Susivuoret heräävät klo 09 mutta Vilho lähempänä kello10:tä vasta oikeasti. Loput pakkaamiset ja sitten roudaamista. Portaikossa on siivooja, Vilho tervehtii, muttei pysty syvempään jutteluun rouvan kanssa. Sää on ihan hyvä, tavarat siirtyvät autoon mukavasti. On jotenkin aina painavaa pistää ovi kiinni ja luopua jostain paikasta. Vilho yleensä miettii, että mitä on unohtunut matkasta, onko jotain jäänyt seinälle tai naulakkoon vahingossa? Mutta lieneekö niin, että matkasta jää aina pala elämää ja ovatkohan ne kulkijan vanhetessa poistuvia etappeja sen sijaan, että ne nuoruudessa olivat saavutettuja, loputtomia virstanpylväitä?
Realiteetit vievät taas ajatuksen ikuisille pikiteille. Se mitä on mukana, on mukana, se mitä muistetaan, muistetaan. Mutta onhan näitä majapaikkoja ollut paljon, sen verran että tämä oli tänä vuonna kahdeksas. Vilhon pitää oikein miettiä: Granada, Ronda, Jérez, Bénalgabon – sitten Tallinna ja sen jälkeen Itävallassa kaksi majapaikkaa. Näin tämä oli kahdeksas ja matkan pää on toivottavasti tänään se yhdeksäs. Tänä vuonna ei ole ollut työmatkoja tai tuurireissuja, laskettavaksi jää enää neljä telttapaikkaa noiden lisäksi.
Aléria. Susivuoret menevät lopulta lippukassan kautta museorakennukseen ja siellä on yhdessä ja puolessa tasossa hieman ruukkuja ja tavaraa näytillä. Itse asiassa vähän, mutta ihan kovatasoista – nyt puhutaan antiikin ja esihistorian löydöistä ja materiaaleista. Neljän euron lippu johtaa sitten raunioalueelle, jonka kaltaisia Susivuoret ovat kiertäneet ainakin sata. Täällä on tutut rakennusten pohjat, mutta ei oikeastaan muuta. Vilho katselee karttaluonnosta ja puolet kaupungista on maajussin peltojen alla, joko kadonneena tai muuten kaivamatta. Tarkalleen ottaen täällä on vain antiikin kaupungin monumentaalikeskusta, eikä juurikaan asuinrakennuksia, vaan vain forumin ympäristö.
Museossa on paljon melua alueen etruskitaustasta, mutta aineisto lienee hautalöydöistä ja ne haudat ovat tuolla jossain merkitsemättä ja saavuttamattomissa. Tuleepa mieleen sekin, että täällä maanomistuksen suhteen taitaa olla vaikeaa ja museon suhteellisen hienojenkin tavaraoiden paikat tuskin ovat nähtävissä tai edes tässä lähellä.
Alueelta poistuttaessa Vilho kuitenkin poimii parkkipaikan läheltä klementtiinin ja saa elämänpisteen. Vieressä on myös tuo merkillinen hapanpäärynä,jota ei sen tarkemmin tunneta. Sellaiseenkin Vilho ylettyy. Ensimmäinen klementtiini tulee poimittua mukanaan pätkä oksaa, aivan kuten se täällä tulee tehdäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti