Vilho yllättää itsensä ja herää melko aikaisin. Aamiainen ja valmis kalusto selkään. Eihän tässä olla missään aamuvirkkujen rytmissä, mutta silti ennen yhtätoista Vilho on juna-asemalla ja matkassa kohti Saksaa ja rajakylää Scharnitzia.
Asema, kylä, silta yli Isar-joen ja radan, sitten rinteelle. Virallisesti rajakaupungin korkeus on 964 metriä. Ollaan siis tultu melko lailla alamäkeä Seefeldistä.
Itse asiassa polun alkuvaihessa vastaan tulee kolme nuorta ihmistä, poika, sitten kaksi tyttöä piskuisten reppujen kanssa. Vilho on varma, että nuoriso on jo käynyt huipulla kukon laulaessa ja jälleen Vilho on viimeinen. Mene ja tiedä. Suuren reppunsa kanssa Vilho nousee kauniiseen metsään ja sen viistoavaan polkuun.
Aina katupojan suuhun tarttuu kaikenlaista, nyt Amuri-Sörnäisen katupoika puhuu jatkuvasti "latomisesta" ja "raapaisemisesta". Milloin pyynikkiläinen on "raapaisemassa" kaksitonnista tai "latomassa" polkua huipulle. Annikki on valantehnyt stadilainen ja ymmärtää kaiken, riippumatta kielenkäytön "verbaalisuudesta". Pihojen pojat aina liioittelevat kaikkea, pihojen tytöt uskovat mitä tilanteeseen sopii.
***
Mutta Vilho latoo metrejä sangen kauniissa metsässä, paikassa johon hän on jo ehtinyt kaivata Suuria puita, satumetsää, ihmistä vanhempia pyökkejä ja käpyjen kertomaa kulttuuria. Linnunlaulua ja varjoa. Tämä mainio polku nousee tasaisesti ja edessä on maisemareitti kappelille. Kappelin läheisyydessä on tietysti ryhmä germaani-eläkeläisiä, tauolla maiseman aksenttipaikassa. Vilho on vähän myöhässä parhaista jutuista mutta korvaukseksi koko ikäryhmä lähtee peesaamaan Viltsua kappelille.
Kappelilla Vilho ottaa lippiksen päästä, katsoo kuvia ja nähtyään sisälle pitää päämaalauksesta ns. alttariseinällä. Mummot seuraavat perässä. Myöhemmin, tiellä, mammat hönkivät niskaan, eikä Vilho löydä polkua. Vanhempi väki on syytä päästä edellä. Nyt on myös pakko palata taaksepäin, sillä sitä raapaisupolkua ei löydy.
Kenties siinä on päivän teema - heikosti merkitty polku?
Vilho sahaa kappelille ja yli sen. Joutavia askelia, hukattuja tossutuksia. Pókemon sekä suunnistus-app kertovat, että polku alkaa "tästä". Tässä ei vain ole mitään, ei kylttejä. Mutta onhan siinä marjastuspolku heinissä. Sinne Vilho lähtee ja edessä on pian kuusenoksa polkua peittämässä. Usko horjuu, mutta myöhemmin metsässä on punaisia reittimerkkejä. Vilho on vakuuttunut, että täällä ei ole kulkenut ketään Aatun kuoltua. Polulla ei nähdäkään yhtään ihmistä seuraavina kuutena tuntina.
Melko pian, pyökkien ja kuusitiaisten satumetsä muuttuu männiköksi. Haukat huutavat ja ylhäällä liitelee suuri petolintu. Vilho "latoo" eteenpäin, tietämättä mitä on edessä.
Jossain vaiheessa edessä on sektori sepeliä. Se on juuri niitä valkoisia juovia, mitä näette Google mapsin kartoista. Vilho ylittää sellaisen kivet rouskuen seuraavaan metsikköön. Sitten tässä metsikössä lähdetään suoraan ylöspäin. Vilhon on joka tapauksessa kuuma ja on ollut pitkään. Vaikka pitääkin juoda, nyt pitää ottaa kepit esille ja pistää ne pituuteen 135 cm.
Vilho nousee männikköä, joka kääntyy pian valkeaksi kiviköksi. Reitin seuraaminen on vaikeaa ja melkoisen korkealla harjanteella Vilho eksyy. Missä on seuraava Itävallan-punainen kivimerkki? Aurinko paahtaa, eikä tee mieli laskeutua. Hetken Vilho on kuutamolla, mutta sekä app että pokemon on sitä mieltä, että reitti on ylempänä, joten Vilho kiipeää louhikkoa sinne. Sitten näkyy reittimerkkejä.
Kuitenkin Vilhon päässä kaikki on samanlaista kuin Pyreneillä. Hukattu reitti, eksyminen, virheet ja niistä seurannut katastrofi. Parikin kertaa tänään Vilho miettii sitä sanontaa, että "keho" kantaa mukanaan häpeää epäonnistumisista. Siinähän kantaisi, mutta Vilho on varma epäonnistumisen tuomasta heikkoudesta päässään.
Ladotaan ylemmäksi. Valkoinen sora luistaa, rahisee Salomon-kenkien alla. Toisinaan Vilho katsoo alaspäin. Eihän tässä ole jyrkännettä, mutta alas vie tie, jos pallon päästää, loppuun asri. Ladotaan, ladotaan vain.
Sattuu jalkoihin, mutta ei väärällä tavalla. Kantojen alla on kiviä ja maailma on kova. Onneksi naamasta valuva hiki peittää suuremmat ongelmat. Katsotaan metrejä kellosta, eikä 1500 tunnu missään. On karua lähteä jostain kilometristä ja latoa koko paska itse. Männikkö vaihtuu hetkeksi viistopolkuun, täällä on pelkkää suurikokoista sepeliä ja musiikkia on niiden asettuminen jalkojen alla. Mitäpä tuolla oikealla, jos vaikka horjahtaisi tältä tylyltä ja tylsältä polulta? Saisiko mitättömän harha-askeleen jälkeen Vilhon vanha Äiti itkeä poikaansakin vielä?
Annetaan olla. Sepelin jälkeen on edessä jyrkkä vaihe. Kiintokiviä, maata ja juurakkoja, mutta kaikki höystettynä suurella sepelillä. Et voi kulkea kengillä sepeliä, koska pitoa ei ole profiilissa. Kuljetaan keppien varassa ja haetaan kovia kiviä. Tätä jatkuu muutamia satoja nousumetrejä. Tosinaan päästään viistopoluille. Jonkun yksittäisen mäntypensasryhmän takana Vilho kusee, mutta ei ota reppua selästä. Kun pyynikkiläinen latoo, niin silloin vittu ladotaan. Saatana.
Sepeli ja haastava kiipeäminen siinä eivät kuitenkaan ole loputtomia. Vilho pääsee pariin tonniin ja ylikin siitä hikeä virraten, sitten jo aiemmin näkynyt mökki ja maastonkohta alkavat olla lähellä. Vielä pitää kuitenkin latoa.
Ensimmäinen mökki on kenties gsm-masto akkuineen. Sen lähellä on yksityinen kämppä, josta Vilho jaksaa ilolla huomata teljetyn paskahuussin munalukkoineen. On syytä jatkaa huipulle.
2191 metriä tällä vihreällä huipulla on Rotwandlsteinspitze. Kaikkialle näkyy hienosti, Karwendel, laaksot joissa on Mittenwald, toisaalla Seefeld ja osa Scharnitzia. Näkyy pienempiä ja suurempia huippuja.
Sitten Amurin poika ottaa repun selästä, istuu, pelkääkin pikkuisen.
Onhan siinä niitä maisemiakin, mutta sitten on tuo herkkyys, huikea kauneus, suomalaisen tajuama luonnon raakuus ja istumapaikan ruoho; alppinaakat, tuuli, aurinko, pilvet, ihmisen hapuileva tarve saada kiiinni hetkestä huipulla.
Kuvia, videoita.
Vilho mietti reittivaihtoehtoja, pohtii juna-aikatauluja.
Pitää tehdä päätöksiä. Ladotaan sama reitti alaspäin, vaikka vaikeeta oli. Kun mehut on juotu, patukka purtu ja nallekarkit navassa, mietitään onko vielä typeriä kuvia otettavina. Joku voi olla. Sitten mennään.
***
Jyrkemmällä, vauhti on kovaa, mutta alempana itse asiassa jyrkkyyskin on pahempi ja ilma keppejä ei ole mitään mahdollisuutta kulkea. Puolitoista tuntia Vilho harkitsee joka askeleen, jota kepit tukevat. Aurinko porottaa ja koko ajan on jano. Sepeli rouskuaa, mutta usein pitää hakea kovempia kiviä. Jokainen kiinteä kivi on pieni lepo, ankkuri.
Toisinaan alhaalla näkyy vaikkapa lato, mutta se on mikroskooppinen ja alleviivaa sitä, miten matkaa on jäljellä.
Muutaman kerran Vilho hakee sepelivuorelta oikeaa reittiä, punaisia merkkejä kivierämaasta ja on epätoivoinen. Aurinko ja kello ovat armottomia. Männikössä on pahinta, kun reittivalinta on kriittinen. Vilho palaa ja hakee punaiset täplät esiin ennen kuin uskoo reittivalintaansa ja uskaltaa pudottaa alemmas.
Kun väsyttää, Vilho jatkaa. Kun janottaa, Vilho jatkaa. Kun ei enää jaksa, Vilho terävöityy ja jatkaa vain. On ladottava, on tultava alas jos on raapaissutkin.
***
Jossain kaiken sepelin, nilkkojen sattumisen ja muutaman kiviosuman jälkeen Vilho on kappelilla. Kello on viisi, eikä eläkeläisiä näy, ei ketään muutakaan. Märkä Vilho istuu penkille ja toimii vain retkeilijän tavoin. Märkää lakkia päästä ja laseja pois. Puhelinta esille ja juna-aikataulua, sitten vettä.
Totea realiteetit, tekstaa vaimolle. Juo (miltei) kaikki ja syö mitä pystyt. Viinaryyppy, loput karkit. Pyyhi naamasi ja ryhdistäydy.
Toivuttu on, joten reppu selkään ja vauhtia, saatana.
Vilho ehtii jo hyvissä ajoin kello 1806-junaan Scharnitzista ja kuuma on, Kotona Vilho on jo 1823.
Millainen keikka?
"Ihan jees, oli raskasta, joutui kyllä tosissaan latomaan. Sitä saatana sepeliä riitti. Meni ihan ok, ehdin junaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti