Valkoista kivipolkua Vilho polkee alaspäin. Ei ole tuttua voitonriemua, ei huipputuuletuksia. Vilho on juossut liian monta kisaa ja siitä seuraa kaksi asiaa. 1) Vilho tietää kilometrien pituuden tarkalleen 2) Jokainen askel on otettava ja oma.
Vilho käy uudestaan ristihuipulla numero kaksi ja näiden kahden huipun välillä on tietysti se Sattel, jossa on rakennettu tuulensuoja. Täällä on kaksi villiä nuotiopaikkaa, se suomalaista hämmentää. Saksassa ei puhettakaan moisista.
Nyt takana ovat kiipeilyt ja nelivedot, jyrkänteet ja paikat josta voisi horjahtaa siten, että työpaikka aukeaisi koti-Suomessa. Alas tullaan rennosti, voittajina, ylös mennään naama kivessä, uskoen ja varoavasti, epäuskoisesti.
Parissa tonnissa ollaan niissä mainituissa männyissä, tietysti Vilho on suomalaisena sotilaana nähnyt, että alempana on väkeä iltapäivän viimeisissä auringoissa tauolla. Myöhemmin Vilho jututtaa melko nuorta isää ja paria lasta. Taisi toinen olla kantorepussa. Yhteistä kieltä ei ole, sillä me tiedämme nyt jo Vilhon ummikoksi. Faija kysyy Vilhon reissusta, Vilho näyttää miten matkaa on jo 18 km ja auto on Stradissa. Faija kyselee asioita, mutta Vilho ei paljon tajua. Yhteisymmärrys on siitä, että perhe on menossa ehkä ekalle ristihuipulle. Vilho sanoo, ettei se ole liian vaikeaa. Mutta jutut ovat sekavia, eikä Vilho tiedä mistä porukat ovat lähteneet. Toki, myöhemmin, alhaalla krouvilla on outo musta volkkari. Mutta sitä ennen ladotaan pitkään männikköä.
Tauko pidetään tuvalla, samassa penkissä, vähän alle 1800, laidunten jälkeen. Vilholla on puoli litraa vettä, muutama salamimakkara ja nallekarkkeja. Suomalainen juo neljä desiä vettä ja syö nallekarkit, ei aivan kaikkia. Tästähän on mentävä, kerättävä kamppeensa.
Metsätielle ja koville kiville. Vanheneminen tekee sen, että kertoo itselleen, että edessä on tonni laskeutumista ja sinä vanha kuoma tiedät mitä se on. Se on sitä, että on tottunut olemaan yksin, selviämään yksin ja siivoamaan päänsä yksin.
Eikä mikään Vilhon toimista ole oppikirjojen mukaista. Vaikka Vilho on opettaja ja opettanut paljon ihmisiä, niin sitä käsikirjaa ei ole. On vain avoin maantie, usein se päällystämätön vaihtoehto joka päättyy polkuun, eikä sitten polkuakaan ole. Se on virheiden ja typeryyksien tie, mutta siinä viitassa lukee "eteenpäin". Mutta se on myös oivallusten ja välittämisen, rakkauden tie, tie jolla mennään eteenpäin.
Myöhemmin, Vilho on ylittänyt kaiken jaksamisensa ja jatkaa vain. Viiskymppinen joo, keski-ikäinen setä. Tulkaa perässä, saatana.
1700 metrissä on tiaisia, palokärki menee vihaisesti sivulle ja jossain räksyttää käpytikka. Kävely saattaa kyllästyttää, mutta pitkänmatkanjuoksijat osaavat supista itselleen, kertoa miten matka etenee, vähenee ja kaikki on hyvin, kunhan jatkaa. Vilho tietää, että hän menee alamäkeä kävellen, joten ei tarvitse kuin jatkaa.
Autolla matkaa on 32 kilometriä. Harjoitusta on kestänyt 10 tuntia ja nousua on ollut kaikkiaan 1971 metriä. Hämärtyy. Kotona askeleita on reilut 49000. Vilho muistelee, että marathon menee 45 000 askeleella. Kello on jo yli seitsemän, kirkonkellot sen kertovat.
Kahdeksan kellot Vilho kuulee kotona. Mutta kotivuorta voi katsoa nyt terassilta toisella tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti