Susivuoret menevät yhdessä Innsbruckiin junalla.
Vilho nauttii matkasta, Annikkihan on käynyt täällä useammin. Vilho ainoastaan kerran ja siitä on 20 vuotta. Vanhemmiten ihminen ei jaksa ajatella vuoden tarkkuudella, mutta rakkauden vuodet Veronassa olivat 2004-5. Silloin Annikki asui Italiassa ja tällainen pikkureissu kotoa ei ollut kummoinenkaan viikonloppukeikka.
Paljonko vettä on mennyt Inn-joessa, miten paljon vuosia ja tuhlattuja sanoja? Olisikin helppoa jos ei olisi samanlainen kuin joen vesi, tuhansien pienten kivien sameama, harmaaksi tehty syntien virta. Ainoa mikä kasvaa vuosien saatossa on riittämättömyys; Eihän se niin ole, vaan riittämättömyyden näkeminen, tuumii Vilho. Miten sitä aina jokirannassa miettii sitä, miten epäkypsä ja eksynyt sitä on? Vesi kai tietää tiensä ja valmiit hedelmät putoavat alas.
***
Tasamaalla Vilho ei suostu olemaan turisti ja on aika kehno puoliso. Mutta Innsbruck joka aina kaksikon puheessa on "Innsburgo" italialaisen, virheellisen tuntuisen version mukaisesti. Aurinko paistaa ja kaupunki on kaunis, sopivan kokoinen ja täällä näkee muitakin kuin eläkeläisiä. Mutta Vilhon fokus on muualla, korkealla. Olkoonkin, että se on seuraavaksi ruuassa.
Vilho ja Annnikki syövät kebab-annoksen ja pizzan varsin kohtuuhintaisessa paikassa yliopiston liepeillä, jossa keskitytään itse asiaan eli ruokaan. Annikin pizza on itse asiassa erinomainen, eikä Vilhon kebab-ranska ole hullumpi, mutta täälläpäinhän kebabliha on kanaa. Miksi se on aina Suomessa nauta-lammasjauhelihaa (hyvää sellaista )?
Kultainen katto, vanhakaupunki on nähty, aurinkoa on saatu, väkijoukkoja, ja käyty oikeassa kirjakaupassa joka myy yhä karttojakin.
Juna vie pikaisesti kotiin, ylös Seefeldiin. On aikaa piirtää, maalata ja pakata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti