16.1 Paluumatka

 Susivuoret heräilevät 8-9 aikaan ja lähtevät rauhassa asunnolta noin kello 11. Aikaa on reilusti, mutta Vilho haluaa vähitellen autosta eroon. Tankataan ja viedään vielä roskia. Sitten on vuorossa auton palautus ja se sujuu lentokentällä helposti. Matkaa lentokentälle oli vain jotain 30 km joten ajomatka ei kauan vie. 

Susivuorilla on Bastian kentällä aika pitkä odotteluaika, mutta mukana on eväitä ja sää on hyvä ulkona. Vilho tekee pihalla kävelylenkkiä. 

Päivä on täynnä lentomatkailua ja sen tuttuja yksityiskohtia, eikä niistä enempää. Pieneltä lentoasemalta päästään yläsiipiseen ATR-propellikoneeseen ja sillä tehdään mainio n. 45 minuutin lento Nizzaan. Nizzassa pitäisi olla muutaman tunnin odotus, mutta Finnairin jatkolento on muutaman tunnin lopulta myöhässä. Siksi kentällä järjestetään juotavaksi viiniä, salaattia ja patonkia syötäväksi ja muuta sellaista. Aika menee ihan hyvin. Puolet ajasta ollaan turvan ulkopuolella, loput sisäalueella.

Lento on lopulta siten suomessa, että matkalaukkuja kerätään Vantaalla 03 yöllä. Vilho on kotona vähän yli 04 aamusella ja syö jotain vain mennäkseen 05 nukkumaan. Ollaan tietysti jo maanantain puolella ja Viltsu herää kelloon 08 ja on sitten kolmen tunnin unien jälkeen töissä ennen yhdeksää. Arkeen on palattu, mutta palattu kuitenkin!

15.1 Patrimonio ja pillit pussiin: Käynti Saint-Florentissa

 Susivuoret ottavat aamun iisisti. Vilho juo pikakahvia kaikessa rauhassa pihalla ja syö lasipurkista jugurttia. Ulkona on kelpo sää ja tienoolla on rauhallista. On lauantai ja eletään pyhäinpäivän tunnelmissa edelleen.

Susivuorten päiväohjelmaan kuuluu ainoastaan pyörähtäminen rannikolla kaupassa. Hankitaan matkapäivän eväitä ja viimeisiä ruokia ja juomia. Sää on hyvä, joten siltä osin asiat ovat reilassa. Lähimmät kaupat ovat Saint-Florentissa, joten edessä on ajelu kiemurateillä alas rantaan. Vilho saa Peugeotin käännettyä tienpätkällä eli rinteessä paikallaan. Sitten päästään matkaan.

Susivuorten ensimmäinen kauppakeikka on puoliksi onnistunut, sillä Florentin keskustan Spar on pieni ja pääasiassa kallis. Parkkipaikkakin väittää olevansa maksullinen, koska tässä on huvisatamaa ja muuta suhinaa ympärillä. Kaksikko jatkaa pienen arvonnan jälkeen tekemään loput hankinnat kauemmaksi. E. Leclercin hienoon markettiin. Tuo kauppa nähtiin tulopäivänä, mutta johan se ehti unohtua. Tämä liikkeen valikoimasta saadaan jotain pikkusen kotiinkin tuotavaksi vielä ja loppumatkan ruuat ja juomat.

Loppupäivän Susivuoret viettävät asunnolla, mahdollisimman paljon puutarhassa. Illan pimetessä siirrytään vähitellen sisälle ja kaksikko laittaa pakkausasiat kuntoon. Matkalaukuista tulee aika tarkkaan 20-kiloisia molemmista. Koska edessä on ihan kunnollinen lennon vaihto Nizzassa, Vilho laittaa puoli litraa vettä matkalaukkuun odottamaan toisen lennon tauonpitoa.

14.2 Patrimonion asunto ja maisemat

 Vilho ajaa auton melkoiseen rinteeseen ja valtavan oliivipuun alle. Tässä ei voi tehdä mitään isoa virhettä, muute Peugeot kierii jonnekin todelliseen lepikkoon, kymmeniä metrejä merta kohden. Meri tosin on kaukana, vaikka näkyykin pikkuisen, sillä ollaan Patrimonion viinikylän rinteisellä asunnolla. Täällä menee päätie kiemurrellen ylös ja koko elämä on sen ympärillä, mikä talo alempana, mikä ylempänä. Jopa hautausmaa on täällä kahden puolen tietä ja melkoisessa rinteessä. 

Susivuorten seuraava huusholli on kesämökkitasoinen asunto perheen talon alakerrassa. Voisi melkein sanoa kellarissa, sillä rinteessä tosiaan ollaan ja perheen asunto on osittain tietasossa ja sen päällä olevassa kerroksessa, Susivuoret ovat sitten itsekin katutasossa, mutta katua ei ole ja vieressä on vain se kärrypolku, josta naapurit menevät alarinteen muutamaan taloon. 

Ollaan landella. Huusholli on aika pölyinen ja nuhjuinen, mutta elinkelpoinen. Edessä on kaksi yötä tässä, joten Vilho on tyytyväinen, että sai auton yhtenä palana oliivipuun eteen ja olutta hamuten sankarimme toivoo, että hän jotenkin saa ajoneuvon myös pois tuosta jyrkänteeltä. Istutaan ulkona, sillä vielä on valoa ja lämpöä. Sisätiloissa ei tee mieli olla, mutta oma piha on mainio ja rauhallinen. Toisinaan tästä menee muutamia mummoja ja muita reippaita ohi, sillä aikanaan Vilholle selviää, että jyrkkä kärrypolku asunnon vieressä on virallinen kävelyreitti. Ja vaikka siitä ei autolla pääse läpi, niin jotenkin talon vierestä saa kulkea kohti kirkkoa ja alamaastoon. Ystävälliset ihmiset tervehtivät pihapöytänsä ääressä istuvia Susivuoria. Vilho ottaa toisen oluen. 

Täälläkin punarinta aloittaa iltalaulun. Nyt ei näy kovin usein isohaarahaukkoja, mutta toisinaan kyllä. Kyyhkysiä on yhä ja uutuutena Vilho näkee mustarastaan. Erikoinen hönkäisevä ääni on appin mukaan varpuspöllö ja se kuuluu kahtena ilta. Joku tikkakin täällä vetelee, app on sitä mieltä lyöntitahdista, että se olisi käpytikka, mutta onko sitten hakattava kohde(puu) niin eksoottinen, että Vilho ei meinaa sitä tunnistaa.  Illalla näkyy muutama lepakko. 

Täältähän näkyy merestä pala, upea vanha ja suuri kirkko ja sen takana on viinitarhoja. Alueella on vanhoja puita, on tammea ja ties mitä, mutta ennen kaikkea fantastisia satavuotiaita oliivipuita. Täällä kaikessa on historiaa ja sen huomaa. 

Susivuorten pihassa on hauskat värivaloketjut, joita ei nyt käytetä -  siis sellaiset puutarhaan ristiinrastiin sijoitetut värillisten hehkulamppujen ketjut. Mutta sivummalla on viikunapuu ja hedelmiä täynnä oleva hieno sitruunapuu. Alempien naapurien pihassa on useampi komea klementiinipuu, niitä Annikki kahdehtii. 

Mutta itse majapaikka on vaatimaton, mutta riittävä. Susivuoret syövät, ovat pimeään asti ulkona ja juovat viinejä loman lopputunnelmissa. Tähtitaivas täyttää taivaan vähitellen ja muutama planeetta on kirkkaana. Kauempana on meri ja aallot hierovat rantoja kuten ovat aina tehneet mustan taivaan alla, aivan kuten kaipaus jonnekin hieroo Vilhon sydäntä loputtomasti.

14.1 Ajomatka Patrimonioon: Viimeinen majapaikka viinialueella

Susivuoret lähtevät ennen kello kymmentä Ajaccion alueelta ja jättävät avaimet hassuun sähkökoteloon omalla koodillaan. Nyt poistutaan parkkipaikalta ja portistakin viimeisen kerran tällä hienolla rannalla. 

Matka vie Ajaccion lentokenttää sivuten kohti Corsen kaupunkia, jossa aiemmin kaksikko jo kävi heti matkan alussa. Ajomatkassa käydään aivan mahtavissa vuoristomaisemissa. Näkymät reissulla ovat hienot mutta vähitellen valutaan tutuille alueille lähemmäksi tuttuja Bastian maisemia. Kohta huomataan, että ollaan niin lähellä lentokenttää, että täällähän on myös ensimmäisistä matkatunneista tuttu suuri Carrefour. Sinne Susivuoret ajavat ja onneksi niin tekevät, sillä Pyhäinpäivän takia kauppa on auki enää parikymmentä minuuttia. Pikaravilla Susivuoret hoitavat loppumatkan pääostokset ja palaavat autolleen. Koko omaisuus on nytkin matkassa, aivan kuin silloin kun sateessa tänne saavuttiin kauan, kauan sitten. 

Asunnolle on vain muutaman kymmenen minuutin matka, joten Susivuoret nousevat saaren selkärangan yli idästä länsirannikolle. Taas mennään vuorten yli Bigugliasta ylös ja täällä pitää myös pysähtyä katsomaan maisemia ja rotkoa korkeimmasta kohdasta. Sitten laskeudutaan Alas Saint-Florentin rantakaupunkiin. 

Saint-Florent on pikkuisen yläluokkainen rantakohde länsirannikolla. Korsikan pohjoisosassa on kärki, sarvi tai ehkä sormi, jonka tyvessä Italian puolella on Bastia. Saint-Florent on tuon sormen tyvessä ja suojaisessa lahdessa länsipuolella ja tästä eteenpäin ollaan sitten saaren melko kapeassa kärkiosassa, joka on vuoristoinen ja kivikkoinen. 

Susivuoret hieman vetelehtivät, sillä asunnolle päästään lähinnä kello 16. Myös Florentissa pidetään pientä breikkiä, mutta sitten Vilho ajelee Patrimonioon eli vähän sisämaahan ja rinteeseen, uuden asunnon alueelle. Alkuperäisten ohjeiden perusteella rinnekylän asuntoa ei niin vaan löydetä.

Koska aikaa on vielä, Susivuoret kruisailevat rannikolle ja käyvät katsomassa yhden genovalaisen vartiotornin ja sitten evästätaukoa pidetään yhdellä uimarannalla. Kaikkialla on vahva pyhävpäivän tunnelma ja porukkaa on myös rannalla lomailemassa.

Sitten lopulta saadaan enemmän ohjeita viestimiin ja kaksikkomme päättää lähteä etsimään itse asuntoa.

13.1 Torstaina jakautunut porukka, tankkaus, uintia ja Ajaccion venereissu; ankkaakin ehditään syödä

 Annikki on päättänyt lähteä lauttamatkalle pääkaupunkiin, joka tosiaan häämöttää lähellä. Vilho on ajatellut käydä uimassa ja ottaa mahdollisimman rauhallisesti.

Kiireettömän aamun jälkeen Vilho vie Annikin lähelle markettia eli pienen Porticcion satamaan. Tänäkin aamuna aamiainen ja kahvit on nautittu parvekkeella, ja kyllähän Susivuoret tietävät, että muutaman päivän päästä nämä parveke-elämän pätkät ovat takana pitkälle kevääseen asti.

    Tässä onkin yksi asia, mistä Vilho jaksaa puhua. On aika helppo naureskella sille, että on todella keski-ikäistä istua parvekkeella ja nauttia säästä. Tästä kauneusvirheestä huolimatta Vilho on jo pitkään tarrannut näihin tilanteisiin kiinni, sillä pitää oppia tunnistamaan hetket, jolloin ei kannata  hötkyillä ja lähteä kaahaamaan jonnekin tekemään jotain tekemisen pakosta. Usein tuntuu siltä, että ihmiset ravaavat paikkoihin jotain touhuamaan, ettei vaan elämä mene ohi, mutta sitten haikaillaan hetkiä auringossa ja sitä, että saisi vain olla. Kevät- ja syysmatkoillakin päivät ovat lyhyitä ja kuudelta on usein pimeää. Seitsemältä ei kannata enää porata parveke-elämän perään, vaikka tarkenee siellä silloinkin, mutta päivä on kyllä maillaan.

Annikki lähtee pienellä lautalla saaren pääkaupunkia kohden ja Ajacciohan näkyy koko ajan Susivuorten kylään. Vilho kruisailee hieman rantaa suoraan etelään ja pohtii seuraavaa liikettään. Ajaminen ei sinänsä ole suurta viihdettä, mutta tuleepahan nähtyä pätkä muutakin rantaviivaa. Vastaan tulee pian Isolellan kapea sarvimainen niemi ja sen kupeissa merta näkyy molemmin puolin ja nättiä pikku venerantaa ynnä muuta pittoreskia. Ruppionen kylässä vieressä on sopivasti bensa-asema ja Vilho tankkaa auton ensimmäistä kertaa matkalla. Homma käy helposti ja kassalla maksetaan. Vilho palaa asunnolle ja autokin on nyt valmis seuraavana päivänä odottavaan pidempään ajomatkaan.

Asunnolla Vilho hieman kokoaa itseään ja juo reilusti vettä. Pitäisi tehdä tuontiostokset ja uimassa olisi käytävä, koska nyt se on helposti mahdollista. Vilho miettii miten yhdistäisi hommansa, mutta ajettuaan rauhassa partansa toteaa, että helpointa on painella minivarustuksessa uimaan ihan jalan ja palata asunnolle sitten huoltamaan itsensä kuntoon.

Vilho kävelee shortseissa rannalle ja snorklaa rauhassa. Muutama pieni ja nätti simpukan kuori löytyy hienolta hiekalta. Vedessä on tuttuja vaaleita kaloja tummine pyrstöineen. Meri tekee todella hyvää ja aurinko on lempeää. Välillä Vilho vain on rantavedessä ja täällähän saa olla rauhassa. Kaksi ihmistä reissun aikana kävelee rantaviivaa pitkin, muuten saa olla omissa oloissaan. Tietysti rantatie ja sitten talot ovat lähellä, mutta kummastakaan ei ole mitään harmia tai edes mainittavasti melua.

Asunnolla Vilho toteaa lopulta, että täysi pesu on paikallaan, sillä hienoa hiekkaa on selässäkin, kun Viltsu lämmittelee parvekkeella. Pikkuhiljaa iltapäivä etenee ja on sopiva hetki lähteä siihen tuttuun, hyvin varusteltuun markettiin.

Carrefourista Vilho ostaa kaksi Bordeaux-punaviiniä kotiin ja Réunionilta peräisin olevan rommi-vanilijaliköörin, juoman jota ei tarvitse Suomesta edes etsiä. La Réunion  on siis se pieni trooppinen saari, joka pitää seuraa Mauritiukselle Intian valtameressä. Näistä piskuista saarista länteen päin on suuren suuri Madagaskar. Itsenäisellä Mauritiuksella Susivuoret kävivät kerran lomailemassa, mutta Ranskaan kuuluva naapurisaari on kokematta. Täällä Korsikallakin viinahyllyssä näkyy se, että Ranskalla on saarikiinnityksiä maailman merillä, sillä rommia on saatavilla paljon, laajasti ja edullisesti.  Sokeriruokoahan tuolla päin pusketaan usein täyttä häkää.

    Muuten Vilho tutkii häiritsemättä maustehyllyn ja kynätelineet hyvin tarkkaan. Pikkulahjoiksi tarttuu minipippurisiroittimet ja pari pakettia Provencen yrttejä, joita täällä saa erilaisissa pakkauksissa ja mausteina ne ovat sellaisia, että tulevat käytettyä myös. Kynähyllystä löytyy Vilhon rakastaman BIC-nelivärikynän terävämäpi versio, jossa on 0,8 mm kärki. Sitä ei tule Suomessa vastaan, vaan keskiterää ainoastaan, mutta täällä suuren valmistajan pännät ovat myös puoli-ilmaisia, joten pari pitää ottaa, että vaimokin saa. 

Lopulta lounasta syödään vasta kun Annikki on saatu läheisestä satamasta atuoon ja kaksikko jälleen asunnolle. Annikki on ollut pikku merimatkoihin ja kaupunkireissuun tyytvväinen, kaupungissa on ollut myös suuri risteilyalus paikalla ja jopa ulkomaalaisia. Lounaaksi luvassa on uuniruokaa, ranskalaisversiota lihaperunalaatikosta. Se on mainiota. Sitten pakataan aikanaan, kun parveke-elämästä on vielä nautittu. Nyt on se halloween-ilta ja täälläkin ehkä väki katoaa hieman lokakuun loppuessa. 

Illan ruokana on ankka-confit. Tätä saa kaikkialla Ranskassa edullisesti ja kyseessä on siis ankanreidet kastikkeessa. Annikki hoitaa valmistelut ja höystää ruokaa sillä, mitä kaapista vielä löytää. Ankkoja voi käydä kyllä sääliksi, mutta tämä muona on järkyttävän maukasta, vähän kuin tummaa mutta mureaa kanaa, silti selvästi aromikkaampaa. 

Vielä on aika viininjuontiin ja äänilevyihin. Pakkaus etenee hyvin ja jälleen kerran alkavat ne kuuluisat pillit olla pitkälti pussisssa.

12.1 Lomaa Porticcion Agostassa ja uimassakin käydään

 Vilho on nukkunut nyt hyvin ja Susivuoret ovat menneet melko ajoissa nukkumaan. Siten herätäänkin jo kunnon ihmisten aikaan ja tuntuukin ihan hyvältä. Tämä Porticcion kulmilla oleva asunto on varsinainen loma-asunto ja laadukaskin, valmistunut vasta 2022 ja paikat ovat vielä kunnossa ja siistejä. 

    Itse asunnossa on kahvikone ja kaikenlaista pientä löytyy myös kaapeista, on pikakahvia, kahvikapseleita ja muutama muukin tarpeellinen juttu. Aamiaista syödään parvekkeella ja tämä on aamuauringon puoli. Mutta itse asiassa aika armollisesti aurinko kiertää pian sivummalle ja siten täällä on päivällä oikein kohtuullista. Aamun aurinko on vielä maltillinen, joten siitä pystyy myös nauttimaan.

Täältä ei näy niin paljon isohaarahaukkoja, mutta alueella liikkuu muutama keltavästäräkki ja sitten eksoottisesti löytyy punarintaa ja sinitiaisia. Mustaleppälintuja, jotka ovat tummanpuhuvia kivitaskua muistuttavia nitkuttelijoita, löytyy täältäkin yleisenä. Näitä lintuja on näkyvistä pikkulinnuista saarella eniten. Närhiä näkyy takamaastossa täälläkin, samoin tietysti variksia ja turkinkyyhkysiä.

Vilho laittaa patonkia uuniin ja juo kahvia. Täällä ei ole mikroa, mutta uuni on todella tehokas ja liesi on nopea induktioliesi.

Tietysti Susivuoret lähtevät rauhallisen aamun jälkeen käymään varsinaisessa Porticciossa kaupassa. Vilho ajelee rantatietä Carrefour-marketille. Täällä on rajoitus 50 km/h mutta pitkä pätkä on myös 30 km/h, eikä kukaan ranskalainen halua ajaa niin hiljaa. Siten Vilho on vähän rasittavassa tilanteessa, kun puskurissa on asuinalueellakin joku innokas. Onneksi touhu ei ole aggressiivista. 

Carrefour ei ole valtava, mutta täälläkin valikoima on aika hieno ja vähän yläluokkainen. Pääasiassa tämä rantasuora on pikkuisen parempaa rantaa, tulee mieleen mannermaan Riviera. Täälläkin kulkee vanhoja rouvia, jotka sekä jalan että autolla tuntuvat tietävän, että heillä on pysyvä etu(ajo)oikeus hallussaan. Mutta väki on ystävällistä ja paikat siistejä, pääasiassa melkein joka ikinen on ranskalainen ja naamaltaan edustaa sitä kuuluisaa "kantaväestöä". Mutta ei täällä muita ulkomaalaisia vastaan tule, eikä muita kieliä kuulla näillä rantakilometreillä, vaikka väkeä on yllättävänkin paljon. Varmasti melkoinen osuus täällä on mannermaan "kesämökkiläisiä", jotka putkahtavat säännöllisesti osakkeelleen Ajaccion lentokentältä. 

Palattuaan asunnolle Susivuoret nauttivat vähän virvokkeita ja piirustusvälineitä viritellään. Sitten käydään rannassa jalan uimareissulla lyhyen kaavan kautta. Vesi on lämmintä, mutta virkistävää, ei mitään kuumaa mutta riittävän lämmintä. Hiekka rannalla on hyvin hienoa ja tarttuu tomuna kaikkeen. Vilho kiertää hetken snorkkelin ja maskin kanssa. Kalojakin näkyy, mutta tämä on aito hiekkaranta eikä mikään laguuni tai kivikko, joten maisemat veden alla ovat hieman monotonisia. On kuitenkin mukavaa uida ja olla meren äärellä, sään ollessa erinomainen. Väkeä on siellä täällä, rauhallista ja siistiä on ja muutenkin miellyttävää.

Päivän aikana nautitaan lounasta, lepäillään, kirjoitellaan ja piirrellään. Kaupasta on saatu taas monenlaista hyvää evästä ja juomaa. Loma on kääntymässä loppua kohden, mutta vielä on aikaa ja mahdollisuus olla rennosti ja ennen kaikkea nauttia säästä ja elämästä sekä ulkona että terassilla.

Lounasruokana on proosallisesti tuorepizza uunista, mutta illalla Annikki laittaa kanipataa. Sellaista ei Suomessa tule syötyä,  mutta täällä tuon lihan löytää lähikaupastakin. Ruoka on hyvää, eikä juomissa ole valittamista.

11.3 Uuteen majapaikkaan Ajaccion ranta-alueella, Porticcion eteläpuolella. Vähän Espanjastakin.

Iltapäivällä Susivuoret saapuvat rannikolle. Filitosan jälkeen on ajettu todella pahaa kärrypolkukiemuraa kilometritolkulla. Etäisyydet eivät ole suuria, mutta tie on huonoa ja koko ajan serpentiiniä. Vilhon on pistettävä koko tarmo ajamiseen, sillä infrakin on niin huono, että  teräväreunaisia kuoppia pitää varoa metri meriltä. Ajonopeus on 30-50 km/h, joten matka ei kovaa etene.

Susivuoret löytävät zigzag-taistelun jälkeen majapaikan oikein helposti ja on tavallaan hassua tupsahtaa melko korkeatasoiselle ranta-alueelle aivan mahdottomasta rinnekorvesta ja huonolta tieltä. Ja uimaranta heti asuinalueen edessä onkin, hienokin vielä.

Mutta Vilho ei jaksa vielä keskittyä hienoon hiekkaan ja kauniiseen merimaisemaan, sillä edessä on kuitenkin asuntoon pääseminen. Tämä majoitus onkin lopulta yrityksen hallussa ja ohjeita on tullut paljon. Edessä on siten ajoportin koodia ja alaoven avaamista ja sitten on vielä koodin takana oleva avainkotelo itse asunnolla. Näissä itsekirjautumisissa on puolensa, mutta kaikkien koodien ja ohjeiden kanssa homma on vähän Mission Impossible -henkistä.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta tekoäly sanoo "ei" ja avainta ei tosiaan saa asunnon avainkotelosta ennen kello neljää. Susivuoret näyttävät laitteelle nyrkkiä ja lähtevät kävellen rantakadulle. 

    Sää on erittäin hyvä ja mukavan lämmin, miellyttävän merellinen tunnelma saattelee Susivuoria matkallaan jalan alas rantakadulle. Nyt vieraillaan ajantuhlausmielessä lähikaupassa ja sitten syödään uusia eväitä rannalla. Vilho ottaa paidan pois ja juo olutta. Syödään kolmioleipää. Vilho otti kaupasta myös pari suurta vesipulloa, näillä peruseväillä varmaan pärjätään tämä päivä, Susivuoret ovat miettineet, etenkin kun muonakasseissa on kaikenlaista ruokaa ja juomaa. 

Hieman myöhemmin ja odottelun rannalla jälkeen avaimet saadaan asunnolle ja vähän aiemmin Vilho on kantanut tavarat ovensuuhun. Näin siis kello 16 päästään asettumaan taloksi. Asunto onkin lopulta oikein mukava ja iso parveke antaa rinteen puolelle. Ei sii merinäköalaa, mutta rauhallista on ja kissoja liikkuu uuden taloyhtiön takamaalla ynnä parkkipaikalla. Kakkoskerroksesta on myös mukava väijyä naapureita ja paikallista loma-alueen hiljaiseloa.

Vilho on jo tovin seurannut sadetulvien kehittymistä Espanjassa, erityisesti Valenciassa. On 29.10. joten tänään on hulluin päivä Itä-Espanjassa ja katastrofi on valmis. Twitterin myrskytilien kuvamateriaali on sellaista, että Vilholle on alusta asti selvää, että isosta jutusta on kysymys. Pian puhutaan 50 menehtyneestä, Vilho sanoo näkemänsä perusteella, että luku taatusti kaksinkertaistuu, ehkä nelinkertaistuu. Sillä niin menevät autot kuin tyhjät purkit Castellonin ja Valencian kaduilla ja vettä on talojen väleissä kuin joessa ainakin. Sademäärä on päivässä suurempi kuin normaalisti vuodessa. Sitä sopii miettiä.

11.2 Filitosan esihistoriallisella alueella

 Paikkaan on rakennettu viime käynnin jälkeen uusi museorakennus, jossa ei ole paljon tavaraa, mutta osa alkuperäisistä hiidenkivistä on täällä ja ne ovat hyvin esillä, samoin kuin muukin. Sisään maksaa alueelle museoineen 9 € eli sekin on näissä kohteissa omaa luokkaansa. Pieni museo on pätevä, niin kuin pari vitriiniä oli silloin 14 vuotta sittenkin, kun paikka avattiin Susivuorille erikseen. Silloin oltiin alueella yksin, mutta nyt täällä on parkkipaikka täynnä, vaikka se ei kummoinen olekaan. 

Alueella on korkeuseroa ja parin komean mäkikivilinnan lisäksi hiidenkiviä on hyvin. Muutama on kivilinnalla, mutta viisi päätikkua on alhaalla komealla laitumella. Viime kerralla täällä oli suuria nautoja laitumella, mutta nyt laiduntaa pelkkää kännykkäkouraa. 

 

Komeimman ja suurimman hiidenkiven kopio koristaa matkaa museolta itse alueelle. 

Tämä on suuri, reilu parimetrinen kivi.

 

Filitosan merkitys on suuri Korsikan esihistorialle, mutta paikkahan on komea, sää upea ja kivet ovat vanhoja. Edelleenkään Vilho ei ala kertomaan Wiki-Wilhona mitä täällä on, mutta siitä Vilho on varma, että nyt alueella vaeltavat porukat ovat aika kuutamolla siitä, mistä kenties näillä vanhoilla kivillä voisi olla kerrottavanaan. Sitähän ei tietenkään kukaan tiedä, eikä tule kuulemaan, mutta nyt museoalueesta on tullut "professionaalimpi" ja suurempi kohde. Täällä on opasteita ja kattausta, joka varmaan nostaa odotuksia. Vilholle keskeistä tässä palopuheessa on se, että kivilinnat ja osa menhir-kivistä saattavat olla jopa tuhansia vuosia eri ajoilta. Yksi nähtävyys on "dinosaurus" tai "norsu" eli kärsämäinen tai dinoa muistuttava kivi sivummalla. Se on luonnontuote, eikä muokattu, mutta saattaa osalta hämmentää kulkijoita tässä sekalaisessa tarjonnassa, vaikka kivistä onkin kysymys.

 

Dinosaurus tai norsu. Tämä on korkealla oleva lohkareprofiili eli tuo kärsä tai kuono on louhikossa 4-5 metrin korkeudessa eikä mikään pikkukivi. Alue on suurten kivien laajempi "kokoelma".

 

 

Filitosa on kuitenkin aika lailla keskellä-ei-mitään ja sinne vie tuskaisen kiemuraisia teitä. Niin vie sieltä poiskin. Mutta annetaan muutaman kuvan puhua tällä kertaa alueen tunnelmista. Vilho kuitenkin toipuu alueella hyvin kiemuraisen rallitien aiheuttamasta huonosta olosta, sillä sää, kuten on sanottu, on erinomainen ja hieman epävakaa keli Korsikallakin on kääntymässä aurinkoiseksi, mutta kosteus on vielä miellyttävästi mukana.

 

 

Muutama menhir-kivi kivilinnan kupeessa, todennäköisesti vain nostettu tähän.

 

 

Suurempien hiidenkivien porukka pikku kukkulan kupeessa, laitumella.

 

Kivilinnan maisemaa eli varsinaisen mäkilinnan kukkula. Tässäkin on itse asiassa tiukka mäki ja profiilia, alhaalla virtaa puro. Kivilinnan muurit hukkuvat kuvassa huipulle.

11.1 Figarista lähdetään pohjoisemmaksi

 Tiistai on koittanut ja viikko Figarissa on takana päin. Vilho nukkuu aika huonosti, aivan kuin stressaten muuttamisesta. Jo kahdeksalta kaksikko ahkeroi itseäään lähtökuntoon ja ainahan karavaanin tavaroissa on kokoamista, roskia pitää viedä ja tarkastaa, että kaikki romppeet ovat matkassa. 

Susivuoret nousevat kello 0800 ja lähtemään päästään jo ennen kymmentä. Nyt mennään kohti pääkaupunkia Ajaccio'ta mutta ennen kaikkea rannikkoa ja aluksi Filitosan hiidenkivialuetta. 

Figarissa elettiin omakotitalon päädyssä melko omassa rauhassa. Asunto oli melko pieni, mutta oma pihakin löytyi. Itse Figari on tuppukylä ja ponnistaa paljolti rannassa olevan Bonifacion avulla. Bonifacio on selvä turistikohde ja ympäristössä on paljon majoitustarjontaa. Tietysti eteläisen Korsikan lentokenttä on täällä Figarissa, sekin aika lailla ympäristössä, jossa ei muuta ole. Lentokenttä ei muuten Susivuoria häirinnyt mitenkään, sen melukin kuului jollain linnavuorella paremmin kuin tuolla suoraan kentän sivualueella. 

Majoitustarjonnasta kertoo se, että paikat ovat kalliita ja sitten alahintaluokassa asuntojen koko on pientä ja välillä myös aika erikoista. Ehkä aiemmin Vilho mainitsikin jo jalasmökit, joita täällä on näkynyt. Suorakaiteen muotoisia, parakkimaisia jalasmökkejä pihoineen on näkynyt erikoisissakin paikoissa ja niistä väkisinkin tulee mieleen se, että toki parakissa voi olla mukavatkin olosuhteet, mutta pohdintaa aiheuttavat sekä viemäröinti, vesihuolto yleensä että ilmastointikin. Lisäksi on selvää, että jalasmökit ovat ties missä jättömaalla, ei niitä paraatipaikoilla ole. 

Susivuoret ajavat kuitenkin nyt sellaiset 70 kilometriä pohjoiseen ja jo tutusta Sartènesta  eteenpäin Filitosan hiidenkivialueelle. Tämä on saaren tunnetuin esihistoriallinen kohde. 

10.1 Uimarannalla ja pillejä pussiin

 Susivuoret käyvät läheisellä Figarin uimarannalla. Siellähän on täysin autiota, mutta ranta on ihan hyvä. Vesikään ei ole kovin kylmää, mutta Susivuorten uiminen jää tällä erää kahlailuun hiekkarannalla. Vilho tekee pitkällä rantaviivalla kävelylenkkiä. Täälläkin on muutama merimetso ja tässä terävässä lahdessa on myös windsurffareita. 

Rannalla on kuitenkin kiva olla ja paikkahan on hyvin rauhallinen. Korsika on pääosin asumaton ja monelta osin siksi "luonnontilainen" samassa mielessä kuin Suomikin. 

Illalla villisiat nähdää hyvin ennen auringonlaskua ja Vilho saa niistä hyvät videot. Totuus on kuitenkin se, että ne ovat pöheikössä olevassa aitauksessa eli eivät vapaita villejä. Mutta liikkelle ne lähtevät vasta hämärällä. Villisiat ovat ketteriä ja nopeita, kuopiminen kärsälläkin on tehokasta ja siitäkin Vilho saa hyvän videon. 

Pimeä tulee kuuteen mennessä, nyt on aikaa pakkailla ja tässähän on oltukin jo viikko. Pakkaaminen on jotenkin sekä hauskaa, että rasittavaa, mutta aina sitä ehtii viikossakin levittäytyä ja asettautua - sitten aina löytyy joku pakkaamaton tavara ja homma jatkuu.

9.1 Sunnuntaina Sardiniaa vilkaisemassa

 Sääennuste lupasi sunnuntaille kovasti sateita, mutta päivän edetessä sää onkin ihan siedettävä.

Susivuoret ajavat parikymmentä kilometriä etelään päin , kohti Bonifaciota. Siellähän onkin joku juoksutapahtuma käynnissä ja väkeä on paljon koolla. Vilho on julistanut, ettei halua niemikaupungin sumppuihin, joten nyt mennään kaupungin ohi ja pian loppuu asutus korkealla viereisellä niemellä. Kävellään rantajyrkänteille. Täällä on hylättyjä vanhoja kasarmeja ja sitten vielä toimiva armeijan jonkinlainen meriasema. 

Mutta itse jyrkänteillä ei ole mitään muuta kuin 30-40 metriä pudotusta mereen. Bonifacio näkyy tietysti komeasti omalla kalliollaan. Lautta lähtee Sardiniaan ja kulkee pitkään Susivuorten näkökentässä. Sardinia näkyy täältä hyvin suurena hahmona.

Päivä on kotiin palattua rauhallista elämää. Illalla nähdään pellonreunassa muutama villisika, mutta sitten on jo liian pimeää. Sää on epävakaata, mutta paljon ennustettua parempaa.

8.1 Muutama linnavuori ja sää huononee: Tappa & Ceccia

 Susivuoret ovat sadesään suhteen vähän odottavaisia. Eletään lauantaita ja se on lokakuun viimeinen lajissaan. Kelloja siirretään yöllä. Kaksikko lähtee koilliseen, Porto-Vecchion suuntaan. Täällä on inspiroiva kylännimi vastassa: Sotta. Pikkuisen Sottan jälkeen haetaan vain pieniä maamerkkejä, sillä seuraava stoppi  on ihan vain maaseutusuoralla mainitun Sottan jälkeen. Sotassa sain ajatuksen Tappaan, voidaan todeta.

Tappa on jälleen tällainen linnavuoria keskellä maajussien tiluksia. Ehkä pitäisi sanoa maa-jeanien tiluksia, mutta kuitenkin laidunten ja erämaiden kupeessa. 

Tappa on pronssikauden linna kukkulla (on muuten hauskaa olla ulkomailla ja yrittää kirjoittaa pronssi p-kirjaimella, kun se kaikkialla on jotain bronz-tyyppistä, toim. huom.). 

Susivuoret olivat täällä viime retkellä, se on se sama jatkuvasti mainittu hiljattainen reissu keväällä 2010. Vilhon mielestä auto oli jossain muualla, mutta nyt se jätetään ihan vain laidunmaan pieleen, tässä on kuitenkin käytetty levike ja kaksi autoa. Liikenne on muuten nyt kovaa, kenties johtuu lauantaista. Vilholla on pikkuisen huoli autosta, vaikka sillä lienee tässä maailmassa vähiten huolta. Vakuutuksetkin ovat hyvät. Mutta osa meistä kantaa huolta jatkuvasti: Huoli valaisee tien eteenpäin. 

Laitumen syrjää, aidanviertä mennään eteenpäin. Autopaikan-tapaisella oli joku kohdekyltti, mutta uusia ei kannata paljon odottaa. Annikki on menossa jo eri paikkaan, mutta nyt Vilho on oikeassa. Aidasta päästään ja piakkoin noustaan ylös linnavuorelle. Tämä ei ole mikään vuori, vaan kipuaminen on pari-kolmekymmentä metriä ylemmäksi. Kaikkialla on jälkiä villisikojen aivan tuoreista tonkimisista. Vilho on sen verran luonnossa liikkunut, että jäljet ovat tunteja vanhoja, varmaan viime yöltä. 

Pronssikautinen linna on komeassa maisemakohdassa ja suurien kallioiden ympäröimä. Vilho kutsuu kallioita koko ajan "plastisiksi", sillä isot kivet ovat pyöreitä, täynnä muotoja kuin veistokset, mutta harvemmin teräviä tai ulokkeisia. Itse linnassa on ladottu toistakymmentä riviä kivimuuria ja tornin sisään pääsee. Alkuperäisyys on oma juttunsa, mutta paikka on kuitenkin aito. Sivummalla, Susivuoret kulkevat massiivisen kivimuurin päällä ja katsovat linnoituksen sivua. Laitumelle näkee hyvin, sää ei ole hullumpi. 

Matkailu on nykyään kuvailua, valokuvailua. Harvempi osaa kirjoittaa mitään, kukaan ei pysähdy piirtämään, kuvaileminenkin on vaikeaa ja tunnelmista ei osata kertoa, jos kuva ei sitä kerro. Mutta monipuolisesti on aina optiikkaa, kameraa Susivuortenkin käsissä. Hullu vaihe ihmisen historiassa, sellainen joka katoaa samalla tavalla kuin moni muukin juttu. 

Susivuoret laskeutuvat kukkulalta, alempana Vilho katsoo, että siinä on pähkinäpensas, niitä kun on kotipuolessa sattumalta paljon keskuspuistossa. Vilho löytää maasta jonkinlaisen pähkinä-paran, mutta possut ovat vieneet tästäkin jo parhaat palat.

***

Ceccian suunnassa ollaan piskuisen kylän ytimessä. Tänne ei ole Tappan rinteeltä kuin muutaman minuutin ajomatka. Roskalaatikkojen ja jättömaan kupeessa on tilaa autolle, tässä on taloja ja jonkinlainen katu eli nyt ei olla pikatien laitamalla. Mutta linnavuori-oletettu nousee ruhtinaallisesti vieressä ja Vilho miettii heti mielessään, miten ihmeessä retkikunta saadaan tuollaiselle hammastunturille.

Pienen sekoilun jälkeen päästään oikealle polulle. Tämä on luonnontilaistakin luonnontilaisempi polku. Maa on kostea, lätäköitäkin on. Aika pian korsikalaisen viidakon sisällä ollaan vihreän-kivisessä luontoseikkailussa. Kosteus tekee sen, että hikeä puskee epätyylikkäästi. Lämmintähän on reilu 20 astetta ja pienessäkin liikkeessä se kuuluisa lämpö puskee pintaan. Vilhollehan tämä on paikallaan kuin ravihevoselle pieni lämmittely, mutta huolta on tietysti Annikin haasteista kivisellä taipaleella. 

Viidakkokirja jatkuu hyvin haastellisena yhä ylemmäksi. Kaatuneita puita ja louhikkoa riittää, kaikenlaista kompurointimahdollisuutta ja kiveä. Vilho pääsee lopulta kalliohuipun päälle. 

Reissu ei ole reilu. Matkassa on ranskalainen pariskunta ja heilläkin on tekemistä. Vilholla ei ole, toki hiostaa mutta kapuaminen ja oksien, puiden ylittäminen ei. Jossain typerässä maassa tällaisen reissun kulkemista pääsisi kommandoksi ja Luoja tietää, jossain niin on. Mutta Annikille tämä on ponnistus ja viimeinen nelivetoa vaativa kallioseinämä jää, Luojan kiitos, tekemättä. Vilho on jo ylhäällä. Ranskalaismies varjelee Annikin alastuloa. Sittemmin Vilho kiertää kaiken yläalueella ja katsastaa kivilinnan kaksine käytävineen. Valokuvia, videota ja lisää valokuvia. 

Paikkahan on hieno, eikä sääkään ole huono. Nytkin tulee lämmin, vaikka on syksy. Edessä on paluu viidakkovuorelta. Onneksi Annikki selviää seikkailusta. 

Myöhemmin, edessä on maantie, tuttu kauppa ja matka asunnolle, pieneen piiriin Figarin kämpillä. Vilho seuraa taivasta sateita tai tyyntä odottaen, salamoita katsellen. Tähtitaivas kinastelee pilvipeitteen kanssa. jossain lasin pohjalla on aina vielä viiniä.

7.1 Tyhjäntoimittamista Figarissa

 Perjantaina Susivuoret eivät saa oikein mitään aikaiseksi. Vilho pyörii levottomana pihassa ja jossain vaiheessa piirtelee sentään jotain siellä. Sää on jotain hyvän ja huonon väliltä. 

Annikki lukee padistaan jotain kirjaa intohimoisesti. Aikanaan Vilho lähteeä kylän kaupalta hakemaan ns. kaljaa. Kävelymatkaa tulee pari kilometriä. 

Itse asiassa kaupassa Vilholla on aika kivaa, hän katselee muutamia tuotteita tarkkaan ja tekee taas päätelmiä ruokakulttuurista. Ensimmäisenä kassiin tarttuu korsikalainen valkosipulimurska, joka vaikuttaa houkuttelevalta. Aikanaan käy ilmi, että tämä on aivan loistavaa. Aromi on vahva, murska on öljyistä mutta ei yhtään ärjyä. Annikille Vilho löytää jälkiruokahyllystä vanukkaan. 

Harissaa, tunisialaista chilipaprikatahnaa löytää aina Ranskasta, joten sitä pitää ottaa. Harissahan on välttämätön cous-cousin kanssa. Tubi maksaa alle euron täällä peräkylälläkin.  Maustehyllyssä Vilho kiinnittää huomionsa erikoiseen paprikajauheeseen. Alkuperäsuojattu Piment D'Espelette AOP on Vilholle aivan outo tuote, mutta purkit ovat tässä punaisessa jauheessa hyvin arvokkaita, 9,49 ja 8,70 €. Aikanaan käy ilmi, että kiinnostava paprikamauste on baskimaan tuotteita, kaukaa täältä. Mutta Vilhon kova kiinnostus on herännyt. Lopunaikaa Vilho viettää kaupan viini- ja oluthyllyllä. On kuitenkin melko mukavaa kävellä takaisin. Lentokentän suunnassa on carting-rata, jota Vilhon ikäinen ihminen kutsuu mikoautoradaksi. Nyt viikonloppuna siellä alkaa olla vilskettä. 

Tästä päivästä tulee jonkinlainen vähän tuskainenkin välipäivä. Susivuoret ovat jonkin verran puutarhassa ja istuvat aika pitkää iltaa, mutta eihän tämä käy, tuollainen vetelehtiminen ja yleinen tyhjäntoimittaminen. 

Yöllä ukkonen operoi parilla taholla, mutta päälle se ei tule. Komeetta ja tähitä yritetään nähdä jokaisena yönä. Kirkkaana yönä täällä onkin komea tähtitaivas, pitkästä aikaa Vilho on nähnyt tähdenlennonkin ja komeana vaikkapa Seulaset.

6.4 Kaupan kautta kotiin eli ihan pari sanaa ruuasta

 Kotimatkalla Susivuoret pääsevät kuvaamaan nyt kunnolla kivileijonaa vuoristotieltä, sillä nyt ollaan ulkoreunalla ja levikkeiden puolella. Samaan aikaan pysähtyy paikalle ranskalainen lapsiperhe, jonka äiti hymyilee ystävällisesti Susivuorille. Yhtä matkaa näiden kanssa on ajeltu jo useampi kilometri kiemurtavilla teillä. 

Sitten käydään melkoisen hyvässä U-marketissa eli Super U:ssa. Susivuoret ovat paatuneita markettikävijöitä ja nytkin pitkän päivän jälkeen puhtia löytyy kaupassa hieromiseen. 

Sanotaan se nyt tässä: Ranskalaiset supermarketit ovat melkoisia aarreaittoja. Gallialaisten ruokakulttuuri on mahtavaa ja siihen saa parhaan tuntuman nimenomaan kaupoissa. Täällä osataan arvostaa ruokaa ja laatu ja monipuolisuus on huipussaan. Palaamme myöhemmin korsikalaisiin erikoisuuksiin, mutta arkisen matkapäivän tarpeisiin Susivuoret ovat käyttäneet ihan valmisruokia. 

Vilho on syönyt paria laatikkoa ja nyt vuorossa on epäpaikallinen chili con carne, ja se osoittautuu herkulliseksi – tuottaja siinäkin on ranskalainen perheyritys. Annikki syö lounaaksi spaghettia ja gamberetteja eli suurempia katkarapuja, valmisateria sekin. Kaupasta haalitaan viiniä ja olutta, aterioita ja salaattia ja aina myös pari tuoretta patonkia. Leipä on täällä tuoreena todella hyvää. Tällä kertaa leivät haetaan ruokakaupan viereisestä boulangeriesta, sillä kauppa ei varsinaisesti edes yritä myydä tuoreleipää. Annikki tulee leipomosta tuoden myös kakkulaatikkoa, joten tänään syödään marjapohjaisia torttuja, jotka ovat kertakaikkiaan huikeita. Ranskassa nämä osataan, kenties parhaiten maailmassa.

6.3. Caurian kentillä: hiidenkiviä, kivirivejä ja dolmen-hauta

 Plateau de Cauria on nimensä mukaisesti melko mukava tasanko, mutta sinne johtava tie on pelkkää kiemuraa ja vemputusta. Liikennettäkin on jonkin verran, joten Vilho saa olla kaikkien kaartuvien mutkien, tien ylle kaartuvien puiden ja korkeuserojen kanssa tarkkana. Onneksi saa ajaa hitaasti. 

Perillä on autoja eri tavoin tienposkessa. Täälläkään ei ole mitään sen kummempaa parkkikenttää, muutama leveämpi kohta ja jokin kyltti. Susivuoret vievät auton pusikon puolen parkkiin, muutaman puun ja pensaan väliin. Tässä kulmassa on kolme muuta autoa. 

Caurian esihistorialliselle alueelle vie rengasreitti ja nyt kuljetaan tosiaan tasaisella. Täällä on laidunmaata, mutta etupäässä alue on hiekkapohjaista puskavyöhykettä, puiden ja pensaiden villin läsnäolon kenttää. Lätäköitä on siellä täällä ja mutaista pohjaa, sillä sateita on ollut tänäänkin. 

Täällä on kolme nähtävyyttä: kaksi hiidenkivirivistöä ja dolmen-paasihauta. Paikkojen ajoittaminen on hankalaa ja ehkä tässä yhteydessä turhaakin. Paasihauta on ainakin 1000 eKr ja kivirivit voivat olla ties miltä ajalta. Neoliittista asutusta täällä on ollut 5700 eKr. Esitteen mukaan vuoden 4500 eKr. aikaan kiviä on ollut täällä 60 kpl ja tuhansia vuosia myöhemmin jopa 180. Ajallinen mittakaava on niin huikea, että Vilho ei pysy oikein perässä. Esihistoriassa tuhat vuotta tuntuu olevan aika pikkujuttu sivilisaatiolle, meidän ajassamme 20 vuotta muuttaa mielestämme aivan kaiken. Mutta mehän olemmekin niin ylittämättömän fiksuja suhteessa koko planeetan menneisyyteen...

Dolmenhan on siis massiivista kivilevyistä tehty hautamonumentti, joka muistuttaa jonkinlaista kivistä korttitaloa. Nämä ovat vaikuttavia, monen tonnin painoisine kivineen. Annikki on sitä mieltä, että 14 vuotta sitten haudalle päästiin näppituntumaan ja samaa tuumailee Vilhokin, taitaa vanhoissa valokuvissa olla ryhmäkuva ihan kiviltä. Nyt kivihautaa kiertää puuaita, eikä se ole auki. Tällä kertaa täällä liikkuu ihmisiä, mutta eipä tainnut edellisellä kertaa olla ristin sielua koko alueella. Etupäässä kävijät ovat keski-ikäisiä, muutama perhe on ja alkumetreillä vastaan tulee isompi porukka, ovatkohan joku retkikunta vai sattumalta reilun tusinan ryhmänä? Sade alkaa vähitellen ja hetkellisesti vettä tulee ihan oikeasti. Vilhokin antaa sateenvarjonsa Annikille ja hengailee välillä oliivipuiden tai rautatammien alla.

Paikan kaksi kivitarhaa ovat kiinnostavia kivirivistöjä, muutamassa tolpassa on naamanpiirteetkin jäljellä. Vilho kun ei pidä ensyklopediaa, niin tässä ei kerrota sen enempää näistä hiidenkivistä yksityiskohtien tasolla. 

Villisiat ne täälläkin ovat kaikkea tonkineet ja tutkineet. Sivummalla on viinitarhakin. Vilho tutkailee koko ajan yrttejä kävellessään, mutta täällä ei niitä ole niin helppoa löytää. Paikoin on ehkä liiankin vehreää yrttikasveille ja miltei joka pensaan takana on joku possu odottamassa vuoroaan pistää mausteyrtit poskeensa. 

Susivuoret ovat hyvin tyytyväisiä reissuunsa sekä kiviriveillä, että paasihaudalla. Nyt satelee ja on hemmetin kosteaa, siksi Vilho lähtee ajamaan, vaikka eväsleipien syönti on vielä autolla kesken.

6.2 Rosvoretki: Site préhistorique d'Alo Bisujè

 Suoraan länteen Sartènesta on päivän seuraava etappi. Tästä paikasta ei ole aukiolotietoja eikä paljon muutakaan. Matkaa ei tule autolla kuin muutama kilometri, mutta tämä seuraava tie on jo siinä mielessä syrjäinen, ettei siellä ole mainittavasti liikennettä. Korkealla kukkululoiden kupeessa tässäkin mennään. 

Alo Bisujè on paikan nimi. Huomautetaan nyt vielä kerran se, että kaikella on täällä 2-4 nimeä, ainakin tyypillinen ranskalainen ja sitten korsikalainen nimi ja sitten eri kyltissä väännöksiä näistä. Susivuoret ajavat merkittävän esihistoriallisen linnavuorikohteen ohi, mutta eipä se ole yllätys, kun kylttejä ei ole. Vilho palailee Peugeotilla ja tällä kertaa hän löytää paikan. Ylärinteessä on jonkinlainen suljettu baarirakennus ja tienviertä koristaa teline, josta kauden päätyttyä on poistettu kyltit. Ketään ihmistä ei ole missään. Vilho pysäköi paikan ajorampille – sitä koristaa suljettu portti. Annikki kuitenkin livahtaa sisään avattuaan portin ja Vilho hieman myöhemmin perässä. Heti alkaa nousu. Baarirakennus toiminee lippukiskana, mutta tosiaan kukaan ei asu tässä eikä naapureitakaan ole. Muovista tehty ketju sulkee polkua korkeudessa 40 cm ja siinä on kyltti "suljettu". Susivuoret  menevät ketjun yli ja sitten ollaan rosvoretkellä. 

Luontoretkihän tämäkin reissu on, sillä polku on hyvin luonnontilainen ja kuten todettu, koko ajan noustaankivikkoon ja pensaikkoon. Tämä paikka on pronssikautinen asuinpaikka ja jäljellä on lähinnä jonkinlaisen mäkilinnan jäänteet. Susivuoret käyvät näissä paikoissa tavallaan "paikan hengen" takia, eikä tämä sisällä mitään hörhöilyä tai New Age -ajattelua. Paikka on ehkä se ainoa, mikä on säilynyt olemassa, vaikka muinaisuus on mennyt aikoja sitten. Vilho tykkää näistä alueista, koska niissä on rauhallista ja luonto on oikeastaan pääosassa. Museoissa on se, että esineistön runsaus on historian ystävälle jo melkoinen kun päästään toisen vitriinin luo. Esihistoriallisissa luontokohteissa on niin vähän jäljellä, että näissä mieli lepää ja saa toki vaellella, jos niin halutaan.

Kivilinnalta on hyvät näkymät ympäristöön. Tietysti ollaan kukkulan huipulla, suojattavalla paikalla, vaikka takana on ihan mukava laidun. Täällä on kolmen jäätelötikkukiven jäänteet, ilman mitään piirteitä. On selvää, että nopsajalkainen Vilho kiertää paikkoja Annikin edellä ja yhtä selvää on sekin, että Vilholla on kiire takaisin autolle. Tietysti omatoiminen museoalueelle dyykkaaminen on oma juttunsa, mutta auton hylkääminen sivutien kupeeseen ei sekään ole Vilhon mieleen suuresti. Oli niin tai näin, ei täällä fiilistellä pitkään muutenkaan, sillä edessä on vielä melkoisen kova kohde. Joten ei muuta kuin kipin-kapin alas, ketjun yli ja autoon ja uusille metsästysmaille.

6.1 Susivuoret museoon: Museu d'archeulugia di a Corsica - Sartène

 On koittanut torstai ja kuudes matkapäivä. Nyt lähdetään puolittaisella tohinalla kiertämään tärkeitä esihistoriallisia kohteita ja siksi herätys on jo 0830.

Liikkeelle päästään 0950 autolla. On normaalia roskien vientiä ja sitä ennen varustautumista. Päivä on pilvinen, mutta lämmin. Koko reissun ajan on ollut kosteaa, mutta ei oikeasti kovin häiritsevästi. Jos asiaa nyt aidosti ajatellaan, säähän on oikeastaan ihanteellinen. Pilvet roikkuvat jatkuvasti alhaalla lentokentän ja vuorten suunnassa. Lähellä asuntoa laiduntavat lehmät, ne ovat erityisesti aamulla ja päivällä lähellä. Osansa kosteudesta tuo valtava kaste, joka on nytkin kuorruttanut Susivuorten Peugeotin vesipisaroilla. 

Ensimmäinen reissun etappi on Sartènen kaupunki pienelle vuorella ja siellä oleva Korsikan arekologinen museo. Ajomatka tänne on tavallaan sellainen yksi pitkä putki, sillä muutamien alamaaston suorien jälkeen ollaan melkoisen kiemurtelevilla vuoristoteillä, vaikka ei tässä korkealle mennä. Päätie vie aluksi aika lähelle rantaa ja täällä on edessä yksi saaren suurimmistä nähtävyyksistä: Le lion de Roccapina.  Suhteellisen kiemurtelevalta vuoristotieltä näkyy rantaan, hienolle lahdelle ja ennen kaikkea kukkulalle, jossa on leijonanmuotoinen iso kallio. Leijona näyttää katselevan läheistä kivistä tornia. Susivuorten mielestä hahmo on kissa, mutta ei sitä ehkä pidä kaikissa piireissä ääneen mainita.  Maisemahan on kaikkiaan upea, mutta pysähtyminen on aika vaikeaa, eikä se ole järkevää nyt menomatkalla muutenkaan. Tämä jellona nähtiin myös 14 vuotta sitten eli viime reissulla, sen Vilho muistaa hyvin. 

Sartèneen päästää melko helposti. Vilholla on sentään jo vuosien kokemus kapuamisesta autolla kapeille kukkulakylien kujille, eikä täällä ole liikennettä tai edes kovin kapeaa. Peugeot saadaan museolle, mutta mitään varsinaisia kunnon parkkipaikkoja ei ole. Tien kupeeseen auton saa levikkeelle kuitenkin melko hyvin. Ollaan melkein alueen korkeimmalla kohdalla.

Musée d'archéologie de la Corse on pieni paikka, mutta ihan asiallinen. Annikki on jo ostamassa lippuja, asiaa hoidetaan kokonaan ranskaksi. Itse asiassa, autovuokraamon jälkeen kaikki on tehty ranskaksi, eikä mitään vieraiden saarien kieliä ole edes tarjottu täällä. Vilhon saapuessa kerrotaan mistä näyttely alkaa, että sitä on kahdessa kerroksessa ja sieltä noustaan tänne panoraamaparvekkeelle. Vilho kerää esitteitä mahdollisimman paljon museon telineestä, sillä tietoa ei viime aikona ole ollut liikaa. 

Museoon on kerätty esihistoriallista ja koulutuksellista materiaalia mm. menneen ajan eläimistöstä. Museo on – kuten sanottu – provensiaalinen, mutta hyvin kasaan pistetty ja kiinnostava. Paljon on selitetty myös esihistoriallisista työkaluista ja tekemisistä, on demonstraatiokuvia ja itse tehtyjä versioita menneisyyden tuotteista. Antiikin ruukkujakin on, pronssia, lasia ja muuta. Sitten päästään itse menhir-kiviin, joita tänne on pelastettu ulkomaailmasta. Nämä kiviset jäätelötikut, kuten Vilho sanoi, ovat hämmentäviä, ja osassa niistä on ihmiskasvot ja mm. miekkakuvioita. Ihmisiähän nämä ovat kiehtoneet pitkään ja herättäneet milloin pahennusta, milloin ihastusta.  

Sekä Annikki että Vilho ovat tyytyväisiä museoon. Tietenkään tuollaisten yksinkertaisten paukapäiden tyytyväisyyteen ei ihmeitä tarvita, muutama muinainen kivi ja keraamisia purnukoita. 

Myöhemmin, Vilho sompailee auton pois Sartènen kaduilta ja nyt alkaa oma seikkailunsa eräälle suljetulle museoalueelle. Mutta tähän torstaihin on saatu hyvä kohde ja kulttuurisarakkeeseen rasti:

Musée d'archéologie de la Corse - Museu d'archeulugia di a Corsica - Sartène

5.1 Esihistoriallinen seikkailu pikkuisen pieleen mutta järvellä on käyty: Araquina-Sennola

 Matkapäivän jälkeen kaksikkomme on nukkunut pitkän yön ja ylös noustaan jo 0830. Nyt vuorossa on Annikin keksimä helppo käynti vaatimattomalla arkeologisella alueella. 

Sanotaan heti, että tämän epäonnistuneen retken kohteena oli Araquina-Sennola -merkkinen paikka, jossa piti olla esihistoriallisia juttuja. 

Ajetaan lähelle Bonifaciota, itse asiassa sinne ja siitä ohi. Bonifacio on paikallinen idyllinen turistikohde: on vanhaa kaupunkia, merta ja kapealla kallioseinällä oleva kaupunkirakenne. Vilholle tuollaiset paikat ovat ennen kaikkea sumppuja.  

Kaupungin sivuamisen jälkeen ollaan pian lähempänä kohdetta. Huonolla tiellä sivummalla on asutusta, rojuja ja jättömaata. Täällä on aitoja jalasmökkihuviloita eli kevytrakenteisia vuokramökkejä korvessa, ranskalaisia kesämökkejä. Mutta koko pikkutien pätkällä tunnelma on se, että ollaan toisten pihassa. Susivuoret eivät näe yhtään kylttiä tai muuta opastusta, ja vaikka yritys on sinnikästä, ei alueella kehtaa tungeksia pidempään. Täältä poistutaan ilman esihistoriallista kokemusta, mutta kuitenkin hengissä. Pienenä lohdutuksena on se, että tuossa muinaisessa asuinpaikassa ei juuri mitään nähtävää ole.

Suoraan sanoen paikan alue on aika masentava. On roskaa ja epämääräisyyttä, kana-aitaus on ihan mukava, mutta jalasmökkien läsnäolo kertoo ehkä lähinnä siitä, että majoitukselle on kovasti kysyntää, kun tuollaisella perämaan jättöalueella on lomamökkejä. 

Päivään jää vielä käynti kotimatkalla oman Figari-kylän vaatimattomassa SPAR-kaupassa ja sitten huoltopuuhia.

 Iltapäivällä Vilho lähtee kuitenkin kävelemään Figarin omalle järvelle. Sinne on matkaa 4-5 kilometriä sivu ja osa selvää nousua. Järvi on hiekkaisen rannan ympäröimä pitkulainen vesistö, joka kieltämättä on erikoinen ja hyvin hiljainen paikka. Rannassa on yksi kuollut suurempi lohikala ja kauempana on merimetso kalastamassa. Muuten paikka on hyvin vaimea ja melkoisen eloton. Seutu on korpea, täällä on muutama talo siellä täällä, mutta muuten sangen vaimeaa. Jossain vähän rakennetaan jotain, muuten pääasiassa mekkalaa pitävät täällä hyvin yleiset närhet. Sisiliskoja on tienpenkka täynnä, samoin kaiken ovat villisiat käyneet tonkimassa eli sivustat ovat hyvin tarkkaan sorkittuja. 

Nyt on itse asiassa lämmin, kun tekee reilun kävelylenkin. Matkaa tulee kaikkiaan kymppi ja nousuakin sitten pari sataa metriä. 

Vilho nukkuu jälleen päiväunet, vaikka sitä ennen nautitaan pihalla olutta ja tutustuaan alueen yhteen kissaan, joka on pihamaalla kuin kotonaan. 

Illalla piirrellään ja kirjoitellaan. Valmistautumista seuraavaan päivään tehdään toki myös, sillä tämän päivän saalis jäi verrattain vähäiseksi.

4.2 Santa-Maria-Poggiosta Figariin

Santa-Maria-Poggio on aamun majapaikan ehkä lähin paikannimi. Ensimmäinen talous Susivuorilla on siis ollut Itärannikolla, saaren tasaisella viljelyskaistaleella ja hyvin lähellä rantaa. Santa-Maria-Poggiosta on ajeltu antiikin keskuskaupunkiin eli Alériaan ja sen arkeologisille aluelle. Sitten jatketaan etelään.

Matka vie lähemmäksi Bonifaciota ja ennen kaikkea Porto-Vecchiota, jonka (senkin) nimi on niin italiaa, ettei sitä tarvitse edes sanoa. Itse asiassa juuri ennen kuuluisaa satamakaupunkia Susivuoret käyvät Porto-Vecchion Carrefour Marketissa, joka onkin hyvin varusteltu, erityisesti paikallisten elintarvikkeiden osalta. Tilanne on se, että Susivuorten pääasiallinen matkakohde eli marketit ovat olleet todella hyviä tähän mennessä ja mielikuva onkin rakentunut sellaiseksi, että kaikkialla tarjolla on eli ties vaikka mitä. Etenkin Annikki huseeraa paikallisten tuotteiden kanssa suuresti, sillä täällä on korsikalaista jugurttia ja ties mitä patéeta saatavilla, On myös korsikalaisia pestoja ja kaupassa on useampikin hylly paikallisille tuotteille ja sama toistuu myös viinihyllyssä. 

Autoon on nyt lastattu muonaa ja taas mennään. Ohitustie selättää Porto-Vecchion ja sen päiväruuhkat, sitten päästään lopulta lähemmäksi Figaria. Figari on pahainen pikkukylä, mutta sen liepeillä on kansainvälinen lentokenttä, joka lähinnä palvelee Bonifacion turistiliikennettä ja samalla koko eteläistä Korsikaa. Ollaanhan nyt eteläkärjessä, hyvin lähellä Sardiniaa. Kenttähän ei ole suuri, mutta tärkeä silti. Mutta nyt mentiin ajassa eteenpäin. 

Susivuorten seuraava majapaikka on piskuisella ruutukaava-alueella, rinteessä ja laitumen vieressä. Figarin jonkinlainen päätie menee ylempänä, se ei ole suuri, mutta siellä ajetaan kovaa. Kaksikon majapaikka on yhden talon pääty, johon on pistetty erillinen kaksitasoinen huusholli. Susivuorilla on pieni piha, oma ovi ja parvikerroksessa sänkyalue. Figarin kuuluisa lentokenttä näkyy pääsuunnassa olohuoneesta eli länteen, eikä muuta juurikaan näy, sillä pääikkunan lisäksi on liukuovi portaille ja puutarha lentokentän suunnassa. Lentokentältä ei kuitenkaan kuulu mitään. Siellä on muutama lento päivässä, mutta kausi on ohi ja pääpaino on jokusella kotimaanlennolla. 

Susivuoret leiriytyvät, toiminta on puoliksi pirteää, puoliksi väsynyttä. Kaikenlaista näpertelyä ja touhuamista majoittumisessa on loputtoman paljon, mutta niistä ei kerro tai kirjoita kukaan. 

Yö pimenee. Täällä on hyvä mahdollisuus tähtitaivaaseen, ollaan maaseudulla.

4.1 Lähtö majapaikasta ja Aléria

 Susivuoret heräävät klo 09 mutta Vilho lähempänä kello10:tä vasta oikeasti. Loput pakkaamiset ja sitten roudaamista. Portaikossa on siivooja, Vilho tervehtii, muttei pysty syvempään jutteluun rouvan kanssa. Sää on ihan hyvä, tavarat siirtyvät autoon mukavasti. On jotenkin aina painavaa pistää ovi kiinni ja luopua jostain paikasta. Vilho yleensä miettii, että mitä on unohtunut matkasta, onko jotain jäänyt seinälle tai naulakkoon vahingossa? Mutta lieneekö niin, että matkasta jää aina pala elämää ja ovatkohan ne kulkijan vanhetessa poistuvia etappeja sen sijaan, että ne nuoruudessa olivat saavutettuja, loputtomia  virstanpylväitä?

Realiteetit vievät taas ajatuksen ikuisille pikiteille. Se mitä on mukana, on mukana, se mitä muistetaan, muistetaan. Mutta onhan näitä majapaikkoja ollut paljon, sen verran että tämä oli tänä vuonna kahdeksas.  Vilhon pitää oikein miettiä: Granada, Ronda, Jérez, Bénalgabon – sitten Tallinna ja sen jälkeen Itävallassa kaksi majapaikkaa. Näin tämä oli kahdeksas ja matkan pää on toivottavasti tänään se yhdeksäs. Tänä vuonna ei ole ollut työmatkoja tai tuurireissuja, laskettavaksi jää enää neljä telttapaikkaa noiden lisäksi.

Aléria. Susivuoret menevät lopulta lippukassan kautta museorakennukseen ja siellä on yhdessä ja puolessa tasossa hieman ruukkuja ja tavaraa näytillä. Itse asiassa vähän, mutta ihan kovatasoista  –  nyt puhutaan antiikin ja esihistorian löydöistä ja materiaaleista. Neljän euron lippu johtaa sitten raunioalueelle, jonka kaltaisia Susivuoret ovat kiertäneet ainakin sata. Täällä on tutut rakennusten pohjat, mutta ei oikeastaan muuta. Vilho katselee karttaluonnosta ja puolet kaupungista on maajussin peltojen alla, joko kadonneena tai muuten kaivamatta. Tarkalleen ottaen täällä on vain antiikin kaupungin monumentaalikeskusta, eikä juurikaan asuinrakennuksia, vaan vain forumin ympäristö.

Museossa on paljon melua alueen etruskitaustasta, mutta aineisto lienee hautalöydöistä ja ne haudat ovat tuolla jossain merkitsemättä ja saavuttamattomissa. Tuleepa mieleen sekin, että täällä maanomistuksen suhteen taitaa olla vaikeaa ja museon suhteellisen hienojenkin tavaraoiden paikat tuskin ovat nähtävissä tai edes tässä lähellä.

Alueelta poistuttaessa Vilho kuitenkin poimii parkkipaikan läheltä klementtiinin ja saa elämänpisteen. Vieressä on myös tuo merkillinen hapanpäärynä,jota ei sen tarkemmin tunneta. Sellaiseenkin Vilho ylettyy. Ensimmäinen klementtiini tulee poimittua mukanaan pätkä oksaa, aivan kuten se täällä tulee tehdäkin.

3.1 Retki sisämaahan pohjoisesta Corsoliin, Corteen ja Alérian kautta takaisin

 Jotain kovin tuttua on Vilhon askelissa tasaisesti nousevalla, savisella ja kostealla metsäpolulla. Metsä on sateen jälkeen vehreää, melkein trooppista mutta outojen puiden täyttämää. Osa rungoista on yli satavuotiaita. Maassa on lampaanpaskaa ja eilisen sateen jälkiä. Täällä luonto on hämmentävän vihreää ja elinvoimaista, läpipääsemätöntä. Ollaan syvällä Korsikan sisämaassa, etsimässä kadonneita menhir-kiviä. Susivuoret ovat seikkaileet kiemurtelevia, pieniä teitä muutaman hajanaisen Site Archéologique -kyltin perässä. Auto on kolmen auton levyisellä levikkeellä, soralla sateisen asvaltin vieressä tien mutkassa. Myöhemminkin on kylttejä mutta eksyminen ja päämäärättömyys tulee tällä maajussin metsäpolulla mieleen. 

Paikka on Corsolissa. Täällä on Santa Marian mukaan nimetty kappeli ja hiidenkivi eli menhir. Ollaan aika lailla korvessa ja vähän myös profiilissa.

Tien takana on kuitenkin kappelin raunio ja yksi ns. hiidenkivi. Näitä on etenkin saaren eteläosissa runsaasti. Täällä on luostarimaisia raunioita, jotka luonto on ottanut haltuunsa ja sitten hiidenkivi niiden edessä kasvopiirteineen.  Tuollainen hiidenkivi on kuin kivestä tehty jäätelöpuikko. Emme tiedä oikein mitään näistä esihistoriallista monumenteistä, joita on täällä varmaan saari täynnä; siitä Susivuoret muuten puhuvatkin kävellessään hiljaisessa korvessa. Täällä on koko ajan korkeuseroja, maasto on ihmiselle kulkematonta. Annikki ja Vilho käyvät vielä yhdellä "siirtolohkareella" jonka merkitystä he eivät tunne. Eestissä nämä ovat merkittäviä uhrikiviä. Mutta kuten aloitettiin: Jotain tuttua on tässä koko korpivaelluksessa.

Myöhemmin sataa ja Susivuoret syövät eväitä autossa. Hetkeä aiemmin paikan ohi on mennyt 67 lampaan lauma yhden maajussin ja kahden lammaskoiran ajamana. Paimen tulee maastoautolla ja puree savuketta. Vilho tervehtii italiaksi, mutta vaikka kohdataan, ei jutella. Sanotaan vielä sekin, että Korsikan kieli on italiaa, mutta yleensä sanat päättyvät u-kirjaimeen. Kaiken korsikan Vilho pystyy lukemaan ja ymmärtämään.

Salaatit ja energiajuoma ovat peräisin kaupasta jostain kiertomatkan varrelta. Vilhoa väsyttää, mutta näillä teillä ei ole mitään varaa olla tarkkaamaton. 

Seikkailulta palataan päätielle ja kohti Cortea. Sisämaan yliopistokaupunki on vain etappi tällä matkalla, mutta Susivuoret kuitenkin pyörähtävät kaupungin kapeilla kaduilla autollaan. 

Rengasmatka lähestyy Alériaa ja nyt alkaa olla hedelmä-, vihannes- ja viiniviljelyksiä. Toki Vilho miettii ääneen sitä, että eihän se yllätä, että monet viinitarhat ovat juuri täällä, antiikin asutuksen tuntumassa. Aléria on siis roomalaisen asutuksen pääpaikka.

Ajomatka kaartaa Alériasta takaisin kohti pohjoista ja kotia. Tässä on kuitenkin nähty kaikenlaista ja saatu sitä kuuluisaa kokonaiskuvaa saaresta, vaikka Vilholta auto vie paljon huomiota. 

Illalla pakataan, sillä nyt on maanantai ja pian kolmas yö tässä paikassa on alkamassa ja taas mennään eteenpäin. Susivuoret syövät (ja juovat) varastojaan tyhjiksi ja pistävät kuuluisia pillejä vähitellen pussiin.

2.1 Sunnuntaina kaupassa, lepoa

 Susivuoret käyvät läheisessä kaupassa, joka on sunnuntaisin muutaman tunnin auki. Muilta osin ei tehdä juuri mitään.

Lounaaksi syödään valmispizzaa huoneiston pikku-uunista ja Vilho ottaa myös pitkät päiväunet. Illalla piirretään ja tehdään vesivärejä. Jossain vaiheessa valoisalla käydään lähirannassa kääntymässä. Säähän on vielä vähän epävakaa, mutta pohjimmiltaan oikein mainio. Niin kuuma ei kuitenkaan ole, että uimaan tekisi mieli. 

Vilho ehtii juoda parvekkeella ranskalaisen luostarioluen. Täällä tuollaisen saa alle kahden euron. Juuri nuo juomat ovat Suomessa kamalissa hinnoissa. Ranskahan on olutmaa ja hyllyissä on houkuttelevasti myös belgialaisia juomia edullisesti, eikä Vilho varmasti niitä vältä kokonaan. Paikallinen Pietra-kastanjaolutkin on nyt jääkaapissa odottamassa.

Illalla juodaan kaupan perus-shamppanjaa. Katkarapuja, ranskalaisia perunoita on ruuaksi.

1.2 Korsika sateessa ja Vilhon vähemmän sähköinen auto

 Vilhon kuvaamiset Alpeilla ja suurilla järvillä menevät mönkään. Kaikkialla on pilveä, aivan loputtomasti sumua ja rannatonta usvaa. Mitään Hessenin maaseudun jälkeen ei enää näy ja lopulta Välimerelläkin vain vähän. Aurinko alkaa laskea. Sitä paitsi Vilho istuu siiven kohdalla, eikä se auta yhtään kuvaamista, vaikka varsinainen exit-paikka onkin edessä. 

Eteläisen Euroopan sadealue sivaltaa vielä Korsikaa ja koko Vilhon rakastamaa Rooman valtakuntaa.

1757 kone on maassa Bastiassa ja koneesta päästään pian. Täälläkin kävellään vain terminaaliin, sillä matka on lyhyt. Edessä on passintarkastus - jonkinlainen. Rajavartijat katsovat, että kaikilla on henkilötodistus tai passi, tiedä häntä, katsotaanko värillisiä enemmän, heitä ei kuitenkaan ole tulossa tässä kyydissä mainittavasti. 

Vilho höntyilee saapumisaulassa, joka on pieni ja sisältää siis koko lentoaseman toiminnat. Höntyilyn syy on ensiksi se, että Sixtin konttoria ei näy sisällä. Vilho kysyy asiaa puoliksi ranskaksi ja englanniksi infosta, mutta näkee samalla Sixtin värit ulkona. Siellä se on, vastaus infosta on ystävällinen ja täsmällinen. Niinpä poikkeuksellisesti käy niin, että Vilho juoksee sateeseen vuokraamolle ja ottaa auton vastaan, palaa sitten takaisin hihnalle, jossa Annikki on jo saanut laukut. Kaikkeen menee vain pieni aika, mutta homma käy helposti. Vuokraamossa Vilholle puhutaan hänen oman ranskankielisen tervehdyksensä jälkeen ranskaa, Vilho pyytää ranskaksi ystävällisesti puhumaan englantia, mutta kaikkiaan ystävällinen tyttö ei puhu juuri mitään, vaan tekee mitä pitää ja homma käy 5 minuutissa. 

Myöhemmin, Vilho ottaa auton käyttöön eli kuvaa sen eri suunnista ja sisältä. Tämä on joku hybrid-Peugeot, olisikohan nykyinen 208. Väristä ei ole tietoa, tumma lienee. Ulkona on pimeää ja sataa, eikä Vilholla ole aikaa tuollaisille yksityiskohdille. Pitää vain dokumentoida valokuvaten ja pistää säädöt kuntoon. Sitten kun kaikki on kyydissä, vihko ovilokerossa ja peilit kohdillaan, on aika mustan maantien. 

Näinpä kävi taas, että täysin varma sähköauto muuttui isommaksi hybridiksi. Vilhoa ei kiinnosta tippaakaan, autohan on ilmeisen uusi ja Viissatasta suurempi. Ehkä laukut menevät molemmat taakse, kunhan laittaa. Nyt surffataan kohti parin kilometrin päässä olevaa suurempaa kauppaa. 

Vilho ajaa väärää tietä, mutta oikeaan suuntaan. Seikkailusta huolimatta kaupalle päästään. Korsikan alkava yö on täysin pimeä, tie on musta ja vuoret synkkinä hahmoina lännessä. Osittain vuoret auttavat Vilhoa tajuamaan, että suunta on oikea, joten isommalla tiellä on helppo kääntyä oikeaan suuntaan. Pian suuri Carrefour-kauppakeskus löytyykin. Kello on vain 1906, joten aikaa ostoksille on. Vilho on tyytyväinen, vaikka onkin pimeää ja sateista. Nyt saadaan evästä, eikä loppumatka ole suuremmin ongelmallinen. Totta puhuen, parasta illassa on se, että sopusointu Annikin kanssa on säilynyt, koska Vilho on kertonut tarkkaan sen, minkälaista rauhaa hän tarvitsee auton kanssa. Arkinen rakkaus tarvitsee vain miehen joka osaa puhua, puhua hyvin.

Kaupasta lähdettyä on täysin pimeää, oikeammin on todella mustaa. Sataa sen verran, että pyyhkimet on pidettävä koko ajan töissä. Vilho ajaa hitaasti, mutta Korsikan tämä päätie on kuin silkkiä. Autokin on uusi, eikä Vilholla on pienintäkään hallintaongelmaa. Liian moni "mukavuustoiminto" on kuitenkin siirtynyt diginäytölle, eikä siinä ole mitään järkeä. Aikanaan, Vilho vaihtaa kielen englanniksi, mutta sama typeryys jatkuu mm. puhaltimien ohjailussa. Annikki auttaa, ja on tällä kertaa oikeassa. Valot autojen häikäisevät kirpeästi. Silti on erikoista, että Vilho on vahvuusalueellaan. 

Aikoinaan, nuorena, Vilho ajatteli vahvuuden kumpuavan kokemuksesta ja tehdyistä urotöistä. Nykyään Vilho on sitä mieltä, että vahvuus on jonkinlainen sekoitus, jossa on 45 % kokemusta, 45 % viimeisen puolen tunnin menestystä ja loput jonkinlaista uskoa tai kuvitelmaa. 

Auto on tosiaan Peugeotin hybrid, selvästi aiottua isompi. Automaatti. Soiva peli. Ei häiritse valtavasti ja toimii. 

Matkaa on vain pari-kolmekymmentä kilometriä. Vilho selvittää navigoinnin, portin ja parkkipaikan. Sitten asunnon ovi löytyy ja koodi avainlukkoon.  Pohjimmiltaan Vilhon agenda on saada rakas Annikki asunnolle sujuvasti. Nyt ollaan maalissa. Nykyään ei keskustella tavaroista, sillä nopsajalkainen Vilho hoitaa ne liki kaikki. Jossain parkkipaikan ja pikatien takana on metsikkö, paljon märkiä havuj, lehtiä ja sitten pieni ranta, ikuinen meri. 

Vilho kantaa kaiken lopun asuntoon ja on valmis. Ulkona tuuli puhuu, mutta sisällä on tilaa.

1.1 Frankfurtin kautta Korsikalle

 Lentoasemalle lähdetään vasta kymmenen jälkeen aamulla, ei siis mikään kiireinen aamustartti kyseessä.

Vilho menee itse asiassa edellisellä junalla, sillä hän kävelee asemalle, Annikki tulee saman matkan bussilla omia aikojaan.
Vilho ehtiikin päästä lentoasemalle, pistää matkalaukkunsa jo baggage drop -hihnalle ja odottelee sitten Annikkia. Molemmat selviävät pian laukkuhommasta. Nyt ollaan Helsinki-Vantaan suuren salin vasemmalla reunalla, sillä täällä on Luftwaffen ja SAS:in hihna, samoin heidän pienet automaattinsa, joista puskee vain pelkkä matkalaukkulappu ja sekin tuotos tulee suurempia juttelematta. Kone ei edes tarjoa paperista matkalippua. (Eikä siis kysele pommeista tai kielletyistä aineista tai muutakaan kaikenlaista kuitattavaa, mitä Finnairin sinivalkoinen tolppa vaatii).

Turvatarkastus hoituu muutamassa hassussa minuutissa. Se on pikkuinen yllätys, sillä nyt on toinen syyslomaviikko. Perheitä ja muita amatöörejä onkin kentällä, mutta mistään ruuhkasta ei ole puhettakaan sillä turvaankin pääsee sen kun kävelee. Homma käy muutenkin hyvin helposti ja nopsasti. Vilho katselee muualle kun reppu odottelee hyväksyttyjen ja hylättyjen laatikoiden risteyksessä, mutta sieltähän se paketti tulee pikaisesti kuitattuna.

Leiriytyminen tapahtuu lähelle turvatarkastusta, sillä portti 28 on hollilla ja tässä on WC, vedenottopiste ja WHSmithin kahvilakioskikin.

Susivuoret syövät sitten eväitä ja vesipulloja täytetään. Kiirettä ei ole. Annikki hakee leivonnaisen ja kahvin kioskista ja saa hyvää palvelua. Paikassa on hyvä tarjous.

Lopulta lähtö on portilta 28 ja tämäkin sujuu hyvin.

Lufthansakaan ei tarjoa enää ruokaa näillä lennoilla, mutta 0,33-vesipullot saadaan ystävällisesti. Lento on Frankfurtiin ja kyydissä on monia, jotka ovat jatkamassa eteenpäin Hessenistä. Syyslomaperheitäkin on teineineen, mutta meno on melko rauhallista. Nuorison on toki pakko räplätä kaikkea, mm. penkkejään ja niiden pöytiä jatkuvasti, joten Vilhonkin takana on ns. koko ajan toimintaa. Tosin laskeutumisen aikana takana oleva teinityttö ja Vilho ovat yhtä innoissaan näkymistä, kun taas muuta konetta eivät pellot ja pallokentät samalla tavalla hetkauta.

Hessenin yllä on isoja pumpulipilviä, mutta tummempaakin taivasta on alempana. Pellot ovat vielä vihreitä, mutta keltainen se täälläkin tulee puihin. Lento on helppo ja suhteellisen nopea. Vilho syö kaikki eväsleipänsä matkalla, koska maittaa. On sen verran opittu, ettei eväitä kannata säästää ja vettäkin on nyt riittävästi.

***
Frankfurtissa on vipinää ja A-siivessä on jatkuvasti oikeastaan ruuhkaista. Kapea, putkimainen siipi kätkee sisäänsä pieniä kauppoja, mutta myös useita leipää myyviä kahviloita - täällä sämpylät ovat vaan aika arvokkaita, helposti 7-9 euroa. Täällä on tuttuja "makkaravaunuja" eli pieniä käytävän keskellä olevia kojuja, jotka ovat kärrymäisiä. Näistä  yhdestä saa prezeleitä, toisesta Frankfurter-makkaraa ja jostain kolmannesta vielä pizzapalan oloisia paistoksia tai piirakoita. Susivuorten siirtymä portille A14 on helppo, sillä saapuminen tapahtui kohdalle A23.

Lopulta Vilho juo Dallmayr-automaatista cappuccinon hintaan 2,95 €. On myöhäistä capparille, mutta tämä onkin ainoa lounas tänään ja maitoa saa olla mukana, jos Annikkikin haluaa maistaa. Juoma on käsittämättömän hyvä, niin itse kahvi kuin maitokin ja onhan tuossa näköjään oikeita papujakin. Tämä pitääkin pistää muistiin, tuumaa Vilho. Onhan se kai jonkinlainen takuu sekin, että kenttähenkilökunta itsekin ottaa samasta koneesta sumppia. Kentällä jaetaan muuten vielä paperilehtiä ilmaiseksi, joten Annikki ottaa Das Bildtin ja Vilho FT:n viikonloppunumeron.

Kone on tullut Oslosta ja rengas pitää vaihtaa, tästä ei kuitenkaan tule kummoista katkoa. Neljän jälkeen ollaan uudessa koneessa, molemmat päivän kyydit lienevät ihan samanlaisia perusmalleja koneesta A320.

Taas päästään ilmaan. Reitti on hienosti Alppien yli ja suurille Italian järville, mutta kaikki on pilvessä! Sää on ollut Etelä-Euroopassa rankkasateista ja tuon huonon kelin hännät ovat vielä päällä. Vilholta jää mestarivalokuvat ja -videot ottamatta, sellainen hernerokkasumu on korkeudessa. 

Koneessa Vilho tajuaa sen, että kotimaiset syyslomalaiset ovat nyt jääneet taakse ja seurakunta lienee etupäässä saksalaista ja vähän sitten sieltä ja täältä. Näin muuten kiinnostavasti matkalla usein käy: Ensin suomalaista, sitten välietapin kulttuuria ja vielä lentoyhtiön tuomat piirteet ja sitten liukuminen uuteen eli paikalliskulttuuriin. Vastassa on saksalaisvuokraamo, joten nähtäväjäksi jää, miten germaaninen kokemus se on. Vuokraaminen onkin ainoa asia joka Vilhoa enemmän jännittää, sillä välillä nämä ovat kiusallisia tilanteita, kun jotain yritetään myydä, kun kaikki haluttu on jo oikeasti ostettu. Mutta katsotaan nyt. Ehkä Susivuoret saavat auton ja ehtivät kauppaankin vielä. Pieni iltapala juomineen olisi oikein mukava juttu, puhumattakaan asunnolle pääsemisestä, mutta tuon viimeisen Vilho uskoo onnistuvan, jos kaksi edeltävää rastia menee hyvin. Kunhan salkutkin saapuvat tänne kaukaiseen Ranskaan. Nyt laskeudutaan, ulkona on melkein jo pimeää.

0.1 Puuhaillen ja pohtien kohti kesälomaa

 Syksyn pimeys alkaa olla iltaisin sekä tuttua että hallitsevaa. Vilholla kuitenkin riittää puuhaa, sillä lomamatka alkaa lauantaina ja se tarkoittaa sitten sitä, että arkipäivät Susivuori viettää valmisteluiden parissa.

Marathonista pitäisi palautua ja pakata, sitten on tuttu siivousurakka ennen reissua. Suomessa eletään syyslomaviikkoa etelässä, mutta silti töissä tapahtuu tasaisesti kaikenlaista.

Loman alkaessa Vilho on ihan puhki puuhastelusta ja kaikesta jatkuvasta askartelusta. Mutta valmista syntyy joka rintamalla, mikään ei vaan tunnu riittävän. Mutta minkäs sille mahtaa, kun on tottunut saamaan asiat reilaan ennen lähtöä, niin reilaanhan ne pitää saada. Vanheneminen on tottumista tuollaisiin omiin piirteisiin ja sitten sitä, että sekaan sirotellaan edes pikkuisen kohtuullisuutta.

Parin päivän siivousurakoinnin jälkeen Vilhon kädet ovat kuivat – ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Loman odottelussa on toki muutakin kuin käsien kuivumista. Merkillisesti kotimaan kuviot voivat nekin kyllästyttää ja nykyään kasvavassa määrin lehtien kirjoittelu, typerä otsikointi ja toistuvat, joutavat uutisaiheet. Reissaaminenhan on irtiottoa ja sitä todella tarvitaan. 

Vilhoa kismittää nyt myös vanha kuoma, matkalaukku. Eihän kassissa mitään vikaa ole, mutta aina sinne kertyy kilokaupalla tavaraa. Maallinen omaisuus muistuttaa aina paradoksaalisesti vapauden rajoista, sillä mitä kevyempi kalusto, sitä kulkevampi mieli. Hulluahan tässä kaikessa on se, että perinteisesti omaisuudella on ajateltu olevan se maaginen kyky, mikä on tarjonnut ihmiselle taloudellisesti "vapauden". Mutta ainakaan lähtökohtaisesti tavara ei tunnu olevan mikään vapauden takuutuote, päinvastoin. Mutta kyllähän kalustoa aina tarvitaan, se lienee selvä.  

Perjantaiyönä Vilho juo ykkösoluensa loppuun ja pistää niitä kuuluisia pillejä pussiin. Sellaiset 26 päivää muun puuhan ohessa ovat Susivuoret pysyneet poissa viinihyllystä ja Vilhokin vain tyytynyt toisinaan mainittuun I-oluseen. Sekin on ollut sopivaa irtiottoa ja etäisyyttä, vaikkakin punaviinin kanssa Vilholla onkin jo odotusta jälleennäkemiseen.  

Mutta kaikesta huolimatta tai mahdollisesti juuri siitä johtuen Susivuoret lähtevät kesälomalle. Pimeää ja tuulista Suomea katsoessaan Vilho toivoo samalla, että loma iskisi pitkään talvikauteen kiilaa – kauteen, joka kysyy kyllä kestämistä pohjoisen asukkailta.  

14. Tiistaitouhuja eli lepoa ja pakkausta

 Vilho yrittää nukkua pitkään. Annikki seikkailee Murnauhun Saksassa ja tekee pitkää päivää, mutta Vilho lepää ja pakkaa varusteitaan.  

Vilho tekee kävelylenkin ulkona, kuten jokaisena ns. tasamaanpäivänä. Sama seikkailu vie kauppaan. Pikkuisen muonaa ja iltaelämään skumppaa. Onpa Vilhon ostoskorissa Sparista myös shamppanjaa. 

Vaikka elämä monelta osin täällä on kallista, on isossa kuvassa matkaan liittynyt monta "säästöäkin". Ensinnäkin auton puuttuminen kalustosta pienentää kassaa hyvinkin 500-600 euroa ja nykyinen asunto saatiin puoleen hintaan varausongelmien takia (vuokraajan puolella). Nyt parempiin kuohujuomiin on varaakin näiltä osin, eikä shamppanjaakaan ole matkalla juotu niin paljon kun on uhottu. Ei sekään kyllä harmita, sillä kuumat vuoristopäivät ovat olleet ehkä toisenlaisten juomien päiviä - suurimmat janot on kuitattu hyvällä oluella.

Lopulta Annikki saapuu päiväretkeltään ja pakkaa hänkin. Telkkarissa on vielä maaotteluita ja tarjoilua riittää. 

Seefeldin seikkailu alkaa olla lopussa onnistuneesti. Susivuoret palaavat keskiviikkona Flixbussilla Müncheniin ja lentokentälle, eikä paluussa ole mitään kummempaa. 

Torstaina Vilho onkin jo töissä. Kesäloman vuoristo-osuus on nyt takana.

13. Maanantai ja Telfs

Telfs on näillä nurkilla se "no bullshit -kaupunki". Telfs on aivan muuta kuin turismin läpisyömä Seefeld. Telfsissä on vahva maahanmuuttajapopulaatio, tavallisia ihmisiä, kerrostaloja ja selvästi myös teollisuutta ja yrittämistä. On täälläkin kivaa kävelykatua ja vanhoja taloja, mutta pääpaino on elämällä ja nykyhetkellä.

Susivuoret käyvät Lidlissä ja Hoferissa (Aldi on siis Itävallassa aina Hofer). Tehdään tuliaisostoksia ja hankitaan ne ruuat, joita vielä aiotaan syödä. Toki tunnelma on haikea, mutta se kuuluu asiaan. 

Susivuorten ruokapaikan hakeminen kilpistyy siihen, että täälläkin on iltapäivällä siestaa ja aika hiljaista. Lopulta ostetaan hyvät sämpylät kahvilasta ja syödään ne pysäkillä. 

Pitää mainita, että Telfs on ainakin 300 metriä alempana kuin Seefeld ja bussimatka sinne on yhdenlaista linnanmäkeä. Upeat maisemat on tuollakin arkisella bussireissulla, jonka kunta tarjoaa matkailijalle ilmaiseksi. Telfsiä rajaa toiselta puolelta Vilholle tuttu Hohe munde aivan julmetun massiivisena, toisella puolella jokea (Inn) ja kaupunkia on samankorkuista ja vielä suurempaakin massiivia. Mutta itse kaupunki on autuaasti tasaisella jokilaaksoalueella. 

Telfs on Marktgemeinde eli lontooksi "market town". Tämä kauppakaupunkia tarkoittava termi ei tarkoita mitään kauppalaa, vaan on tämän kulttuurialueen termistöä ja kertoo alueen kauppahistoriasta. Ruotsin historiassahan meillä on vaikkapa termi "tapulikaupunki", joka kertoi, että paikka sai käydä ulkomaankauppaa. 

Kauppaa siis käydään edelleen ja kauppojen takia Susivuoretkin tuonne kulkevat. Historiaa/menneisyyttä löytyy alueella hyvinkin pronssikaudelta asti ja kaupunkielämää keskiajalta.

Telfsin-reissun päätteeksi Susivuoret ottavat Seefeldin asema-alueen legendaarisesta Hawaii-pizzeriasta mukaansa tonno-pizzan hintaan 11 euroa. Pizzapaikan väki on yhtä maahanmuuttajataustaista kuin Suomessakin ja ruoka hyvää. Sitä paitsi annos on suhteettoman edullinen tässä kalliissa kaupungissa. 

Ilta touhutaan kotona ja tutkitaan juomia ja loppuja eväitä. Sateitakin tulee, mutta Susivuoret ovat olleet niiden väistämisessä onnekkaita.

12. Sunnuntai Seefeldissä

 Sunnuntaina Annikki lähtee kävelylle Scharnitziin, josta Vilhon retket ovat pari viime kertaa startanneet. Nyt alkaa olla sateista ja sateen riski on koko ajan läsnä.

Vilhon aamu on hidas. Hän käy nytkin Mpreis-kaupassa hakemassa pari jugurttia, olutta, punaviiniä ja edullista proseccoa. 

Asunnolla aikanaan Vilho katselee vain pilviverhon vaihtelua kolmella upealla vuoriryhmällä. Hän laittaa lounaaksi keitot (gulassi ja papukeitto purkeista) ja nämä edulliset säilyketölkitö ovat Itävallassa todella hyviä ja kastike/liemi on sakeaa. Halpa papukeitto pesee halvan gulassin selvästi. Päälounaaksi on loput pastat ja uusi kastike. Taas tyhjenevät ruokavarannot ja se on hyvä juttu.

Maaottelut jatkuvat, joten iltaohjelma on selvää pimeän tultua. Jalat tuntuvat aika rasittuneilta, eikä Vilhon ole pakko lähteä minnekään.

11. Epäusko ja Gloria: Ahrn

 Vaikkakin valmistaunut Vilho on kyseessä, niin silti sankarimme on hämmästynyt siitä, että herää ennen kahdeksaan. Vuoristossa Vilho on harvoin levänneen oloinen, vaikkakin melkein koko ajan latautunut. Mutta nyt kaikki menee aamulla helposti ja kahvien ja aamiaisen jälkeen aikaa on pyöriä olohuoneessa. 

Jonkinlainen uskottavuus on Vilhon askeleessa, kun hän kulkee Seefeldin todellisen sydämen eli EuroSparin ohi. On lauantain, ja alueella on kausimarkkinat. Väkeä on paljon, määrättömän paljon, ja yllätykseksi nuorempi väki tervehtii Vilhoa rinkkoineen. Ei täällä maalikylässä normaalisti tehdä niin, mutta tulokkaita on paljon ja harmaa, parrakas ja rinkkainen Vilho voi muistuttaa jonkinlaista uskottavaa vuorimiestä kylän tuoreille ja innokkaille tulokkaille.

Pienen junamatkan jälkeen Vilhoa vituttaa Scharnitzissa. Latominen menee alusta pieleen, sillä Vilho päätyy kulttuuriraunioille....

Porta Claudia on tämän solan sotilaallisesti sulkenut portti reilun 400 vuoden takaa. Puhelimen reitti ohjaa tämän portin korkeammalla oleville linnoitusraunioille ja paikalliselle vuorikappelille. Eihän siinä mitään, mutta täältä ei vaan pääse järkevästi eteenpäin, vaan on pakko laskeutua huonoja polkuja pitkin ja melkein aloittaa alusta. Vilho laskee, että 37 minuuttia meni tavalla tai toisella pieleen alussa ja matkaa on.

Jollain tavalla kaikki on epätodellista. "Haikki" vuorelle on aivan muuta kuin karttatiedostelusta tuli mieleen, sillä täällä päästään metsään ja hyville poluille.. Satumetsässä mikään ei kestä ja vattupuskia muistuttavien pensaikkoijen läpi Vilho pääsee parempaan maastoon. 

On merkillistä, miten unissa ja unelmissakin maasto aina nousee, eikä huippua näy. Miksi sitä ei näy nytkään, missä se on? Aikanaan se nousee esille tai ainakin korkeampaa kiveä. Jossain vaiheessa Vilho toteaa, miten vähempikin riittää, onhan täällä maisemia. Mikä malja on sellainen, joka on pakko juoda loppuun asti? Näkeehän sen maailman tästäkin.

Hukattuaan reitin ja ajatuksensa,  Vilho on pian taas vahvoillaan ja kulkee kohti huippua. Yksinäisyys täällä polulla on läsnä, mutta mitä me olisimme ilman metsää ja kiviä. Tuleeko meistä kiveä vai ruohoa? Tuleeko metsää vai vain taivasta, lentäviä korppeja, kenties alppinaakkoja.

Vilho latoo ylöspäin, mutta varoo astumasta muurhaisten päälle. Anna minulle malja, mikä tahansa malja, sillä minun on jano ja olen hukassa. 

Vilho pitää kyllä parikin taukoa, ensin metsässä ja sitten murtomaastossa. Väkeä alkaa vähitellen näkyä, ensimmäinen tunti meni täysin hiljaisuudessa, mutta vähitellen ylempänä väkeä ilmestyy huipulta jo palaamassa.

Kaksitonninen ja täältä näkyy kotiin Seefeldiin. Mutta jatketaan kivelle eikä pidetä taukoa. Satula jossa on vihreää ja mäntyjä on houkutteleva, mutta tästä on vain parisataa kärkeen. Loppu on puolittaista nelivetoa tai täyttä nelivetoa.

Ahrnspitzen "suurempi" huippu taitaa olla 2196 metriä ja siten joka tapauksessa pari hassua metriä 2200:n alle. 

Huipulta näkee oikeastaan kaikki kahden viime reissun huiput. Täältä näkee hienosti myös vanhaan tuttuun Heppalaaksoon ja tietysti edelliselle huipulle ja koko Karwendeliin, ja lisäksi pitkälle Saksaan, kohti Baijerin tasaisempia maita. Se "pienempi" huippu eli Ahrnin samankorkuinen terävä hammas, näkyy täältä itse asiassa kaikkein tylyimpänä. se on tämän rosoisen kruunuharjanteen käymätön paikka kyllä Vilholle.

Huipun valokuvien ja videoiden jälkeen Vilho lähtee reilusti alemmaksi pitämään taukoa. Tällä kertaa huippu on niin pieni ja häikäisevä, että siellä on turhan yrittää syödä. Reissusta tulikin hieno, eikä vähiten sen takia, että reitti kiersi mukavasti pohjoisen puolella varjossa ja metsän suojassa tänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä.

Reissu alas on raskas, mutta ei mikää paha. Kerran menee täälläkin Vilho harhaan ja aikanaan tavoittaa huipulla olleen nuoren tytön metsäpolulla. Metsäpolulta kun aikanaan pääsee hiekkapolulle, Vilho lisää vauhtia ehtiäkseen varmasti junaan 1744. Hetken mennään puoliksi juosten mutta lopulta Viltsu on hyvinkin ajoissa. Tässä kylässä pitää kuitenkin varmistaa, että on radan ja joen, suurten väylien oikealla puolella - aina ei riitä se, että on "lähellä". 

Alhaalla huomaa, miten lämmin päivä on ollut. Vilho istuu suoraan kakkosraiteen laiturille maahan ja juo viimeisiä juomiaan. Kovaa on ollut homma, antoisaa. Väkeä pyörii sinänsä aika autiolla asemalla, mutta kohta ovat kaikki muutkin samalla laiturilla.

Alun perin kovasta, kuumasta ja ennen kaikkea kivisestä reissusta tulikin mukavan metsäinen ja monipuolinen. Mutta Vilho alkaa aavistella, että kun sateet tästä saapuvat, ei vuorille ole enää asiaa. Eikä huomenna jaksa millään, se on selvä. 

Vilho palaa 12 minuutin junamatkan Seefeldiin, kävelee hulisevan markkina-alueen halki. Asemalla on neljä nuorta humalassa ja bilevaatteissa, riehakkaina. Sitä täällä näkee sinänsä harvoin, että tämä oli ensimmäinen kerta. 

Kotona maistuu olut ja eilinen lihapata on tässä vaiheessa täysin ongelmaton ja herkullinen. On kivaa katsoa parvekkeelta suoraan eteenpäin: Tuolla oltiin tänään.

10. Perjantai, kotipuuhia

Sää on edelleen hyvä ja Annikki käy Telfsissä. 

Vilhon ohjelmassa on tänään vain ruuanlaittoa ja lepäämistä. Hyvä rinnepäiväkin olisi, mutta eilinen muuttopäivä vei energiaa ja rikkoi odottamistouhullaan päivärytmiä, jota ei toki paljon ollut muutenkaan.

Vilho nousee vähän läheiseen metsään, mutta painelee sitten kauppaan. Nyt haaveissa on lihapata, mutta Telfsin maalikylästä Annikki tuo lihan ja muutakin. Vilho ostelee Mpreisista muita tarvikkeita, mm. sipulia. 

Lounaaksi valmistuu nuudelia ja kaapista sille tueksi mm. salamipaistosta ja muuta höystöä. Kaappeja syödään koko ajan tyhjiksi, samalla kun aina lisääkin tarttuu.

Koska on perjantai, alkaa Alpeille valua väkeä. Moottoripyöriä tulee 2-5 porukoissa ja kaikkiaan autoja aika letkana. Kuhinaa on luvassa, kaupungilla on syysmarkkinatkin päällä. 

Illalla Vilho tekee lihapadan ja nyt on maaotteluitakin telkussa. Pelit ovat aika hyviä, sillä Nations Leaguessa maat ovat tasoistensa joukossa paljon enemmän kuin aiemmissa karsintapeleissä.  Ruuanlaitossa on omat haasteensa, kun kaapeissa ei juuri mitään ole, mutta ruokaa saadaan reilusti, vaikka Vilho käyttääkiin liikaa höystöön kurkkupurkin lientä muun puutteessa.

Sateet ovat kuitenkin pian riskinä ja tänään nähdään kuitenkin pilviä.

 

9.0 Muutto Am Kirchwaldiin

Kaikki valmiina. Susivuoret ovat pakanneet kaiken ja Annikki on pitänyt kokonaisuudesta huolen. Nyt muutetaan kylän toiselle puolelle.

Kreikan matkojen jälkeen Susivuoret ovat aina ottaneet mukaansa suomalaisia karkkeja. Susivuoret ovat barbaareja, mutta kulkevat Fazerin Parhaiden ja Mariannen kanssa. Edellisenä iltana itävaltalainen isäntä oli hämmästynyt F. Parhaista, koska täällä normaalisti mennään eikä jätetä jälkeäkään. 

Susivuorten muutto on pikkuisen takkuinen, sillä kun kello 10 poistutaan, niin seuraavassa huushollissa käy ilmi, että kello 16 päästää sisään. Kommunikaatiossa on varmaan breakdown, mutta tässä muuntuneessa buukkauksessa on välikäsiä paljon, kielinä lisäksi hollanti ja eiooo.

Susivuoret ovat aurinkoisessa säässä ulkona, aika paljon kappelin ja kaupan parkkipaikan luona. Kesä on tietysti kaunis ja ilma upea. Vilho juo lähinnä kaljaa ja protestoi järjestelyistä.  Eräänlainen jästipäivien jästipäivä. 

Aikanaan, Vilho käy kaksi kertaa kaupassa (Spar) ja Susivuoret kotiutuvat oikein mukavaan residenssiinsä.

Juomia, ruokaa, juomia.

8.0 Innsbruck

Susivuoret menevät yhdessä Innsbruckiin junalla. 

Vilho nauttii matkasta, Annikkihan on käynyt täällä useammin. Vilho ainoastaan kerran ja siitä on 20 vuotta. Vanhemmiten ihminen ei jaksa ajatella vuoden tarkkuudella, mutta rakkauden vuodet Veronassa olivat 2004-5. Silloin Annikki asui Italiassa ja tällainen pikkureissu kotoa ei ollut kummoinenkaan viikonloppukeikka. 

Paljonko vettä on mennyt Inn-joessa, miten paljon vuosia ja tuhlattuja sanoja? Olisikin helppoa jos ei olisi samanlainen kuin joen vesi, tuhansien pienten kivien sameama, harmaaksi tehty syntien virta. Ainoa mikä kasvaa vuosien saatossa on riittämättömyys; Eihän se niin ole, vaan riittämättömyyden näkeminen, tuumii Vilho. Miten sitä aina jokirannassa miettii sitä, miten epäkypsä ja eksynyt sitä on? Vesi kai tietää tiensä ja valmiit hedelmät putoavat alas. 

***

Tasamaalla Vilho ei suostu olemaan turisti ja on aika kehno puoliso. Mutta Innsbruck joka aina kaksikon puheessa on "Innsburgo" italialaisen, virheellisen tuntuisen version mukaisesti. Aurinko paistaa ja kaupunki on kaunis, sopivan kokoinen ja täällä näkee muitakin kuin eläkeläisiä. Mutta Vilhon fokus on muualla, korkealla. Olkoonkin, että se on seuraavaksi ruuassa.

Vilho ja Annnikki syövät kebab-annoksen ja pizzan varsin kohtuuhintaisessa paikassa yliopiston liepeillä, jossa keskitytään itse asiaan eli ruokaan. Annikin pizza on itse asiassa erinomainen, eikä Vilhon kebab-ranska ole hullumpi, mutta täälläpäinhän kebabliha on kanaa. Miksi se on aina Suomessa nauta-lammasjauhelihaa (hyvää sellaista )?

Kultainen katto, vanhakaupunki on nähty, aurinkoa on saatu, väkijoukkoja, ja käyty oikeassa kirjakaupassa joka myy yhä karttojakin. 

Juna vie pikaisesti kotiin, ylös Seefeldiin. On aikaa piirtää, maalata ja pakata.

7.0 Scharnitz-kiirastuli: Rotwandlsteinspitze, Brunnsteinspitze

 Vilho yllättää itsensä ja herää melko aikaisin. Aamiainen ja valmis kalusto selkään. Eihän tässä olla missään aamuvirkkujen rytmissä, mutta silti ennen yhtätoista Vilho on juna-asemalla ja matkassa kohti Saksaa ja rajakylää Scharnitzia. 

Asema, kylä, silta yli Isar-joen ja radan, sitten rinteelle. Virallisesti rajakaupungin korkeus on 964 metriä. Ollaan siis tultu melko lailla alamäkeä Seefeldistä. 

Itse asiassa polun alkuvaihessa vastaan tulee kolme nuorta ihmistä, poika, sitten kaksi tyttöä piskuisten reppujen kanssa. Vilho on varma, että nuoriso on jo käynyt huipulla kukon laulaessa ja jälleen Vilho on viimeinen. Mene ja tiedä. Suuren reppunsa kanssa Vilho nousee kauniiseen metsään ja sen viistoavaan polkuun. 

Aina katupojan suuhun tarttuu kaikenlaista, nyt Amuri-Sörnäisen katupoika puhuu jatkuvasti "latomisesta" ja "raapaisemisesta". Milloin pyynikkiläinen on "raapaisemassa" kaksitonnista tai "latomassa" polkua huipulle. Annikki on valantehnyt stadilainen ja ymmärtää kaiken, riippumatta kielenkäytön "verbaalisuudesta". Pihojen pojat aina liioittelevat kaikkea, pihojen tytöt uskovat mitä tilanteeseen sopii.

***

Mutta Vilho latoo metrejä sangen kauniissa metsässä, paikassa johon hän on jo ehtinyt kaivata Suuria puita, satumetsää, ihmistä vanhempia pyökkejä ja käpyjen kertomaa kulttuuria. Linnunlaulua ja varjoa. Tämä mainio polku nousee tasaisesti ja edessä on maisemareitti kappelille. Kappelin läheisyydessä on tietysti ryhmä germaani-eläkeläisiä, tauolla maiseman aksenttipaikassa. Vilho on vähän myöhässä parhaista jutuista mutta korvaukseksi koko ikäryhmä lähtee peesaamaan Viltsua kappelille. 

Kappelilla Vilho ottaa lippiksen päästä, katsoo kuvia ja nähtyään sisälle pitää päämaalauksesta ns. alttariseinällä. Mummot seuraavat perässä. Myöhemmin, tiellä, mammat hönkivät niskaan, eikä Vilho löydä polkua. Vanhempi väki on syytä päästä edellä. Nyt on myös pakko palata taaksepäin, sillä sitä raapaisupolkua ei löydy.

Kenties siinä on päivän teema - heikosti merkitty polku?

Vilho sahaa kappelille ja yli sen. Joutavia askelia, hukattuja tossutuksia.  Pókemon sekä suunnistus-app kertovat, että polku alkaa "tästä". Tässä ei vain ole mitään, ei kylttejä. Mutta onhan siinä marjastuspolku heinissä. Sinne Vilho lähtee ja edessä on pian kuusenoksa polkua peittämässä. Usko horjuu, mutta myöhemmin metsässä on punaisia reittimerkkejä. Vilho on vakuuttunut, että täällä ei ole kulkenut ketään Aatun kuoltua.  Polulla ei nähdäkään yhtään ihmistä seuraavina kuutena tuntina. 

Melko pian, pyökkien ja kuusitiaisten satumetsä muuttuu männiköksi. Haukat huutavat ja ylhäällä liitelee suuri petolintu. Vilho "latoo" eteenpäin, tietämättä mitä on edessä. 

Jossain vaiheessa edessä on sektori sepeliä. Se on juuri niitä valkoisia juovia, mitä näette Google mapsin kartoista. Vilho ylittää sellaisen kivet rouskuen seuraavaan metsikköön. Sitten tässä metsikössä lähdetään suoraan ylöspäin. Vilhon on joka tapauksessa kuuma ja on ollut pitkään. Vaikka pitääkin juoda, nyt pitää ottaa kepit esille ja pistää ne pituuteen 135 cm. 

Vilho nousee männikköä, joka kääntyy pian valkeaksi kiviköksi. Reitin seuraaminen on vaikeaa ja melkoisen korkealla harjanteella Vilho eksyy. Missä on seuraava Itävallan-punainen kivimerkki? Aurinko paahtaa, eikä tee mieli laskeutua. Hetken Vilho on kuutamolla, mutta sekä app että pokemon on sitä mieltä, että reitti on ylempänä, joten Vilho kiipeää louhikkoa sinne. Sitten näkyy reittimerkkejä. 

    Kuitenkin Vilhon päässä kaikki on samanlaista kuin Pyreneillä.  Hukattu reitti, eksyminen, virheet  ja niistä seurannut katastrofi. Parikin kertaa tänään Vilho miettii sitä sanontaa, että "keho" kantaa mukanaan häpeää epäonnistumisista. Siinähän kantaisi, mutta Vilho on varma epäonnistumisen tuomasta heikkoudesta päässään.

Ladotaan ylemmäksi. Valkoinen sora luistaa, rahisee Salomon-kenkien alla. Toisinaan Vilho katsoo alaspäin. Eihän tässä ole jyrkännettä, mutta alas vie tie, jos pallon päästää, loppuun asri. Ladotaan, ladotaan vain. 

Sattuu jalkoihin, mutta ei väärällä tavalla. Kantojen alla on kiviä ja maailma on kova. Onneksi naamasta valuva hiki peittää suuremmat ongelmat. Katsotaan metrejä kellosta, eikä 1500 tunnu missään. On karua lähteä jostain kilometristä ja latoa koko paska itse. Männikkö vaihtuu hetkeksi viistopolkuun, täällä on pelkkää suurikokoista sepeliä ja musiikkia on niiden asettuminen jalkojen alla. Mitäpä tuolla oikealla, jos vaikka horjahtaisi tältä tylyltä ja tylsältä polulta? Saisiko mitättömän harha-askeleen jälkeen Vilhon vanha Äiti itkeä poikaansakin vielä? 

Annetaan olla. Sepelin jälkeen on edessä jyrkkä vaihe. Kiintokiviä, maata ja juurakkoja, mutta kaikki höystettynä suurella sepelillä. Et voi kulkea kengillä sepeliä, koska pitoa ei ole profiilissa. Kuljetaan keppien varassa ja haetaan kovia kiviä. Tätä jatkuu muutamia satoja nousumetrejä. Tosinaan päästään viistopoluille. Jonkun yksittäisen mäntypensasryhmän takana Vilho kusee, mutta ei ota reppua selästä. Kun pyynikkiläinen latoo, niin silloin vittu ladotaan. Saatana.

Sepeli ja haastava kiipeäminen siinä eivät kuitenkaan ole loputtomia. Vilho pääsee pariin tonniin ja ylikin siitä hikeä virraten, sitten jo aiemmin näkynyt mökki ja maastonkohta alkavat olla lähellä. Vielä pitää kuitenkin latoa. 

Ensimmäinen mökki on kenties gsm-masto akkuineen. Sen lähellä on yksityinen kämppä, josta Vilho jaksaa ilolla huomata teljetyn paskahuussin munalukkoineen. On syytä jatkaa huipulle.

2191 metriä tällä vihreällä huipulla on Rotwandlsteinspitze. Kaikkialle näkyy hienosti, Karwendel, laaksot joissa on Mittenwald, toisaalla Seefeld ja osa Scharnitzia. Näkyy pienempiä ja suurempia huippuja. 

Sitten Amurin poika ottaa repun selästä,  istuu, pelkääkin pikkuisen. 

Onhan siinä niitä maisemiakin, mutta sitten on tuo herkkyys, huikea kauneus, suomalaisen tajuama luonnon raakuus ja istumapaikan ruoho; alppinaakat, tuuli, aurinko, pilvet, ihmisen hapuileva tarve saada kiiinni hetkestä huipulla.

Kuvia, videoita.

Vilho mietti reittivaihtoehtoja, pohtii juna-aikatauluja. 

Pitää tehdä päätöksiä. Ladotaan sama reitti alaspäin, vaikka vaikeeta oli. Kun mehut on juotu, patukka purtu ja nallekarkit navassa, mietitään onko vielä typeriä kuvia otettavina. Joku voi olla.  Sitten mennään.

***

Jyrkemmällä, vauhti on kovaa, mutta alempana itse asiassa jyrkkyyskin on pahempi ja ilma keppejä ei ole mitään mahdollisuutta kulkea. Puolitoista tuntia Vilho harkitsee joka askeleen, jota kepit tukevat. Aurinko porottaa ja koko ajan on jano. Sepeli rouskuaa, mutta usein pitää hakea kovempia kiviä. Jokainen kiinteä kivi on pieni lepo, ankkuri.

Toisinaan alhaalla näkyy vaikkapa lato, mutta se on mikroskooppinen ja alleviivaa sitä, miten matkaa on jäljellä. 

 

Muutaman kerran Vilho hakee sepelivuorelta  oikeaa reittiä, punaisia merkkejä kivierämaasta ja on epätoivoinen. Aurinko ja kello ovat armottomia. Männikössä on pahinta, kun reittivalinta on kriittinen. Vilho palaa ja hakee punaiset täplät esiin ennen kuin uskoo reittivalintaansa ja uskaltaa pudottaa alemmas.

Kun väsyttää, Vilho jatkaa. Kun janottaa, Vilho jatkaa. Kun ei enää jaksa, Vilho terävöityy ja jatkaa vain. On ladottava, on tultava alas jos on raapaissutkin. 

***

Jossain kaiken sepelin, nilkkojen sattumisen ja muutaman kiviosuman jälkeen Vilho on kappelilla. Kello on viisi, eikä eläkeläisiä näy, ei ketään muutakaan. Märkä Vilho istuu penkille ja toimii vain retkeilijän tavoin. Märkää lakkia päästä ja laseja pois. Puhelinta esille ja juna-aikataulua, sitten vettä. 

Totea realiteetit, tekstaa vaimolle. Juo (miltei) kaikki ja syö mitä pystyt. Viinaryyppy, loput karkit. Pyyhi naamasi ja ryhdistäydy. 

Toivuttu on, joten reppu selkään ja vauhtia, saatana.

Vilho ehtii jo hyvissä ajoin kello 1806-junaan Scharnitzista ja kuuma on, Kotona Vilho on jo 1823.  

Millainen keikka? 

"Ihan jees, oli raskasta, joutui kyllä tosissaan latomaan. Sitä saatana sepeliä riitti. Meni ihan ok, ehdin junaan."