksushotellin aulan näköalahisseille ja sisäpihalle näkyville oviriveille. Tässä maailmassa voisi viihtyä. Mutta onhan tämäkin unta, mukavaa sellaisena ja kenties sopivina annoksina - kuin suklaapala tai hyvä pressokupillinen. 

Vilho nauttii siitä, miten he Matin kanssa ovat rakastettavia maalaistolloja näiden tuttujen piirissä. Sinisilmäisiksi Matti suomalaisia kutsuu, hyväuskoisiksi ja vilpittömiksi. Satavuotta lienee pojilla jo kokemusta kimpassa, mutta ovat pysyneen pojankloppeina pelkästään jo senkin takia, että kummallekaan nämä ripaukset luksusta eivät ole itsestään selviä, eikä päivälliset pitkästytä. Aurinkoa ei enää huomaa, jos ei tunne lämpöä iholla, eikä näe valoa ja varjoja. 

 Vielä kerran hyvästellään tutut, kätellään ja kiitetään. Aulasta suomalaiset poistuvat miltei sivuovesta, sillä pitkät jäähyväiset ovat olleet jo mittavat ja on aika kadota kaupunkin kohinaan.

Vilho on nukkunut hyvin ja löytänyt aamupäivällä netistä tiedon siitä, että tässä rahamaailman suurkaupungissa on museo, josta löytyy Sandro Botticellin taulu. Tämän merkkiteoksen lisäksi paikassa on muitakin mestariteoksia. Tarvitsee enää kertoa Matille, että Vilhon vapaat tunnit ennen lentoa ovat nyt kirjattu ja lukittu.

Matti lähtee Vilhon kanssa kesäkelissä kohti museota. Vilho on takavuosina kiskonut Matin van Gogh       -museoon Amsterdamissa, liekö kumppani käynyt sen jälkeen tauluja missään katsomassakaan. Ei Mattia ole pakotettu, on vaan hänkin tajunnut tulla oikeaan aikaan perässä.

Myöhemmin Vilho tajuaa, että Städel on aika kova taidemuseo. Monilta mestareilta on ainakin yksi taulu ja teokset toinen toistaan kovempia. 

Jossain vaiheessa Vilho on saanut sen verran etumatkaa Mattiin, että Sandro Botticellin teoksen luo Susivuori saapuu yksin. Ei tässä tilassa ole muitakaan nyt, tässä on toinenkin mestarin taulu, sitä pidetään hänen työpajansa tuotteena joten siitä ei niin paljon meluta.  Ei melua Vilhokaan, hiljaa on ja itkee pian. Sellaista sattuu Botticellin kanssa, niin Firenzessäkin.  

Pian hetki on mennyt, se on hetkille hyvin tyypillistä. 

** 

Matti tuntuu innostuneen museosta, ei pysty asiaa sanallistamaan mutta tuskin Vilho sitä odottikaan. 

Myöhemmin palataan joen yli, haetaan laukut hotellilta ja syödään pihalla lyhyesti eväsleivät. Sitten junalle, lentokentälle ja aikanaan ikuisen taivaan kautta kotiin. 

 

 

Sandro Botticelli:  Il Ritratto di giovane donna

 ("Botticelli Francoforte", "Simonetta Vespucci") 

1480-1485 Städel, Frankfurt 

 

11. Lauantaihommia

 Reissun viimeinen varsinainen päivä on sekin huoltoa ja hommailua. Aamuherätystä tänään ei ole eikä muita kiireitä. Aamiainen ja muu puuhastelu voidaan siis hoitaa rauhassa täällä miltei kilometrin korkeudessa. 

Vilho ja Annikki tankkaavat auton suhteellisen edullisella itävaltalaisella polttoaineella. Autolla pyörähdetään myös Hofer-Aldissa, pienet ostokset täydentävät tuliaisia ja ainahan jotain kaupasta tarttuu. Mutta kotona on jo kaikenlaista paljon, lähinnä juomia on liikaa, mutta tuosta ei ole suurta lukua. Helteen katkeaminen vähensi aika lailla mehujen kulutusta, mutta vaikea näitä on aina arvata.

Illalla on toistaiseksi viimeisen Nukkumatin aika täällä Itävallassa. Kuten on mainittu, klassikkoanimaation seuraaminen ja videoiminen on Susivuorten tuttu harrastus. Nukkumatti on kyllä melkoinen kuvakirja ajastaan, samalla myös sellaisesta menneisyydestä joka ei Suomessakaan ollut mitenkään kovin vieras. 

 Susivuoret ovat myös kuunnelleet Yleltä kolmiosaista radio-ohjelmaa Nukkumatista, sen on laatinut aihetta akateemisesti tutkinut suomalainen. Nukkumatti on pohjimmiltaan berliiniläinen, täältä se on kaukana, mutta samassa kulttuuripiirissä sitä ollaan, isossa kuvassa. 

*** 

Pakkaminen hoidetaan, maallinen elämä kasataan taas melko pieniin paketteihin, ja Vilhonkin on ajateltava jo seuraavaa reissua. Ja se reissu on hyvin lähellä.

Tämä Alppimatka päättyy seuraavana päivänä, sunnuntaina. Vilho ei jaksa tuosta ajomatkasta kertoa, haikeaa on aina palata korkealta tasamaalle ja kotoa kohden. Kotiin sinänsä on mukava palata, mutta ainahan päättymiset ovat melankolisia.

Susivuoret palaavat aamusta alkaen suoraan Garmischin kautta, myöhemmin seikkaillaan vähän Saksan pikkukylissä, kun jälleen on Münchenin väistäminen ohjelmassa. Paluu sujuu autopalautuksineen ja tankkauksineen hyvin. Mutta tutuksi ovat nämäkin tienoot ja tämäkin lentokenttä jo käynyt. Kenties Vilhon mielessä on jo jotain muuta seuraavaan syksyyn. Sittenhän tuokin selviää. 

10. Perjantain perusleireilyä

 Perjantaina on rauhallista menoa lepohengessä. Suosivuoret käyvät aamupäivällä kyllä kaupassa ja hankkivat Sparista lähes kaikki kotiin tuotavat makeiset ja juomat. 

Tänäänkin on aikaa viettää parvekkeella ja syödä jääkaappia tyhjäksi. Iltasella on jo perinteinen kävely panimon alueelle ja lenkin päätepiste on pieni lampi Starkenberger See. Moni muukin on täällä kävelemässä ja kun ollaan saturaisen verran laakson yläpuolella, on täältä hyvin passelit näkymät sekä alas, että ympäröiville vuorille. Reitin varrella on panimon lisäksi niittymäinen pelto, josta osa kasvaa tänä vuonna korkeaa maissia. 

Päivä on parantunut iltaa kohden, mutta vaikka tässäkin menetettiin mahdollinen vuoristopäivä, ei Vilhollla ollut potkua lähteä taas uudelle lenkille heti seuraavana päivänä. Näin lipsahdetaan taas suoranaisesta urheilusta loman puolelle. 

9. Sinnesjoch vaikka pää pilvissä

 Obtarrenz on reilussa tonnissa oleva jonkinlainen ruutukaavainen omakotialue. Paikka on lähivuorten alarinteellä ja kantaahan paikka tietysti "Ylä-Tarrenz" -nimeä, Vilhon vapaasti muotoillen. Tämä on asuinalueena aika vauraan tuntuista. Taloista harva on vanha, tänne on tehty uutta ja upeaa aitoespoolaisessa hengessä ja samanlaisessa hengettömyydessä. Maisemat vastapäiselle Tschirgantille ovat hienot ja samoin kotilaaksoon. Asuinalueen takaseinänä on massiivinen vuorijono, joten sekin suunta on ripauksen komeampi kuin ruuhka-Suomessa.

Annikki ja auto jäävät paikallisen urheilukentän parkkipaikalle, Annikki tosin lähtee omin neuvoin kotiin päin, tutustumaan Vilholle jo tuttuun rotkoon vesivirtoineen samalla reissulla.  

Vilho pistelee pilvisessä säässä kohti juuri noita taustalla olevia vuoria, tämän kotilaakson lähinnä läntistä seinämäähän tässä tarvotaan, Tschirgant huolehtii jatkovuorineen siitä itäreunasta aika pitkälti. Totta puhuen kotilaakso Gurkltal kulkee lounaasta koilliseen, joten tässä ollaan luoteis-pohjoispuolella,Tschirgant ja sen jatkopala Simmering vastaavat muurina laakson kaakkois-etelästä. 

Seutu on Vilholle uutta, täällä on vähän kotikatua korkeammalla muutama majatalo, mutta pääosa asuintaloista on ruudukossaan yhdessä. Suuren majatalon jälkeen asumusta on vähän.  

Reissun sisällöksi jää tänään lähimaisemien katselu, sillä Vilho on tietoinen vuorten kupeessa roikkuvista pilvistä. Sinitaivas on tänään kortilla, valkoinen harso on tässä lähinnä kattona. Ainahan on toivoa siitä, että pilvipeite repeää ja Susivuorella on työn alla sekä nousua että etenemiskilometrejä. Tässä on aikaa odottaa ja samalla voi polkea neulasia merkityllä polulla. 

Aikanaan vuorta viistoava polku ohittaa piskuisen, alttarimaisen kappelin ja sen jälkeen pienen valkoisen alppikirkon omalla aukeallaan. Nämä paikat ovat erikoisia. Harvoin täällä edes tapaa ketään, mutta silti seudut eivät ole autioita. Näin heikommalla säällä ja jalkapoluilla saa totisesti olla rauhassa. Myöhemmin Vilho seuraa hetken tikkaa äänen perusteella, mutta ei saa siitä kunnon näköhavaintoa. 

Retken aikana Vilho leikkii GoPro-kamerallaan, edelleen on opetteluvaihe menossa eikä käyttämisessä ole mitään selkeää systeemiä. 

Korkeudessa 1675 Vilho on ohittanut suomalaishenkisen Bergwachtin mökin ja päässyt aution ja lukitun tuvan jälkeen kohdevuoren kupeeseen kunnolla ja samalla ensimmäiselle näköalapaikalle. Täältä näkee pohjoiseen edessä olevan solan yli ja pilvet roikkuvat näyttävästi siinä kuuluisassa 1800 metrissä, välillä vähän alempana, välillä korkeammalla. Nyt on vuorossa kunnon tauko. Nousua on ollut koko ajan mutta maltillisesti ja sellaiset 600 metriä metsässä. Seuraavaksi vuorossa on sitten se oikea nousu ja polku jatkuu melkoisen suoraan huipulle. 

Taukojuomien ja välipalojen jälkeen on miltei viileä, keli on syksyinen ja aurinko ei tule apuun. Pitkään ei vilu kestä, nousutyö huolehtii siitä. Nouseminen huolehtii myös siitä, että maisemista päästään eroon. Vilho saa vielä pari valokuvaa ja jossain näkyy pieni järvikin, mutta sitten mennään valkoiseen harsoon. Näkyvyys on aika pitkään sellaiset kaksikymmentä metriä, mutta ehkä kymmenen metriä on selkeää. 

Kapuaminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta mitään hirvittävän palkitsevaa sumuiselle huipulle pääseminen ei ole. Tämä on ns. nurmihuippu, joten matkalla koettu osittainen kivikko vaihtuu nurmikentäksi ja pyöreyden kautta tasaiseksi plaaniksi. Korkeus huipulla on 2273 metriä eli ihan mukavasti. Viltsu löytää lopulta jonkinlaisen mittaustolpan huippukohdalta, parimetrisen metalliputken, joka on vaijereilla tuettu. Karttasovellus kertoo kuitenkin täällä olevan ristin. 

Vilho videoi samalla kun aivan aidon kauhuelokuvan tyyliin risti ilmestyy pilven keskellä hetkeksi näkyviin kaiken vaaleanharmaan keskeltä, viidentoista metrin päässä. Susivuori säikähtää. Keskellä ns. kirkasta päivääkin voi olla aavemaista, kunhan on parissa kilometrissä yksin palloilemassa ja kristinuskon symboli pääsee yllättämään, ei puskista, vaan pilvestä.

Paluu alkaa kuvien jälkeen. Kuvat kertovat pilvestä ja rististä, maisemista ei ole siis mitään käsitystä, ei vilaustakaan tai hahmoa. Kaikki on ihan harsossa. Huipulta kun poistutaan, mennään kapoista väylää ja rotkoa on molemmin puolin. Sekin näyttää erikoiselta, muutama iso kivi ja osa teräväreunaisesta, kraaterimaisesta kalliosta näkyy, mutta pohja tässäkin kuilussa jää kuvitelmien varaan.

Huipulla on paikoin viileä tuuli tai ilmavirta, nurmi on kosteaa ja leiripaikat tällä säällä vähissä, joten Vilho palaa sitkeästi samaan leiripaikkaan vähän 1700 metrin alle. Nyt otetaan repusta olut ja se maistuu kyllä hyvin. Pähkinöitä ja muuta pientä ruokana, valokuvia ja videoita ja sitten jälleen polulle ja nielemään kilometrejä autolle päin. Tänäänkin matkaa tulee, se vain jotenkin tuppaa umohtumaan, samoin kuin korkeuden takominen - kaikki on sen verran usvaista tällaisena päivänä. Mutta jokainen metriä on hoidettava, eikä tämä mikään hullumpi reitti ole. Erikoinen on tunnelma palatessakin, vaikka pilvestä on päästy, niin ei se päivä paista sen kummemmin puoleentoista kilometriin. 

Illalla pesu ja ruoka maistuvat, tänään voi myös nauttia retkijuomia monipuolisesti, sillä lepopäivähän se on seuraavaksi edessä. 

8. Sateinen keskiviikko

 Keskiviikkona sataa vettä kuten on ennustettu ja Vilholla on luvan kanssa vapaapäivä. 

Viltsu nukkuu pitkään ja syö rauhassa aamiaista, juo kahvinsa kiireettä. 

Tänään ei tehdä juuri mitään, mutta paperihommia hoidetaan kuntoon ja ladataan laitteita. Vilho kirjoittelee ja nyt ehditään piirto/maalauspuuhiinkin. 

Ulkona näkyy vielä hyvin lintuja ja parvekkeella pystyy olemaan sadekelistä huolimatta. Kovin viileää ei ole. Pilvet tuppaavat roikkumaan 1800 metrin korkeudessa, mutta tuo vaihtelee vuorikohtaisesti. 

Vaikka Viltsua kismittää vuoripäivien vähäisyys, on kuitenkin mukavaa pitää myös lomaa ja eihän tässä ole pitkään aika viime marathonista, juoksukausikin painaa tossua vielä taustalla. 

7. Puolivillainen puolipäiväretki tiistaina

 Vilho pääsee ajoissa liikkeelle, mutta suunnitelma on huono. Hän lähtee talolta kävellen takana nousevaan maastoon, tavoitteena takaikkunoista näkyvä vuori tai ainakin sen maasto.

Retkestä ei ole paljon kerrottavaa. Kartan lupaama tie löytyy, se onkin täysverinen asfalttimaantie, jossa kaahataan kovaa. Vilhon tiedustelussa tien vartta olisi voinut jatkaa lähemmäksi vuoria, mutta tuon tien pientareella ei mihinkään kävellä. Hölmön Susivuoren ajatukset olivat paljon pienemmästä tiestä ja kuuman päivän lenkistä ei tule oikein mitään.

  Vilho yrittää vielä metsätaipaleen kautta korkeammalle takamaastoon, mutta reissu päättyy aiemmin tutkitun vesirotkon ns. yläpäähän, paikkaan josta paikan nimikkovirta ja -rotko saavat varsinaiset vauhtinsa. Tässä kohtaa menee myös metsäautotie, siitä kun rotkon ohi viimein pääsee.

 Tästä tulee kävelypäivä ja asunnolla on sinänsä mukavaa virvokkeiden parissa. Nytkin on lämmin, oikeastaan kuuma päivä. Vilho saa reilusti askelia, mutta ajattelee tätä lähinnä lomailuna.  

6. Pleiskopf (Hoch-ImstI

 Edessä on metalliset portaat. Noustaan 23 askelta ihan pystysuoraan ja vieressä on myös kallioon kiinnitetty vaijeri. On aurinkoista. Vuorilla on aina sama aurinko, sitä muuttavat pilvet ja sade, mutta nyt paiste on lempeä ja pehmeä.

Mennään reilussa parissa tonnissa. Tikkailla on päästy yhdelle pikkuhuipulle mutta matka vain jatkuu, sen Vilho on huomannut vuorilla: harvoin täällä ollaan perillä.  

Hoch-Imst. Täällä päästään pikkusen reiluun pariin tonniin köysiradalla ilmaiseksi matkailijakortilla. Säästö on todella huomattava, sekä euroissa että kävelemisessä. Viltsu kävelee kuitenkin vielä miltei 500 nousumetriä, mutta on siinäkin kävelemistä. 

Tämä on erikoista maastoa. Alempana on vehreää ja myös ylempänä lampaita riittää, on paskaa sen verran että kauniilla nurmikentällä saa katsoa missä istuu. Mutta maisemat ovat kaikkialle jumalaiset ja mitä edemmäs menee, oikealle avautuu suhtellisen taivaallinen sola majataloineen, kivipuroineen ja niittyineen. Kivipuroiksi Vilho kutsuu vuorilta valuvia vaaleita sepelinoroja, maisemaa rytmittäviä pystyviivoja. Tässä ei ole mitään erikoista sinänsä, vaan myöhemmin tulevassa maiseman muutoksessa.

Köysirata puskee porukkaa ylös, mutta ylempänä on hiljaista. Samassa rytmissä kulkee ranskaa puhuva eläkeläispariskunta, joka kapuaa metalliportaat, mutta mummo kääntyy takaisin tiukassa kiviterassissa. Vilho on pikkusen hämmästynyt, mutta jatkaa yksin ylös. Kiviterassi on kapea lippa kalliossa, menon tekee hankalaksi se, että tässä pitää mennä puolikyyryä tovin. 

Maasto muuttuu käsittämättömän karuksi ja kiviseksi. Tämä on tylyä paikkaa ja 2,5 tonnia lähestyy sangen coloradomaisissa näkymissä. Vilho ei kuitenkaan ajattele näkymiä, siihen on kaksi syytä. Korkealla on sietämättömän kirkasta ja valokuvaaminen on ihan veikkaamista. Toisekseen täällä saa katsoa joka askeltaan, sora tai kivet luistavat jalan alla. 

Itse reissun huippu on pettymys, vihreä ja rauhallinen lammasnurmi ja tunne siitä, ettei mitään ole saavutettu. Edempänä on rosoinen huippu, kruunu nimeltään Rotkopf, jonka jatkeena on upeaa kivipitsiä ylemmäksi alueen päähuipulle. Vilho tietää, että aika ei riitä päähuipulle, sitä varten pitäisi laskeutua alas naapuri laaksoon ja sitten jatkaa uudestaan ylös. Viereinen kivikruunu on komeampi,  siellä on ristihuippu, polkua sinne ei kuitenkaan ole. Pleiskopf jää päivän suoritukseksi ja tyytyminen on lukemaan 2560 metriä ilman aitoa huippua, sillä ollaan laidunmaisella nurmivuorella. Silti nämä ovat Vilhon suurimpia lukemia, yleensä kävely vain alkaa alhaalta tonnista.

Reissu on aika petollinen siinä mielessä, että köysirata ja turistitunnelma tekee keikasta jotenkin keposen, mutta reitti on aika paha, myös alapäin. Eihän tässä vaikeaa ole, mutta jalan pitää pysyä ja joka askel on katsottava. Vuorilla ei ole ilmaisia askelia.

Myöhemmin, Vilho istuu uupuneena ensimmäisessä vaiheessa köysirataa, Annikin odottaessa kakkosvaiheessa sankarin saapumista. Mitään Vilho ei tiedä siitä, näkyykö vuori pojan naamasta, varmaan Annikki osaisi kertoa, jos joskus aikaa olisi. 

Alempana, ollaan autolla. parkkimaksu on kaiketi ollut neljä rahaa ja tässähän kiertää parkkivirkailija. Ei maksettu turhaan.

Hoch-Imstin kapoisella tiellä on täysi tukos, jono seisoo. Jotain on tapahtunut. Vartin odottamisen jälkeen ylös tulee hinausauto kuljettaen kallista menopeliä, joka on melkoisen rutussa. Mäessä ei varmaan ole pystynyt kääntymään.

 Susivuoret pääsevät kotiin ja tietysti sinne mennään kaupan kautta. 

5. Sunnuntaina paistaa aurinko

 Lomalla Alpeilla Vilho on yleensä melkoisen ahdistunut. Vuorilla on vaatimuksensa ja sitten on vielä leirin korkeus. Upeiden vuorten juuressa Vilho haluaa poluille ja korkeuteen, tekemään arkisia urotöitä ja kulkemaan paita hiessä pariin tonniin. Leirin korkeus tekee sen, että Vilho menettää ruokahalunsa ja on puoliksi merisairas. Emme puhu tässä yhteydessä vuoristotaudista, mutta sekin on Vilholle tuttu. Helsinkiläinen maakrapu kun elää 30 metrissä, niin lähellä tonnia elämä on toisenlaista. 

Siten Vilhon on huono olo ja päivä toisensa jälkeen hän löytää itsensä itävaltalaiselta vuoripolulta. Vihreä reppu on kuitenkin kevyt kantaa ja mieshän jaksaa, jokainen polku vie ylöspäin eikä kysellä tuntemuksia tai kuntoa.

 Myöhemmin, Vilho käy vain tonnissa katsomassa suurta rotkoa. Siellä käy ilmi roomalaisten nimi paikalle, torrens.  Kahdesta lähteestä tänne alueelle syytää juomavettä, erinomaista ja vähän kalkkista ja pehmeää vettä miljoonia litroja muutaman kunnan tarpeisiin. 

Rotkon päälle pääsee, nelisenkymmentä metriä alempana vesi pauhaa kivien lomassa syvällä solassa. Vilho on vähän eksynyt ja kulkee mitä kulkee.

On vaikea olla, hukattu vuoristopäivä, päivä jolloin aurinko on korkealla paikallan ja pilvet kurissa. Ympärillä on itävaltalainen hyvinvointi ja kauniit talot taivas on tuossa vuorten jälkeen seuraavana. Kuusitiaisia on runsaasti puissa, on kuuma ja Vilho viettää loppupäivän terassilla juopotellen.  

 

4. Itävaltaan ja takaisin Tarrenziin lauantaina

 Jokaisen pitäisi matkailla saadakseen kokemuksia uudesta, kokemuksia rajallisuudesta, aluista ja toistuvista lopuista. Matkaillessa saavutaan usein, lähdetään toistuvasti ja ollaan tovin perillä. Vilhoa välillä kismittää reissaamisen toistuvat realiteetit, lieneekö siinä melankolis-romanttisen persoonan painolasti, syntyessä saatu taakka. Pesuhuoneen kattoikkunaan on satanut yöllä vettä, päivä on aluksi harmaa ja pilvinen. 

Vartin yli kahdeksan Vilho nousee. Pilvet ovat 1300 metrissä valkoisena harsona ja koko taivas, näkymä ja maisema kertoo, että ollaan Baijerissa. 

 Vieläkin on lämmin. Vilho juo kahvinsa, syö sämpylänsä parvekkeella. Orava käy pähkinäpuussa, riikinkukko palaa lähipihalta ja tikliperhe on kuusen latvassa. 

Myöhemmin Vilho kantaa puisia portaita puolen tusinaa kertaa tavaroita autolle. Susivuoret ovat saaneet eväitä ja niitä kuuluisia lasisia laulukirjoja kerättyä, on säilykettä ja sämpylää. Maastoa varten on varattu litratolkulla schorrlea, onneksi osa on jätetty sentään autoon. Pienehkö valkoinen auto on melkoisen täynnä. 

Ei saisi olla emotionaalinen - sellainen lause tulee helposti Vilhon mieleen. Jälleen on yksi asunto katsottavana, kaappien ja sohvien aluset, komerot ja seinät, nurkat ja naulakot.  

Pilvisenä päivänä lähdetään Itävaltaan. Ensin tuttu Seefeld ja sitten laaksoa pitkin Imstiin.  Laskeudutaan ensin kuitenkin Telfsiin, kauppakaupunkiin, joka on Susivuorille tuttu Seefeldin vuosista. Kaksikko käy kaupassa Hoferissa, paikallisessa Aldissa. On aikaa iltapäivään ja nyt kannattaa entisestään varustautua, vaikka piskuinen kiinalaisauto on ihan jo täynnä.

Vilho ei tunne laakson nimeä, paikkaa joka kulkee Telfistä Imstiin Inn-virran ympärillä. Täällä on jokunen pikkukaupunki ja pian käy ilmi, että alueella tuotetaan omenaa, perunaa, salaattia ja ties mitä vihannesta. Sypressejä on siisteissä rivissä itävaltalaisia pihoja varten.

Tämä on rikas ja siisti maa, järjestyksessä. Saksan Baijeri on kauniimpi ja kurinalaisempi, mutta hienoa on Tirolissakin. Autot ovat komeita ja uusia, kukaan ei aja täällä romuilla tai kotteroilla. Ja kaikkialle mennään autoilla. Vilhoa on oikeastaan vuosikymmeniä hämmästyttänyt Suomen suhteellinen "autottomuus". Joka homma ei ala autolla, voidaan kävellä tai mennä pysäkille, pyöräillään. Suur-Germaniassa ajetaan autolla kävelemään, mennään Audilla pyöräilemään ja eläkkeellä alppikylän busseihin.  

Iso laakso yhdistyy pikkuisen pienempään Gurgltaliin, Imstistä Nassereithiin kulkevaan laaksoon,  lähelle Saksaa ja legendaarista Zugspitzeä. Tänä vuonna Vilho ajattelee sitä tavatonta hitautta, jolla hänen kuvansa näistä alppimaisemista hahmottuu. Kaikki on hidasta, palat ovat pieniä ja maailma on suuri, muuttuva. Kaksikymppisenä pystyi ottamaan haltuun Lontoon ja koko Britannian kertakäynnillä, nyt joutuu sahaamaan samoissa laaksoissa vuodesta toiseen. Joutuu samoille poluille, samaan metsään ja kivisille poluille. 

Uskokaa vaan, Imstin nurkilla Susivuoret käyvät itävaltalaisessa Sparissa. Nyt alkaa olla lämmin, mennään hetkeksi solan pohjalle, suurten vuorien väliin. On helle, Suomessa lienee mitä lienee, mutta täällä on viikonloppu ja porukkaa on paljon puron parkkipaikalla, autoja ainakin. Kaksi isohaarahaukkaa liitää vihreän pellon päällä upean värikkäänä. Pian kello on kaksi, sovittu hetki mennä asunnolle. Vilho ajaa auton ylös Tarrenzin Rotanangeriin kello 1359. Parisuhteet ovat taitojen ja ominaisuuden hautapaikkoja siinä mielessä, että puolison parhaat puolet ovat aina itsestäänselvyyksiä. Vilhon sokeus vaimon osalta kattaa suuripiirtein 123 erilaista elintärkeää tekemisen mestaruutta, mutta Susivuori itse huomaa, että hänen siisti ja pehmeä ajamisensa on näkymätöntä. Eri maissa, eri profiileissa ja missä tahansa tilanteessa, Vilho on tarkka ja turvallinen, kosketus tiehen on pehmeä kuin Roberto Baggiolla palloon ja kaikki havainnoidaan. 

Myöhemmin Vilho on kantanut asuntoon kaiken sen maallisen hyvän, mitä Susivuorilla on mukanaan tällä elon vaelluksella. Emäntä on lopulta muistanut, että asukkaat ovat vanhoja tuttuja ja selitykset ovat vaihtuneet kättelyyn.  

Parvekkeelta näkyy metsäinen, massiivinen Tschirgant. Kesäinen keli vie automaattisesti tälle parvekkeelle. Asunto on suurinpiirtein 900 metrissä ja jo viime vuodesta tunnettu lintupaikka. Suomalaisille on kesä ja kiikarit ovat kovassa käytössä. Puissa on tiklejä ja taivaalla muutama pääskynen, on närhiä ja lajeja vain tuntuu riittävän.

Iltaa kohden juodaan viiniä, Vilholla on vielä saksalaistakin punaviiniä, se vaihtuu itävaltalaiseen ja ilta tummenee. Jossain tässä lähellä on Italia, Saksa on kulman takana, mutta koti on siellä missä Annikki on eikä muuta kotia Vilholla enää ole; vuoretkin ovat tässä laakso ja taivas riittävän kaukana. 

 

3. Perjantaina ensimmäisellä rannalla tai sitten vaan välipäivä Klaisissa

 Kolmantena lomapäivänä Vilho keittelee kahviaan väsyneenä. On sentään maattu 0945 asti mutta aikansa on illalla purettu matkan alkukokemuksia, ensimmäistä vuorireissua ja hetken pitkittynyttä kesää. 

Susivuoret käyvät kaupassa, koska tänään on tulinen hellepäivä, eikä Vilho missään nimessä muutenkaan jaksa toistamiseen vuorille. Lämpötila on jo aamupäivästä melkoinen ja myöhemmin asteet ovat 28.

Susivuoret käyvät Edekassa, kaupassa joka on tuttu myös ensimmäiseltä alppimatkalta, naapurikylään Wallgauhun. Aikoinaan täältä Vilho sai kaikki kuusi Oktoberfest-olutta ja sama tapahtuu nytkin, kerta on vasta toinen näillä reissuilla.  Ennen kauppaa Vilho soittaa äidilleen ja katselee kaupan takana olevia vihreitä niittyjä ja hopeanharmaita, kivisiä ja monumentaalisia vuoria. 

Edekan jälkeen käydään uudestaan Krünin Lidlissä. Retken vitsihän on se, että Itävaltaan pitää viedä ruokaa Saksasta. Onhan täällä usein paremmat valikoimat ja hinnat. 

Kiinnostavien kauppareissujen jälkeen Susivuoret käyvät iltapäivän kuumuudessa läheisellä Grubseellä, pienellä järvellä. Matkaa on järvelle vain reilu kilometri, mutta päivä on miltei tukahduttava. Jossain vaiheessa Vilho toteaa, että Suomessa ei ollut koko kesänä yhtään näin lämmintä päivää. Kaikki tekeminen tuntuu liialta.  Susivuoret palaavat asunnolleen ja Klaisin majatalon paksujen seinien sisäpuolella on mukavan viileää. 

Asunnon ympäristö on Susivuorten mielestä varpusten hallussa. Tänne osuu toisinaan muutama peippo ja sitten poikueellinen tiklejä. Alueella liikkuu myös riikinkukko. Taivaalla näkyy nokivariksia, joskus lähipuussa käy harakka. On pyökkiä, hevoskastanjaa ja kuusia. 

Illalla on kinattava ja pakattava, sitten kinattava vähän lisää ja pakattava loputkin mahdolliset. 

Viimeisellä rannalla (1959) on Vilholle lapsuudesta tuttu, melkoisen traumaattinen elokuva. Sivistyneet muistavat taustalla olevan romaanin, ysäriporukka lisäksi Elwoodin laulun aiheesta teemalla Kymmenen tikkua laudalla. Italiaksi elokuva on nimeltään L'ultima spiaggia ja sitä Vilho pitää vähän hassuna, mutta englanniksi teos on On the beach. Ainakin italiaksi ja suomeksi "viimeisestä rannasta" on tullut käsite, joka vastaa ehkä vähän paradoksaalisesti viimeistä junaa tai viimeistä mahdollisuutta. Sen sijaan on mahdotonta kuvitella, että englanniksi tästä olisi saatu mitään käsitettä aikaiseksi.

Koskaan ei olla ensimmäisellä rannalla, mutta tänä välipäivänä Susivuoret olivat nimenomaan reissun ensimmäisellä rannalla, pienen lätäkön päässä, paahtavassa helteessä. Mutta näiden kaikkien askeleiden jälkeen jokainen ranta on viimeinen ja vuorten helmassa Vilhon on vaikea olla.  

2. Schöttlkarspitze kun haluat kirjoittaa jotain hankalaa

 Saksassa suurin osa kaikesta pysäköinnistä on kontrolloitua ja yleensä lisäksi maksullista. Tässäkin tapauksessa näin on, eikä vitosen vuorokausimaksu irtoa koneesta, suomalainen kortti ei kelpaa, ei kummankaan kulkijan. Annikki saa kuitenkin paikallisen kaverin hoitamaan maksun käteistä vastaan. Saksassa kannattaa olla pikkusen käteistä aina mukana, Vilhollakin on mukana 56 rahaa, ei kuitenkaan vitosen edestä kolikoita. Saksalaiset ovat sympaattisia ja apu löytyy.

 Krünin reippailijaparkkipaikalta Annikki lähtee jokivarteen ja Vilho vuorelle joen taakse. Oikeasti Vilho olisi halunnut vain nukkua, levätä ja käydä saksalaisessa kaupassa varustautumassa. Mutta sääennuste päivälle on hyvä, joten pitää toimia.

Nelisen tuntia menee ylös, kenties kolme takaisin. Vuoristoreissut ovat Vilholle tuttuja ja nyt on aikaa pyörittää elämän pesukonetta. Juostessa ja vuorilla pitää olla sinut itsensä kanssa - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mutta onpahan hieno polku ja hiljaista on täällä, ei tunge kulkijaa. Jalopuista mennään välillä kuusikkoon, kohti vuorimäntyjä. Kulkijan on oltava pikkusen hevosmies, pidettävä ratsu kulkemassa, tyytyväisenä ja rauhallisena, raskaaseen hommaan myötäisenä. Juostessakin pitää alkuintoa laittaa pankkiin, säästöksi pahojen tuntien varalle lähitulevaisuuteen. Aurinko pilkottaa sopivasti vähän metsässä, on viileää ja suotuisaa. Jossain 1400 metrin paikkeilla Vilho pitää taukonsa, kylän ollessa 900 metrin korkeudessa. 

Valkoiselle kivipolulle päästyään Vilho on tutussa elementissä. Sepeliksi tätä Susivuori kutsuu, pölyävää, murtuvaa Alppien valkoista peruselementtiä. 

Puuton alkaa vasta lähellä 1900 metriä. Vilho miltei innostuu, tässähän ollaan kohta tavoitekorkeudessa. Mutta nyt päästään vasta harjanteelle, josta pitkään kierretään kohti loppunousua. Huippu todellakin on kaukana. Koko päivän Vilho on ollut epäuskoinen, näkyyhän se ristihuippu kaukaa, korkealla ja etäisyydessä. Ikinä en tule tuonne asti pääsemään, on aina Vilho ajatus. Mitähän sekin kertoo. 

Vuoriretki antaa paljon enemmän kuin Vilho koskaan osaa kuvitella. Marketin parkkipaikalta ja kylästä näkyvä vuori on tyly ja monotoninen, mutta matkan varrella aukeaa näkymä upeaan välilaaksoon ja korkealta harjanteelta avautuvat vielä laajemmat, fantastiset näkymät. 

Huipulle pääsy onkin mielenkiintoinen. Kavutaan ensin kiviselle harjanteelle mukavalta rinnettä myötäilevältä polulta. Kivinen harjanne on valkoisten kivipatsaiden jyrkänne, samalla  myös paikka mistä näkee huipun, paljaan kivipaaden päällä olevan ristin. Vilhon mielestä nämä maisemat ovat kuin lännenelokuvista, jostain autiomaasta kivipilareineen, vain korppikotkat puuttuvat, mitä ikinä lajia Amerikassa onkaan. 

Mennään alas kiiveten, sitten ylös etupäässä kävellen. Reitti näyttää dramaattiselta, mutta on suhteellisen helppo. Vilho katsoo hetken maisemaa. Taivas on tottavie aika lähellä, tänään ei pilviä ole oikein nimeksikään ja ne kaikki karkaavat kauas. Sinistä, sitten on valkoista kiveä ja näitä teräviä kalliohampaita, kivipilareita ja valkoista soraa. Vihreä jää alemmaksi. Nyt ei tuule, on lämmintä, huiputtaminen on suotuisaa. 

Kuten yleensä, reitti on taideteos, joka vie kulkijan ristihuipulle hienoa ja suotuisaa polkua pitkin. Huipun tietämillä väkeä on nyt enemmänkin, ehkä muutamasta suunnasta ja kulkuvauhdista johtuen.  Schöttlkarspitze on korkeudessa 2050 m. eikä se ole kovin paljon. Mutta saksalaisena vuorena huippu on hyvä ja lähtökorkeus on vaatimattomasti jotain 900 metriä. 

Ei ole tietoa monesko huippu Vilholla on menossa. Mutta näihin on totuttu samalla tavalla kuin maratooneihin. Silti jokainen on tärkeä ja tekeminen on samaa. Saksan kielitaito Vilholla on kehno, mutta toveruuden ja huppufiiliksen siivittämänä vaihdetaan parin kulkijan kanssa tunnelmia. Myös aiemmin nähty kaunis tyttö saapuu huipulle. Kaikki germaanit kulkevat shortseissa ja naisella on nätisti ruskettuneet jalat. Huipulla hän on vain hetken, tervehtii hymyilleen lähteissään pienellä eleellä ja Vilho vastaa, tuntien olonsa typeräksi pikkupojaksi.

Valokuvien, videoiden ja tankkauksen jälkeen on aika lähteä alas. Jotain erikoista on siinä, että koko reissu kelataan yleensä takaisin samojen, tullessa vuodatettujen hikipisaroiden päältä.

Paluumatkasta voidaan nostaa esin pari asiaa; tai viisi tai seitsemän.  Päivä on ollut nätti eli lämmin. Suomalainen on kylpenyt hiessä ja sama jatkuu ilta-aurinkoa kohden. Iltapäivä on aina kuumin ja siitä päästään nauttimaan yli kilometrissä. Sitten alempana vastaan tulee lämmin ilma, oikeastaan koko ajan alempana ilma on vaan lämpimänpää ja se iskee kuin sauna laskeutujaa vastaan. 

Näihin retkiin tarvitaan melko paljon lapsellisuutta, urheiluhenkeä, rakkautta askeliin ja intohimoa vuoriin. Täysin työväenluokkainen Vilho juoksee maratooneja ja haluaa mennä vuorille, joille voi kävellä kunhan kunto ja pää kestävät. Lapsellisia, urheilullisia harrastuksia jossa voi briljeerata askelien määrällä. 

Miten täydellisen naiivi voi ihminen olla. Juoksemalla tarpeeksi pitkälle voi ajatella saavuttaneensa jotain, tekemällä sen tarpeeksi usein voi kuvitella olevansa erityinen. Kävelemällä riittävän pitkään ja korkealle voi kuvitella olevansa huipulla.

*** 

Myöhemmin Vilho pääsee kylätasoon, tuohon himoittuun paikkaan joka startissa on kirous. Sillan jälkeen hän huomaa pikkuisen mökin ja siitä lähteävät tulvamittaportaat veteen. Italialaisella viekkauksella Vilho avaa lukitsemattoman portin mökille ja kulkee portaat joen rantaan. On pakko pestä naama, kaikki tuo hiki, suola ja vuorilta kerätty aurinko. Vesi tuntuu... Vilhon on vaikea sanoa sitä, koska tähän virtaan on upotettu jo niin paljon omaa suolaa, että on vaikea pitää sitä vieraana. Mutta ehkä se sana on saippuaista. Vesi on kovanpehmeää, viileää ja virtaa estotta huuhdellen Vilhon oikeaa kenkää. Naama pestään kolme kertaa, sitten vielä kädet. Virran pohja on samaa valkeaa kiveä, vesi kulkee nopeasti, mutta voisihan tämän mies kahlata yli.

Kulkee Vilho autolleen, viestit pitää laittaa, katsoa avaimet, puhelin. Kello on 1732. Harjoitusta on kestänyt 7 h 15 min. Vilho käy vielä Lidlissä ja palaa asunnolle katsomaan Nukkumatin ja ehtii vielä istumaan parvekkella. Fyysisesti Vilho on ihan lopussa, henkisesti hän on ollut sitä jo tovin.  

 

1. Korkeat pilvet tuntuvat olevan lähellä - Susivuoret Saksaan

 Lento on vasta puoleltapäivin ja Vilholla on runsaasti aikaa kävellä rautatieasemalle. Pitkä kesä on konkreettisesti ohi, sillä nyt on syyskuun toinen, keskiviikkoa mennään. Annikki tulee seuraavalla junalla, Susivuorille tämä sopii näin.

Kellonajat ovat Vilholle tärkeitä, mutta säästämme hetkeksi numeroilta mahdollisen lukijan. Vilho saa laukkunsa hihnalle 8 minuuttia sen jälkeen, kun saapuu lentoasemalle junalla. Tässä välissä laukku tarroitetaan automaatista kuitatulla liuskalla. Annikki tulee perässä ja saa valmiin laukkutarran kouraansa. Molemmat ovat turvasta läpi 1140, Vilhon saavuttua 1104 ja Annikin 1126. Lentoyhtiönä on Lufthansa, pitkästä aikaa. Laukut painavat 17,4 ja 14,4 kg. Vilho manaa kovaa painoa, mutta vuorivehkeet painavat ja ovat pääosassa.

Airbus 320 Neo tarjoaa paikat kasiriviltä, A ja B. Neo tarkoittaa matkailijalle sitä, että alhaalta löytyy USB-latauspisteet.

1308 take-off, siirtyminen Saksan aikaan 1208

1420 maassa, MUC. 1428 koneesta.

1516 laukut saapuvat pienen ikuisuuden jälkeen. Kentän laukkupalvelussa vähän ruuhkaa.  

1542 Susivuoret ovat jo vuokra-autollaan tutussa, valtavassa parkkihallissa kutoskerroksessa. Auto on valkoinen.

Sää on hyvä ja puolittain Vilho onnistuu navigoinnissaan, puoliksi homma menee täysin pieleen. Onnistuminen on Münchenin keskustan välttäminen, mutta muuten Viltsun mainio "oikoreitti" osuu työteihin ja muihin umpikujiin. Annikin avulla päästään pälkähästä ja lopulta aikaraamissa perille Klaisiin, ihan jo Itävallan rajalle. Lähellä häämöttää Garmisch.

Autossa vietetään 1600- 1845 suurin piirtein. Asunnon saatuaan kaksikko kaahaa kauppaan.

Kaupan pihalla, autoa lastatessa Vilho osoittaa taivaalle: Annikki katso! Korkeat pilvet tuntuvat täällä olevan lähellä. 

Sisarkaupat Aldi ja Lidl ovat Isar-joen vieressä, joen takana nousee ikuista kiveä kahteen kilometriin ja reilut kymmenen vuotta sitten Vilho tällä parkkipaikalla mietti, että voihan se marketin pysäköintipiste tältäkin näyttää. Reilun kilometrin korkeammalla on saksalaista vuorta, reunukset tälle takakontin täyttämispisteelle. 

Vilho katsoo majatalon pihassa että valkoinen auto on kunnossa ja tyhjennetty, tavarat Susivuori on jo kantanut kakkoskerrokseen, joka Suomessa olisi kolmonen. Kellossa seisoo 1955. Silloin alkaa sataa, mutta taivas myöntää vain muutaman suloisen pisaran.  

 Väsymys on läpitunkevaa. Vilho kaataa kauppaketjun muovipullosta olutta lasiinsa. Syödään jotain vähän, Annikki sentään mikroaterian, Vilho mahtavaa, rapeakuorista tummaa leipää. On perunasalaattiakin. Lähellä saksalainen tie laulaa sivistyksen ääntä ja taivaalla on lentokoneita, mutta varpusparvi on jo yöpuullaan, turvassa kenties suurten baijerilaisten kuusien suojassa.

 

 

 

23. Paluupäivä auringossa

 Susivuori voi nukkua rauhassa, sillä lähtö asunnolta on iltapäivällä ja majapaikka jää vielä muutamaksi päiväksi Annikille.

Vilho ottaa aamupäivänsä iisisti ja siemailee ennen lähtöään aurinkoisessa keittiössä olutta kaikessa rauhassa. Päivä lämpenee kovaa kyytiä ulkona, sama miltei helteinen ja sinitaivainen sääjakso Roomassa jatkuu vaan. 

Lopulta edessä on marssi San Pietron asemalle ja suoraan junaan, sillä Vilho vetkuttelee aikansa asunnolla ja itse siirtymästä tulee vauhdikas! Oikeaa kiirettä siinä mielessä ei ole, että koko operaatio on aloitettu sangen ajoissa ja lentoasemalle ehtisi vielä ties kuinka monella seuraavallakin junalla. 

Vaihto on heti Trasteveressa ja lämpö pysyy hyvin yllä, kun jumppaa parikymppistä laukkua taas raiteelta toiselle.

Vilho pääsee hyvin helposti perille ja terminaaliin. Täällä on mukavasti aikaa odotella ulkona ovensuussa ja juoda matkapäivälle varattua pientä viinitetraa. Ulkona on aurinkoista ja pihalla istuessa Vilho on melkoisen tietoinen siitä, että tällainen leirittäminen ei kovin pian vielä Suomessa onnistu. 

Myöhemmin laukusta on helppo päästä eroon Check-in -tiskillä ja itse turvatarkastus on nopea, helppo ja jonoton. Vilholle jää sopivasti aikaa vaellella lentokentän vilinässä ja lopulta kävellä Finnairin peruskoneen uumeniin.

Lennolla on turbulenssia, mutta matka menee sujuvasti aivan takimmaisella penkillä, peräti ikkunan vieressä. 

Kotona Vilho on joskus yhden maissa. Asunnossa on kaikki kunnossa, nyt pitää kastella mahdollisimman paljon viherkasveja ennen kuin uni tulee. Unta taas tarvitaankin, sillä perjantai on kääntynyt lauantaiksi ja  sunnuntaina Vilholla on edessä marathon kotoisasti Pukinmäessä. Mutta kesälomat on nyt tältä erää hoidettu ja edessä on valoisa jakso Suomessa.

22. Vielä kierros keskustapaikassa ennen pakkaamista: Pantheon ja mitä näitä on

 Torstaina on Vilhon viimeinen varsinainen matkapäivä tai oikeammin viimeinen vapaapäivä, sillä perjantaina edessä on retki lentokentälle ja siinä mielessä velvotteiden pariin. 

Annikilla on aivan omaa ohjelmaa ja hän lähtee katsomaan San Paolo Fuori le Mure -kirkkoa. Vilho puolestaan aikoo vielä kerran marssia tuttua Gregorio-katua pitkin itään ja Tiberin yli katsomaan turistialueen hulinaa. Edessä on siis jälleen reilusti askelia.

Ensimmäinen etappi on kuitenkin vanha kotiasema, Roma San Pietro. Täältä Vilho yhyttää asemarakennuksen lippuautomaatin ja ostaa molemmille matkalaisille 8 euron liput lentokentälle. Italialainen lippuautomaatti haluaa tietää matkapäivän ja itse asiassa myös juna pitää valita. Lippuun painetaan päivämäärä, mutta valittua junaa ei mainita, vaikka se pitää automaatissa valita. Susivuorten käsityksen mukaan lippu on kelpo, vaikka päivä ei olisikaan oikea, sillä leimatahan nämäkin pitää. 

Liput saatuaan Vilho jatkaa tuttuakin tutummat reittinsä Piazza Navonan tuntumaan. Hän etsiytyy Bramanten Chiostrolle, mutta pylväskäytävä on taidenäyttelytilaa johon ei niin vain päästä. Vilho katsoo kuitenkin viereisen kirkon, Santa Maria della Pacen. Tämä kirkko on jäänyt aika ahtaalle kujalle ja paikkahan on hiljainen, vaikka täällä on ainakin Raffaellon taidetta. Kirkossa on muuten viileää ja hiljaista, ja on huikeaa huomata, kuinka jo näin huhtikuussa viileys alkaa tuntua kiinnostavalta. Vilho katselee kirkon taiteet läpi matkabonuksena, sillä tähän kirkkoon hän ei ollut mitenkään varautunut. 

Pantheonin luona on paljon väkeä, mutta vieressä olevalla Berninin norsuveistos ja sen kannattama egyptiläinen obeliski. Jotenkin tämä Piazza della Minerva on pakollinen käyntikohde Roomassa. Vilho saa muutaman hyvän kuvan norsusta Pantheon taustallaan. 

Aika nopeasti Vilho saa hulinasta tarpeekseen ja alkaa luovia jo pitkää kotimatkaansa. Nytkin näkyy kaikenlaista uutta kulkumatkalla, sillä Vilho palaa ns. kotisillalle hieman eri reittiä. Bussireitti kulkee keskeistä Vittorio Emmanule II -corsoa, mutta nyt Vilho kävelee sen ja Via Giulian välissä olevia katuja. Täällä on paljon pieniä ruokapaikkoja ja rauhallisempi meno. 

Tiberin ylitettyään Vilho ei mene kuuluisaan alikulkuränniin vaan koukkaa San Pietron kautta pysyen päivänvalossa. Sitten edessä on tuttu ravi kotinurkille. 

Asunnolle Vilho palaa nykyään miltei aina takakatua. Täällä kasvaa naapurien pihassa appelsiineja ja sitruunoita, toisella puolella katua on eksoottisesti banaani koristepuuna. Tässä nurkalla ovat myös Vilholle tärkeät roskalaatikot. Tänä aamuna niiden päälle jätettiin Rooman marathonilla palvelleet Asics-lenkkarit, eikä tossuja enää näy missään. Kenties kierrätyskeiju on ne vienyt. Lukijalle kerrottakoon, että Vilho pyrkii ajoittamaan jalkineidensa kisakunnon siten, että matkalle lähtevät kengät ovat vielä tuotantokunnossa, mutta mieluiten aika loppupäässä. Vilhon "kanootit" ovat sitä kokoa, että niiden paikalle on kovasti ottajia matkalaukussa.

Matkalaukku onkin kotiin palanneen Vilhon mielessä. On lämmin, joten Vilho tarttuu vielä kerran moppiin. Asunnolla nimittäin pöly saa helposti vallan ja Viltsu haluaa sen verran siisteyttä, että pakkaaminen on miellyttävämpää lattialla. Reilun kymmenen minuutin lattiapesu tekee niitä kuuluisia ihmeitä huushollille ja Vilho käy tämän aurinkokylvyn jälkeen vielä pikaisesti suihkussakin. 

Illalla Vilho pakkaa ja tekee vielä pikkulenkin lähialueen kauppoihin ja poimii yhden vientipullon. Aivan nurkilla oleva kiinalainen yleiskauppa tulee tutuksi vasta nyt: Sieltä Vilho löytää kiinnostavia Giotton kyniä muutaman euron edestä. 

Annikkikin on palannut. Iltasella Vilhon pakkaus etenee tasaisesti ja viinilasillisten säestämänä. Annikki on tiedustellut läheisen pizzapaikan ja päivälliseksi sieltä tuodaan kaksi melkoisen maittavaa kiekkoa. Pizza on mainiota ja jotenkin osuva päätös lomareissulle. Tästä jää Roomaan jäävälle Annikille vielä muutamat siivut jääkaappiinkin.  

21.4 Santa Maria Maggiore eli ei kerrota kirkosta mitään

 Tänne on turvatarkastus, näin tuntuu olevan Vatikaanin kirkkoihin, sillä paavillinenhan on myös Rooman suurin Mariankirkko. 

Jono on häkellyttävä ja Vilho on jo valmis lähtemään tiedustelemaansa vietnamilaiseen ravintolaan. Nyt on Annikki se, joka on hengessä vahva ja Susivuoret jäävät jonoon. Perään tulee puoliksi juosten ohitettu koululaisryhmä keltaisine lippiksineen. Aurinko nousee jo korkealle, mutta Roomassakin rikotaan joka päivä lämpöennätyksiä juuri näille kevätpäiville, jotka eivät juuri enää kesästä jää.  

Jossain kaiken tämän kaaoksen ja hälyn keskellä Susivuoret hiljentyvät Fransiscuksen haudalla. Yksinkertainen marmorilaatta hautana on kaikessa tässä hulinassa ja ylitsevuotavuudessa vaikuttava.

Fransiskus kuoli Susivuorten ollessa Riejkassa, Croatian rannikolla. Siitä on vuosi, pääsiäisaikaa silloinkin elettiin. Vilho on Pietarinkirkon reissun jälkeen ollut sitä mieltä, ettei Fransiskus halunnut haudattavaksi isolle kirkolle vanhojen paavien "voitonmonumenttien" pariin. Paavius on noiden marmoriveistosryhmien ajasta muuttunut melkoisesti inhimillisempään suuntaa, eikä moderni kirkollinen johtaja varmasti halunnut tuohon etabloituneeseen ja vuosisatojen painolastia kantavaan paikkaan. Pakanoille Vilho voi vain sanoa, että kova veto paavilta, uskon virkamieheltä jonka koko työuraa sanelevat vastuu ja odotukset.

Susivuoret ovat nähneet kunnolla kolme paavia, näistä 1970-luvusta asti hallitsi Giovanni Paolo II, joka muutti paaviuden pysyvästi ja toi instituution nykyaikaan. Johannes Paavalia seurasi saksalainen Ratzinger eli Benedetto XVI. Benedictus jäi historiaan ainakin eläköityvänä paavina, sillä erottuaan tehtävästään hän eli vielä yhdeksän vuotta.  Hänen uransa oli aika tarkoituksellisesti melko maltillinen, mutta antoipa hän selvästi mallia siihen, ettei tätäkään työtä tarvitse tehdä hautaan asti.

Fransiscus ei varmasti voinut tätä mallia kuitenkaan noudattaa, sillä hänenkin eläköitymisensä olisi antanut jo ehkä liian vahvan signaalin. Joka tapauksessa hän oli ensimmäinen eteläamerikkalainen paavi ja monessa suhteessa vaatimattoman linjan jesuiitta.  Sanotaan vielä se, että näissä arvioissa Vilho katselee paaviutta vain kaukaa sivusta, ottamatta kantaa oppiasioihin.

***

Susivuoret katsovat kaiken keskeisen ja hienot mosaiikit Santa Maria Maggioresta, mutta päivän touhuista suurin puhti on jäänyt jo pienempiin varhaiskristillisiin kirkkoihin. Siispä pian ollaan valmiit paluumatkalle. 

Loppupäivänä Vilho käy vähän kaupassa ja kokoaa tavaroitaan. On keskiviikko ja illalla pelataan ratkaisevia Champions League -otteluita ja Atlético voittaa hämmentävästi Barcelonan vieraspelissä 0-2.  

 

21.3 Santa Prassede

 Santa Prassede on seuraava muinainen roomalainen kirkko, johon Viltsu suunnistaa. Oikeastaan on hämmästys, että täällä on väkeä kuin pipoa. Toisaalta vieressä on iso Mariankirkko, joten ihmekö tuo on. Prassede on jälleen mosiikkikirkko, absidi täynnä loistokkaita bysantilaisia kuvakenttiä. Kenties tätä voisi verrata vaikka Santa Maria in Trastevereen. Susivuoret pyörivät myös San Zenon kappelissa, se on tämän reissun ainoa bysantilaistyylinen mosaiikkikappeli. 

Jossain vaiheessa Vilho sanoo Annikille, että mosaiikkien tyyli on lapsellinen Ravennaan verrattuna. Sehän on totta, ei mosaiikkien tyyli riitä, taitoa pitää olla. Tässä kappelissa ne ovat hienoja, mutta jonkinlaista sekundaarista tyyliä on tässä hienossa kappelissa.

Matka on miljoonien valokuvien toivoton trippi muistikorteille, pilvipalveluihin ja kovalevyille. Ja jossain siellä kaiken materiaalin sopukoissa on kuvia näistä paikoista,yksityiskohtia Beetlehemin ja Jerusalemin mosaiikeista, lampaista ja Kristuksesta kaiken keskipisteessä. 

Susivuoret ovat tässä hienossa kirkossa melko pitkään. Mosaiikkien takia ja samalla takerrutaan viimeisiin antiikkisiin tunnelmiin tällä reissulla.