Krouvilta Vilho pääsee aidolle lehmänpaskaiselle niitylle, ihan tuttua pastoraalia näistä paritonnista paikoista. Ruoho kasvaa täällä alpeilla kuin muovimattona, tiiviinä ja tiukkana, komean vihreänä. Niityt ovat usein, myös laitumet, kuin jonkinlaisia unelmien camping-paikkoja, mutta tämä on kyllä profiilissa ja nousee koko ajan. Sitten päästään tai joudutaan männikköön. Vuorimäntyjen keskellä kulkeva polku on käytännössä yleensä aina helppo, siellä harvoin horjahtaa rotkoon tai joutuu muuten tiukkaan paikkaan. Mutta tylsää pensasmännyissä kulkevalla reitillä saattaa olla, yleensä näkyvyys on rajattua ja nyt tällä reitillä on niin, että pikku juttukin kestää vähintään kaksi kilometriä.
Ainoalle lukijalle voidaan tarkentaa seuraavaa: Haiminger Alm on satulassa, josta pääsee piskuiselle Simmering-mäntyharjulle pohjoiseen ja sitten tänne etelään noustaan pitkää, pitkää harjannetta kohti huippua, matkaten kohti etelää maltillisessa kulmassa ja jumalattoman pitkään.
Parissa tonnissa ovat gemssit. Vilho huomaa männikössä silmäkulmassaan liikettä ja kuin eläimetkin, Vilho jää tuijottamaan muutaman metrin päässä olevia vuorten kulkijoita. Tässä on parikin pentua, kauniita kuin kuvitella voi. Gemssin katsoessa tai tuijottaessa sinua, ei kysytä, kumpi on peto. Eläin tietää sinut pedoksi, mutta se näkee kaikesta että olet kömpelö ja äärettömän hidas, joten sillä on pieni hetki uteliaisuuteen ennen kepeitä askeleita jonnekin näkymättömiin.
Ihminenhän näkee eläinten katseessa joskus hämmästystä, kysymyksiä, anelua ja uteliaisuutta. Näistä ihminen päättelee, että eläimet ajattelevat kaikenlaista, kokevat ja tuntevat sitä ja tätä. Jos hetkeksi unohdetaan koirat, eläimet puolestaan näkevät ihmisten katseessa mielettömän pedon
Vilho jatkaa nousuaan kohti ensimmäistä ristihuippua, kenties eläimiltä ymmärtämättömässä missiossaan.
2270 metriä on ensimmäinen ristihuippu, itäinen Haiminger Kreutz. Vilho on täysin puhki, aivan uupunut ja istuu maahan, pienin valkeien kivien päälle ja laittaa reppuaan jollekin kivelle. Reissua on kestänyt 5 tuntia ja matkaa on varmaan neljätoista kilometriä. Tästä tulee matkallisesti pitkä päivä.
Ristihuippu-ykkönen on hieno ja sää on poutainen. Laaksoon ui utua ja kauempana on pilviä. Ollaan korkealla ja hetken voisi olla ylpeä, mutta sitä Vilho ei ole. Hän on tyytyväinen, mutta edessä on kivinen tie huipulle eikä mitään ole vielä saavutettu. Maakotka kiertää huipulta itään. Vilho näki sen aiemmin, mutta nyt on pakko elpyä. Vilho juo schorrlen loppuun ja syö nallekarkkeja. Hän toipuu nopeasti, hämmentävän pian. Marathonilla ei saa istua koskaan, siitä se varmaan johtuu. Reppua selkään, taskut kiinni ja remmejä kireällä. Huipulla on koko ajan kirkasta, vaikea uskoa silmiään. Kaikki pitää saada nytkin mukaan ja nykyäänhän tuijotetaan koko ajan puhelinta.
Vihreällä niitylle, valkoisille kiville ja vielä on mäntyjä. Itse asiassa nyt on kiivetty jo tovin ja vaikka mitään pelottavaa ei ole koettu, on silti raapaistu nelivetoa ja pian sitä tulee lisää.
Huipulle on matkaa ja nimenomaan matkaa. Nämä kärjet ovat kaukana toisistaan ja välissä kavutaan ja kiivetään hieman, mutta ei tämä jännää ole. Muutama polku menee kohdassa, jossa horjahtaminen johtaa melkoiseen pulkkamäkeen, mutta hurjat harjanteet ovat harvassa, olkoonkin että siinäkin on omat vaaransa.
Huipulla ollaan vasta sitten kun on käyty toisella ristihuipulla. Pian matkaa on kasassa 16 km ja Vilho tietää, reissusta tulee kolmekymppinen.
Tschirgant (vielä kerran 2370 m). Korkein kohta on tolppahuippu, täällä on staga, ehkä parimetrinen sauva kiinnitettynä vaijereilla. Yksi kaveri on huipulla myös, Vilhoa nuorempi germaani. Nämä tapaamiset ovat hieman outoja, oikea sana on epätodellisia ja sehän onkin totta, sillä ei tässä yleensä tavata.
Huipulla on valkoisia kiviä, kirkkaus ja sininen taivas. Tällä kertaa Vilho ei ole levoton, lieneekö reissussa jotain työvoittoa, jotain sen verran suurta, että voi olla jopa tyyni. Tai sitten huippulevottomuuteen tottuu ja sen antaa mennä.
Kuvattava on kolmella vehkeellä: videokamera, luuri ja minikamera. Aikanaan toinen jantteri lähtee huipulta ja puhuu huonoa englantia hyvin ystävällisesti, sillä Vilho on kuvannut videolla ja jutellut mukavia suomeksi sinne. Täällä näkyy hienosti kotilaakso G ja sitten tuo Innsbruckiin johtava Inn-joen laakso. Zugis on kauempana ja etelässä on vehreää, muutama luminen laakso ja vuoria jatkuu kaikkialle.
Vilho juo vajaan litran juomiaan, mustaherukkamehua ja omppuschorrlea, sitten pienen Jägermeisterin ja nallekarkkeja naamaan. Valokuvaaminen on se tämän päivän huippuhomma, se vie aikaa eikä valmista tule. Koskaan ei tiedä mitä tässä kirkkaudessa kuvaa, pohtii Vilho.
Kaunista on ylhäällä, huiput ovat huippuja. Mitähän Heidegger olisi kirjoittanut huipuista, voisi vain kuvitella! Kun Vilhon ihailema Schwartzwaldin filosofi puhui aukeasta tai vaikkapa sillasta, näki maailman uusiksi. Mutta kenties huippu on liian arkinen isossa kuvassa, merkityksistä tyhjä, kuten saatetaan filosofiassa tylsästi sanoa. Mutta huipulta näkymä muuttuu kuuluisaksi 360 asteeksi ja voipi olla, että se on ihmiselle liikaa? Vilho kiristää reppunsa ja katsoo että taskut ovat kiinni, hanskat ovat viimein esillä. Nyt lähdetään ja metrimittari korkeudessa laskee, mutta matkamittari se vain takoo tulostaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti