Suoraan länteen Sartènesta on päivän seuraava etappi. Tästä paikasta ei ole aukiolotietoja eikä paljon muutakaan. Matkaa ei tule autolla kuin muutama kilometri, mutta tämä seuraava tie on jo siinä mielessä syrjäinen, ettei siellä ole mainittavasti liikennettä. Korkealla kukkululoiden kupeessa tässäkin mennään.
Alo Bisujè on paikan nimi. Huomautetaan nyt vielä kerran se, että kaikella on täällä 2-4 nimeä, ainakin tyypillinen ranskalainen ja sitten korsikalainen nimi ja sitten eri kyltissä väännöksiä näistä. Susivuoret ajavat merkittävän esihistoriallisen linnavuorikohteen ohi, mutta eipä se ole yllätys, kun kylttejä ei ole. Vilho palailee Peugeotilla ja tällä kertaa hän löytää paikan. Ylärinteessä on jonkinlainen suljettu baarirakennus ja tienviertä koristaa teline, josta kauden päätyttyä on poistettu kyltit. Ketään ihmistä ei ole missään. Vilho pysäköi paikan ajorampille – sitä koristaa suljettu portti. Annikki kuitenkin livahtaa sisään avattuaan portin ja Vilho hieman myöhemmin perässä. Heti alkaa nousu. Baarirakennus toiminee lippukiskana, mutta tosiaan kukaan ei asu tässä eikä naapureitakaan ole. Muovista tehty ketju sulkee polkua korkeudessa 40 cm ja siinä on kyltti "suljettu". Susivuoret menevät ketjun yli ja sitten ollaan rosvoretkellä.
Luontoretkihän tämäkin reissu on, sillä polku on hyvin luonnontilainen ja kuten todettu, koko ajan noustaankivikkoon ja pensaikkoon. Tämä paikka on pronssikautinen asuinpaikka ja jäljellä on lähinnä jonkinlaisen mäkilinnan jäänteet. Susivuoret käyvät näissä paikoissa tavallaan "paikan hengen" takia, eikä tämä sisällä mitään hörhöilyä tai New Age -ajattelua. Paikka on ehkä se ainoa, mikä on säilynyt olemassa, vaikka muinaisuus on mennyt aikoja sitten. Vilho tykkää näistä alueista, koska niissä on rauhallista ja luonto on oikeastaan pääosassa. Museoissa on se, että esineistön runsaus on historian ystävälle jo melkoinen kun päästään toisen vitriinin luo. Esihistoriallisissa luontokohteissa on niin vähän jäljellä, että näissä mieli lepää ja saa toki vaellella, jos niin halutaan.
Kivilinnalta on hyvät näkymät ympäristöön. Tietysti ollaan kukkulan huipulla, suojattavalla paikalla, vaikka takana on ihan mukava laidun. Täällä on kolmen jäätelötikkukiven jäänteet, ilman mitään piirteitä. On selvää, että nopsajalkainen Vilho kiertää paikkoja Annikin edellä ja yhtä selvää on sekin, että Vilholla on kiire takaisin autolle. Tietysti omatoiminen museoalueelle dyykkaaminen on oma juttunsa, mutta auton hylkääminen sivutien kupeeseen ei sekään ole Vilhon mieleen suuresti. Oli niin tai näin, ei täällä fiilistellä pitkään muutenkaan, sillä edessä on vielä melkoisen kova kohde. Joten ei muuta kuin kipin-kapin alas, ketjun yli ja autoon ja uusille metsästysmaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti