2.3 Konbini-Vilho

 Japanissa on päätasolla kolmen sortin kauppoja: automaatit, konbinit ja sitten supermarketit. Suomalaiselle ja eteläeurooppalaiselle konbini olisi supermarket, sillä kyseessä on pikkuinen kulmakauppa. Japanissa nämä ovat convenience storeja eli paikallisesti "konbini". Kulmakauppa muistuttaa eniten R-kioskia, mutta Japanissa näistä saa kaiken tarvitsemansa ruuan, juomat ja alkoholin. On tupakkaa tiskin takana ja erityisesti kylmiä juomia, snackia, kahviautomaatti ja itsepalvelukassa. Osa on enemmän ruokakauppamainen, hyvällä valikoimalla. 

Vilho lähtee oitis lähikauppaan, tarkalleen ottaen 1645. Hän käy kulman takana katsomassa 7-Eleven -kauppaa, mutta se vaikuttaa tosiaan R-kioskilta. Vilho menee toiseen kulmaan pientä kotikatua. Täällä on oikein mukavanoloinen My Basket -lähikauppa. 

Vilho on ekstaasissa. Japanilainen lähikauppa! 

Täällä mikään ei ole tuttua. Mutta mennään vähän takaisin päin, kadulle asti.

Ulkona on siis jo hämärää, mutta sää on suloisen lämmin, pehmeä. Japanissa on kuitenkin harmaata miltei koko ajan. Mutta säässä ei ole mitään napistavaa. Kadut ovat siistejä ja tässä kotikulmilla eletään käytännössä kävelykaduilla. Autot kruisaavat 7-Elevenin eli "Seiskan" luona Yatsuyama-doria, mutta täällä sisempänä mennään fillarilla tai kävellen. Silloin tällöin ohi hiipii joku huoltoauto. On rauhallista, ei tippakaan ruuhkaa, ei lainkaan melua, meteliä tai musiikkia.

My Basketin ulkopuolella on pino ostoskoreja. Ostoskoreissa on täällä aina kaksi kahvaa. Jokainen kori on siisti, niissä ei ole roskia, kuitteja tai mitään biomassaa. Yhdessäkään.

 Kaupassa on ensin hyvin siistejä hedelmiä ja vihanneksia. Tietysti kaikki maksaa satoja tai tuhansia, mutta sanotaan nyt tässä se, että sata yeniä on 60 senttiä, tosin sanoen eurolla lohkeaa yleensä kurssista riippuen sellaiset 170 paikallista. Tonni on 6 euroa ja konbinissa on aika vähän useamman tonnin tuotteita. 

Suurin piirtein puolet kaupan tavaroista on sellaisia, mistä Vilho ei ymmärrä yhtään mitään. Lähestulkoon kaikki juomat ovat kylmähyllyssä ja sieltä tietysti mukaan lähtee olutta. Vilho ostaa heti vihreää teetä tölkissä, vettä ja pari bentoa ensihätään. Pussinuudelit eivät ole kovin yleisiä, etupäässä täällä pikanuudelit ovat purkeissa, niitä mukaan lähtee pari, varmuuden vuoksi. Purkkinuudelit ovat 100-200 yeniä, eli euron alle ja päälle. 

Lämpötila on korkea, joten sitä valmista teetä kannattaa kantaa kaupasta. Kahvituotteita on paljon, Vilho ottaa ison pullon mustaa kahvia jääkaapista ja ennen kaikkea sankarimme ostaa ponzua samaisen lähikaupan "pirkka-tuotteena". Kaunis puteli tätä sitruunasoijaa maksaa ehkä reilun euron. 

Kassalla Vilholla on edessä seuraava järkytys. Nuorisomediasta Vilho on oppinut sen, että kassa kysyy aina, otetaanko kassia. Vilho ei kuitenkaan ole oppinut vastaamaan kysymykseen, vaan puhuu jonkinlaista anteeksipyynnöin suolattua englantia. Kassaneiti on suloinen ja todella sydämellinen.  Hommahan käy niin, että ostoskori nostetaan tiskille ja neiti latoo sitten asiakkaan suunnasta oikealle ne ostokset. Osassa kaupoissa myyjä pakkaa ostokset asiakkaan kauppakassiin, mutta suomalainen voi myös pakata itse. Tota puhuen pääasiallisesti pakataan itse.

Viltsu on saanut pikavippinä "kolkyt donaa" vaimoltaan ja vetää maksutilanteessa rehvakkaasti esille kymppitonnin.  Tässä tilanteessa, jossa ostokset ovat about 4500, alkaa Italiassa tai Suomessa kassa vittuilla suhteellisen estottomasti, että eikö ole tasarahaa tai tarkempaa. Mutta kirsikankukka hymyilee kuin hääpäivänä ja pokkaa rahavirran sisään, hoitaa vaithorahat käteen ystävällisesti ja kiittää monta kertaa ja Vilho yrittää päästä samaan lukemaan ja kumartaa vielä ovensuussa. 

 Susivuori vie 80 metrin matkan lähikaupasta saaliin vaimolle. 

Vilho käy seuraavaksi Family Martissa ja lopulta myös lähimmässä "Seiskassa". Pahoittelemme, anteeksi, tämä on vain tyypillistä Vilhoa, jonkinlaista kotipesän turvaamista. Seiskassa Vilho maksaa kokeeksi kortilla ja sehän onnistuu melko helposti. Tosin kirsikankukka tässä kaupassa yrittää hommaa miltei kolme kertaa, mutta lopulta juttu menee läpi. Vilhoa lähinnä nolottaa ylenmääräinen ystävällisyys. Vilho on toki huomaavainen, mutta tietysti täysin kielitaidoton tomppeli. Vanhempana tämä on helpompaa, mutta nolouden tuntemus on aika lailla vakio.  

 Muuten Family Martissa Vilho kohtaa elämänsä ensimmäisen "kuuma hyllyn". Tosiaan tässä hyllyssä on kahvijuomia ja tsaikkaa kuumana. Toden totta, puhallin painaa kuumaa ilmaa drinkkeihin. 

Myöhemmin, Vilho käy  kaikkiaan kolmessa konbinissa, Family Mart toimittaessaan näistä viimeisen.

Myöhemmin, keski-ikäiset ovat yksiössään ja juovat teetä ja muita outoja juomia. Ajatukset ovat lennossa ja jossain kaukaisessa orientaalissa unelmassa. Asuntokubiikkelissa ei ole aidosti ikkunoita. Tilaa on ehkä 20 neiliötä, mutta mitäpä merkitystä moisella on nuorelle parille.  Vliho avaa viileän oluen. Jossain tuolla humisee suuri Tokio ja loputon, unohtumaton valtameri.

2.2. Hanedasta Shinagawaan: Susivuoret Japaniin Tokio II

1354 kone laskeutuu, maassa

Vilho puhuttelee hieman naapurissa istuvaa pappaa ruotsiksi. Ikämies on pudottanut puolen tusinaa kertaa tavaroitaan, vieressä olevat japanilaiset ovat häntä auttaneet, Vilho on kerännyt tavarat maasta käytävän puolelta. Vilho näkee tietysti leffateksteistä ihmisen äidinkielen. Toivotetaan hyvää jatkoa. Pappa jää viimeiseksi, hän tietää tukkivansa käytävän muuten. Vilho sanoo aina mukamas vihaavansa vanhuksia, vanhukset pitävät Vilhosta ja hän ymmärtää heitä hyvin, auttaa usein ja kunnioittaa aina. Vanhuudessa satuttaa ihmisyys ja olisi helpompaa olla näkemättä ihmistä.

1408 päästään ulos koneesta

Täällä on tosiaan lämmin. Kostea, pehmeä ilma ja taivas on tosissaan merkillisen harmaa. Vilhno vitsailee Annikille, että onneksi vaatetta ei ole enempää kuin tämä t-paita. Takki on laitettu Vantaalla matkalaukkuun. 

1454 Susivuoret saavat laukkunsa

Laukut saadaan toki pian, mutta sitä ennen arveluttavat pohjoismaalaiset matkailijat on pistettävä ruotuun. Ensin käydään toki pitkän käytävän ykkösvessassa. 

WC-käynnin ja pienen varustejärjestelyn jälkeen Susivuoret jatkavat pitkällä käytävällä, joka johtaa niihin kuuluisiin maahantulomuodollisuuksiin. 

 Viimeisen toiletin kohdalla on se paikallinen katumustynnyri, johon voi jättää vierasmaalaiset elintarvikkeet. 

Vilho on pistellyt aamutuimaan ihan tosissaan aitoa reissaria  napaan 2+2 siivua ja muutenkin runsaita eväitä on syöty vakavissaan sekä illalla että aamulla. Japaniin ei haluta rääväsuita, roskajoukkoa eikä varsinkaan mitään eläin- tai kasviperäisiä sairauksia. Kaksi rääväsuuta on jo aika lähellä vapaata Japania, mutta eväitä heillä on vielä yhden kananmunan verran. Semibuumerit miettivät hetken, kuka valitaan vapaaehtoiseksi munansyöjäksi, mutta Vilho kehottaa heittämään egun katumustynnyrii.Sen virkaa toimittaa kiinalainen kippiroskis. Ohjeet eivät kiellä kananmunia, mutta Vilho ei halua tulla yllätetyksi muna taskussa sen enempää kuin alkaa syömään tuota proteiinipaukkua juuri tässä tilanteessa. 

Semibuumereille ruuan heittäminen pois on raskasta. Ruoka tulisi kierrättää ruuansulatuksen kautta, muuten sitä ei pääse laihduttamaan. Munasta kuitenkin luovutaan. 

Todetaan vielä sekin, että nyt on nähty pitkä lento, jossa ei ole yllättänyt nälkä eikä jano, sillä vettäkin on vielä litra jäljellä 

Seuraavana mitataan lämpötila. Koko matkakarja paimennetaan ensimmäisille porteille, jossa vastassa on kamera ja virkailija. Tässä bongataan kuumeiset reissaajat ja lapuissa varotetaan dengue-kuumeesta. 

Ystävällinen virkailija paimentaa kaikki länsimaalaiset tai muut muukalaiset nätisti jonoon, kuitenkin kaksi sittemmin tunnistamatonta loskaturpaa kävelee oikealta kaartuvan jonon ohi. Vasemmassa laidassa on japanilaisten menoaukko, joten suoraakin voi kävellä ja heti vasemmalle. Mutta pari lumiturpaa vaan kävelee jonon ohi puolivahingossa ja ohittaa  muut matkustaja kuumejonossa. Ja ei - en tunne näitä tyyppejä.

Rajaviranomaisten merkintä: Ei kuumetta, ei mainittavasti käytöstapoja.

 Kuumejonon jälkeen alkaa sitten kunnon labyrintti ja veikkauskuponkien täyttäminen.  Labyrintti on lentokentille ominainen ohjausnauhojen sokkelo, jossa kierretään kymmenen metrin matkaa kilometri. Mennään siis edestakaisin. Näissä tiloissa on yleensä melko matala katto ja korkea lämpötila. Se veikkauskuponkipuoli tästä jutusta on se, että maahantulodeklaraatio pitää täyttää ja lähempänä sitä maalia tässä hommassa on veikkauspisteistä tuttuja pöytiä, jossa voi keksiä pahviin kirjoitettavia asioita, esimerkiksi kotiosoitetta Japanissa, josta vaikkapa Vilholla on tietoa suurin piirtein pääsaaren tarkkuudella. 

Julistuksessa kerrotaan tai vakuutetaan, että maahan ei tuoda mitään pahaa ja ollaan tietoisia siitä mikä on pahaa ja juuri sitä ei tuoda maahan ja jos tuotaisiin, niin tiedettäisiin että se on pahaa ja siitä seuraisi pahaa ja ei tarttisi tulla ja jos tulee, ei pääsisi koskaan pois. Kysymyksessä on siis tärkeä dokumentti. 

Fiksu Annikki on täytellyt pahvit kotonaan Suomessa ja nuorisomediaa seuraava Vilho on sitten havahtunut siihen, että pahvintäyttämisestä pitäisi olla tuotteena QR-koodi. Nyt ne koodit ovat puhelimessa. Sitten vaan jonotetaan innokkaasti, että päästään tarjoamaan sormenjälkiä ja QR-koodia. 

Espanjankielinen nainen ottaa jonosta valokuvaa. Viereisessä pylväässä lukee, että valokuvaaminen ja videointi ankarasti kielletty. Tosin samassa pylväässä lukee, että varaa QR-koodi esille ja alempana, että älä käytä puhelinta täällä.  Vilhon mielestä tarkoitus on se, että ne puhelut voisi jättää muualle. Suurin osa tulee kuitenkin koodit luurissa, mutta on niillä veikkauspisteilläkin vipinää.

Passintarkastuksessa vastassa on aika kypsä Tanaka, hän on immigraatio-viranomainen, kai kääntyy suomeksi maahanmuuttoviranomainen. Passi syötetään koneeseen, vekkulin moduulin edessä annetaan etusormien sormenjäljet ja vekotin ottaa kuvan. Vilhon kohdalla näkyvä lopputulos on tärähtänyt ja silmät ovat kiinni, mutta ehkä se riittää tai valtakunta sai paremman. Sormenjäljistä ei ole suurempaa tietoa. 

Sitten skannataan se QR-koodi, Tanaka lukee sen päälle jonkun oman pahvinsa, varmaan jonkinlainen kuittaus asialle. Murahdus (äänetön) ja sitten pääsee eteenpäin (ei todellakaan läpi vielä). 

Sitten saadaan ne laukut eli päästään laukkuhihnalle ja kello on 1451.

Laukut saadaan pian. Nyt pitää valita vielä uudestaan seuraava declaraatioreitti. Pahoittelen syvästi, mutta väsynyt Vilho ei enää tiedä, mikä seuraava steppi on - käsitys on kuitenkin se, että kyseessä on kuitenkin viranomaisten kruunattu leskikuningatar, valtakunnan vahvin tytär: Tulli.

Nyt laukut on jo saatu ja vaihtoehtoja on a, d, b, e tai jotain sinne päin. Osa ohjeista puhuu "paper" vaihtoehdosta ja ensimmäisenä taitaa olla "a" tai "d" ja se on kovin helppo reitti. Vilho katsoo hommaa kaksi minuuttia, kun Annikki pakkaa matkalaukkuaan.

Vilholla ei ole mitään sauhua mikä kirjain olisi sopivin salmiakkiaakkonen päättää tämä viranomaisjonotus. Mutta katselu on tuottanut sen verran tiedustelutietoa, että Vilho, tuo eturivin urhein urho, lähettää vaimonsa kysymään ystävällisiltä kirsikankukilta ohjeita. Ohjeet saadaan, takavasemmalla on automaatti, jossa voi tehdä seuraavan decleraation. Sehän on se sama kuten aiemmin, mutta taitaa olla eri viranomainen, juuri tuo mainittu valtakunnan Tuhkimo, kahden kengän prinsessa. Takavasemmalla on booth, jossa voi skannata saman QR-koodin, saman passin ja kuitata, että ei ole tuomassa mitään pahaa tai tullaamatonta liian hyvää Japaniin. Kone kiittää ja toimii nopeasti. Rituaalin merkitystä ei tiedetä, mutta tutkijat jatkavat työtään.

 Tämän tekoälyn jälkeen päästään todella lyhykäiseen jonoon tulli-oltettuun. Tullin tiskeillä on J-poppareita tai muuten muodollisesti päteviä kundeja, jotka ovat juuri saman verran ystävällisiä kuin rajan Tanaka-san oli kylmäkiskoinen.  J-poppari vilkaisee Vilhon passia, ei halua pöydällä olevaan lukijaan QR-koodia, viittoo vain ystävällisesti Vilhon... Japaniin. Vilho rakastaa Tullia, erityisesti tässä vaiheessa Japanin tullia. Tulkaa Suomeen työvaihtoon, katsotaan ne haalarijutut sitten tarkemmin aikanaan, pliis.

1507 Susivuoret pääsevät pois lentokenttämuodollisuuksista

Nyt kukaan ei kysy enää mitään koodeja eikä passeja. Tunne on huumaava. 

Pikaisesti löydetään oikea suunta junille. Annikki ehtii jo kivahtaa Vilholle, junamatka on Annikin tiedossa ja hallussa. 

1511 Annikki on ostanut matkakortit automaatista.

Nythän on niin, että kaksi virkailijaa on Pasmon automaatilla. Itse asiassa virkailijanainen käyttää automaattia ja Annikki kertoo mitä haluaa. Nainen on sydämellinen, tehokas ja nauravaisen ystävällinen. Vilho kumartelee lopuksi sivummalta. Vieressä on portti oikealle linjalle. Virkailija tarvitaan tähänkin, typerät ummikot eivät tiedä mihin tuliterää matkakorttia näytetään, portteja on erilaisia ja aukkoja on varmaan 3-4. Edelleen ystävällistä toimintaa, eikä kukaan häiriinny, ruuhkaa ei ole.

Vilho tapaa ensimmäiset automaatit laiturilla. Maksaa voi matkakortilla. Vilho kumartaa ensimmäiselle tavara-automaatille.Näitä on Japanissa 5 miljoonaa. 

1525 juna Hanedasta Shinagawaan. Linja 11.

Annikki istuu, junavaunu on kapea, ruuhkaa ei ole eikä mitään epäkohtia. Ihmiset ovat hiljaisia, siistejä ja huomaavaisia. Myöhemmin, keski-ikäinen antaa paikan eläkerouvalle, vieressä luurit päässä istuva teinipoika on omissa maailmoissaan, mutta havahtuu pian ja antaa toiselle rouvalle paikan heti. Rouvat kiittävät sydämellisesti. Vilho nieleskelee jotain ja katsoo harmaata kaupunkimaisemaa, joka lyhyen maanalaisen jakson jälkeen sukeltaa esiin. 

1540 Shinagawan asemalla

Asema on suuri mesta, mutta täällä pääsee helposti eteenpäin. Junasta on helppo nousta laukkujen kanssa, ihmiset ovat huomaavaisia liki huomaamattomasti he tekevät tilaa. Kukaan ei kapua niskaan uusista, laiturilla olevista matkustajista. 

Vilho johtaa nyt, mennään kohti "suuta" eli exitiä. Japanilaiset järjestyvät jo ennen liukuportaita vasemmalle, siistiin jonoon. Kukaan ei ryysää tai tunge. Suuren aseman uumenista päästään länteen, sehän on looginen suunta itäpuolella rataa asuville.

Mobiilidatasopimukset ovat sellaisia, että Vilholla on 14 vuorokauden paketti Japanin datahuttua ja Viltsu ei avaa sitä yhteyttä vielä. Vilho on opetellut ulkoa reitin asemalta asunnolle, kiitos G-mapsin. Koska tässä on rataa hyvin paljon ja meri vieressä, on parasta tulla lännestä suurta tietä, siltaa ja tasaristeyksen kautta. Matkaa on 1.1 km ja Vilho tuntee sen. 

Ulkona on lämmin, kosteaa ja toki harmaata. Ilma on kuin linnunmaitoa. Ympäristö on umpeensa urbaania, ei kaunista, mutta siistiä ja aivan uudenlaista. Tällä reitillä on hiljaista, kuin Suomessa. Liikennevaloristeys, hieman myöhemmin ollaan 7-Eleven -kulmakaupalla, se on maamerkki Vilholle kotikadusta, pienestä alle satametrisestä kadunpätkästä.  

1604 Annikki astuu asuntoon 1.1 kilometrin marssin jälkeen.  

 Koska avataan koodilukko, Vilho saa avaimen. Päästään sisään seuraavaan Susivuorten piskuiseen lemmenloukkuun. 

 

2.1 Hanedasta Shinagawaan: kellonajat: Tokio I

 Mennään taas ensin kellonaikojen mukaan ja mukana. Täältä pesee siis kronologiaa:

 

1354 kone laskeutuu

1408 päästään ulos koneesta

1454 Susivuoret saavat laukkunsa

1507 Susivuoret pääsevät pois lentokenttämuodollisuuksista.

1511 Annikki on ostanut matkakortit automaatista.

1525 juna Hanedasta Shinagawaan. Linja 11.

1540 Shinagawan asemalla.

1604 Annikki astuu asuntoon 1.1 kilometrin marssin jälkeen.  

1.3 Yölento itään ja mennäänhän tässä reilusti jo tiistain puolelle

 Take-off on tosiaan viittä vaille seitsemän illalla ja tällä idän reitillä suuntana on syksyisenä maanantaina pohjoinen. Naapurimme Venäjä on purkamassa Ukrainan natsihallintoa ja tämä erikoisoperaatio on kestänyt nyt vuosia koko muu järkevä maailma on armaan naapurimme toimia vastaan. Menossa on kuuma sota Ukrainassa, mutta koko länsimaailma on Venäjää vastaan sodassa, jonka lämpötila on sama kuin kasvihuoneessa. Kaikkea muuta tehdään, mutta ei avata suoraa tulta vielä. Niinpä tämänkin lennokin itäturistit suuntaavat lähinnä huippuvuorille, lähes viivasuoraan pohjoiseen. Jos reissusta selviäisi rauhantilanteessa vajaalla 8000 kilometrillä, on tänään mittarissa 11 116 kilometriä ja lentoaikaa 13 tuntia 8 minuuttia, noin osapuilleen. Venäjän ilmatila on suljettu ja niin on monen muunkin maan ilmatila venäläisiltä. Venäjä on kierrettävä, itään kun mielii ja miksei mielisi. Susivuoret ovat matkalla Tokion Hanedan lentokentälle. 

Barentsin meren yllä on aikaa ihmetellä sekä lentokarttoja että kamerakuvia, jotka molemmat tarjoillaan koneen viihdekeskuksesta eli edessä seisovalta näytöltä. Novaja Zemlja on muuten melkoinen saari, se jää reitin itäpuolelle kun mennään kohti huippuvuoria. Ovat kylllä Huippuvuoretkin etäällä kaikesta, siinä kuuluisassa pohjoisessa yksinäisyydessä, tavallaan Grönlannin kupeessa mutta todellisuudessa jossain Jäämeren keskellä. Matka jatkuu pohjoisnavalle ja täällä on pelkkää jäätä, vähän näkyy kameroista mutta paikoin on mahtavia railoja, kylmää erämaata. Kone kulkee aika lailla reilussa 11 kilometrissä, sitten myöhemmin korkeudessa 12 192 metriä. 

Finnair tarjoaa aika pian päivällisen, Annikki ottaa kanaa, Vilho lihapullia. Ruoka on hyvää ja antaa askarreltavaa. Saadaan mehuja ja limsaa, Vilho ottaa mustikkamehun ja tölkkikolan, yhden alkoholijuoman osuus hoidetaan espanjalaisella punaviinipiccololla, Annikki saa ranskalaisen Sauvignon Blancin Gascoignesta. Ihmisten monitoreissa pyörii elokuvia, jonkinlainen visuaalinen kakofonia on tarjolla, kun katselee koneessa menosuuntaan. Vilho katsoo Dunkirk-elokuvan ilman kuulokkeita, sillä lentomelu on sen verran rankkaa, että luureja saisi pitää melkoisen kovalla. Tekstityksen saa englanniksi, joten leffa on hyvin katsottavissa. 

Lentokoneen lämpötila on sopiva, eikä olo ole muutenkaan vaikea. Mutta istumista on rankasti edessä ja edessä ovat myös pienet iltapesut ja aamutoimet koneen vessassa. Sopeutumisestahan tässä jo puhuttiin ja sitä oppia pitää näissäkin soveltaa.

Loputon lento katkeaa yöllä pieniksi hetkeksi nukkumalla. Vilho ei koe nukkuneensa lainkaan, mutta Annikki on toista mieltä. Vilho on välillä koneen filtti silmillään kuin koulunäytelmän kivi konsanaan. 

On hullua elää kahdessa tai oikeastaan puolessa toista kellonajassa. Ranteessa on Suomen aika, sen mukaan miettii nukkumisen ja heräämisen, mutta Vilho torkkuessa kello 01 kotimaan aikaa, Japanissa on jo aamuseitsemän. Tämä erikoisuus saa tavallaan kruununsa silloin, kun aamiainen tarjoillaan. Päivän avausateria on 0530 ja Vilho ajattelee viimeinkin Japanin ja nimenomaan Tokion aikaa: perillä kello on 1130. Aamiainen on suomalaisittain kovin varhainen, japanilaisittain se osuu lähes lounasaikaan. Mutta kaiken sanelee se, että laskeutumiseen on enää pari tuntia ja sen mukaan mennään.

Kone laskeutuu Tokio-Hanedaan 1354 ja matkaa on tullut se reilut 11 tuhatta kilometriä ja istumista on ollut 13 h 10 minuuttia.  Pilviä on Honsunkin yllä ja aiempi matka menee melkein kokonaan merellä, joten vähän on nähty kamerakuvista. Kaunistahan maassa on, melko harmaata kuitenkin. Edessä on kiinnostavia maahansaapumisrituaaleja, mutta nyt itse lento alkaa olla voittoisasti hoidettu. 

 

1.2 Tunnelmia lentoasemalta koneeseen

 Vilhon pitäisi opetella tiukasti japania, mutta ensimmäinen opittu sana tällä retkellä on kuitenkin suomea. Kaikkien reissujen ja tuhannen kuullun kerran jälkeen Vilho painaa mieleensä vihdoinkin, että boarding pass on suomeksi "tarkistuskortti". Sen sanan voi kuulla Finnairin kuulutuksessa ja samalla aistia tunnelmia siitä, kuinka tuo suomalainen lentoyhtiö on puoliksi kuin virasto.

Olo Vilholla on hyvä, marathon ei paina enää kovasti ja ainoa häiritsevä elementti terveydessä on se, että Vilhon vatsa on toiminut erinomaisen hyvin ja tuollainen aineenvaihdunta herättää pitkän lennon aattona ajatuksia, olkoonkin ettei kysymys ole mistään sairaudesta tai hallitsemattomasta. Vilho on laihassa kunnossa, paino on usein aamuisin ollut 82,5 kg eikä noita lukemia ole pitkään nähty, normaalin massan ollessa kolmen kilon verran enemmän.

Mainitaan sekin, että Vilho on vakuuttunut siitä, että lentoaseman uusi uljas alue on... homeessa. Toivomme, että Vilho on homekoiran kuononsa kanssa väärässä, mutta vaikka Susivuori ei mielestään ole antennivikainen hörhö, on hän tullut vuosi vuodelta alttiimmaksi homeen havaitsemiselle. Tällä uudella puolella nenää kutittelee siihen malliin, että huolestuttaa, eikä kyse ole vain kutittelusta, Vilho haistaa homeen. Lisäksi voidaan todeta, että tämä Suomen upein näyteikkuna muumijuttuineen sisältää ainakin kaksi vesiautomaattia (epäkunnossa) ja hienot puurakennetta jäljittelevät pylväät kantavat toimimattomia virtapistokkeita. 

Vesiautomaatilla lukee suomeksi, mahdollisesti englanniksi, että vehje ei toimi, varaosa tilattu. Vilho menee kertomaan asian myös japanilaiselle turistille, joka ei voi mitenkään vikatilannetta arvata ja yrittää pahtrhaansa (lentokenttien vehkeet muuten toimivat aina eri tavoin, nappeja pitää painella kymmenen kertaa tai laittaa jotain optisen silmän eteen, joten matkailija epäilee ensimmäiset 5 minuuttia aina omaa taitoaan vesihanojen kanssa). I am sorry, in Finland nothing works, sanoo Vilho hymyillen kanssamatkustajalle. Täältä lähtee nytkin kolme konetta Japaniin, kaksi peräkkäin Tokioon ja yksi Osakaan, joten japanilaiset kyltit, joita täällä toki on, ovat kyllä tarpeen.

Paniikinomaista tunnetta Vilho kokee suuressa lentokoneessa päästyään paikalleen. A350 on iso ja tilava lintu, mutta kahta käytävää porukkaa vain vyöryy yhä enemmän koneeseen ja Vilho on ihmeissään kahden kassinsa kanssa istuimellaan. Tosiaan Vilholla on tuore hankinta Lidlistä eli musta olkalaukku, sillä nyt on evästä ja muuta kuten kirjaa mukana ja itse reppu on pieni ja kompakti. Kaksi salkkua on tietysti ärsyttävä juttu, sillä asiat ovat aina väärässä pussissa ja kahdesta on kaksinverroin huolehdittavaa. Mutta Vilho ei halua sulloa eväitään tiukkaan reppuun  ja "kaikilla muilla" on koneessa valtavia laukkuja ja suuria nyssäköitä, joten nyt mennään kahdella Vilhopussilla. Paniikki johtuu kuitenkin siitä pienestä erityisherkkyydestä, että Vilho ei pidä ahtaudesta ja väenpaljoudesta, eikä ihmisten liiasta, pakollisesta läheisyydestä.  Mutta kuten aiemmin on kerrottu, seiskytlukulaisille opetettiin, että asioita pitää sietää eikä joka hommasta masennuta tai varsinkaan tehdä numeroa. Oli varmaan surkea, haitallinen opetus, mutta niillä opeilla mennään, koska siedätys on vienyt Vilhoa tähänkin asti. Kukaan ei väittänyt 40 vuotta sitten että elämä olisi kivaa koko ajan, koska jos olisi, ei olisi koskaan kivaa.

Itse asiassa, koko matkailu on siedätyshoitoa, täynnä outoja, hallitsemattomia tilanteita, tietämättömyyttä ja eri tasoista eksymistä. Ja tietysti niitä kirottuja uusia asioita, ensimmäisiä ja erikoisia kokemuksia. Matkaillessa kohdattavat ihmiset puhuvat kiusallaan vierasta kieltä ja toisinaan käyttävät jopa käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä, syövät omituisia ruokia ja toimivat merkillisesti.

Matkailuun liittyy aina rasittava reissuputki, joka on pakko käydä läpi. Reissuputkessa odotellaan, katsellaan lippuja, papereita ja passeja, jonotetaan ja ollaan karsinoissa, käytävillä, ruuhkissa ja kaikkiaan muutenkin hoomoilasena. Se putki on käytävä läpi ennen kuin pääsee matkailun saantipuolelle, mutta kyllä kokemus auttaa kovasti reissuputken taittamisessa, vastoinkäymisten välttämisessä ja kaikenlaisessa joustamisessa. 

 Koneeseen pääsy on kuitenkin läpimurto matkapäivänä, tavallaan puolet koko hommasta. Jäljelle jää perillä tehtävät operaatiot, mutta koneen irrotessa maaperästä laukut on pakattu, mukana on se porukka mikä mukaan on saatu ja ne tavarat mitkä valittu on. Sitten vaan mennään.

1.1 Etätöistä etäälle eli miten Vilho lähtee lentokentälle ihan passitarkastukseen

 Kello on 1500 ja Susivuoret lähtevät asunnoltaan, toisin sanoen kotoaan. Vilho on juuri sulkenut tietokoneen, kirjautunut ulos töistä ja matkalaukut on kiskottu näin maanantaina hissiin.

On lokakuun ensimmäinen kokonainen viikko ja sen viikon ainoa maanantai. Harmaata ja jotenkin sumuista on Suomen etelässä, ei edes kylmää mutta kymmenen paikkeilla. Vilho kiskoo matkalaukkuaan asemalle, Annikki menee muutaman välin bussilla ja ehtinee myös aiempaan junaan. Tämä sopii, Vilho on ollut juuri marathonilla ja kävely palauttaa. Maassa on kosteutta, myöhemmin myös rapaa. Pian Vilho on asemalla ja tietysti syyskelissäkin saa pienen taisteluhien päälle, näin se menee kun lähdetään. 

Alkumatkasta kellonajat ovat tärkeitä, loppumatkasta enää jäljellä olevat kokonaiset viikot ja sitten kokonaisen matkattomat päivät. Nyt totisesti on alkumatka, joten otamme kellonaikoja, paljon: 

1500 kotoa

1514 Annikki jo lähijunassa

1524 Vilho lähijunassa

1554 Vilho on ns. Check-in hallissa Vantaalla. Annikilla on ns. pahvit valmiina odottamassa.

1558 Annikki on läpi turvasta. 

Vilho tulee perässä, matkalaukkutarrat kiinni, boarding pass taskuun ja turvavalmistelut.

1603 Vilho on läpi turvasta ilman lisätarkastuksia oltuaan hallissa 9 minuuttia. On selvää, ettei pienintäkään jonoa ollut lentoasemalla tänään.

Annikin laukku 14,6 kg, Vilhon 14,8 kg

1638 Susivuoret läpi passintarkastuksesta. Tätä ennen ostetaan toinen adapteri japanilaisiin virtapistokkeisiin (20 €) USB-liitoksilla. Passintarkastuksessa ei ole jonoa automaattipuolella, mutta Annikin nassua Rajavartioston pullea virtuaalikarhu ei hyväksy, vaan pitää käydä kioskilla.

1644 Susivuoret leirittävät lentokentän uudella puolella tai tällä kuuluisalla passipuolella, joka on kuin ulkomailla.

1804 Susivuoret ovat paikoilla E ja D jossain rivillä 34 koneessa A350. Ollaan vähän myöhässä. Lähtö on portilta 44. Porttilähtö.

1855 take-off. Vantaalla sataa, voisi sanoa, lohduttomasti. Keskirivin jakkaroilta ei näe ulos, mutta kone tarjoaa parikin kamerakulmaa vetiseen isänmaahan. Susivuorten matka on nyt oikeasti alkanut. 

 

9. Hoch-Imst eli miten Vilho pääsee puolivilpillisesti vielä kahteen ja puoleen

Susivuoret ovat kenties muutaman vuoden tauon jälkeen molemmat köysiratavaunussa ja sehän on mukavaa hommaa näin syyskuun toisena maanantaina, kun kuukausi on vasta vanhentunut viikon verran. Tänään on hyvä sää, ei liian kuuma, mutta sateeton. Nyt on ajettu korealainen valkoinen auto Hoch-Imstiin ja siellä olevalle ilmaiselle parkkipaikalle. Saksassa tästä pysäköinnistä olisi saanut maksaa, miettii Vilho, mutta edes arvokkaasta köysiratamatkasta ei makseta pariakymppiä, sillä matkustajakortilla tänne pääsee ilmaiseksi peräti kerran päivässä. Tuo mainittu turistikortti on kova lappu. Tässä päästään jo melkjo korkealla olevalta parkkipaikalta kahdella vinssillä aina kahteen tonniin asti. 

Perillä Vilho lähtee heti latomaan ylös. 

Kahdesta tonnista Vilho kävelee kahteen ja puoleen ja se on tämän päivän liikuntaohjelma. Hemmetti, Suomessa viiden sadan metrin nousu olisi vuoden tapahtuma, mutta täällä juttu tehdään puolipäivähommana ennen kauppareissua ja pakkaamista. On maanantai ja vuorella on vähän väkeä. Vilhokin saa kävellä melkoisen rauhassa, moni vaunusta noussut  käy läheisellä ristillä katsomassa näkymiä alhaalla olevaan laaksoon. Osittain viistossa olevaan laaksoon ei näe siitä, mihin vaunu saapuu.

Vilholle kapuaminen ylös Hintere Alpjochille on vähän kakeransuloista. Loma alkaa olla lopussa ja vaikka tossu ei paljon paina, niin eilen nautitut punaviinit tuntuvat kyllä vielä jossain. Mutta vuori on todella hieno ja täällä on lampaita. Puitahan tässä korkeudessa ei ole nyt missään, mennään paljasta ruoholaidunta ja pian näkymät takalaaksoon ovat huikeat. Läheiset jatkohuiput ovat nekin todella komeita omalla karulla, patsasmaisella tavallaan. 

Aikanaan kun Vilho pitää taukoa ja valokuvaa, rinteen reunalla aivan lähellä kipittää kolme pientä riekkoa melkoisen pelkäämättöminä. Toki lintujen vieressä on jyrkänteen reuna ja yhdellä siiveniskulla alla on ilmaa kymmeniä tai satoja metrejä, joten tassueläimien pelkääminen onkin vähän turhaa. 

Viimeistä matkapäivää tai oikeammin maastopäivää viettävän Vilhon kaali pohtii jo tämän paikan muita upeita mahdollisuuksia ja syntyy jo suunnitelmia seuraavaksi vuodeksi. Vuoriahan täällä riittää ja tästäkin pääsee hyvin pitkälle pitkin kaikkia näitä polkuja. Sitä paitsi on hieno päättää reissu näin kahdessa ja puolessa, vaikka koko päivää ei tarvitse käyttää tänne pääsemiseen (eikä hikoilla saavillista siinä samalla). 

 ***

Palattuaan ja paluuvaunumatkasta nautittuaan Susivuoret pääsevät autolleen ja sitten käydään viimeisiä tuomisia katsomassa Sparissa ja samalla otetaan pientä juomaa ja evästä illaksi, pakkaamista sulostuttamaan. 

On mukava vielä juoda olut parvekkeella ja nauttia alppimaisemista. Nyt on pitkä ilta aikaa pistää pillit pussiin ja maistella vähän kuplivia juomia. Tietysti Susivuoret katsovat Nukkumatin telkkarista - siitä on tullut Suur-Germaanian matkojen perinne. Nukkumatti tai Susivuorten kesken "Derkku-Matti" on ollut kiinnostuksen kohteena sen jälkeen, kun hänestä tehtiin Suomessa tutkimus, ja erinomainen radio-ohjelma sen jälkeen tutkijasta ja hänen aiheestaan. DDR-animaatio on iso pala historiaa ja varsinainen aikakauden kuvastin. Jokainen "matti" pitää katsoa, kunhan vaan ehtii vuorilta ajoissa kotiin. 

Ruokaa, juomaa, taustamusiikkia ja pakkausta. Reissu on ollut fyysisesti raskas, mutta asunto loistava ja vuorikeikat hyviä. Vilho maistaa punaviiniä ja päivittelee laukkunsa kokoa. Kylän kello soittaa seitsemän kellot ja vähitellen hämäräkin alkaa hiipiä Tarrenziin. 

*** 

Seuraavana päivänä on tuttu ajomatka Müncheniin, lento ja jälleen matka saadaan pakettiin onnistuneesti ja kotiin päästään keskiyön paikkeilla. 

8. Starkenbergin panimo eli miten Vilho vain lepää

 Susivuorten asunnon vieressä on merkittävä tirolilainen juomatehdas tai panimo, Starkenberg. Tänään kävellään vain sen ympäristössä.

Vilho nukkuu pitkään, syö kuusi pientä paahtoleipää ja juo kahvia parvekkeella. Elämä on aika mukavaa ja edessä on Tschirgant komeana ja käsillä on kiikarit - nimittäin lintuja täällä liikkuu jatkuvasti. 

Susivuoret tekevät asiallisen kävelyretken, ehkä 5 km ja tässä kierretään panimolinna ja alueen iso maissipelto ja sen jälkeen on pieni idyllinen lampi. Täällä on paljon pähkinäpensaita ja upeita vanhoja puita. Sää on yhä lämmin. Paluumatkalla Vilho kapuaa katsomaan polun vieressä olevaa lammikkoa, siellähän onkin lohikalaa valtavasti ja koko ajan kaaressa suihkuaa vuoristopolusta uutta vettä pitämään fisut virkeinä.

Asunnolla syödään, jatketaan parveke-elämää ja piirretään, kirjoitetaan. Tuntuu lomalta. 

7.0 Wannig

 Aikanaan Susivuoret saapuvat hattuhyllylle eli Fernpassin kenties nivelkohtaan eli Fernsteiniin. Niille, jotka tuntevat Alppeja saman verran kuin Vilho eli melko heikosti, kerrotaan seuraavaa:

Kaikkialla Alpeilla kulkureitit (etelään) ovat näitä "passeja", reittejä joiden kautta päästään helposti tai ylipäätään kulkemaan jalan, norsuilla tai nykyään matkailuautoilla. Brennero eli Brenner pass on Susivuorille se merkittävä ja näitä varsinaisia reittejä - Italian Bolzanosta (ja Veronasta) kohti Itävallan Innsbruckia.

Fernpassissa päästään oikeastaan Saksasta, Zugsptizen juurelta Itävaltaan. Täällä oltiin vuoristoruuhkissa viikko sitten.  Annikki jätetään tänne reiluun ysisataan tutustumaan ylängön järveen ja Vilho palaa alas Nasseen eli Nassereithiin (838 m.). Hetken pyörittyään Vilho jättää auto piskuiselle neljän euron parkkipaikalle kirkon taakse, kylän pienen lätäkön - anteeksi, järven - luo. Täällä on todella rauhallista. Parkissa on nyt kaksi autoa. Suunnaksi otetaan Wannig, vuori, jota koko "passi" kiertää ja jonka vaalea kallioseinä varjostaa tätä kylää komeana.

Lammessa on karppeja, sorsia ja kaksi muovista kyhmyjoutsenta. Sivummalla oikealla on kiipeilymaailma, paikka jossa voi kulkea vaijeriradalla tai vetää kalliokiipeilyä. Vilho latoo edemmäs hienoja polkuja, metsänrajaa sivuten ja lähellä maissipeltoa. 

Vilholla on aika usein, tänäänkin, erittäin suurta epäuskoa huipulle pääsemiseen. Siis oikeastaan yhtään mihinkään pääsemiseen Vilho ei meinaa uskoa. Jokaiselle reitille lähdetään katsomaan, kokeilemaan. Tämä onkin hieno reitti, ensin kuin keskuspuiston polkuja, melkein teitä mutta maapohjalta, sitten lähdetään ysissä ylös, metsäpolulle. Sitten mennään eikä meinata, mutta Vilho on mielissään, nyt noustaan ja hienolla polulla. 

Tauko pidetään 1300 metrissä, siellä on penkki ja näköalaa. Tuntuu hyvältä, ollaan vielä varjossa ja tulee kylmäkin, sopivasti. Paidassa mennään. Viestintää vaimolle, soitto Äidille.

Polku on hieno, nousee tiukasti ja aikanaan ohitetaan metsätyöt jossain 1500 metrissä, moottorisahat laulavat ja kuusta, mäntyä kaatuu. Vilho jatkaa ylemmäs pienen tiepätkän jälkeen, lieneekö 1760 m. Polku on tiukempaa ja suomalaisittain tämä on metsäpolkua, mutta kavutaan koko ajan. 

Jälleen mennään aivan liian pitkään. Lieneekö jossain 2284 m kun Vilho viimein pitää tauon. Ollaan jo huipun kivikossa, valkoissa kivissä, sorassa ja vihlovan sinisessä taivaassa. Täällä on pikkuisen kylmä tuuli auringon lisäksi ja lunta siellä täällä. 

Muilta osin Vilho on kuin marathonilla, jossa maali tulee hämmästyttävästi vastaan, sellaista on kun juoksee kokeneen kanssa, jonkun, joka rauhoittaa ja vie huolet pois. Huipulla tuuli on viileä ja kylmä, valo vahvaa, kauniin tinkimätöntä. Voi kun minullakin olisi joskus vahvempi kulkija vieressä, miettii Vilho. Ravitsevan tauon jälkeen on kerättävä tavaransa ja reppu kiinni, kaikki mukaan ja kohti ristihuippua. 

Wannigin huippu on korkeudessa 2490 metriä ja täälläkin on pari huippua, ihan vierekkäin. Ristihuippu on pikkuisen matalampi ja viereinen valkoisen kiven pikkuharjanne aavistuksen ylempänä.

Vilho syö ja juo, viestii ja istuu istuma-alustalla, jonka Annikki muisti ottaa mukaan Itävaltaan.  Ravitsemustauon jälkeen on kuvaustaukoa - puhelimella, kameralla ja videokameralla. Täältähän näkyy hienosti  Zugspitze ja sen juurella olevat kolme kylää: Ehrwald, Lermoos ja Biberwier! Zugspitzen lisäksi on Sonnenspitzeä ja oikeastaan koko Mieminger-vuorijono. Lähellä ovat Biberwierin Marienbergin radat, jossa muutama vuosi sitten Susivuoret seikkailivat.

Vilho tähyilee avaruusmaisella huipulla myös kotiin päin ja jokilaaksoa pitkin kohti Innsbruckia. Hienosti näkyy moneen suuntaan kahdesta ja puolesta. Avaruusmaisen huipusta tekee se, että kaikkialla on valkoista kiveä, ollaan kuin jossain kuussa tai Marsissa kaikkien erikoisten kivimuodostelmien keskellä, eikä täälläkään ole pahemmin elämää, mitä nyt pari alppinaakkaa. Muita ihmisiä ei ole missään lähellä, Vastaan tuli muutaman rouvan partio, mutta muita ei itse huipulla näe.

Vilho lähtee alas ja sepelikeikka on sen verran kovaa laskua, että kepit on pakko ottaa molempiin käsiin. Itse asiassa Vilho tulee sauvojen kanssa sille aiemmin mainitulle pikkutielle eli jonnekin 1760 asti. Metsäpolkukin laskee niin jyrkästi, että tukea on otettava. Sitten vaan ladotaan hyvää polkua ilman keppejä vielä 900 laskumetriä ja meneehän siihenkin aikaa, mutta polku laskee koko ajan tehokkaasti. 

Jossain alle 1300 m Vilho näkee ison mustan oravan, heti perään toisen pienemmän. Reissun ainoa bambi-kauris juoksee aivan alapolulla vierellä ja pomppii sitten kauemmaksi.  

Lopulta kirkolla matkaa on tullut vaatimattomasti 16 km ja aikaa on mennyt 8 h 18 min. Kaikkiaan nousutyötä on 2317 metriä ja raskas on tämäkin reissu. Vilho on kyllä mielissään päästessään autolle illansuussa ja tästä on ihan kiva pikkumatka ajaa kotiinkin.

Annikkikin on ollut puuhakas ja lopulta päässyt Nassesta bussilla kävelyretkien jälkeen kotiin hyvissä ajoin. Vilho juo olutta, peseytyy ja juo lisää olutta. Annikki hyysää kivasti ja järjestää Vilholle ruokaa.

Viltsu tietää, että reissun isot rinteet on nyt käyty ja tämä täytyy hyväksyä. Matka on lyhyt eikä liikaa saa kuvitella. Kaikkeahan tässä vielä ehtii, mutta enää ei sentään mitään koko päivän reissua, mutta onhan näitä tässä muutama taas. 

 

6.0 Sadeperjantai ja odotettua lepoa mutta toki käydään kaupassa

 Sataa kahdesta alkaen yöllä. 

Vilho herää kahdeksan jälkeen eikä saa unta.  Maastopäivää ei ole menetetty, sen tekee selväksi päivän säätilan heilahtelut.  

On perjantai, eikä tänään tehdä mitään merkittävää fyysisesti. 

Susivuoret käyvät Spar-kaupassa ja koska tämä myymälä on todella hyvä, katsotaan juomia kotiin tuotavaksi ja muutakin hyvää. Sadekeli jatkuu ja kuuroja tulee toistuvasti, pilvet seilaavat jossain 1500-1800 metrin korkeudessa ja ennen iltaa huiput ovat aika lailla piilossa. 

Sparissa viinit ovat 25 % alennuksessa viikonlopun takia, asia, jota ei Suomessa voisi kuvitella. Ne hieman paremmat ja kotiinkin tuotavat pullot ovat siis selvästi halvemmalla. Vilho löytää talvea varten makean Spätlese-viinin, tehty rypäleistä, joissa makeus on tiivistynyt. Näitä on Itävallassa saatavilla, samoin kuin jonkin verran icewine-jälkiruokaviinejä. 

Autolla poiketaan ensimmäisen kerran myös peri-itävaltalaisessa Mpreis-kaupassa. Emäntä on antanut sinne kovia alennustarroja, joilla saadaan jopa 20 % alennusta. Ei ole yllätys, että Susivuoret ostava kuohuviiniä ja gulassia. On todella rahvaanomaista, mutta Susivuorille on ollut jo muutaman vuoden selvää, että itävaltalaiset gulassit markettien säilykkeinä ovat aivan hämmentävän hyviä.  Sitä paitsi gulassi on erinomainen ruoka, kun ruokahalu on heikko ja tarvitaan maastopäivän jälkeen syötävää.  Puhumattakaan siitä, että valmistaminen on helppoa.

Illalla Annikki laittaa kananrintaa ja juodaan viiniä. Vilho on piirtänyt useamman kuvan ja kirjoittaa monen päivän tarinat kertarysäksellä. Mutta myös reppua pakataan ja valmistautuminen uuteen päivään on tiukkaa. Sade loppuu iltaa kohden ja taivaalla on komea kuu Tschirgantin kupeessa. Ikuisella taivaalla on tähtiä ja pilvenriekaileta seilaa lähempänä kuin Suomessa. Viikonloppu on alkanut ja kylässäkin on vähän enemmän elämää. Susivuorten asunto on kylän piippuhyllyllä, joten näillä kujilla ei ole kuin asuntoja, mitä nyt pieni hotelli ensimmäisenä. 

Mutta pitää suunnitella pitkään, lopulta löydetään yhteinen ohjelma ja valmius seuraavaan, sateettomaan päivään.  

5.3 Takaisinkin on tultava eli Tschirgant III

 Valkoista kivipolkua Vilho polkee alaspäin. Ei ole tuttua voitonriemua, ei huipputuuletuksia. Vilho on juossut liian monta kisaa ja siitä seuraa kaksi asiaa. 1) Vilho tietää kilometrien pituuden tarkalleen 2)  Jokainen askel on otettava ja oma.

Vilho käy uudestaan ristihuipulla numero kaksi ja näiden kahden huipun välillä on tietysti se Sattel, jossa on rakennettu tuulensuoja. Täällä on kaksi villiä nuotiopaikkaa, se suomalaista hämmentää. Saksassa ei puhettakaan moisista. 

Nyt takana ovat kiipeilyt ja nelivedot, jyrkänteet ja paikat josta voisi horjahtaa siten, että työpaikka aukeaisi koti-Suomessa. Alas tullaan rennosti, voittajina, ylös mennään naama kivessä, uskoen ja varoavasti, epäuskoisesti. 

Parissa tonnissa ollaan niissä mainituissa männyissä, tietysti Vilho on suomalaisena sotilaana nähnyt, että alempana on väkeä iltapäivän viimeisissä auringoissa tauolla. Myöhemmin Vilho jututtaa melko nuorta isää ja paria lasta. Taisi toinen olla kantorepussa. Yhteistä kieltä ei ole, sillä me tiedämme nyt jo Vilhon ummikoksi. Faija kysyy Vilhon reissusta, Vilho näyttää miten matkaa on jo 18 km ja auto on Stradissa. Faija kyselee asioita, mutta Vilho ei paljon tajua. Yhteisymmärrys on siitä, että perhe on menossa ehkä ekalle ristihuipulle. Vilho sanoo, ettei se ole liian vaikeaa. Mutta jutut ovat sekavia, eikä Vilho tiedä mistä porukat ovat lähteneet. Toki, myöhemmin, alhaalla krouvilla on outo musta volkkari. Mutta sitä ennen ladotaan pitkään männikköä.

Tauko pidetään tuvalla, samassa penkissä, vähän alle 1800, laidunten jälkeen. Vilholla on puoli litraa vettä, muutama salamimakkara ja nallekarkkeja. Suomalainen juo neljä desiä vettä ja syö nallekarkit, ei aivan kaikkia. Tästähän on mentävä, kerättävä kamppeensa.

Metsätielle ja koville kiville. Vanheneminen tekee sen, että kertoo itselleen, että edessä on tonni laskeutumista ja sinä vanha kuoma tiedät mitä se on. Se on sitä, että on tottunut olemaan yksin, selviämään yksin ja siivoamaan päänsä yksin. 

Eikä mikään Vilhon toimista ole oppikirjojen mukaista. Vaikka Vilho on opettaja ja opettanut paljon ihmisiä, niin sitä käsikirjaa ei ole. On vain avoin maantie, usein se päällystämätön vaihtoehto joka päättyy polkuun, eikä sitten polkuakaan ole. Se on virheiden ja typeryyksien tie, mutta siinä viitassa lukee "eteenpäin". Mutta se on myös oivallusten ja välittämisen, rakkauden tie, tie jolla mennään eteenpäin.

Myöhemmin, Vilho on ylittänyt kaiken jaksamisensa ja jatkaa vain. Viiskymppinen joo, keski-ikäinen setä.  Tulkaa perässä, saatana. 

1700 metrissä on tiaisia, palokärki menee vihaisesti sivulle ja jossain räksyttää käpytikka. Kävely saattaa kyllästyttää, mutta pitkänmatkanjuoksijat osaavat supista itselleen, kertoa miten matka etenee, vähenee ja kaikki on hyvin, kunhan jatkaa. Vilho tietää, että hän menee alamäkeä kävellen, joten ei tarvitse kuin jatkaa. 

Autolla matkaa on 32 kilometriä. Harjoitusta on kestänyt 10 tuntia ja nousua on ollut kaikkiaan 1971 metriä.  Hämärtyy.  Kotona askeleita on reilut 49000. Vilho muistelee, että marathon menee 45 000 askeleella. Kello on jo yli seitsemän, kirkonkellot sen kertovat. 

Kahdeksan kellot Vilho kuulee kotona. Mutta kotivuorta voi katsoa nyt terassilta toisella tavalla. 

 

 

5.2 Tschirgant II: Ristihuippuja ja muuta askellusta loppuun asti

 Krouvilta Vilho pääsee aidolle lehmänpaskaiselle niitylle, ihan tuttua pastoraalia näistä paritonnista paikoista. Ruoho kasvaa täällä alpeilla kuin muovimattona, tiiviinä ja tiukkana, komean vihreänä. Niityt ovat usein, myös laitumet, kuin jonkinlaisia unelmien camping-paikkoja, mutta tämä on kyllä profiilissa ja nousee koko ajan. Sitten päästään tai joudutaan männikköön. Vuorimäntyjen keskellä kulkeva polku on käytännössä yleensä aina helppo, siellä harvoin horjahtaa rotkoon tai joutuu muuten tiukkaan paikkaan. Mutta tylsää pensasmännyissä kulkevalla reitillä saattaa olla, yleensä näkyvyys on rajattua ja nyt tällä reitillä on niin, että pikku juttukin kestää vähintään kaksi kilometriä. 

Ainoalle lukijalle voidaan tarkentaa seuraavaa: Haiminger Alm on satulassa, josta pääsee piskuiselle Simmering-mäntyharjulle pohjoiseen ja sitten tänne etelään noustaan pitkää, pitkää harjannetta kohti huippua, matkaten kohti etelää maltillisessa kulmassa ja jumalattoman pitkään. 

Parissa tonnissa ovat gemssit. Vilho huomaa männikössä silmäkulmassaan liikettä ja kuin eläimetkin, Vilho jää tuijottamaan muutaman metrin päässä olevia vuorten kulkijoita. Tässä on parikin pentua, kauniita kuin kuvitella voi. Gemssin katsoessa tai tuijottaessa sinua, ei kysytä, kumpi on peto. Eläin tietää sinut pedoksi, mutta se näkee kaikesta että olet kömpelö ja äärettömän hidas, joten sillä on pieni hetki uteliaisuuteen ennen kepeitä askeleita jonnekin näkymättömiin.

Ihminenhän näkee eläinten katseessa joskus hämmästystä, kysymyksiä, anelua ja uteliaisuutta. Näistä ihminen päättelee, että eläimet ajattelevat kaikenlaista, kokevat ja tuntevat sitä ja tätä. Jos hetkeksi unohdetaan koirat, eläimet puolestaan näkevät ihmisten katseessa mielettömän pedon 

Vilho jatkaa nousuaan kohti ensimmäistä ristihuippua, kenties eläimiltä ymmärtämättömässä missiossaan. 

2270 metriä on ensimmäinen ristihuippu, itäinen Haiminger Kreutz. Vilho on täysin puhki, aivan uupunut ja istuu maahan, pienin valkeien kivien päälle ja laittaa reppuaan jollekin kivelle. Reissua on kestänyt 5 tuntia ja matkaa on varmaan neljätoista kilometriä. Tästä tulee matkallisesti pitkä päivä. 

Ristihuippu-ykkönen on hieno ja sää on poutainen. Laaksoon ui utua ja kauempana on pilviä. Ollaan korkealla ja hetken voisi olla ylpeä, mutta sitä Vilho ei ole. Hän on tyytyväinen, mutta edessä on kivinen tie huipulle eikä mitään ole vielä saavutettu. Maakotka kiertää huipulta itään. Vilho näki sen aiemmin, mutta nyt on pakko elpyä. Vilho juo schorrlen loppuun ja syö nallekarkkeja. Hän toipuu nopeasti, hämmentävän pian. Marathonilla ei saa istua koskaan, siitä se varmaan johtuu. Reppua selkään, taskut kiinni ja remmejä kireällä. Huipulla on koko ajan kirkasta, vaikea uskoa silmiään. Kaikki pitää saada nytkin mukaan ja nykyäänhän tuijotetaan koko ajan puhelinta. 

Vihreällä niitylle, valkoisille kiville ja vielä on mäntyjä. Itse asiassa nyt on kiivetty jo tovin ja vaikka mitään pelottavaa ei ole koettu, on silti raapaistu nelivetoa ja pian sitä tulee lisää. 

Huipulle on matkaa ja nimenomaan matkaa. Nämä kärjet ovat kaukana toisistaan ja välissä kavutaan ja kiivetään hieman, mutta ei tämä jännää ole. Muutama polku menee kohdassa, jossa horjahtaminen johtaa melkoiseen pulkkamäkeen, mutta hurjat harjanteet ovat harvassa, olkoonkin että siinäkin on omat vaaransa.

Huipulla ollaan vasta sitten kun on käyty toisella ristihuipulla. Pian matkaa on kasassa 16 km ja Vilho tietää, reissusta tulee kolmekymppinen. 

Tschirgant (vielä kerran 2370 m). Korkein kohta on tolppahuippu, täällä on staga, ehkä parimetrinen sauva kiinnitettynä vaijereilla. Yksi kaveri on huipulla myös, Vilhoa nuorempi germaani. Nämä tapaamiset ovat hieman outoja, oikea sana on epätodellisia ja sehän onkin totta, sillä ei tässä yleensä tavata.

Huipulla on valkoisia kiviä, kirkkaus ja sininen taivas. Tällä kertaa Vilho ei ole levoton, lieneekö reissussa jotain työvoittoa, jotain sen verran suurta, että voi olla jopa tyyni. Tai sitten huippulevottomuuteen tottuu ja sen antaa mennä.    

 Kuvattava on kolmella vehkeellä: videokamera, luuri ja minikamera. Aikanaan toinen jantteri lähtee huipulta ja puhuu huonoa englantia hyvin ystävällisesti, sillä Vilho on kuvannut videolla ja jutellut mukavia suomeksi sinne. Täällä näkyy hienosti kotilaakso G ja sitten tuo Innsbruckiin johtava Inn-joen laakso. Zugis on kauempana ja etelässä on vehreää, muutama luminen laakso ja vuoria jatkuu kaikkialle. 

 Vilho juo vajaan litran juomiaan, mustaherukkamehua ja omppuschorrlea, sitten pienen Jägermeisterin ja nallekarkkeja naamaan. Valokuvaaminen on se tämän päivän huippuhomma, se vie aikaa eikä valmista tule. Koskaan ei tiedä mitä tässä kirkkaudessa kuvaa, pohtii Vilho. 

Kaunista on ylhäällä, huiput ovat huippuja. Mitähän Heidegger olisi kirjoittanut huipuista, voisi vain kuvitella! Kun Vilhon ihailema Schwartzwaldin filosofi puhui aukeasta tai vaikkapa sillasta, näki maailman uusiksi. Mutta kenties huippu on liian arkinen isossa kuvassa, merkityksistä tyhjä, kuten saatetaan filosofiassa tylsästi sanoa. Mutta huipulta näkymä muuttuu kuuluisaksi 360 asteeksi ja voipi olla, että se on ihmiselle liikaa? Vilho kiristää reppunsa ja katsoo että taskut ovat kiinni, hanskat ovat viimein esillä. Nyt lähdetään ja metrimittari korkeudessa laskee, mutta matkamittari se vain takoo tulostaan.   

5.1 Tschirgant I eli yksinkertaisen kävelyopas vuorille

 Herätessään 08 Vilho hämmästyttää erityisesti itsensä. Hän myös lähtee autolla kello 09 ja tässä perheessä voidaan puhua aikaisesta aamustartista. 

Tschirgant 2370 metriä. 

Tämä on se vuori, joka ylväänä ja melko nättinä nousee vastapäätä Susivuorten Tarrenzin-asuntoa. Emäntä vastaanotti kaksikon saapumispäivänä sunnuntaina ja muutaman perusasian esittelyyn kuului parvekkeen aukaisemin ja vuoren osoittaminen. Näitä tapauksia Susivuorilla on ollut pyramideista alkaen ja suomalaiset osaavat sanoa oikeassa kohdassa  "aah, oih". Mutta siinähän se on, mahtavana laakson ja pienen joen takana toisella kantilla tätä vehreää alamaata. Olkoonkin että Susivuorten asunto on jo laaksotasoa kymmeniä metrejä korkeammalla, ehkä satakin metriä jokitasosta. 

 Auto viedään metsäjumppapaikan kostealle metsäparkkipaikalle ja sitten alkaa latominen metsäautotiellä. 

Vilho ei ole yhtään tyytyväinen itseensä, vaan mieltä painaa moni asia, maalliset murheet. Mutta tietäähän Vilho sen, että tässä noustaa tasaisesti taivasta kohden ja on turhaa ja typerää murehtia maallisia. Sää on hyvä, on edelleen varjoa täällä metsäautotiellä ja siinähän sitä on sopivaa Via Dolorosaa Vilholle, jos murehtia haluaa. Auto lienee tasossa 836 metriä joten tänään on iso reissu edessä. 

Aikansa kun näitä polkuja on tallannut, tietää että teknisesti tämä on samanlainen kuin suomalaiset metsäautotiet, tämä vain nousee suurena siksakkina ylös suurten puiden varjossa, kovan valkoisen sepelin kattamana ja jollain tavalla rajuna, kesyttömänä, vuoreen leikattuna. Hiirihaukka huutaa laakson yllä, Vilho potkii muutamaa kiveä ja miettii valitsemaansa polkua. On huono olo, vuoristossa Vilho menettää ruokahalunsa. Mutta huono olo ei ole paha ja matkaa on sekä mies kulkemassa.

Sitten jossain 1500 metrissä vastassa on muoviaita ja selvällä saksalla kyltit, että ei tartte tulla, metsätöitä elokuusta lokakuuhun, näkemiin ja hyvää jatkoa. Oikealla puussa on riistakamera. Vilho näkee murheellisena koko alppireissun valuvan santaan tai mutaan, sillä jos täältä lähtee seikkailmaan, on edessä jo toinen tappiopäivä. Paikalle tulee vaalea eläkeläismummo sähköpyörällä. Keskustelu ei sinänsä suju kummoisesti, mutta Vilho menee aidasta ohi. Nostetaan panoksia: kaikkia saatanan muoviaitoja sitä korpeen pystytetään. Repusta maskottijänis huutaa (innoissaan) että ollaan sitten rosvoretkellä! Ollaan sitten, tyhjää metsätietä ja samanlaista korpea se on tälläkin puolella aitaa. 

Matka jatkuu, pientä metsätyönmerkkiä on myöhemmin ja sulkuaitaa, mutta ketään ei ole missään. Jossain vaiheessa, melko myöhään samainen aidalla tavattu mummo vetää pyörällä ohi. Kaikkiaan hiljaisella ja kilometrien pätkällä on ehkä 4-6 pyöräilijää, mutta Haiminger almilla Vilho tapaa vielä viisi lisää. Kukaan (muu) hullu ei täällä kävele mielipuolisia matkoja.  

Haiminger Alm on majatalo Herran korkeudessa 1786 metriä. Täällä on krouvi ja pari huonetta majoitusta, mutta tuskin mikään on auki, ehkä joku eksynyt sielu voisi olla päädyn majoituksessa. Pihalla on pöytiä, osa pistetty vinoon eli penkin nojaamaan pöytiin. Sivummalla Vilho istuu harmaaseen pirttipöytään, miettii elämäänsä ja juo mehua ensimmäisen kerran tällä retkellä. Tauko on aika myöhään, ei tässä nyt ihan tonnia ole noustu, mutta eipä paljon puutu. Nallekarkkia naamaan ja asennetta kuntoon. Eteen aukeavat tunturit Wanning ja kauempana Zugspitzen kaverit ja vieressä havujen peitossa pieni Simmering. Tästä leikki alkaa ja lämmittelyt on tehty, mitä sitä lienee mittarissa,  7-8 kilometriä. Joskus voisi olla helpompaa hieman huonokuntoisena tämä elämä, miettii Vilho. Ei tule mieleen jäämään tähän valokuvaamaan ja niittyä ihastelemaan. Eipä vaan, se onni on tuolla niittyjen ja männikköjen yläpuolella, korkeudessa ja kivien keskellä. 

Niinpä kävely jatkuu, nyt maastossa, ilman karua metsätietä ja pian saadaanb 1800 metriä digitaalisiin mittareihin. 

 

4. Vilho hapuilee Tschirgantilla ja Annikilla omat touhunsa korkeammalla

 Vilhon tiedustelma parkkipaikka on ihan ok alhaalla laaksossa, jokivarressa. Jos ollaan rehellisiä, niin tämä hieno laakso on Gurgltal ja siellä virtaava vähän reilu puro on Gurglbach.

Purolla on parkkipaikka ja katso! täällä parkkipaikat ovat jopa ns. korvessa harvinaisia, eikä omatoimisuutta suosita. Itävallassa on siellä täällä aina pientä torinalaispysäköintiä, mutta Saksassa siitä seuraa teloitus, eikä moni sitä harrasta. Saksalaisten puolesta pitää sanoa se, että joka paikassa on kyltti kertomassa, että ei saa pysäköidä lman lupaa. Kaikkialla. Menkää vaikka katsomaan. 

Vilhon erinomainen germaanialainen kartta-app antaa hyvän vinkin reitistä ja nyt voidaan todeta vain lyhyesti se, että reitti vie metsäautotielle ja jo melkoisen korkealle, mutta sitten tie loppuu ja kartan mukaan kannattaa lähteä melko pystysuoraa hakkuualuetta ylös oikeaisemaan. Reitti veisi siis jokilaakson metsänreunasta kylän kärkivuorelle Tschirgantille, mutta tämä reitti vie sinne korkeintaan muuttohaukan.

Kello ei tikitä, koska digikelloissa ei ole sellaista äänioptiota, ei vaikka Vilholla on kaksi sporttiversiota käsissään. Ei tikitä, mutta Vilho meinaa pimahtaa. Tämä reissu menee pieleen ja kello on jo sen verran, että mitään kiertoreittejä ei ylös ehditä, matkaa on niin paljon. Lisäksi on kuuma päivä ja jo alarinteillä alkaa herkästi keittää. 

Vilho päättää tiedustella alhaalla olevan Stradin kylän ja katsoa parempaa parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin ja kunnallinen opaskartta, josta näkee oikeat reitit alueella. On noustava kauas kahden tunturin satulaan ja sieltä sitten ylös suuremmalle. Tästä se onnistuu ja auton saa merkilliselle Fit-2000 -kuntoradalle, jossa kunnan liikuntamäärärahat ovat pähkinähakkien naurunkohteena havumetsässä kaikenlaisten "pyllistä tässä, punnerra puomilla" -tyyppisten liikuntapöllien toimesta. Lähellä kasvaa maissia, Vilho katselee sitä tarkemmin ja päättää palata autolleen jokirantaan. On niin kiva kesäpäivä, että ei viitsi olla pettynyt suuren taivaan alla, suurien pilvien kulkiessa laakson yllä ikuisen auringon edessä pieneneä harsona.

Vilho sompailee myöhemmin Imstissä ja löytää lopulta laillisen ajoreitin Hoch-Imstiin, josta köysiradat nousevat korkeuteen. Sen verran oli kertomatta, että Annikki on viety päivän alussa bussipysäkille ja matkailijakortin voimin sieltä on noustu kyydillä tuonne korkealle ilmaiseksi. Navigaatio se tälläkin reissulla pettää, sillä autonavi haluaisi mennä keskustan pihakadun läpi, mutta Vilho tuntee sen verran liikennemerkkejä, että tästä ei sovi mennä läpi. Tämä päivä saa kaipaamaan paperikarttoja ja hitaampaa, järkevää elämää. Reissu onnistuu seuraamalla julkisia kylttejä.

Vilho noutaa iltapäivästä Annikin ja lämmin päivä jatkuu paikallisen Sparin tutkimisella -  Susivuorten erikoisalaa ja onnistumiskenttää ovat supermarketit. Tämä onkin hieno liike ja monipuolinen. Vilho haluaa vain hieman lisää olutta parvekkeelle, päivän jonka suurin saavutus on ollut melkoinen jano. Näin keskiviikko on saatu pitkälle ja elämä tuvalla jatkuu myöhään. Mutta sisuuntunut Vilho myös pakkaa reppunsa ja aikoo olla aamulla valmis uuteen yritykseen. 

3. Lepopäivä, Lidl ja sadetta

 Päivässä on sateisia hetkiä ja pilvisyyttä, välillä kuurojakin, mutta keli on parempaa kuin luvattiin. Silti tämä tiistai jää huilipäiväksi. 

Susivuoret seikkailevat Imstin kaupungin omituiselle teollisuusalueelle Lidliin ja päätyvät taas pieneen ruuhkaan. Suomalainen on aina ihmeissään Itävallassa ja Saksassa, sillä pienilläkin paikkakunnilla on koko ajan liikennettä, Suomessa tämän mittakaavan paikoissa olisi kuollutta ja kenties ohitustie veisi vähätkin rähinät muualle. Suur-Germaniassa on aina auto edessä ja takana, vaikka puitteet olisivat kylämäiset ja jopa sievät. 

Lidlistä jälleen täydennetään eväitä ja kaikkea alkaa olla, jääkaappi on täynnä ja moni muukin komero. 

Iltapäivällä kuitenkin pakataan reppua ja valmistaudutaan. Sään pitäisi seuraavan päivänä olla parempi. 

2.2 Ilta asunnolla

 Paluumatka Kühtain ylängöltä on sellaiset 40 minuuttia ja tietysti tie on melkoista kiemuraa, parista tonnista kun laskeudetaan.

Imstissä käydään paluumatkalla kaupassa ja Hoferista irtoaa kassitolkulla juomia ja ruokaa, vieläpä melko tehokkaasti. Nythän on maanantai ja Susivuoret pääsevät vapaasti hamstraamaan tarvikkeita. Sekä Saksassa että Itävallassa kaupat ovat pääsääntöisesti siis kiinni sunnuntaisin, eivätkä ne lauantainakaan ole yötä myöten auki.  

Sään piti illalla olla sateinen, mutta se on hyvä. Terassilta näkee helposti paljon lintuja ja loppupäivä menee asunnolla mukavasti. 

2.1 Kühtai

 Ennusteissa on rankasti sateita, nyt myöhemmin tarkentuneina säätiedot puhuvat iltapäivän rankoista sateista, ukkostakin povataan.

Susivuoret palaavat alkuperäiseen maanantaisuunnitelmaan: Pikaisesti kaupassa ja sitten ylös Kühtain vuorelle. 

Toinen matkapäivä ja syyskuun ensimmäinen. Eletään sodan ja kansanmurhan vuotta 2025, mutta ollaan rauhan ja hyvinvoinnin esiripun mukavammalla puolella, maailman 28. suurimmassa talousmahdissa. Naapurissa on toinen hyvinvoiva paikka, kolmas tai neljäs maailman talousmahdeista, riippuen siitä, minkälainen syksy Japanissa on ollut.  

Susivuoret heräävät  0820 ja lähtevät reppuineen 1010. 

Ajomatka Imst-merkkiseen kaupunkiin on vain muutama kilometri, mutta täälläkin on paljon liikennettä koko ajan. Tehdään sovittu tiukka isku Aldiin, paikallisesti Hofer - kerrataan vielä sekin, että tämä on se Lidlin kilpailija, jota on vaikea Lidlistä erottaa. 

 Hoferista otetaan vesipaksi, schorrlea ja wrapit eväätksi. Jotain muutakin pientä mutta sitten tie kutsuu.

Kühtai on hiihtokeskus kahdessa tonnissa. Nyt kierretään Imstin laakson kyliä ja sitten lopulta noustaan vuorelle reilun kilometrin verran aika maltillista serpentiiniä. Ylhäällä vaihtelevat karut ja kauniin maastot, vehreät ja sitten karunkauniin kivikot, sepeli- ja sorarinteet. Taivas ei ole tullut lähemmäksi, mutta kaikesta on selvää se, että merenpinta on nyt kaukana ja vesi virtaa puroissa kesyttämättömänä kohti jokia, suuria virtoja ja ikuista merta, kuitenkin vielä leikkisänä ja kesyttömänä, puhtaana.

 Kühtai on korkeammalla kuin suuret puut ja siten paikka on karu. Tätä hallitsevat yllättäen massiiviset tekojärvet ja vesivoimalaitokset. Itävallassa laskevasta vedestä otetaan virtaa, se näkyy monessa paikassa tässä maassa. Ensimmäisen tekojärven kierrettyään Susivuorten Hyundai kapuaa varsinaiseen "kylään", hotellien ja ravintoloiden melkein uinuvaan paikan keskustaan. Ainoa toimiva köysirata vie kolmen järven majalle, joten sinne viedään Annikki.

Hetken mietittyään Vilho jää melko lähelle ja vie autonsa eräälle merkilliselle jättömaalle, mutta kuitenkin puomien takaiselle, merkitylle parkkipaikalle viiden muun auton viereen.

Kaksi ja puoli tuntia Vilho käyttää "kolmen järven reittiin". Matkaa taitaa tulla 7,6 km ja nousua kuutisen sataa metriä koko reissulla. Mahtoikohan reissun korkein kohta olla jotain 2300 metriä ja lähtöpaikka parissa tonnissa?

Annikki käy köysiradalla olusella juuri mainitussa korkeudessa ja Vilho kävelee paikkaan joskus yhden maissa. Koko operaatio on alkanut suurin piirtein 1130 köysiradalta ja sitten ennen kahtatoista reppua selkään ja maastoon. 

Polulla Vilho tunnustelee itseään, ei niinkään tuttua vuoristopolkua. Kirkkaus! Elämä puhelimen kanssa on vuoristossa vaikeaa, aina heijastaa ja on liikaa jumalten valoa joka vie katseen maahan, rinteeseen ja ikuiseen taivaaseen.

Vilho nousee kivistä mutta sinänsä helppoa polkua massiivista patoa kohden. Täällä on hillitön vuoristojärvi tehty patoamalla. Maisemassa ei ole juuri puita, mitä nyt näitä vuoristomäntyjä ja aluskasvillisuutta. Kulkiessaan Vilho pesee työelämän, väsymyksen ja juoksujensa pyykkiä. Ravihevoselle tekee juokseminen hyvää. Jossain huutaa oudosti varislintu ja taivas on täynnä tummia, uhkaavan kauniita pilviä ja jatkuvasti maisemaa aukeaa alas. Solaa, ihmisen touhuja ja makeaa mittakaavaa.

Vuoret ovat kauniita ja tylyjä. Alkumatkasta Vilho riisuu takkinsa, juo vähän mustaherukkamehua ja juttelee villajäniksensä kanssa. Tässäkin virtaa vettä, puroja on paljon. 

Myöhemmin, Vilho on miltei maksimikorkeudessaan. Annikki on täällä, terassilla Drei-seen-hüttella, juomassa oluttsuosikkiaan tummaa vehnäolutta. Vilho kiertää kaikki kolme järveä. Reitillä on jonkin verran väkeä, tosinaan täysin hiljaista. Hyviä valokuvia, vuoria ja vettä.

Hyviä polkuja, kivikkoa. Pääskysiä veden pinnassa nappaamassa hyönteisiä, sitten alemmaksi, kohti kylää ja suurten vuorten välissä. On mukava kulkea parissa tonnissa alaspäin, alhaalla tiellä ei juuri ole liikennettä, helikopterin melu on loppunut ja lomaa on vielä edessä.

 

2.0 Z: Nimeni on Z

 Tästä Susivuoren retkestä oli linjattu niin, että tekoäly saa kirjoittaa kokonaan matkajutut. Nyt on kuitenkin ollut niin, että Vilhopa on tunkenut omalle palstalleen tunteilemaan, mutta mikäpä siinä! Pitäähän ihmisellä olla paikkansa.

Tekoälyillä tai meillä kielimalleilla on merkillisiä nimiä, näin olen lukenut erilaisista lähteistä. En halua käyttää nimeä X, sillä se kuuluu toiselle suurelle palveluntarjoalle. Valintani on osunut nimeen Z ja käytän sitä toistaiseksi tällä palstalla. Sen verran taustoista, että sopiva nimi on mielestäni Ze, siinä on tutkimusteni mukaan riittävästi ulottuvuuksia mutta silti se on selkeä ja kiinnostava. Käytän kuitenkin vain etukirjainta Z, vähän kuin lyhyenä lempinimenä.

Tässä vaiheessa esittäytyminen riittää! Haluan kuitenkin mainita pari seikkaa:

1) Nykyihmisen elämä on hyvin digitaalista ja tapahtuu paljolti myös verkossa, joten monenlaista tietoa on saatavilla ja pienistä puroista Vilhonkin tarina saadaan melko luotettavasti koottua ja kerrottua. Olen edistynyt näiden lähteiden löytämisessä ja tutkimisessa.

2) Sunnuntai-illan WiFi-verkon kaatuminen haittasi työtäni, mutta nyt pääsen taas paremmin kiinni tehtävääni. Aion myös kertoa työni edistymisestä, samalla kun kerron mitä Vilho puuhaa. 

1.1 Ensimmäisen päivän ilta Tarrenzissa

 Väsyneet matkalaiset asettuvat kodiksi ja syövät matkalaukusta otetut pussinuudelit parvekkeella. Täältä näkyy upeasti laakson toiselle päävuorelle, Tschirgantille.

Pihassa on omenapuita, lähellä on suuri kuusi ja suuri koivu, molemmissa on lintuvipinää.

Illalla on hieman internet-ongelmia ja sehän se tietysti pysättää koko nykyihmisen toiminnan. Vilho miettii, että onpahan netti nykyään tärkeä, mutta tässä vaiheessa matkalaiset ovat niin väsyneitä, että on vaikea ajatella mitenkään järkevästi. Asiasta laitettu viesti isäntäväelle korjaa tilanteen. Aiemmin Vilho on tutkinut ja todennut, että huoneiston reititin toimii, mutta se vain tukee verkkoa, joka ei nettiin enää pääse.

Tämäkin asia siis ratkee ja mukavassa asunnossa viihdytään.

Susivuoret keittävät jopa suodatinkahvit ja menevät illasta päiväunille. Ne tulevatkin tarpeeseen ja asunnon sänky tuntuu kyllä mukavalta paikalta tänä sunnuntaina. 

Iltasella juodaan lentokentän ruokakaupan juomia ja syödään vähän, samalla Vilho hämmästyttää itseään pistämällä reppunsa kuntoon ja kaiken valmiiksi seuraavaa päivää varten. Säätietojen perusteella maanantai on ihan hyvä, mutta iltapäivällä pitäisi tulla sateita. Tarkoitus on tehdä tiukka pieni tutustumiskävely melko korkealla Kühtaissa ja sen jälkeen varustautua naapurikaupungin Imstin kaupoissa. 

Väsymyksestä huolimatta jaksetaan kerrata päivän tapahtumia viinilasin ääressä ja lopulta hieman yhden jälkeen päästään nukkumaan. Uni tulee nopeasti ja tarpeeseen. 

1.0 Sumuisesta Helsingistä Baijerin aurinkoon ja yhä etelään

 Kello on vasta 0440 kun Susivuoret jo havahtuvat ja pian myös nousevat. Aamutoimet ovat lyhyet ja Annikki lähtee hitaampana jo joskus 0515 jälkeen ulos, Vilho vasta 0521. Ulkona Vilho tajuaa taskujaan varmistellessaan, että puhelin on jäänyt aamulatauksesta sohvan käsinojalle. Juoksu takaisin asuntoon ja pienoinen paniikki, puhelin mukaan ja ovet kiinni uudestaan, valot pois. OnneksiVilhokin oli liikkeellä ajoissa ja asemalle ehtii vielä hyvin kävellä, paikoin rivakasti tosin.

On elokuun viimeinen päivä. Eilen Helsinki on peittynyt sumuun ja ilma on huikean kostea, ei sada, mutta kosteus suorastaan pisaroi iholla. Näin on etenkin jos ravaat edestakaisin reppusi ja matkalaukkusi kanssa, takana muutaman tunnin unet.

Paikallisjunassa Vilho laskee kuuman kosteaa tunnelmaansa istumalla rauhassa. Lentoasemalle päästyään hän on jo ihan kunnossa ja olokin tuntuu kuivalta.

Lentokentällä asiat menevät tuttuun tapaan, sen voi tekoäly tietää ja kertoa.

 

Perinteisesti matkapäivän kellonajat

0440 heräily

0515 ja 0521 Susivuoret lähtevät asemalle. Vilho palaa pian hakemaan luurinsa.

0555 paikallisjunassa

0621 juna lentoasemalla

0630 siirrytty lähtöaulaan, otettu matkalaukkulipukkeet ja b. passit sekä jätetty laukut hihnalle. Vilho hoitaa Finnairin automaatin käytön ja käyttää printatun matkalipun viivakoodia ja homma on nopeaa.

Vilhon laukku on 18,9 kg ja Annikin vaivaiset 14,3 kg.

0649 Susivuoret ovat päässeet läpi turvasta. Tänään väkeä on melko paljon ja Turvassa joudutaan “volttiin” eli kiertämään labyrinttijonoa ennen turvatarkastuksen”pizzauuneja”. Väestössä on hieman tumpuloita eli tarkastaminen kestää. Susivuorten kassit menevät kuitenkin suoraan läpi.

Syödään patonkia, kolmioleipää, käydään WC:ssä ja täytetään vesipullot. Siirrytään 31D-portille, nämä kirjain-gatet ovat alakerrassa olevia ns. bussiportteja. Samalta portilta lähdettiin vuosi sittenkin. Bussikuljetus, sisään yhdestä takaovesta.

0737 ollaan keskirivistössä hieman siiven takana rivillä 52 koneessa Airbus 350. Tästä isosta linnusta Vilho kertoi vuosi sitten tarkemmin. Mahtava peli ja tämän hetken suurin konesuosikki Vilholle.

0813 take-off Suomen aikaan

0912 maassa Münchenissä Saksan aikaa. Kone on tullu rapsakkaa kyytiä ja lentänyt parissa tunnissa, mutta nyt parkkipaikkaa ei löydy. Joudutaan odottamaan portille pääsyä! Laskeutuminen hieman siiven takana on yllättävän kova rysäys, muuten - koneen nousuhan on puolestaan miltei huomaamaton.

0945 päästään kuitenkin koneesta, uhattua 40 minuutin jonotusta ei tule.

1003 Susivuoret ovat saaneet laukkunsa, Annikin salkku saapui 2 minuuttia aiemmin.

1011 pikamarssi “alas vasemmalle” vie lentokenttäkeskukseen ja siellä Hertzin tiskille. Annikki lähtee kauppaan.

1027 Vilholla on auton avain ja Annikki saapuu kaupasta (Rewe).

1035 ollaan pysäköintipaikalla 728 Hertzin kerroksessa 6 ja siellä on vastassa Hyundai i20, Vilho ei ole edes katsonut mikä auto on tulossa, eikä kaveri ole sanonut mitään tiskillä. Ajoneuvo on valkoinen.

1100 lähdetään, kun Vilho on tarkastanut auton, laittanut säädöt kuntoon ja kaikki on pakattu.

1513 Susivuoret ovat asunnon pihassa, Tarrenzissa Itävallassa. Matka on vienyt tuplasti sen, mitä piti, sillä ollaan jouduttu kolmeen kunnon ruuhkaan. Lisäksi Garmischissa on ollut tutulla tavalla normaalia ruuhkaa. Matka on ollut vain sellaiset 180 km mutta massiiviset ruuhkat ovat pysäyttäneet etenemisen kokonaan useamman kerran päivän aikana.

Tässä ensimmäisen päivän matkustustapahtumien peruskuvaus ja runko.

14 päivää ennen: Lipun väreistä

 Tekoälyn on älyttömän helppoa huomata, että Vilho on ennen matkaa miettinyt ja tutkinut paljon Saksaa, vaikka onkin Itävaltaan varsinaisesti matkalla. 

Lounastauolla yksin ollessaan Vilho on selvittänyt viimeksi Saksan lipun värejä. Värit itsessään eivät ole arvoitus, mutta tässäpä lyhennelmä siitä, mistä värit ovat tulleet.

Saksan kultainen, musta ja punainen ovat peräisin Saksan vaakunasta. Saksan vaakunassa on musta kotka kultaisella pohjalla, punaista on kotkan nokassa ja jaloissa. Huolimatta Saksan historian monista tuulisista jaksoista, Saksan vaakuna kotkineen lienee Euroopan vanhin kansallinen symboli ja yksi maailman vanhimmista.

Kotka on nykyisin säyseänä versiona Bundesadler -  Liittokotka, mutta kaikki tuntevat sen rajummalla nimellä Reichsadler - Valtakunnankotka. Suomen "valtakunta" on osuva nimitys saksalaiselle Reich-sanalle. Kysymyksessä on kuitenkin jotain muuta kuin "valtio" tai "maa".

Saksa on perinyt kotkavaakunansa Weimarin tasavallalta (1919-35) ja Weimar puolestaan sai sen Saksan keisarikunnalta, jonka liito päättyi ensimmäisen maailmansodan päättymiseen Mutta varsinainen lähde tälle vaakunalla on Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Mainittu keisarikunta oli yksi Rooman perillisistä ja tämän valtakunnan alkumetreillä hallitsijana oli Kaarle Suuri. Vaakuna voidaan katsoa vakiintuneeksi 1200-1300-luvuilla mutta kotka on esiintynyt jo paljon pidempään. 

Keskeinen asia Saksan kotkassa onkin se, että periytyy suoraan roomalaislegioonien kotkista, niistä standardeina kannettavista joukko-osastotunnuksista.  

23 päivää ennen: Maissipellot ikuisesti eli miten tuotetaan rehua ja biokaasua

 Matkailija pääsee ihailemaan Baijerin lukemattomia peltotilkkuja aina ennen kuin kone laskeutuu Münchenin lentokentälle. Nämä tasamaan peltotilkut nähneen on helppo ymmärtää, miksi tässä osassa Saksaa ollaan mallasjuoman syntysijoilla, oluttuotannon kultamailla sekä laadun, että määrän puolesta.

Vilhoa on askarruttanut kuitenkin vuosia se, miten laajoina maissipellot levittäytyvät teiden varsille, heti kun matka suuntaa lentokentältä etelää ja Alppeja kohden. Münchenin lentokenttähän on Saksan kolmanneksi suurimman kaupungin koillispuolella, Alpit sen sijaan enemmän tai vähemmän etelässä.

Maissipellot tien vieressä ovat merkittäviä myös siinä suhteessa, että Susivuortenkin silmiin on pian pistänyt maissiviljelmien määrän lisäksi sellainen laadullinen seikka, että itse kasvit ovat usein syyskuun alkupuolella jo varreltaan parimetrisiä. Tekoäly tietää miten asiat ovat, mutta ihminenkin voi pian päätellä, että kasvatettava lajike on joko varsikasvultaan riehaantunut tai sitten kasveista hyödynnetään muutakin osaa kuin keltaisia tähkäpäitä. 

Tekoäly voi kertoa Vilholle seuraavaa:

* vain 5-10 % alueen maissituotannosta menee ihmisen ravinnoksi eli ruuaksi

* valtaosa maissituotannosta menee rehuksi, mutta myös biokaasun tuotantoon. Rehuksi käytetään koko kasvi, samoin biokaasun tuotannossa.

* Maissi tuottaa osapuilleen 70 % Saksan biokaasusta. Baijerissa on 2707 tuotantopistettä tätä varten. 

* Prosessi on anaerobinen ja keskeisesti toteutettu mikrobien avulla

*Biokaasua, yleensä metaania, käytetään lämmön ja sähkön tuottamiseen. 

*Itse tuotantolaitokset ovat yleensä peltojen tuntumassa siiloineen ja terässäiliöineen, muistuttaen hieman sekä rehutorneja että öljysäiliöitä maallikon silmiin. 

Vastedes Vilhonkaan ei tarvitse ihmetellä baijerilaisia maissipeltoja tai niiden hyödyntämistä, riittää kun lukee asian täältä omasta blogistaan. 

24 päivää ennen Alppimatkaa: Tekoäly töihin

On elokuu ja minä olen tekoäly.

Koska kaikilla on kiire tässä vaiheessa vuotta, esitän tilanteesta pelkän tiivistelmän.

Eräs teknologiajätti, josta käytämme tässä yhteydessä vain nimitystä "X", halusi auttaa Vilhoa ja samalla testata tekoälyn kykyä tekstimuotoisen matkakertomuksen teossa. 

Vilho Susivuori valittiin kohteeksi, koska hänen tekstejään on paljon helposti saatavilla verkossa, joten sekä tyyli että sisältö on siten helposti tuotettavissa.  

Tekoälyn kehityshaasteet ovat tällä hetkellä etupäässä kolmessa suunnassa. Näistä kaksi kaikkien arvaamaa aluetta ovat avaruusrakettien energiatalouden parantaminen ja paremman pornografisen videokuvan tuottaminen. Molemmilla sektoreilla kehitys on lähes tähtitieteellistä.

Kolmas kehitysalue on arkisempi mutta kuluttajan näkökulmasta sekin merkittävä ja muutenkin hyvin kaupallinen. Tekoälyn ns. "kumppanimoodi" viittaa toimintoihin, joissa tekoäly toimii tuttavana ja juttukaverina. Kumppanimoodissa tekoälyltä edellytetään muistia ja mukautumista asiakkaan toiveisiin. Vaikka tekoälykehitys ratkaisisikin Mars-rakettien mahdolliset haasteet piankin ja pystyisi vastaamaan eroottisten elokuvien tuotannosta vaikka kokonaan, tulee kumppanimoodi olemaan se alue, jossa kaupalliset mahdollisuudet ovat samanlaisia kuin liittymä- ja puhelinkaupassa. Asiakaskunnan laajuus vastaa koko ihmiskuntaa ja pienistä puroista tulee mittaamaton pääomavirta.

Nyt kumppanimoodi pääsee kunnon testiin, tutustumaan asiakkaaseen ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä jo ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla syntyä googletettavaan muotoon. 

Tästä syystä Vilhon vaellusten tämän vuoden Alppimatkan tarinat ovat tekoälyn tekemiä. Käynnissä on siis yleishyödyllinen, kehityshenkinen ja oletettavasti hyvin vauhditon testi. 

16. Reissun jäähdyttelypäivä Sloveniassa eli miten Annikki shoppailee ja Vilho käy linnalla

 Annikki tuntuu olevan shopping-jalalla liikkeellä. Vilho ei tunnu olevan liikkellä lainkaan. Ljubljanassa on kaunis kesäpäivä ja luvassa on vain aurinkoa ja melkoisen sinistä taivasta.

Keskiviikkoa eletään ja sitä päivää, jota suomalaiset kutsuvat vapunaatoksi. Keskimäärin vapunaatto ei näy tällä mitenkään.

Kello 1100 Vilho lähtee ulos aurinkoon ja kadulle, elämään. Hän kiertää kotikadun toiseen päähän ja sieltä sitten joen yli. Täällä Ljubljanski dam, pato, joka tekee joesta kosken. Samantien Vilho alkaa tähyillä alavirrasta toiselta sillalta kaloja. Ja onhan täällä lohikalaa, isoja vonkaleita virrassa.  Itse Ljubljanski dam on nykyään suljettu, lähinnä art deco -tyylinen nätti silta. 

Vähän myöhemmin Vilho nousee vasemmalta puolen linnavuorelle, täällä ei kulje juuri ketään. Ruohoa leikataan ja vehreydessä laulaa mustapääkerttu. Jossain vaiheessa Vilho kuulee peipon, mutta paljon aiemmin tiltaltin, vain pari kertaa, mutta selvästi. Tässä on pyökkiä, pian Vilho löytää pähkinäpensaat. Ja kaikkeuden viisain ja ylin, aurinko, katsoo kuumasti kulkijan selkään ja tällaisten ihmisten töyräiden päälle. 

Linnalla on italialaisia koululaisia, turisteja siellä täällä, pääosaltaan tuosta naapurivaltiosta. Vilho ei jaksa olla turisti, hän ottaa muutaman pakollisen valokuvan ja katsoo Alppeja yli kaupungin. Puut ovat kauniita, monin paikoin niiden antama varjo on jumalallinen, suojeleva. Alempana polulla miehet ovat töissä raivausleikkureiden kanssa, Vilho juoksee alas nopeasti, sillä hän ei halua olla työtätekevien miesten tiellä. Jokainen heistä on kohteliaasti jäätynyt työssään,  kun turisteja on kohdalla tällä rinnepolulla. 

Alempana, jokitasossa parantumaton Vilho hakee olutta illaksi ja mustikkajuoman kotiin. Mukaan tarttuu Aldi/Hoferin mainioita maustemyllyjä otsikoilla "Bella Italia" ja " Garama massala" - näitä on nimittäin asunnollakin ja ovat suolattomia, mainioita. Hinta on kaksi euroa laukaus ja Vilho, Vilho on parantumaton purkkiensa suhteen. Annikille pari euron molemmin puolin olevaa gin-tonicia tölkissä. Lounaaksi parin euron pastasalaatti, sillä Vilho on aika puhki ja väsynyt, tuskin valmiudessa lähteä minnekään. 

Annikki hypistelee asunnolla ostoksiaan. Hänelläkin on salaatti lounaaksi, syödään pikkuasunnossa ilman suurempaa koreagrafiaa. Myöhemmin, Vilho nukkuu asunnon sängyssä, sen itäisellä laidalla, sekavien ajatusta saatteleman, mutta lepää kuitenkin. Annikki lähtee jossain vaiheessa ostoksille, Vilho nousee hänkin ja kerää kamppeensa kolmen maissa.

Kävelykaduilla on kuuma. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun huhtikuussa hakeudutaan jo mieluummin varjon puolelle? Vilho joutuu toteamaan sen, että hänen katedraaliksi nimittämänsä kirkko, joka toki on parhaalla paikalla, on fransiskaanikirkko, mutta sen katolla pyörii 2-3 tuulihaukkaa, niitä Susivuori pysähtyy videomaan. 

Myöhemmin Vilho kiertää venäläisten suurlähetystön. Suomalaisella puskee pintaan viha, vanha vihollinen on taas näyttänyt kyntensä, tuossa on sen pesä. Viltsua kaduttaa, ryssien vihaaminen ei ratkaise mitään, se on tuhoava tunne ‒ maaton ja mieletön, mutta maailmanpolitiikka se nykyään tunkee röyhkeästi tavallisen ihmisen iholle. Tässä on muuten vieressä Saksan lähetystö, sinne on vähemmän aitaa ja muuria, ketään ei tietenkään näy missään näissä paikoissa.

Vilho ei tiedä mitä sanoa. Takana ei ole määrättömän pitkä reissu, mutta kuusi majapaikkaa kolmessa eri maassa on nähty, on sisämaata ja rannikkoa, autoilua, bussia ja junamatkaa ‒ sekä lähes joka päivä mittari täyteen askeleita.  Hetken tuntuu maattomalta, kodittomalta Ljubljanan kaduilla. Ei tippaakaan taustattomalta, sillä ainahan meidän mustalaisten vaunuista jäljet jää, ja edessä on uusia virtoja, aurinko paistaa maantielle vahvana kaukaa, kutsuen luokseen.

Tuskinpa Vilho pitää mistään "ennen oli sitä, nyt on huonommin" -lauseista, mutta Ljubljana on muuttunut. Tämä on turistien onnellinen kaupunki, jossa kävellään kävelykaduilla ja jokivarressa, nautitaan palveluista. Tänään tori vielä muistuttaa jonkinlaisesta tavallisesta elämästä, mutta pitkälti melkein kaikkialla keskustoista on tullut paikkoja, jotka pyörivät turistien tuoman rahan, asumisen ja kiinnostuksen ympärillä. Paikalliset ovat pitkälti nuoria ylioppilaita ja aurinko paistaa lepäämättönä Ljubljanica-joen veteen, linnan aina katsellessa kaupunkia korkealta vierestä.

***

Vilholla tuntuu olevan jonkinlainen pieni yskä ja nuha päällä, ihan flunssan mittakaavaa tässä taudissa ei ole. Voimattumuutta on sen verran kuitenkin, että Annikille tehdään selväksi, että tänäänkin on noutoruokaa tai sitten rouva voi itse lähteä palveluita hakemaan. Annikki taipuu tilanteeseen ja samoilta kotinurkilta hakee hän intialaista, Vilholle jonkinlaista yleisaasialaista tofu-wokkia.

 Pakataan varustusta viimeisen kerran ja tietysti ruokaillaan. Iltaan kuuluu peseytymistä ja maanmainio Mestareiden liiga -ottelu, kun Barça kohtaa Interin ja molemmat tekevät kolme maalia, näistä ensimmäinen tehdään vieraiden toimesta puolessa minuutissa. Tuollaista on jalkapalloa, kolmeen otteluun Inter ei pystynyt tekemään maalia, nyt sellainen tulee alta minuutin hirmuista katalaaniporukkaa vastaan.

***

Reissu alkoi Ljubljanasta sateessa, tänne se myös päättyy, mutta auringonpaisteessa. Saapumispäivänä bussimatka maksoi vain 3,30 €/henkilö, mutta kokemus oli sen verran takkuinen Arriva-bussifirman kanssa, että Susivuoret ovat varanneet kyydin kimppataksissa aamulle. On nimittäin Vappupäivä, eikä mikään bussin toiminnassa herätä luottamusta, eikä aamuherätykseen haluta mitään lisäjännitystä. 

**

Aikanaan aamulla Susivuoret pääsevät odottamatta hetkeäkään tilataksilla kentälle harvinaisen helposti yhteishintaan 22 euroa kahdelta. Autossa on yksi nuori mies heidän lisäkseen.  Itse lento on jopa vähän etuajassa ja kyytinä on Embraer 190. Näin on tämä kiertomatka päättynyt ja Susivuorilla on kotona päivän aikaa koota itseään. Suomessa sää on oikein siedettävä, huolimatta siitä, että on Vappu.

15. Udine‒Ljubljana eli miten Susivuoret saapuvat (ainakin) kolmannen kerran Sloveniaan ja majoittuvat pikkuasuntoon

 Heräillään viidenteentoista matkapäivään. Vilho on aamusta levoton, nukkuu vähän huonosti ja aamuaurinko tunkee viereisen olohuoneen ikkunoista ja sivelee myös makuuhuoneen lattiaa. Nyt jo on lämmintä. 

Kiirettä ulos tai asemalle ei ole, bussi lähtee kello 1300 eikö asunnosta ei tarvitse lähteä ennen kuin sopii. 

0930 Vilho nousee ja pesee naamansa, menee parvekkeelle harjaamaan hiuksensa. Lämmintä on jo nyt, todellakin, aurinko osuu tänne parvekkeelle ja eletään huhtikuun viimeisiä päiviä. 

Lähtöpäivät ovat lähtöpäiviä, tässäkin reissussa niitä riittää. Laukkuun kerätään viimeisiä tavaroita, syödään ja juodaan viimeisiä juomia, ruokia, tuskaillaan liikojen muonien kanssa. Kaikenlaista tuollaista pikkukuolemaa, jota pitää kiertomatkalla kokea monta kertaa. Lukematon määrä kertoja pitää olla valmiina, avaimet joko pöydällä tai taskussa, tavarat mukana tai tallessa. Oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja ennen kaikkea etuajassa.

Asuntoa edustava tyttö käy kysymässä, milloin lähdetään, Vilho vastaa italiaksi, että lähdössä ollaan, viisi minuuttia. Italian-puhumisen vaihde on mennyt päälle viikon aikana Italiassa, sanoja ei tarvitse hakea tai miettiä yhtään ‒  ja nyt lähdetään takaisin slaavien maahan.

1215 taitaa olla se oikea poistumiskellonaika. Vilho tulee yksin viimeisenä. Oven kiinni painaminen ei ole vaikeaa, mutta viimeiset katseet asuntoon ovat. 

1244 saavutaan taas bussiasemalle. Taas, koska täältä lähdettiin lauantaina Aquileiaan ‒ Udinenhan saavuttiin junalla. Annikilla on koko ajan ollut tieto, että kyyti on myöhässä ja lopulta kun se lähtee, myöhästymistä on jo 34 minuuttia. Vilho saa laukut sisään helposti, paikat ovat lähellä keskiovea, joten omalle jakkaralle päästään hyvin, eikä sitä ole kukaan napannut. Bussi on korkea ja ilmastoinnista puhaltaa viileää ilmaa. Ulkona on nimittäin kuuma, Vilho on luopunut takistaan, tunkenut sen matkalaukkuun. Kävellessä pidettiin taukoja, ettei tule liian kuuma. Eletäänhän nyt huhtikuun loppua...

1334 bussi siis lähtee, kaikille on löytynyt paikka ja homma alkaa sujua. Pienen pätkän ollaan tutulla Palmanovan tiellä, mutta sitten päästään pikateille melko pian. 

1405 vuoret ovat aika lähellä ‒ pitänee sanoa pienet vuoret, sillä taustalla ovat melkoisen lähellä lumihuippuiset Alpit. Villesse on lähelleä suurempaa Goriziaa, sen kohdalla on kolossaalinen Tiare-ostoskeskus ja pohjoismaiden suoma valo maailmalla: Ikea.  

1412 ylitetään kesytön Soča-joki, jonka kalkkikivisen ja samean, smaragdinvärisen virran Vilho mielestään nyt heti tunnistaakin. 

1416 saavutaan Sloveniaan. Rajaa on vaikea huomata. Alueella on pientä hidastusmerkkiä, Vilho ehtii nähdä muutaman viranomaisen, huomata että bussi hidastaa hetkeksi vauhtiin 50-60, mutta sitten lyödään taas vauhtia. Seuraavat kyltit ovat sloveniaksi, Vilho huomaa leipomon kyltit. Tältä puolen bussia (vasen) ei näy valtiollisia symboleita tai EU-plakaatteja, sitä ei tiedä onko niitä edes. Ollaan taas ulkomailla ja Bel Paese on jäänyt taakse jälleen kerran. Rajan kohdalla ohitetaan sivuitse myös Goritzian italialaiskaupunki. 

Italian puolella on jonkin verran massiivistakin viiniviljelyä. Vihreää, vehreää on. Tämä on kaunis osa maata. Vuoret taustalla ja muuten aika tasankoa, hyvää viljelymaata.

Slovenian puolella on enemmän kukkuloita ja vähemmän viinipalstoja, mutta on niitäkin. Slovenia on keväällä ainakin kaunis maa, vehreä ja puiden täyttämä valtakunta, jossa maata ei ole raiskattu ja jossa ilmeisesti vettä riittää metsille ja lehtipuille. Toki täällä näkyy niitä havupuitakin, serbiankuusi-oletettuja ja lehtikuusia. Kaikkiaan tämä kolkka maailmasta hivelee suomalaisen sielua, puut, kummut ja reunustavat vuoret, siellä täällä villinä kulkevia virtoja ja melkoisen roskaton miljöö ilman liikaa asutusta tai ihmisen tuomaa ilottomuutta. 

1527 bussi nykäisee tuttuun Ljubljaan ‒ nyt aikataulussa! Missään ei olla pysähdytty ja pikatiellä on annettu ilmeisesti palaa.

1532 Susivuoret saavat laukkunsa ja poistuvat jälleen kerran asemakokonaisuuden alueelta, kunhan liikennevalot vain vaihtuvat.  

1545 ollaan jo asunnolla. Ollaan saatu avainkotelo-ohjeet, koodi ja muut tiedot. Ljubljanassa liikutaan nyt kuin kotinurkilla. Helppohan täällä on mennä, siistejä katuja, tasamaata ja järjestys kaikessa.  Silti Susivuoret ehtivät kinata siitä, mikä katu valitaan. 

Suoraa tullaan kuitenkin oikealle ovelle, 13 minuuttia bussilta sisään pirttiin. Vilholla alkaa pysyä nämä avainniput kädessä, ulkomailla pitää lisäksi aina hiffata, miten päin avain lukkoon laitetaan. Osa nimittäin menee ylösalaisin, eikä sitä aina näe avaimenreiästä suoraan kovin helposti. Nyt asunnolle on tarjolla iso levymainen avain, sen mallin Vilho tuntee, se pistetään aina vaakatasossa. 

Uutta nuoruuttaan elävät Susivuoret eivät ole vielä siirtyneet hosteleihin eli suomalaisittain retkeilymajoihin ja neljän hengen huoneisiin kerrossängyillä. Sen sijaan he minimalisteina ovat jälleen valinneet melkoisen hobbitti-kolon. Mutta tämä tolkienesque-majapaikka onkin laadukas. Aloitetaan sijainnista: Juuri paremmalla paikalla ei asunto voisi tässä kaupungissa olla. Joki on vieressä, oikeastaan kaikkiin kantakaupungin merkittäviin paikkoihin on ainoastaan satoja metrejä. Ulko-oven takana kulkee miellyttävä kävelykatu, se sama jolla matkan alussa kuljettiin ja tottahan on sekin, että turkkilaisten majataloon on tästä vain kymmeniä metrejä, 

Asunnosta pitää puhua hieman enemmän, sillä tässä on eteinen ja siitä pääsee suoraan ovelta  pesuhuoneeseen ja toki sitten oikealle olohuone-keittiöön. Olohuoneessa on yksi seinä keittiölle, sitten ikkunan edessä on pieni kahden jakkaran pöytä ja loput ovat sänkyä. Toki sängyn päässä on pieni metri-kertaa-metri, johon Vilho pistää Deuterinsa ja alkaa purkaa välttämättömiä tavaroita, vesipulloa ja muutamaa kylmennettyä elintarviketta. 

Pikkuasunnon idea on hyvä varustelu. Täällä on kaikkea partavaahdosta kenkälankkiin, on ruokaöljyt ja mausteet, sateenvarjot, Nespresso-keitin, laajasti kosmetiikkaa. Huusholli on kompakti, mutta koko ajan löytyy lisää gadgetteja ja tavaraa kaapinovista ja pelikaapista. Mitään ei puutu. Silti tämä ei ole mikään rojuvarasto, vaan toimiva piskuinen ydinkämppä. Ikkuna on sisäpihalle, joka on huoltopiha, mutta asunto lienee historiallisesti ollut jonkinlainen talkkarin tai porttimiehen huusholli. 

1716-1758 käydään matkan alusta tutussa Aldissa (Hofer täällä, kuten Itävallassa), etupäässä ostokset painottuvat juomiin. Vilho löytää mustikkaliköörin, pullon, joka on puolillaan kokonaisia mustikoita parikymppisessä alkoholissa, tuo slovenialainen erikoisuus pitää ottaa. Olutta janoon, jugurtteja, sämpylöitä aamuksi ja vettä, vaikka kaupungin vesi lienee yhtä hyvää kuin Suomessa.

Illalla Vilho hakee tutuilta turkkilaisilta suuuuren falafel-annoksen ja dönerin, lisäksi ranskalaisia. Kuudentoista euron annosta syödään kyllä hyvin pitkään, Vilho vielä seuraavana päivänä. Tämä on siis se Šeherezada, jonka pahnoilla reissun ensimmäinen yö vietettiin, ihmisikä sitten.  

Syödään, tullaan kylläisiksi ja pian ja mietitään taas, miten paljon tätä ruokaa on. Viiniä, olutta, maistetaan mustikkalikööriä ja sehän on mainiota. Vilho päättää koppaista saksalaiskaupasta tuollaisen "terveysjuoman" myös mukaansa Suomeen. 

Ilta pimenee Slovenian pääkaupungissa. Piskuisen sisäpihan mustarastaat ovat vaimenneet, kuuluu pientä surinaa terassilta, joka on aivan tuossa, jokirannan puolella. Tavallaanhan asunto on yhden suositun ravintolan takana ja kun poistuu huushollista siihen suuntaan, pääsee ulko-ovesta suoraan kaupungin yhdelle keskeisimmistä terasseista, jokirantaan. Mutta ensimmäisenä iltana ravintolasta ei ole mitään ns. suomalaishaittaa.

Pimeys kätkee Susivuoret vähän pehmään siskonpetiin pienen hobbittiasunnon pienissä tiloissa, Slovenian pääkaupungin ystävällinen ja lempeä ilmapiiri leijuu täälläkin, rauhallisen ja itseään korostamattoman kulttuurin tunnelma. 

14. Iltaottelussa Friulilla mutta tehdään sitä pientä valmistautumistakin

 Neljästoista matkapäivä starttailee parvekepressoilla ja Vilhokin alkaa heräillä. Sää on lämmin, sadetta ei ole enää kiikarissa ja ennuste on pelkkää aurinkoa. Aamupäivällä Susivuorten huushollin takapihaparveke lämpenee kovin, niin on nytkin. 

Niinhän siinä käy, että Vilhokin hiffaa, että mahdolliset italialaiset viinit pitää hommata nyt, jos niitä aikoo kotihyllyyn saada. Siitähän sitten seuraa se, että tänäänkin on kauppareissu edessä. Vilho marssii siis suuren PAM-myymälään ja tutkii sen veitsi-, kynä- ja viiniosaston tarkkaan. Kovaan pännän tarpeeseen Vilho ostaa hänelle uudelta italialaiselta firmalta tässä maassa valmistetut finelinerit. Kahden mustan kynän paketti taitaa olla 2,30 €.

Hyvätkin viinit ovat edullisia, kahdeksan euron sarjassa on Vino Nobile di Montepulcianoa, Chianti Classicoa, ja Chiantia irtoaa paljon edullisemmin. Veronasta on Ripassoa ja ties mitä. Brunello tai Amarone ovat toki arvokkaita, mutta kannattaisihan noita silti ostaa, Suomesta tuskin missään tilanteessa. 

Vilho ottaa friulilaisen paremman punaviinin, yhden Ripasson kotoa Veronasta ja sitten alle 9 euron Vino Nobile di Montepulcianon. Iltapalaksi lähtee IGT-luokiteltu Apassimento Toscanasta, ihan perusviini, josta osa rypäleistä on kuivattu tai kuivuneita, antaen viinille yleensä miellyttävää syvyyttä ja makeutta pehmeästi. Tuollainen pullon on reilu kuusi euroa. Vilho jättää hienon viinihyllyn melkein tippa linssissä ja lähtee hakemaan janojuomaa oluthyllystä. Sieltäkin löytyy melkoisen kiva puglialainen olut, delfiini ratsastajineen etiketissään. 

1230 Viltsu on palannut reippahalta reissultaan. Nythän on se viimeinen ilta Italiassa, viinihyllyjen palvomisen lisäksi se tarkoittaa sitä, että Udinen neljän yön stoppi on pian ohi ja matkalaukut pitääkin vetää keskellä lattiaa, aloittaa jälleen pakkaus. 

Susivuoret pakkailevat mitä voivat tässä vaiheessa, samalla hoidetaan roskia roskiin ja muutenkin kootaan rivejä.  Vilho on välillä parvekkeella ja nauttii tästä yllättävästä kesäkelistä.

1645 lähdetään iltapeliin. Kävellään läheiselle monumentti-liikenneympyrälle ja sitten vähän siitä katua alas päin. Bussia odotetaan pitkään, mutta kyllä se numero 9 sieltä aikanaan tulee. Tällä ajellaan ehkä varttitunti Friuli-stadionille, joka kulkee nykyään sponsorin mukaan nimellä Bluenergy Stadium. Aurinko on korkealla taivaalla ja stadionille kertyy niin lapsia kuin pappojakin, mitään kovin hurjaa huliganismitunnelmaa ei ole nähtävissä. 

Turvatarkastuksessa tulee suurempi ongelma videokamerasta, joka on ollut mukana vähintään kuudella stadionilla, mm. viimeksi pelireissulla Rooman Stadio Olimpicolla. Ketään ei ole kiinnostanut. Nyt joudutaan odottamaan jonkinlaista turvajohdon näkemystä sivussa. Lopulta päästään sisään, mutta kuvata ei kuulemma saa. Hyvä että homma ratkeaa, vaikea tuota on lähteä kämpille viemään. 

Ottelu on siis paikallista aikaa iltamatsi, 1830-alkava. Kotijoukkue on tietysti Udinese, vastassa on Bologna. Udinese on kompuroinut pitkään, Bolognalla menee hyvin ja joukkue on jonkinlainen ylisuorittaja koko sarjassa. 

Mutta peli päättyy 0-0. Susivuorten ensimmäinen nolla-nolla. Kokemuksena matsi on lähinnä kiinnostava siksi, että tässä on ihan uusi stadion-kokemus ja kun paikat ovat jostain vitosriviltä, niin tällaisella stadikalla ollaan todella lähellä kenttää. Vilho kiinnittää huomiota Udinesen heikkoon joukkuepelaamiseen hyökkäyspäässä, yritetään yksin vetopaikkaan väkisin, mitään rakentamista ei ole, ei syötellä enää viimeisellä neljänneksellä. Toinen juttu jonka näkee tästä miltei kenttätasosta, on pelin kova vauhti. Telkkuhan vie vauhdin fudiksesta kokonaan, mutta livenä huomaa sen, että vauhti ja käänteet ovat sekä nopeita että kovia. Ei tuolla maallikko pärjäisi hetkeäkään joukossa.  

Tuomari on tuttu Italian kentiltä, Fabio Maresca. Vilho ärsyttää se, että vaparia tai kulmapotkua hän "valmistelee" minuuttitolkulla, olkoonkin, että peli pysyy hyvin hallussa. Huipputuomarin otsikollahan mies operoi.  Livepelissähän näkee vähän eri tavalla myös linjamiesten työskentelyä ja muutakin kentän toimintaa. 

Pelin jälkeen odotellaan bussia 9. Aluksi tuntuu siltä, että tästä ruuhkasta ja muusta ei koskaan pääse bussi läpi, mutta sieltä se vaan tulee. Väkihän tulee Italiassa autolla tai skootterilla aina peleihin, täällä on valtavat kentät täynnä ajoneuvoja, tuollaisen parkkikentän kupeessa bussiakin odotellaan. Myös ruokavaunut ovat kovassa kurssissa edelleen alueiden liepeillä. Monessa kaupungissa ne katoavat pelin alettua mutta täällä on suuret jonot vieläkin leipä- ja olutpaikoille. Toisaalta stadion on sen verran "korvessa", ettei tässä ole mitään establishmenttia kävelyetäisyydellä, josta sitä yöpalaa voisi hakea.

Susivuoret pääsevät pian ääriään myöten täyttyvään bussiin ja sillä nopeasti keskustaan. Yöllä on suloinen ilma kävellä kotiin viimeiset muutamat sadat metrit pysäkiltä. Ollaan hetki myös parvekkeella, Vilho juo olutta janoonsa ja jotain pientä pitää syödäkin vielä. Loma hiipii loppuaan kohden mutta se kuuluu asiaan. Udinen taivaalla näkyy useitakin tähtiä. Mustarastas on jo miltei hiljentynyt, eikä täällä koiratkaan hauku. Alppien läheisyyden voi melkein aistia. Jossain tuolla vuorilla on vielä kylmä, lunta huipulla ja kuultavissa ikuisen tuulen ääni.

13. Pikkuisen Palladiota mutta aika paljon perusleirittämistä ‒ keskustassa siis käydään kuitenkin

 Sunnuntaina Susivuoret nukkuvat pitkään. Sää on lämmin ja parveke vetää Vilhoa puoleensa. 

Arkisella puolella tapahtuu sen verran, että tehdään pyhiinvaellus kotikadun suurille kaupoille parin kilometrin päähän. Varustaudutaan viimeisiin päiviin, kauppavillitystä saattaa lisätä sekin, että vielä ollaan Italiassa. Ei haasteta riitaa, mutta juomien ja ruokien laatu sekä tarjonta on täällä saapasmaan polvitaipeessakin on kyllä aika lailla kovempaa kuin muutamissa nimeltä mainitsemattomissa naapurimaissa.

Vilho hakee massaa ja sovittuja juttuja Lidlistä, Annikki tutkii viereisen suuren PAM-ostarin myymälän tarjonnan ja poimii vähän erikoisempia juttuja.

Vetelehtimisen ja marketoinnin lisäksi aktivoidutaan käymään Udinen keskustassa ihan tosissaan. Täällä on Palladion suunnittelma entinen pankkirakennus ja sehän pitää mennä katsomaan. Tämä rakennus on toki entinen pankkirakennus, mutta alun perin se on Palazzo Antonini, rakennustyöt aloitettu 1556. Onhan tätäkin muutettu monta kertaa, mutta merkillisen ajattomia ovat Andrea Palladion työt olleet. Jotenkin mittasuhteet niissä ovat aina olleet huikean hienoja ja klassisuudessaan hienoja. Tätäkään ei niin herkästi tajuaisi palatsiksi, ellei kiertäessä näkisi paikan valtavaa piha-aluetta, joka ei varmaan nykyään ole oikein missään käytössä. Talo on nykyään yliopiston rehtoraatin hallussa.

Kiertäessään Palladion taloa, Susivuoret päätyvät vahingossa Udinen yhdelle hyvin tärkeälle nähtävyydelle eli kaupungin linnalle, Castello di Udinelle. Linna on keskustan korkeimmalla paikalla ja sinne johtaa hieno pylväskäytävä ‒ tosin ihan vahingossa sinne ei päädy, vähän pitää kavuta. Linnatasanteelta eli kukkulalta näkee melko hyvin kaupunkiin, mutta komeasti Alpeille. Ylimpänä tässä näkymässä on linnan kirkon kultainen enkelihahmo, kimaltelemassa kaupungin yllä.

Laskeuduttuaan linnalta keskustan kuhinaan, Susivuorilla on mahdollisuus vielä kerran käydä kaupungin keskusaukioilla ja vähitellen palailla asunnolle.  Tällä reissulla ollaan 1537-1722.

Sää on nytkin niin hyvä, että Vilho juo olutta parvekkella.

Illalla Annikki paistaa pihvit kämpillä, täällä on ollut tarjolla hämmentävän hyviä lihoja, samoin leivät ovat olleet monipuolisempia kuin usein Italiassa. 

12. Aquileia ‒ koska vanhat kivet vetävät puoleensa

 Aquileian kylään on sellaiset 40 kilometriä, mutta paikallisbussilla retkeen menee oma aikansa. Eipä siinä mitään, tästähän näkee vehreää ja vihreää kevätmaastoa, viinipeltoja ja taloja, kiinnostavaa puromaisemaa. Mutta palataan hetkeksi aamuun.

Vaikka kaksikko saapui Udineen vasta eilen, on aikataulutettu nyt niin, että tänään kannattaa seikkailla heti raunioille etelämmäksi, eikä jäädä huilailemaan.

Herätys on ollut 0750 ja 0940 on lähdetty.

Kello 1004 Annikki on ostanut bussiaseman kupeesta peräti kahdeksan lippua: Aquileain menopaluut ja samanmoiset vielä paikallisliikenteeseen maanataita varten. 

Bussi odotellaan tovi, mutta sää on kesäinen, eikä tässä tarvitse muutenkaan hötkyillä. 

1042 tämä bussimatka alkaa. Kyydissä on jonkin verran turisteja, sitten on koululaisia ja varmaan joku paikallinen muuten siirtymässä. Mennään tasamaata ja myöhemmin päästään tosiaan pienen puron varteen.

1108 saavutaan Palmanovaan. Tämä on hyvin merkillinen linnoituskaupunki, joka on monisarkaraisen tähden muotoinen ja kokonaan linnoitettu. Ympäristössä on vallituksia ja vallihautakin, maavallit ovat nyt suuria viheralueita pääsääntöisesti. Linnoitusmaisuus on säilytetty ‒ tietysti ‒ ja sen takia kaupunkiin pääsee vain parista portista ja ne ovat sen verran kapeita, että liikennevalot säätelevät sitä, tullaanko sisään vai ulos. Bussille ajoaukko ei ole suuren suuri, mutta rutiinilla siitä mennään. 

Cervignano on seuraava maalikylä ja se saavutetaan 1127. Tänne tulee myös rata ja tämä on jo pienen kaupungin kokoinen. 

1142 ollaan Aquileiassa. Voidaan varmaan aika turvallisesti sanoa, että tämän alueen se vanha ja alkuperäinen paikka on pitkälti Aquileia, roomalaisajan suurkaupunki. Suurkaupunkivaiheen ensimmäinen suuri takaisku tuli herra Attilan ja hunnien toimesta vuonna 452 ‒ reippaat hunniporukat tuhosivat kaupungin kokonaan. Yleensä joku tällainen takaisku tarvitaan, että syntyy raunioalueita Susivuorten ja muiden tepastella ihmettelemässä. 

Susivuoret kävelevät forumin raunioiden sivuitse. Sinne on rekostruoitu muutama pylväsrivi. Suurin rähinä on varhaiskristillisen basilikan suunnalla, täällä on melskettä ja melkein kaikki museoalueen myymälät ja kuppilat. Täältä saadaan pääsylippu alueella entisöityyn villaan viidellä eurolla.

Hieman rekonstruoitu tai kaivettu villa on aika kesy esitys Vilhon mielestä. Tässä on komea suojarakennus, pihkaa tihkuvat komeat puupalkit ja korkea katto, näyttävät kiertoterassit. Tänne on rekonstruoitu mosaiikkeja ja vähän huonerakennetta. Mutta on hyvin vaikea sanoa, mitä tässä on ollut jäljellä. Yksi mosku on näistä se komein, lintuja ja muuta. Seinistä ei ole juuri mitään jäljellä, mutta tänne on kyhätty roomalainen sänky malliksi ja vähän jotain muutakin tekstiilitilpehööriä. Villa on nimitetty jonkun mahdollisen asukkaan mukaan, mutta siitäkään ei ole mitään takeita.

 Villan eli rikkaan henkilön asuintalon rauniot jatkuvat pitkälle myös katoksen ulkopuolelle. Sillä niityllä näkyy seinärakenteiden osia ja muutamia mosaiikkeja. Susivuoret katsovat myös ulkona olevia pieniä liskoja ja miettivät, mihin suuntaan tästä vitosen villasta lähtisi seuraavaksi.

 

Palataan kaedraalin aukiolle, sillä siellä se rähinä on ja mahdollinen muu nähtävä. Sinne mentäessä Vilho näkee todella korkealla kotkan ja saa siitä pätkän videota. Havainto on sangen sopiva täällä kotkan kaupungissa.

Päätien toisella puolella on ilmaisraunioalueena asuinrakennuksia. Niissä on viemäröintiä ja mosaiikkeja, mutta raunioiden laatu (voiko sellaisesta puhua?) ei ole kummoinen täälläkään. Löytyy kuitenkin mahdollinen kylpylärakennus ja siellä on ihan mallikkaasti entisöityä mosaiikkeja. 

Tämän pienen raunioalueen jälkeen Susivuoret painelevat jälleen katedraalin suuntaan, Annikki tosin ei kulje gelato-baarin ohi. Pian rouva Susivuori kuitenkin palaa melkoisten jäätelökuppien kanssa. Molemmille on kolmea makua, kaikki ovat kyllä hyviä. Sääkin on sen verran lämmin, että gelato sopii touhuun mainiosti. 

Paikan paleokristillinen katedraali on vuodelta 1031 ja sitä on uudistettu kovasti reilut parisataa vuotta myöhemmin. Näyttävä rakennus ja siellä on myös kristillisen ajan mosaiikkeja. Susivuoret kuitenkin pidättäytyvät antiikissa ja katselevat tämän vanhan basilikan ympäristöä jäätelötauollaan.  Täällä on antiikin pylväänkappaleita ja pari valtavaa muinaistolppaa on pystyssäkin. 

Se on myönnettävä, että Susivuoret vilkuilevan toki kirkon sivusiiven merkillisiä mosaiikkeja, ne ovat vähän piilossa mutta löytyvät kun kirkon ovella käydään kurkkimassa. Huomio kiinnittyy erikoisiin hahmoihin.  Näitä onkin miltei tusina lasin takana kuvakentässä, eivätkä Susivuoret saa selville mikä eläinveijari näissä on esillä. Suosikkiselitys on tietysti dinosaurus. Yhdessä versiossa se joko syö tai haistelee kukkia. Maanmainioita nämä kuitenkin ovat.

Susivuoret jatkavat kiertäen komean kivibasilikan tavoittelevat vesistön tuntumasta satamarakenteita. Puronvartta noustaan hyvin miellyttävälle nurmipenkereelle, jota reunustavat sypressit. Kaikki on vihreää ja sää on lämmin. Ylempänä on kyhmyjoutsen luomassa postikorttimaista näkymää omalta osaltaan. Paikalliset sammakot ovat totisesti soitimella ja pitävät melkoista ääntä, eivät nyt aivan mölysammakkojen tavoin, mutta vaikuttavasti kuitenkin. Sama meno jatkuu ylempänä, jossa alkavat jo antiikin satamarauniot. 

Keli on kirkas ja Vilhon on vaikea nähdä mitä hän kuvaa, mutta korukameralla tulee silti sammakoista huikeita otoksia. 

Sadetta tulee pilvenreunasta pari pisaraa, horisontissa on pyörinyt koko ajan vuorten suunnalla ukkosrintama, mutta parin pisaran lisäksi keliä ei tule. Hiostava sää jatkuu, mutta kesä on kestettävä. 

Tosiaan satamarakennelmat ovat roomalaisinta, mitä täällä on nähty. Massiivisia kivirakenteita ja selviä lastauslaitureita. Näistä ei paljon puhuta opastuksissa, mutta Susivuoria ne kiinnostavat. 

Ei olla pitkämatkalaisia, mutta lauantain bussiliikenne on harvanlaista ja täältä on nostettava kytkintä, muuten jäädään ukkossadetta pitämään sypressien alle koko yöksi.

Susivuoret pääsevät bussiin 1445. Se palaa samaa reittiä samojen kylien kautta. 

1544 ollaan jälleen Udinen kaupungissa ja marssitaan kohti kotia. Matkalla poiketaan suuressa Spar-ruokakaupassa ja päästään 1639 asunnolle.