1.2 Tunnelmia lentoasemalta koneeseen

 Vilhon pitäisi opetella tiukasti japania, mutta ensimmäinen opittu sana tällä retkellä on kuitenkin suomea. Kaikkien reissujen ja tuhannen kuullun kerran jälkeen Vilho painaa mieleensä vihdoinkin, että boarding pass on suomeksi "tarkistuskortti". Sen sanan voi kuulla Finnairin kuulutuksessa ja samalla aistia tunnelmia siitä, kuinka tuo suomalainen lentoyhtiö on puoliksi kuin virasto.

Olo Vilholla on hyvä, marathon ei paina enää kovasti ja ainoa häiritsevä elementti terveydessä on se, että Vilhon vatsa on toiminut erinomaisen hyvin ja tuollainen aineenvaihdunta herättää pitkän lennon aattona ajatuksia, olkoonkin ettei kysymys ole mistään sairaudesta tai hallitsemattomasta. Vilho on laihassa kunnossa, paino on usein aamuisin ollut 82,5 kg eikä noita lukemia ole pitkään nähty, normaalin massan ollessa kolmen kilon verran enemmän.

Mainitaan sekin, että Vilho on vakuuttunut siitä, että lentoaseman uusi uljas alue on... homeessa. Toivomme, että Vilho on homekoiran kuononsa kanssa väärässä, mutta vaikka Susivuori ei mielestään ole antennivikainen hörhö, on hän tullut vuosi vuodelta alttiimmaksi homeen havaitsemiselle. Tällä uudella puolella nenää kutittelee siihen malliin, että huolestuttaa, eikä kyse ole vain kutittelusta, Vilho haistaa homeen. Lisäksi voidaan todeta, että tämä Suomen upein näyteikkuna muumijuttuineen sisältää ainakin kaksi vesiautomaattia (epäkunnossa) ja hienot puurakennetta jäljittelevät pylväät kantavat toimimattomia virtapistokkeita. 

Vesiautomaatilla lukee suomeksi, mahdollisesti englanniksi, että vehje ei toimi, varaosa tilattu. Vilho menee kertomaan asian myös japanilaiselle turistille, joka ei voi mitenkään vikatilannetta arvata ja yrittää pahtrhaansa (lentokenttien vehkeet muuten toimivat aina eri tavoin, nappeja pitää painella kymmenen kertaa tai laittaa jotain optisen silmän eteen, joten matkailija epäilee ensimmäiset 5 minuuttia aina omaa taitoaan vesihanojen kanssa). I am sorry, in Finland nothing works, sanoo Vilho hymyillen kanssamatkustajalle. Täältä lähtee nytkin kolme konetta Japaniin, kaksi peräkkäin Tokioon ja yksi Osakaan, joten japanilaiset kyltit, joita täällä toki on, ovat kyllä tarpeen.

Paniikinomaista tunnetta Vilho kokee suuressa lentokoneessa päästyään paikalleen. A350 on iso ja tilava lintu, mutta kahta käytävää porukkaa vain vyöryy yhä enemmän koneeseen ja Vilho on ihmeissään kahden kassinsa kanssa istuimellaan. Tosiaan Vilholla on tuore hankinta Lidlistä eli musta olkalaukku, sillä nyt on evästä ja muuta kuten kirjaa mukana ja itse reppu on pieni ja kompakti. Kaksi salkkua on tietysti ärsyttävä juttu, sillä asiat ovat aina väärässä pussissa ja kahdesta on kaksinverroin huolehdittavaa. Mutta Vilho ei halua sulloa eväitään tiukkaan reppuun  ja "kaikilla muilla" on koneessa valtavia laukkuja ja suuria nyssäköitä, joten nyt mennään kahdella Vilhopussilla. Paniikki johtuu kuitenkin siitä pienestä erityisherkkyydestä, että Vilho ei pidä ahtaudesta ja väenpaljoudesta, eikä ihmisten liiasta, pakollisesta läheisyydestä.  Mutta kuten aiemmin on kerrottu, seiskytlukulaisille opetettiin, että asioita pitää sietää eikä joka hommasta masennuta tai varsinkaan tehdä numeroa. Oli varmaan surkea, haitallinen opetus, mutta niillä opeilla mennään, koska siedätys on vienyt Vilhoa tähänkin asti. Kukaan ei väittänyt 40 vuotta sitten että elämä olisi kivaa koko ajan, koska jos olisi, ei olisi koskaan kivaa.

Itse asiassa, koko matkailu on siedätyshoitoa, täynnä outoja, hallitsemattomia tilanteita, tietämättömyyttä ja eri tasoista eksymistä. Ja tietysti niitä kirottuja uusia asioita, ensimmäisiä ja erikoisia kokemuksia. Matkaillessa kohdattavat ihmiset puhuvat kiusallaan vierasta kieltä ja toisinaan käyttävät jopa käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä, syövät omituisia ruokia ja toimivat merkillisesti.

Matkailuun liittyy aina rasittava reissuputki, joka on pakko käydä läpi. Reissuputkessa odotellaan, katsellaan lippuja, papereita ja passeja, jonotetaan ja ollaan karsinoissa, käytävillä, ruuhkissa ja kaikkiaan muutenkin hoomoilasena. Se putki on käytävä läpi ennen kuin pääsee matkailun saantipuolelle, mutta kyllä kokemus auttaa kovasti reissuputken taittamisessa, vastoinkäymisten välttämisessä ja kaikenlaisessa joustamisessa. 

 Koneeseen pääsy on kuitenkin läpimurto matkapäivänä, tavallaan puolet koko hommasta. Jäljelle jää perillä tehtävät operaatiot, mutta koneen irrotessa maaperästä laukut on pakattu, mukana on se porukka mikä mukaan on saatu ja ne tavarat mitkä valittu on. Sitten vaan mennään.