5.1 Janiculum ja Tempietto

Tiistai on Vilholle viides matkapäivä ja nyt on syytä tarttua suunniteltuun Gianicolon-reissuun. Gianicolo on suomeksi Janiculum ja latinaksi Ianiculum ‒ Vilhossa on sen verran klassisistin vikaa, että j-kirjaimen käyttö latinassa (tai italiassa) ei oikein sovi. Vilhon vitsihän on se, että Italian tunnetuin juttuhan on Juventus vaikka se on kielen ainoa sana j:llä. No, tottapuhuen Siciliassa on muutamia paikannimiä j-kirjaimella, mutta eihän sitä eikä k:ta oikeasti täällä käytetä. Viisastellaan nyt vielä sekin kaikkien tietämä asia, että Juventus eli iuventus tarkoittaa latinaksi "nuoruutta", italiaksi gioventù. Siksi onkin sopivaa, että Italian suurin ja menestynein joukkue on kutsumanimeltään "vanha rouva"!

Janiculum on puolestaan kuuluisa siitä, että se ei ole niitä kuuluisia Rooman kukkuloita. Seitsemän kukkulan porukkaan kuuluvat Aventinus, Caelius, Capitolinius, Esquilinius, Palatinus, Quirinalis ja Viminalis.  Janiculum on joen väärällä puolella ja Trasteveren takana, eikä se kuulu klassiseen Rooman keskustaan. Tänäkin päivänä kukkula on melko vihreä, eli se ei ole täynnä taloja, vaan puistoja ja muuta väljyyttä.

Vilho kapuaa pitkin Aurelianuksen kaupungin muuria ylös kukkulalle. Tämä muuri unohtuu välillä Rooman nähtävyyksistä, vaikka sitä on jäljellä miltei joka suunnassa. Muuri on rakennettu 270-luvulla ja sitä on hyödynnetty uudelle ajalla asti. Nykyään Gianicolo muistetaan etupäässä Garibaldin ratsastajapatsaasta ja muista Italian sankarien monumenteista. Nyt on pakko todeta, että näistä Vilho ei piittaa paljoakaan missään päin Italiaa, mutta vähiten ehkä Roomassa. Garibaldista ja Italian yhdistämisestä hössötetään ympäri maata niin paljon, että se hämmentää. Italia on alueiden ja kaupunkien löyhä liitos, jota yhdistää oikeasti vain sovittu yhteinen kieli, tomaatit, Fiat ja ennen kaikkea maajoukkue. Mutta yhdistymissodan sankareita tai heidän katujaan ei tässä maassa pääse pakoon kuin vessassa.

 Muuri puolestaan tekee sen, että tällä kukkulalla pitää kulkea aika pitkälle, koska muurista ei pääse läpi. Mutta täällä kelpaa kävellä. Kodin ja tämän nyppylän välissä on upeita viheralueita ja muuta yksityistä. Vilho katsoo paikkoja ja pitää niitä paratiisina. Tuolla on jollain oma lammikkokin. Aurinko paistaa ja Rooman on hämmentävän kaunis sinisen taivaan alla.

Fontana dell'Acqua Paola, tai Il Fontanone on täällä tunnettu ja suuri suihkulähde, joka on oikeasti pitkään palvellut vesilähteenä. Suihkulähde on jo 1500-luvulta ja paikasta tekee merkittävän sekin, että tästä on komeat näköalat Roomaan.  Kirkkaus se vaan on tänä tiistaina niin jo kova, että suihkulähde katoaa kovaan vastavaloon, mutta tämä on kestettävä.

 

 

 

Vilho huomaa melkoisen pian sen, että Rooma-näköalan takana on muutamia lumihuippuja! Tuossa suunnassa eli idässä onkin Monte Velino, on Abbruzzon huiput ja jopa Gran Sasso. Nämä ovat kaikki isossa kuvassa Apenniineja ‒ vuorijonoa, jota Vilho kutsuu Italian selkärangaksi, koska se kulkee melkein koko maan pituudelta. Vähän piti matkailla ennen kuin tajusi sen, että täällä on Alppien lisäksi ihan kunnollinen toinenkin vuoristo, sen lisäksi että maa on kukkuloita pullollaan.

 

Ennen lumisia vuoria kuvassa näkyy "kirjoituskone" eli valkoinen Vittorio Emanuele II -monumentti ja sen edessä oleva samaisen veijarin ratsastajapatsas. Patsaan takana on keskiaikainen Torre della Militzia, joka saa tässä kuvassa suuren roolin, se lienee 1100-1200 luvulta. Vasemmalla on muuten Trajanuksen pylväs, melkoisen tärkeä antiikin nähtävyys ja lähde (siinä kun on koko matkalta kuvapintaa).

Maisemia katseltuaan Vilho menee hieman alemmaksi ja löytää hyvin hiljaiselta levikkeeltä etsimänsä. Täällä piilottelee Bramanten kuuluisa Tempietto.

Facebookiin Vilho kirjoitti tästä paikasta seuraavaa: 

 

 

Tämä on Il tempietto del Bramante tai toiselta nimeltään Il tempietto di San Pietro in Montorio.

"Pikku temppeli" on Donato Bramanten mestariteos vuodelta 1502 tai 1510. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa myös sisälle, sillä päivällä sisäpihalle pääsee Espanjan lähetystön kautta.

 

Tempietto on kuuluisa, koska se on klassisen tyylin kiteytys ja toisaalta se on toteutettu kirkon pienelle sisäpihalle, eli aika ahtaisiin nurkkiin. Monen silmään Tempietto ei näytä erikoiselta, mutta osasyynä on varmaan se, että tuon jälkeen on käytetty samaa klassista tyyliä yli 500 vuotta kaikkialla maailmassa.

Temppeliä on pidetty tasapainoisimpana renessanssirakennuksena. Bramante hyödynsi antiikin rakennusten mallia ja siten tämäkin pikku rakennus on silta antiikin ja nykyajan välillä.

 

***

Vilho otti yllä olevan kuvan aidanraosta,  aivan kuten aiemmin, sillä 20 vuotta sitten tänne ei päässyt sisään, Susivuoret olivat paikalla iltasaikaan ja Vilho muistaa miten kylmä silloin oli.  Nyt Vilho lähestyy liukuovea, jossa ei nyt varsinaisesti kutstuta sisään, sillä paikka lienee tosiaan jonkinlainen Espanjan lähetystö. Mutta ovi aukaa ja Susivuori toivotetaan tervetulleeksi.

 Tänne tulee ehkä amerikkalainen nuoripari Vilhon perässä. Ketään muita ei näy ja Vilho on ihmeissään. Hän vaihtaa asiasta muutaman sanan nuorten kanssa. Poika kysyy heti: Onko Vilho arkkitehti? Vilho vastaa ‒ almost, but I am enthusiastic.

Mutta äkkiseltään vaatimaton Tempietto on tosiaan merkittävä niille, jotka jotenkin vaikuttuvat sen merkityksestä historiassa ja vaikkapa juuri siinä rakennustaiteessa.

Susivuorella ei ole kiire pois täältä vuorelta ja pikkutemppelistä, mutta vähitellen on lähdettävä ja seuraavaksi suuntana on Trastevere ‒ alhaalla ja lähellä Tevereä.