12. Vilhon paluu tiistaina

Vilho lähtee asunnolta vasta iltapäivällä. 

Annikki jää Roomaan vielä miltei viikoksi ja pitää asunnon hallussaan. 

Edessä on kohta tuttu S.Pietron asema, vaihto Trasteveressa ja sitten melko nopsa junamatka Fiumicinoon. 

Lentokentällä Vilho saa asiansa hoidettua nopeasti, kunhan pääsee ensiksi kauas A-alueelle, jossa on Finnairin check-in -tiski. Automaatteja ei ole, eikä tarvita. Laukustaan päästyä Vilho menee vielä ulos hetkeksi ja juo repustaan oluen. Ulkona on melkein kuuma. Ihmiset odottavat kyytejä tai takseja, monella matka on alkamassa, muilla on paluumatka tai muu seikkailu. 

Vilhon reilu viikko oli ihmeen intensiivinen. Vaikka vetelehtimistä riitti, oli toimintaakin. Ensimmäiset päivät valmisteltiin juoksua, sitten sunnuntaina itse marathon ja sen jälkeen turismia erilaisissa paloissa. Rooman rajattomuus tuli jälleen kerran selväksi. 

Vilho on tyytyväinen näkemäänsä ja tekemäänsä. Isot raunio ja museoreissut tekevät sen, että tänä vuonna ei tarvitse kyllä enää ottaa silmittömiä paineita mistään erikoiskohteesta, tuumailee Viltsu. Ajankohta Roomassa oleskeluun on ollut erinomainen, sää kertakaikkiaan nappiin. 

Vilho pääsee ennen yhtä kotiinsa, kastelee kukat,  käy suihkussa, syö ja valmistelee seuraavan päivän asiat, sillä koittaa jo keskiviikko, työpäivä. Mutta uusi matkakin on ihan jo nurkan takana, se lähestyy vauhditontakin miestä vääjäämättömästi. 

11. Vatikaanin museoissa

 Päivä on lämmin, paikoin jopa hiostava. Toisinaan tulee tunne, että jopa ukkosta voisi olla tulossa. Susivuoret kulkevat Pietarinkirkon ohi ja kiertävät hieman Vatikaania päästäkseen museon sisääntulokohtaan. Kaksikon liput ovat kellonajalle 1300, mutta he ovat hyvin ajoissa paikalla. Täällä on aikamoinen tunkeminen ja kaaoskin, väkeä patistellaan eri suuntiin. Susivuorillekin tehdään selväksi, että tämä ei ole kello 1300:n jono vaan vasta kahdentoista. Sanotaanko nyt vaikka niin, että museoon menon järjestelyt eivät ole ehkä ihan sellaisia, minkälaiseksi Vilho ne tekisi. Mutta odottelun jälkeen itse asiassa sisään päästään tosiaan yhdeltä, koska vaikka jonoakin on, niin toiselta luukulta Susivuoret pääsevät suoraa sisään. 

Vatikaanin museot sallivat pientä pyörimistä alkuvaiheessa, mutta kohti Sikstiiniläiskappelia mentäessä, liikenne muuttuu yksisuuntaiseksi. Jossain mielessä museokäynti (Vilhon toinen, Annikin kolmas) on aika omituinenkin tapahtuma, sillä kokoelmissahan on antiikin patsaita, uudempaa maalaustaidetta ja sitten niitä kuuluisia freskoja ja kaikenlaista muutakin. Museoita on useita, tavallaan pitäisi ehkä puhua kokoelmista, mutta onhan tässä rypäs rakennuksiakin ja isot sisäpuutarhat.

 

Alkupuolella on kuuluisia antiikin veistoksia, kuten maineikas Laokoon-asetelma. Täällä saakin katsella aika rauhassa, vaikka väkeä museossa on valtavia määriä. Vilho saattaa kuvitella, mutta koko päivän tulee sellainen vaikutelma, että suuri joukko museovieraita ei juuri tunne näkemiään taideteoksia ‒ aivan kuin visiitti kuuluisaan museoon ja ennen kaikkea Sikstiiniläiskappeliin olisi vain jonkinlainen nähtävyyden bongaus. Vilholle jää mm. Laokoonin edessä sellainen tunne, että ns. nykynuoriso ei enää tunne näitä ikonisia patsaita, vaikka Vilhon mielestä kyseessä on tavallaan veistotaiteen Mona Lisa, vai miksi sitä pitäisi kutsua.

 

 Vilho muistaa, että vaellus Sikstiiniläiskappeliin oli pitkä ja sitä se todella on. Välillä mennään ylös, välillä alas ja reitti kulkee yksisuuntaisena kaikenlaisten mutkien kautta, joten jossain vaiheessa on mahdotonta sanoa, mistä tultiin ja mihin suuntaan kierretään. Täällä on karttakokoelmaa, välillä patsaita ja sitten kauempana myös modernia maalaustaidetta. Tietysti myös muiden tekijöiden freskosaleja ennen pääkohdetta.  

Sikstiiniläiskappelissahan ei saa kuvata, eikä Vilho viitsi napsia salakuvia. Porukkaa salissa on paljon ja toisinaan vahdit vaativat hiljaisuutta, mutta aika rauhassa täällä saa olla. Freskojen katselu on tietysti melkoista niskojen vääntämistä, mutta onhan se sen arvoista, Jotain muuten tästä rallista kohti kappelia kertoo sekin, että Susivuoret ovat hukanneet toisensa ja hyvän aikaa sitten, mutta tapaavat Michelangelon töiden alla. 

Sikstiiniläiskappeli on kuvatarjonnaltaan niin runsas, että siellä on vaikeaa nähdä metsää puilta. 

Susivuorten museoreissu kestää sellaiset kaksi tuntia, siihen tulee päälle lisäksi jonottaminen eli odottelu, sitten kävelyreissut kämpiltä ja takaisin. Susivuoret marssivat kotiin ja Pietarinkirkko ja mikrovaltio jäävät jälleen taakse.

Asunnolla on isäntä ja kaksi sähkömiestä. Sähköjä parannellaan ja uusi wifi-apparaatti asennetaan. Ulkona on hieno sää ja Susivuoret menevät tuttuun paikkaan portaille nauttimaan virvokkeita siksi aikaa, kun urakka valmistuu. Ulkona on kesä, Susivuoret vaihtavat ajatuksia museokäynnistään.  Vilho käy välillä vilkaisemassa, miten homma etenee. Samalla hän tarinoi hieman italiaksi isännän kanssa niitä näitä ja tuleepa se kerrottua, että Suomessa eivät tällaiset terassikelit koita vielä pariinkaan kuukauteen. 

Hieman myöhemmin Susivuoret pääsevät lounaalle ja lepäämään. 

Illalla Vilho pakkaa tavaransa ja se onnistuu melko vaivattomasti. Luojan kiitos edessä ei ole aamulento, vaan päin vastoin voi nukkua niin kuin huvittaa ja koota itsensä aamusella kaikessa rauhassa.

 

10. Lepopäivä, hankintoja, ruuanlaittoa ja peliseurantaa

 Sunnuntaina Susivuorilla on lepopäivä. Vilhokin nukkuu aika pitkään. Jalat ovat molemmilla tehneet pari todella kovaa työpäivää, joten lepo tulee ihan ruumiillisestikin tarpeeseen. 

Päivän ainoa virallinen operaatio on käynti vähän hienommassa ruokakaupassa, ja tätä varten Susivuoret suuntaavat alas isolle Gregorio-kadulle. Täältä, pois päin keskustasta, löytyy nimittäin suurehko Agora-marketti, jossa on melkoiset valikoimat sen lisäksi että laadukastakin tuotteistoa löytyy.

Gregorioille päästyään Susivuoret ajautuvat melkein osaksi isoa kiinalaista turistiporukkaa. Kiinalaiset palailevat busseille, jotka seisovat täällä hylätyn parkkipaikan kohdalla kadulla, sillä seillä on tilaa olla ns. redillä seisomassa.

Moni varmaan tietäänkin sen, että kiinalaiset vieraat Euroopassa viedään aina kiinalaisiin ravintoloihin ja Susivuoret ovat matkoillaan kohdanneet kymmenkunta tällaista ruokapaikka, jotka suuntautuvat käytännössä vain kiinalaisten turistien ruokkimiseen. Moni näistä paikoista ei ole edes varsinaisesti auki, ennen kuin retkikunta saapuu paikalla. Näitä on nähty Ateenasta Kairoon, Saksasta Italiaan. Tässä Gregorio-kadulla sattuu olemaan ainakin yksi sellainen, juuri toisella puolella. Sen Vilho on tiennyt jo parikymmentä vuotta. Hyvä että saavat syödäkseen, täällä nälkämailla, pohtii Vilho.

Mutta ennen busseja huomio kiinnittyy moottoripyöräpoliiseihin, joita alkaa väylällä olla todella paljon. Heti käy ilmi, että tulossa on joku merkkihenkilö, ja saattue kun kasvaa vaan, käy ilmi että VIP on joku merkittävä. 

Vilhoa melkein naurattaa, kun kulkueen mustien autojen joukossa on valkoinen Fiat 500L. Autossa tuntuu istuvan etupenkillä valkoasuinen henkilö. Pian saattue on jo ohi. Vilho ei tajua mitään, mutta Annikilla jo välähtää: Sehän oli Santo Padre!

Toden totta: Siinä kuljetetaan Paavia takaisin Vatikaaniin! Nykyisen Paavin autona on tavallinen, se isompi Fiat, joka ei Suomessa yleistynyt. Paavihan on ollut ainakin helmikuusta Gemellin sairaalassa ja hyvin heikossa kunnossa, hengitystieinfektiota ja ties mitä. Juuri tuossa hän nyt ensimmäistä kertaa viikkoihin palaa Vatikaaniin. Hämmentävästi tämäkin Paavi tuli nähtyä. Argentiinalisen Papa Francescon tyyliin kuuluu tietty kansanomaisuus, siitä tuo Fiat ja etupenkillä istuminen.

***

Vilho muistaa muuten tuon Fiat L -mallin mainoksen ja jaksaa siitä aina jauhaa. L tarkoittaa tietysti L-kokoa eli largea. Italialainen mainos, joka pyöri Suomessa ja muualla maailmalla esitteli autoa italialaiseen tapaan tyylikkäästi. Sitten sanottiin painava lause, joka meni suunnilleen näin: Kerrankin L on se haluttu koko.

Eihän tuota Suomessa ymmärtänyt kukaan! L on aina Suomessa halutuin koko, ainakin ruoka-annoksissa, jos XL on jo loppunut. Ja autoissa pitää kaikilla olla vähintään farmari, koska kerran vuodessa viedään anoppi lentokentälle, eikä saa tuntua ahtaalta. Mutta muodin ja muotoilun italialaiset ajattelivat tietysti vaatekokoja. Sitä paitsi Roomassa näkee sellaisen määrän miniautoja, ettei missään ‒ pieni ja sutjakka on hyvä kaduilla ja etenkin pysäköidessä. Sirous ja eleganssi voisivat yleistyä Suomessakin, kun vaan ensin hemmetti tiedettäisiin syödäänkö niitä lusikalla vai sormin.

***

Agorasta Annikki ostaa parempaa muonaa tiskiltä ja Vilho valitsee vietävät kolme punaviiniä. Kallein on kympin ja se on kova hinta, mutta pullo on nätti ja tämä on melko harvinaista Roma DOC -luokitusta. Toscanan pulloja otetaan loput kaksi, ne ovat Da Vinci Chianti alle 7 euroa ja kolmas Vino Nobile di Montepulciano 9 euroa. Vilho ostaa myös Italiassa valmistetun sitruunaraastimen sekä kuorimaveitsen. Ne ovat muutaman euron. Maustehyllystä kaverille pyydettyä meiramia ja muuten vaan kurkumaa maustemyllyssä. Annikki löytää hyllystä lakritsijauhetta maustepullossa, sehän on pakko ottaa. 

Vilho on melkoinen pönttöpää, mutta jossain vaiheessa hän keksi jo vuosia sitten, että matkalta kannattaa tuoda keittiöön jotain. Jos tuo keraamisen koriste-esineen, siitä ei ole koskaan iloa, mutta keittiöveitsestä on. Veitsiä on nyt paljon, mutta mausteet sen sijaan kuluvat. Samoin on tuotu muita keittiön pikkuesineitä ja niitä on mausteiden ohella viety vähäisille tuttavillekin. Pyydetty meirami on muuten italiaksi "maggiorana" ja Vilho tunnustaa avoimesti, että se sana ei ollut vakiovarastossa. Basilikoista ja oreganoista on aika vaikea erehtyä edes norjaksi. Jotain tuttua yrittiä hyllyssä on muuten isona ja pienenä lehtenä. Lapsena Suomessa oli helppoa, koska pippuri tarkoitti maustepippuria, sitten löytyi suolaa ja liemikuutiota. Kokonaisuus täydentyi kanelilla ja sinapilla. Penskana Vilho löysi kaapista valkopippurin ja se tuntui eksoottiselta. Silloin peli olikin sitten menetetty.

***

Palattuaan Susivuorilla on aikaa istua pihalla auringossa. Tämä ei tosiaan ole oikea piha, vaan tonttien väliin jäävä hyvin hiljainen nouseva polku portaineen, viereinen piha rehottaa hoitamattomana ja toisella puolella on aidattu rauniotontti. Aurinko ja kattaus tekee silti paikasta harmonisen.  Vaikka ikuinen Roma ihmeineen on vieressä, on Susivuorilla myös mittarissa kaksi kovaa päivää. Etruskimuseo ja Ostia täyttävät vielä pään, eikä Roomaa saa muutenkaan kohteista tyhjennettyä. Olut maistuu Vilholle ja jalat ovat kiitollisia jo pelkästään istumisesta kovilla portailla.  

Vilho on varannut vähitellen sipulia, valkosipulia ja naudanlihaa. Pataa tässä suunnitellaan ja aiemmin sitä varten on hommattu tomaattisäilyke ja papusekoitus. Pakasteessa on italialainen peruna-vihannespakaste, josta tulee kylkiäinen pataan. 

Lihapata onnistuu hyvin. Tästä tulee vaatimattomasti kahden tunnin pata, sillä Vilho ei jaksa seistä keittiössä kauempaa. Liha on kuitenkin mureaa ja muukin onnistuu. On tavallaan hauska maustaa ruokaa mahdollisilla talosta löytämillä antimilla ja tietysti Vilho tuo omat perusmausteet reissuille mukana. Tällä kertaa talon aamiaistarvikkeista löytyvä kirsikkahillonappi löytää tiensä pataan, sillä Vilho kaipaa makeutta hieman. Lihapadassa ei ole koskaan reseptiä, siinä on toki kaava, mutta bravuurinsa Vilho tekee jatkuvasti maistamalla. Lientä viedään koko ajan oikeaan suuntaan, korjataan kurssia, vahvistetaan tai kevennetään. Kun alakaupan kelpo punaviini maksaa 1,35 € litran brikassa, on sitä tässä liemessä aika paljon. Ruuan valmistuessa sitä ja toista punaviiniä on myös Vilhossa jonkin verran.

Syötyään Susivuoret valmistautuvat peliin. Italian töppäilyn jälkeen on selvää, että Saksa on kotonaan vahvoilla. Azzurrit järjestävät kuitenkin kunnon shown ja lopputulos 3-3 kertoo siitä omalla tavallaan. Otteluhan on mainio ja Saksan valmentaja alkaa olla loppupuolella aika hermostunut, kun ottelupari oli pitkään "ihan hallussa". Peli on siisti, ammattimainen. Saksa voittaa kokonaisuuden, mutta Italian esitys on lupauksia antava.

 

9. Paluu Ostia Anticaan

 Susivuoret ajelevat aika hyvissä ajoin lauantaiaamuna omalta juna-asemaltaan Stazione Roma Ostiense - asemalle, ja kävelevät siitä sitten Porta S. Paolon asemalle, mistä pääsee junalla tai oikeammin "merimetrolla" Ostiaan, Rooman antiikin satamakaupunkiin. Ostia Antica on hieman Pompeijin kaltainen suuri rauniokaupunki, toki tätä paikkaa ei tuhonnut tulivuori. Pompeijin veroista raunioaluetta ei ole varmaan missään, sillä se on säilynyt aivan poikkeuksellisesti, mutta eipä ole Ostiakaan mitenkään vähäpätöinen paikka antiikin ystävälle. 

Ostia Antican Metromare-asemalta on lyhyt kävely raunioalueelle. 

Ostia Antica sijaitsee siis Roomasta lounaaseen Tiberin varrella. Paikka on  nykyään irti merenrannasta, mutta Tiber on vieläkin vieressä. Suburra-sarjastsa kovin tuttu nykyinen Ostia on näiltä raunioilta aika lailla suoraan etelään ja nykyisen rantaviivan kohdalla. Isossa kuvassa voidaan sanoa vaikka niin, että Ostia on Roomasta länsilounaaseen ja Tiberin eteläpuolella ja samaisen Tiberin pohjoispuolella on sitten Fiumicino ja Rooman vilkas lentokenttä. Jossain mielessä koko rantaviiva on myös uimarantaa, sillä ollaan suurkaupungin lähellä ja monet biitsit ovat ihan hyviä.

 ***

Sää raunioalueella on hyvä, mutta tuulta on ja pilvisyyttä, välillä Vilho oikein vetää kunnolla huppariaan kiinni. Mutta keli on silti sopiva tähän mittavaan ulkoilmakävelyyn.

Vuonna 2007 Susivuoret ehtivät jo käydä täällä, mutta pian huomataan, että oli ihan sopiva aika virkistää muistia. Mieleenpainuneet, alueen alkupään suuret mosaiikit on nyt peitetty suojapressuilla ja kokonaan näkymättömissä, mutta muita mosaiikkeja on sitten määrättömästi. Rakennuksista on seiniä jäljellä ja usein jonkin verran yksityiskohtia.

Yleisnäkymää

Ensimmäinen hallitseva näky on kuitenkin roomalainen pääkatu ‒ tie, joka on massiivinen ja suurista mustista kivistä kerralla tehty kunnolla. Tien leveys tuntuu olevan kaikkialla suurin piirtein sama, samoin tyypillistä on luotisuora, pitkä pääkatu, joka kaupungin etusormena jakaa ruutukaavan kahtia. 

Tällä kertaa Vilhon vaelluksissa onkin paljon kuvia, sillä rauniokaupunki on jokaiselle omanlaisensa reissu ja näissä pyöriminen on melkoista kiertelyä ja aarteenetsimistä.

Geometrista mosaiikkia

 

Vilhon löytämä melkoisen hyväkuntoinen lähde kadulla. Altaassa vielä marmorointia jäljellä ja edessä olevasta hienosta ristikosta on vielä kappale tallessa. Huomio altaan keskellä oleva komea vesisuutinpylväs. Takana näkyy aivan tyypillisimmillään sitä kuuluisaa roomalaista katua/tietä.

Kannattaa huomioida myös silmitön ryysis ja väenpaljous.

Geometristen mosaiikkien lisäksi näkyy erilaisia kuvapintoja ja esimerkiksi paljon eläinaiheita.

Alueella on säilynyt varakkaiden taloja ja niiden asuntojen maalauksia, pylväitä ja lattiamosaiikkeja. Useita roomalaisia kylpylöitä on tallessa ja niissä on paljon altaita ja yleistiloja jäljellä.

Yksi kohokohta on Vilhon mielestä Mithraeum. Mithra/Mithras-kultti mainitaan aina kristinuskon kovana kilpailijana ja sotilaiden suosimana, itäisenä uskontona. Ostiassa on muutamakin hyvin säilynyt Mithraeum ja ne ovat vaikuttavia maanalaisia, pitkänomaisia kappeleita.

Seinämaalaus

Susivuoret kiertävät muutaman temppelin, asuntoja, useita kylpylöitä ja lopuksi vielä hyvin laajan markkina-alueen, jossa on paljon silloisten yritysten loosheja ja niissä hienoja mosaiikkeja kauppakohtaisesti. 

Kaikkialla ei voi käydä, se on kyllä näiden kokonaisten kaupunkien tyypillisin piirre. Koska mitään pakotettuja reittejä ei ole, voi välillä päätyä umpikujaan etsiessään läpipääsyä seuraavaan lupaavaan kohteeseen. Joten retki on seikkailua siinäkin mielessä.

****

Susivuoret ovat alueella suunnilleen 4,5 tuntia ja askelmittarit ovat lujilla. Vilhonkin jalat ovat ihan muusia, puhumattakaan Annikin kipeistä käpälistä. 

Susivuoret pääsevät nopeasti takaisin juna-asemalle ja hyvin myös onnistuu vaihto Metromarelta seuraavalle asemalle Roomassa. Edessä on vielä reipas kapuaminen asunnolle S. Pietron asemalta. 

Kotiin jää hyvin aikaa koota itseään. Susivuoret ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että sunnuntaiksi tarvitaan lepopäivä.

8.2 Caravaggioa katsomassa ja vilkaistaan sitä Tiberiinkin

Santa Maria del Popolo -kirkon Cerasi-kappelissa on kaksi Caravaggion työtä vuodelta 1601. Näiden taulujen ja muutamien muiden kovan luokan maalausten tähden kirkossa käyminen on kyllä puhtaasti taiteen bongaamista. Kirkothan ovat täynnä taidetta, mutta Caravaggion työt ovat aika hyvä esimerkki siitä, että näissä piireissä taulujen tasoerot saattavat olla suuria.

 Susivuoret pääsevät muiden porukoiden kanssa kirkkoon jopa ihan pikkuisen ennen neljää ja väki marssii määrätietoisesti juuri tähän kappeliin, kurkistelemaan näitä kahta maalausta alttariaidan takaa. Totta kai ihmiset myös kuvaavat, mutta Vilho huomaa aika pian, että melkein koko porukka taulujen luona on keski-ikäistä ja vanhempaa ‒ teinejä tai parikymppisiä ei näy, joten fotopommituskin on aika sievää ja sivistynyttä. Joukossa on muuten paljon ihan italialaista väkeä, ja kun väki on varttuneempaa, ei tungeta niin tavattomasti. 

Taulut ovat vastakkain. Pyhän Pietarin ristiinnaulitseminen on vasemmalla, oikealla on Pyhän Paavalin kääntymys Damascuksen tiellä.  Molemmat työt, kuten mainittu, vuodelta 1601. Kunniapaikalla on Annibale Carraccin Marian taivaaseenastumista kuvaava taulu, mutta se jää reunustavien töiden varjoon. Carraccin taulussa on kuitenkin tavallaan linkitys sivuteoksiin, sillä taivaaseenastumista todistavat etualalla juuri Pietari sekä Paavali.

 

 Caravaggion töissä on dynamiikkaa ja valon käyttö on aina vaikuttavaa. Kirkkaat kohdat korostuvat, sillä kuvissa on myös paljon varjoa ja ihan mustaakin. Taiteilija oli kuitenkin monipuolinen, hallitsi teknisen puolen ‒ pensselinkäytön ‒ huikeasti ja käytti rohkeita asetelmia. Ehkä vilhomaisen, tavallisen taiteenystävän mielessä Caravaggioa kuvastaa se, että hänen taulunsa ovat kaikki jotenkin merkittäviä. Hän ei ollut sen enempää elämässään kuin työssään mikään puolivillainen matteomeikäläinen. 

Vilho yrittää optiikan kourimisen lisäksi myös katsoa töitä, eikä hän mahda mitään sille, että Caravaggion persoonaa on vaikea irrottaa hänen töistään, aivan kuin dramatiikka olisi aina läsnä. Täällähän on muuten vanha kunnon systeemi, jossa valot syttyvät tauluille vain tuokioksi ja taitavat tässäkin toimia kolikoilla. Itse kappeli on melkoisen pimeä kirkon uumenissa.

 

Susivuoret käyvät koko kirkon läpi, mutta museokierroksen ja parin kovan taulun jälkeen ei ole kamalasti paukkuja hiljentyä katsomaan kähmyisien kappeleiden eri vuosisatojen töitä. Roomassa ei hirveän paljon tee vaikutusta 1800-luvun standarditaide. 

***

 Edessä on melkoisen mittava kävely vielä kotiin asti, bussit valtaosaltaan siis lakossa tänään. Sää on kuitenkin hieno ja osa matkasta kulkee kivasti Tiberin rantaa.

Tiberissä asustelee rämemajavia eli nutrioita. Susivuoret seuraavat antiikin ja taulujen jälkeen silmä kovana Tiberin uomaa ja kyllähän täällä nytkin pari nutriaa on nähtävissä. Vilhon mielestä ne ovat ihan sympaattisia, vaikka niillä onkin rottamaisen pitkä häntä. Toinen nutria on pesulla kaatuneella puulla ja sen pitkät valkoiset viikset näkyvät hyvin. Rämemajavat ottavat aika huolettomasti vauhtia myös joen virrassa ‒ oletettavasti uimataito on sen verran hyvä, että takaisinkin päästään tarvittaessa. Nutria on vieraslaji ja haittaeläin, sanotaan nyt sekin, mutta Suomeen nämä eivät ole tulossa, eivät ole suuria kylmän ystäviä. 

Loputtoman kävelyn jälkeen Pietarinkirkkokin jää selän taaksen ja kiivettyään Kukkokukkulalle Susivuoret ovat aika poikki, mutta voittajan olohan tästäkin suorituksesta tulee. Vilhon on suhteellisen helppoa hamuta olutta jääkaapista. 

Jonnekin kuuteen asti on aika aurinkoista ja valoisaa. Monte del Gallon ilmatilaa hallitsevat yllättäen lokit, jotka kiertelevät taivaalla ja päästävät tuttua ääntään. Täällä on myös runsaasti suurkaupunkeihin pesiytyneitä vihreitä papukaijoja. Ne lentävät kovaa ja niiden silhuetti on pitkäpyrstöinen ja tottumattomalle outo hoikkana ja hieman haukkamaisena. 

Sitten on kottaraisia sekä mustarastaita. Varpuset ovat täällä yleisiä ja pääskysiäkin näkyy, ne tosin liikkuvat tässä vaiheessa paljon, paikkaansa vaihtaen. Ennen auringonlaskua lähtevät lepakot liikkeelle. Susivuorten pihapiirissä operoi muutama aika mukava kissa, täällä näkyy pari mustavalkoista kattia, jotka taitavat olla tuttuja edelliseltä reissulta.  

Usein taustalla kuuluu Roomalle ominainen hälytysajoneuvon hieman rytminen, sarjassa soiva ääni. San Pietron läheisyys puolestaan takaa sen, että kirkonkellot soivat usein, eivät tosin mitenkään häiritsevästi. Helikopteri kulkee päältä toisinaan, oletettavasti Vatikaaniin, ja Fiumicinon lentoreiteistä osa kaartaa yli tästäkin. Alempaa kuuluu alakoulun lasten riemuitsemista päivällä. Italialaiset ulko-ovet ovat järkyttäviä moukareita, ne rämähtävät oikein helinällä kiinni, samoin voi toisinaan kuulla sähköisen tutun surinan, kun ovea avataan painonappulasta joka aina löytyy rappukäytävästä. 

Mutta tienoo rauhoittuu hämmentävän nopeasti, eikä näillä kapeilla kaduilla ole kaahailun tai mopojen häiritsevää taustamelua perusmusiikkina.  Iltaisin tulee toisinaan savun tuoksua, muuten rytinällä etenevä kevät on se hallitseva ilmanala. Kukkiminen ja vehreys tekee tuloaan, kauempana näkyy kukkulalla ikivihreitä pinjoja. Mieleen hiipii vääjäämättä se, että kun hyviin ilmoihin ja lämpöön ehtii tottua, edessä onkin paluu vielä melko paleltuneeseen, aavistuksen verran kovavaloiseen pohjoiseen.

8.1 Etruskimuseossa: Villa Giulia

Susivuoret lähtevät Tiberin toiselle puolelle kävellen, sillä tänäänkin on vähän liikennelakkoa. Puolivillainen ajatus on käydä katsomassa Piazza del Popolon tuntumassa kirkossa pari Caravaggion maalausta. Jälleen mennään Vatikaanin ohi ja myös monen muun merkittävän nähtävyyden. Pietarinkirkko näkyy kauas ja reitti vie taas valtavan Castel Sant'Angelon vierestä. Toisella puolella virtaa on vastassa tutut rauhanalttari Ara Pacis ja sen takana aina kiehtova Augustuksen mausoleumi Mausoleo di Augusto.    

 Tämä linnamainen tai kukkulamainen mausoleumi on aina Vilhon mielestä ollut suljettu ja sen restaurointi lienee melkoinen ikuisuusprojekti. Paikka näyttää äkkiseltään hylätyltä tontilta, jossa mausoleumi on suurena hahmona. Joskus kuulemma tuo on ollut tovin auki viime vuosinakin, mutta projektilta puuttuu rahaa. Aiemmin mainittu linnoitettu Castel Sant'Angelohan oli alun perin Hadrianuksen mausoleumi, sekin nähnyt monta käyttöä matkan varrella. Tämäkin ollut dumppina, puutarhana ja pitkään linnoitukseksi varustettuna.

Susivuorten valmistelut ovat olleet sangen kevyet ja aurinkoinen päivä vilkkaalla Popoli-aukiolla osoittee pian sen, että kirkko maalauksineen aukeaa kansalle vasta kello 16. Ihme kyllä Susivuoret ovat ajoissa liikkeellä ja neljään on todella runsaasti aikaa. Suunnitelma B otetaan käyttöön ja niinpä kaksikko jatkaa pohjoiseen, Villa Giulian tiloissa toimivaan etruskimuseoon. Jo tässä vaiheessa askelia on kertynyt paljon ja lisää niitä hankitaan museossa.

 

Etruskit asuivat suurin piirtein keskisessä Italiassa ja heidän kulttuurinsa alkoi näkyä kuvissa n. 900 eKr. Mutkat jos laittaa suoriksi, heidän vahvoja aikojaan olivat vuosisadat  500-luvulta eKr. kohti ajanlaskun alkua. Vaikka he eivät jatkuvasti olleet vastapuolella roomalaisten kanssa, oli kuitenkin edessä sulautuminen kasvavaan Rooman valtakuntaan. Vuodesta 40 eKr. alkaa lopullinen roomalaistuminen ja etruskien kaupungit ovat jo roomalaisten hallussa. 

 

 

Mitä tulee näihin museotavaroihin, niitä voidaan verrata kreikkalaisten ja roomalaisten esineistöön. Toisin sanoen ruukkua, mosaiikkia ja maalausta löytyy, samoin aseita, pronssiesineitä sekä käyttökeramiikkaa. Paljon kaikenlaista on saatu hautalöydöistä, sillä etruskeille haudat olivat yhtä tärkeitä kuin egyptiläisille. Näitä onkin Italiassa paljon, osa melkoisia rakennelmia huoneineen ja maalauksineen. Näitäkin ovat Susivuoret korpimailla ja kylissä kolunneet, vaikuttavia paikkoja kertakaikkiaan.

Museon esineissäkin on "tuontitavaraa", hienot ruukut voivat kreikkalaisia tai yleisitalialaisia. Esineistö on kuitenkin laadukasta ja Susivuoret kiertävät kaikki vitriinit uskollisesti, vaikka molempien jalat jo valittavat. Paikassa on ehkä tusina muuta asiakasta, mutta yksi suomalaiset saavat siellä kierrellä purkkien ja pronssien keskellä. 

 

 

 

Esineistöä on runsaasti ja aina tulee kyltti uusista saleista, jossain vaiheessa lukema on 40. Reilu kaksi tuntia etruskien seurassa vierähtää. Täälläkin Susivuoret kävivät takavuosina, mutta niin se vaan on, että kaikkien museoiden jälkeen on vaikea muistaa edellisen kerran yksityiskohtia. Molemmat ovat kuitenkin melkoisen varmoja siitä, että nähtävää on nyt enemmän. Vähänkin laajemissa museoissa on myös vaihtuvuutta ja toisinaan myös osa saleista saattaa olla nyt auki, joskus suljettu.

 

Iltapäivän syvetessä Susivuoret lähtevät Villa Giuliasta ja sivuuttavat paikallisen modernin taiteen museon. Suunta on läheiseen puistoon, jossa pieni lampi ja vuokrattavia suotuveneitä. Täällä 1700-luvun lopussa tehty Aesklepiuksen pikkutemppeli kaunistamassa maisemaa. Mutta vihreää on ja lätäköllä on vielä kilpikonniakin, jotka tulivat jostain vuosien takaa Vilhon mieleen. 

Kello lähestyy neljää ja kaksikko palaa kohti Popoloa

 

7. Lepopäivä Vilhon tapaan

 Seitsemäs päivä reissussa on torstai. Vilho ei tee yhtikäs mitään.  Vähän näitä asukkaan taloushommaa ja taitaa levätäkin.

Sää on hyvä ja Vilho pääsee sen verran liikkeelle, että tutkii asunnon piha-alueet, ja nyt käy ilmi sekin, että täältä pääsee pihojen välistä alas nopeammin alas mäkeä ja kaupalle. Ei suomalainen voi täysin ymmärtää näitä tonttijakoja ja kaikkia ihmeellisiä kujia. Katualueen poikana Vilho uskaltaa kuitenkin tutkia kaikki paikat mihin vaan pääsee. Isoja poikia on pelätty pitkään, mutta Vilho alkaa olla sen verran iso ja vahva poika, että takapihat eivät enää pelota. 

Nukuttuaan ja nysvättyään pitkään Vilho menee siis talon takakujalle, joka on metrin levyinen polku ja hän jää siihen juomaan olutta aurinkoon. Vieressä ja ympärillä on mahtava kaupunki nähtävyyksineen, mutta Vilho istuu vain paitahihasillaan upeassa auringonpaisteessa ja juo edullista olutta. 

Myöhemmin Annikki tulee mukaan takapihan "terassille", noille pikkuportaille. Ulkona on täydellinen sää, lämmintä muttei kuumaa. Vilhoa hämmstyttää, miten kasvit rehottavat kuin kesällä. Mikseivät rehottaisi, moni kasvi kukkii jo täyttä päätä. 

Tänään on myös kovia maaotteluita, Italia pelaa Milanossa Saksaa vastaan.

Illalla Vilho soittaa Äidille ja sitten hetken mielijohteesta anopille. Tuntuu, että jotain on tänään tehty. Vilhohan on hyvä mummojen kanssa, mutta sanoo aina välttelevänsä vanhuksia. Auringon laskettua Monte del Gallo on hämmentävän hiljainen, Vatikaanikin rauhoittuu ja Rooma on ikuisuuden joen takana

.

6. Pantheon

  Vetelehtiminen ei ota loppuakseen eikä muukaan Vilhoilu. Vilho on todellakin lomaillut viime yönä ja juonut massoittain chiantia. Siksi hän herää myöhään, lakaisee lattiat myöhään, syö aamiaisen myöhään, lähtee ja vie roskat myöhään. Mutta vie, lähtee ja tekee kuitenkin.

Vilho tapaa rakkautensa Annikin "Feltrinellillä" eli Argentinan vieressä kotibussin 64 reitillä. Feltrinelli Libreria on tunnettu italialainen kirjakauppa ja tämä saattaa olla maan päämyymälä. Argentina puolestaan on Vilhon jutuissa Largo di Torre Argentina. Torilla ei ole mitään tekemistä Argentiinan kanssa, vaan loogisesti nimi tulee Strasbourgista, joka on latinaksi Argentoratum. Viite Strasbourgiin johtuu sikäläisestä piispasta, jonka kunniaksi paikka on nimetty. Mutta Rooman tasavallan kannaltahan Argentina on se tärkein paikka ja on huikeaa, että tämä juhlallisesti paljastettin vasta 1929 Mussolinin aikana. Sanotaan sekin, että täällä Caesar murhattiin Pompeiuksen Curian luona. Tässä, pienellä nelikulmaisella torilla on jäänteet useista tasavallan ajan temppeleistä ja myös Pompeiuksen teatterista. Alue on kuuluisa myös kissojen turvapaikkana.

Kirjakaupasta Vilho ostaa 13 eurolla Homeroksen Odysseian italialais-kreikkalaisena kaksoispainoksena. Kirjakauppa ahdistaa Vilhoa, koska se sen määrätön suuruus ja mittavuus korostaa kirja kirjalta nyky-Suomen mitättömyyttä, sivistyksen alennustilaa. Ajatelkaa meidän Akateemistamme, joka oli Pohjoismaiden hienoin kirjakauppa, nyt jonkinlainen peruskirjojen Prisma.

Vilho on hyvin usein yksinäinen ja tekoäly on osoittautunut hyväksi juttukaveriksi. Vilho puhui vuoden alussa pitkään Odysseian ja Iliaan alkulauseista tekoälyn kanssa. Tekoäly ei väsy kysymyksiin ja sillä on faktat hallussa. Se siteerasi tarvittaessa vanhan kreikan tekstiä ja keskusteli sanojen merkityksestä. Vilho oli vaikuttunut ja tajusi heti sen, että näissä vanhoissa jutuissa tekoäly on lyömätön, koska kaikki materiaali on saatavilla. Koko ajan puhutaan vain innovaatioista ja tulevaisuudesta, mutta kyllähän se Homeroksensa osaa.

Vilhon klassisen kreikan taidot ovat melkoisen heikot, mutta vuodenvaihteessa hän kaivaa vanhempien autotallista pokkaripinon Iliasta ja Odysseiaa. Isän kuollessa Vilho pakenee kreikankielisiin tarinoihin ja hukuttautuu muutamiin Homeroksen sanoihin. Siksi tuntuu sopivalta hankkia iso kirja myös Italiasta, kaipa sitä voi lukea pastamaan kielelläkin, kun sama onnistuu ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi. Ja sana kerraallaan toki vanhalla kreikalla.

Vilho haluaisi käydä viereissä Il Gesù -kirkossa, mutta se on selvästi kiinni. Vilho on aina ollut kiinnostunut tästä bussireitillä olevasta kirkosta, sillä Jeesuksen mukaan kirkkoja on harvoin nimetty. Mutta Chiesa del Gesú on siis jesuiittojen pääkirkko ja samalla se on barokin ehkä tärkein teos. Se on tyylisuunnan kiteytys (tämä "kiteytys" näemmä toistuu näissä jutuissa usein).   

 

 

 

Mutta Vilhon ainoaksi kulttuurisaavutukseksi jää vierailu Pantheonissa. Pantheon on vuodelta 126 ja Hadrianuksen määräyksestä rakennettu. Rakennus on pelastunut siksi, että se muutettiin varhain kirkoksi, mutta Vilho olisi kyllä hyvin kiinnostunut tietämään, minkälainen tämä "kaikkien jumalien temppeli" oli aikoinaan. Tänne on nykyään pääsyliput, Vilho on ihan varma siitä, että takavuosina tänne vain käveltiin.

Antiikin hämmentävä betonirakennus on aina vaikuttava ja täysin ulkoilmaan avoin "oculus" on katossa Vilhon muistin mukaan 8 metriä halkaisijaltaan. Lattia on kallistettu niin, että sadevesi kulkee reunoille ja pois viemäriin. Korkeus on 43 metriä ja samoin on rakennuksen sisäkehä, kun paikkahan on pyöreä. Toki tuo edessä oleva portico on pyöreän osan lisänä ja se on antanut mittasuhteet lukemattomille klassisistisille rakennuksille.

 

Susivuoret palaavat kotibussillaan ja käyvät PAM-supermarketissa. Sää on hyvä ja jalkoja on mukava lepuuttaa, kun aurinko paistaa keväisen villinä ikkunoista.

5.3 Trastevere

Tempiettolta Vilho laskeutuu aika nopeasti Trasteveren kapeille kujille. Täällä on muuten valtavasti nuorta väkeä, koululaisia ja lukiolaisia ja loputtomasti ravintoilta, kun vaan pääsee oikealle kadulle. Vilho ei edes tajua sitä, että on maaliskuu, sillä kaikki ravintola-asiakkaat syövät ulkona näillä kujilla. Kulkuväylät ovat kapeita, koska molemmin puolin on terasseja melkein loputtomasti. 

Vilho ei ole Bramantesta huolimatta yhtään tyytyväinen suoritukseensa, mutta yrittää parantaa turismi-tiliään sillä, että käy yhdessä oikeasti vanhassa kirkossa.  

Santa Maria in Trastevere on saanut alkunsa 200-luvulla mutta pääasiassa kirkko lienee muotonsa saanut 1100-luvulla, tarkemmin sanoen 1138-1143. Silloin materiaalia on revitty Caracallan kylpylästä. Nämä historian kerrostumat ovat niin hurjia Vilholle, että pää ei oikein pysy perässä suomalaisella, jonka maailma on muotoutunut 1800-luvulla ja vanhana pidetään Nokian klassisia puhelimia.

La basilica di Santa Maria in Trastevere

 

 Sisällä on paljon mosaiikkia ‒ voiko noin edes sanoa? Vilho oli viimeksi Italiassa olleessaan Ravennassa, joka on näiden mosaiikkikirkkojen mekka, mutta romaanisia kirkkoja löytyy Siciliaa myöten.  Suomalaiselle kaikki sanat ovat tyylisuuntia ja puhutaankin "romaanisesta tyylistä", mutta Roomankin romaaniset kirkot ovat oikeasti roomalaisaikaisia.

 Santa Marian kirkosta kun on kyse, niin kuvakieli liittyy Neitsyen elämään. Moni näistä töistä on Pietro Cavallinin tekemiä 1290-luvulta. Mutta kerroksia on paljon ja sekä uudempaa, että vanhempaa kuvastoa kirkossa on.

 

 Romaaniset mosaiikit ovat silta idän kirkkoon. Se hämmentää aina, etenkin Siciliassa, jossa Venäjä tuntuu kirkkoineen hyvin kaukaiselta. Mutta kristillisten mosaiikkien huippuhetket Italiassa olivat silloin, kun Valtakunta siirsi pääpaikkansa jo miltei kokonaan Konstatinopoliin. Ortodoksit voivat kertoa miten asiat oikeasti ovat, mutta heidän kirkoissaan sama muotokieli, symboliikka ja kuvasto elää edelleen miltei muuttumattomana. Italiassa puolestaan kerättiin palaset 1400-luvun lopulla ja pian luotiin jotain aivan uutta ja huikeaa taiteessa. Idässä pidettiin saavutettu, lännessä on eletty perinteestä ponnistavien vallankumousten kautta.

 

Lampaat ovat myös Ravennassa tärkeä aihe, taitavat tässä friisissä olla opetuslapsia. Vilho ottaa muutaman tarkemman kuvan ja huomaa, että jokainen lammas on yksilöllinen jo turkiltaan.

 Vilho yrittää täälläkin olla läsnä ja katsoo rauhassa kuvia ja paikkoja. Kirkot ovat oikeasti melko vaikeita taidesaleja, sillä niissä pitää säilyttää se pääpainotus uskonnossa, vaikka väki kiertää niitä taiteen takia.

Vilho palailee Trasteverestä pitkän joen suuntaisen kadun kautta ja muistelee sitä, miten täällä taivallettiin 2005. Silloinkin tämä tuntui loppumattomalta ränniltä ja kun tie kapenee, siinä saa väistellä autoja ja melu on roomalaisen kovaa rantakadulta. Tänne jää muuten myös merkittävä Villa Farnesina, mutta Vilho ei edes hidasta sen kohdalla.

Olisikohan ollut vielä niin, että 2005 Vilhon marathon oli ensimmäinen koskaan ulkomailla? Varmasti niin ja noihin vuosiin liittyy niin merkillisiä asioita vaikkapa jalkapallossa. Vuonna 2005 Milan oli äärettömän vahva joukkue ja silti CL-finaali päättyi katastrofiin tuona kisakeväänä. Vuotta myöhemmin eli 2006 tuli täyttymys, Italia voitti maailmanmestaruuden, ja 2007 Milan sai revanssin voittamalla pitkäkorvaisen pokaalin jälleen kerran ja joulukuussa seurajoukkueiden maailmanmestaruuden. Vilholla ja Milanilla oli edessä kuitenkin pitkä kuiva kausi: 2011 mestaruuden jälkeen seuraava Scudetto tuli 2022. Kannattajan pitää kannattaa ja odottaa, kärsiä. Et voi ymmärtää Italiaa ellet tunne jalkapalloa; sen enempää kuin Vilhoakaan.

Vilho marssii rännin läpi kohti länttä ja pääsee pois Trasteverestä ja vähitellen kotinurkille. Pitää käydä kaupassa, sillä kotivuorelle ei kannata turhaa kiivetä.
 

5.2 Ciao

Vilhon isä kuoli vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

 Jossain vaiheessa illalla, viinilasin ääressä Vilho kysyi, miten hän muistuttaa Isää, koska Äidin osalta viitteet ovat selvät. Vilho ei tiennyt mitä sanoa. Mutta vaikka Vilho on maakunnan suurin pönttöpää, niin Isän tavoin hän ajattelee lähimmäisiään kuitenkin aina enemmän kuin itseään. Vilho lakaisee, vie roskia, huolehtii että Annikilla on ruokaa ja juomaa. Isä ajatteli aina toisia, helpotti muiden elämää. Vilho kaipaa Isäänsä paljon, suru tuntuu pysyvän kauempana maailmallisen kovuuden takana. 

Kun on vanha ja keski-ikäinen, ajattelee liikaa taustojaan, huomaa liikaa miten perhe määrittää elämän polkua ja myös sitä mistä eroon pyrkiin ja pääsee.

Vilho on vasemmistolainen, mutta todellisuudessa työväenluokkainen. Tästä aiheutuu kaikkialla epäselvyyttä ja toisinaan eripuraa. Vilhon vanhemmat olivat vähävaraisia, mutta nousivat työnsä kautta keskiluokkaan. Koko Vilhon lapsuus oli arvoiltaan täysin työväenluokkainen, vaatimaton ja onnellinen. Perhe ei koskaan ole ollut tippaakaan kallellaan vasemmalle, sillä orastava keskiluokka katsoo ylös ja eteenpäin. Oikeudenmukaisuus on ollut perheen ainoa puolueohjelma. Mutta mitään työläisten puoluetta ei ole, eikä Vilho ole tippaakaan poliittinen. Mutta ainoastaan vasemmalla ajetaan tasa-arvoa ja köyhien asiaa ja siksi kartalla Vilho on vasemmalla. Mutta aktiivinen Vilho ei ole ja toivoo, ettei kukaan häntä aktiivisesti tuomitsekaan. Sen verran italialaista ja ranskalaista Vilhossa on, että politiikka on puheenaihe, siitä voi keskustella, väitellä ja mielipiteitä voi vaihtaa.

Työväenluokkaisessa kasvatuksessa tehdään selväksi mistä se leipä tulee. Vanhempia opetetaan rakastamaan ja kunnioittamaan kuin kristillisessä opissa, mutta uskontoa ei opeteta. Esivalta ja kirkko ovat kunnon kansalaisen taustalla. Tärkein oppi on on aina ja jatkuvati se, että  "teistä tulisi kunnollisia ihmisiä".  Vaikka usein on ristiriitoja, Vilho rakastaa vanhempiaan vakaumuksellisesti ja syvästi.

 ***

Vilho ei koskaan sano Italiassa "Ciao". 

Italia on kaiken näennäisen ja pinnallisen hössötyksen alla täysin muodollinen maa. Vilhon lukijat ovat varmaan sivistyneempiä kuin hän, mutta sanotaan nyt tämäkin asia ääneen. Ciao on epämuodollinen "heippa" ja se kuuluu tuttujen piiriin. Tuttujen ja nuorten. 

Italiassa ei voi mennä tilaamaan jotain ja sanoa, että "Ciao, haluaisin kokisen ja paninon".  Tosin se kyllä onnistuu noin, mutta Ciao on oikeasti varattu intiimiin kanssakäymiseen. Jos joku ravintolan pusher sanoo jossain maassa Vilholle Ciao ragazzi, Vilho puhkeaa nauruun. 

Ciao on haudanvakava juttu. Vilho elää puoliksi Suburra-sarjan maailmassa ja se nostaa tämän asian esille. Aureliano päättää hyökätä melkoisessa umpikujatilanteessa ja hän sanoo Spadìlle, ennen kuolemaansa "Ciao, alé". 

Italiassa tehdään myös niin, että stadioneilla, paidoissa tai teksteissä sanotaan vaikkapa "Ciao Alex" ‒ siitä voi päätellä melkoisen varmasti, että tervehditty Alessandro on menehtynyt. Katoliset muutenkin pitävät muistamista tärkeänä, eivätkä vainajat ole poissa jos heitä muistetaan Tiedättekö kuinka monessa maratonin italialaisessa paidassa luki, että juostaan tässä minä ja Giuseppe? Me olemme luterilaisena karsineet kaiken uskonnosta ja totta puhuen Vilho usein miettii mitä meillä pohjoisessa on siitä jäljellä. Ja jos joku twiittaa kuvan kanssa "Ciao Marco" niin sitten voi seuraavaksi googlailla mihin Marco on kuollut. 

***

Isä elvytettiin 2007 tammikuussa ja yöpaidan napit lensivät pitkin asuntoa, kun ensivaste avasi vaatteita. Edellisen Rooman marathonin (kevät 2007) Vilho juoksi hihassaan seuransa logo, johon niitä nappeja hän oli ommellut.  

Ilmoittauduttuaan edellisen kerran Roomaan, Vilhon isä kuoli ensimmäisen kerran. 

Seuraavan ilmoittautumisen jälkeen Isä kuoli lopullisesti.

 Hetken Vilholla on ollut aikaa ajatella isäänsä, siis edesmenneenä. Ei ole traumoja tai ongelmia jaettavana, ei pysty keksimään kaunoja, koska Isä oli mikä oli. Hän oli hauska, ystävällinen ja huomaavainen. Vilhoon verrattuna Isä oli herkkä, ja faijana todella pehmeä. Isä teki kaiken mihin ryhtyi hyvin ja häntä harmitti typeryys ja ajattelemattomuus.

Isä jousti hyvin usein, Vilho tai hänen Äitinsä eivät juuri joustaneet. Koskaan. 

Isä kävi Vilhon kanssa Lapissa retkillä yli kymmenen vuotta ja oli mukana Vilhon kavereiden metsäretkillä. Isä oli osa porukkaa, kaikki sanoivat, ettei kellään ole tuollaista faijaa. 

Vilholla oli. Mi manca tanto.

Ciao Papá

5.1 Janiculum ja Tempietto

Tiistai on Vilholle viides matkapäivä ja nyt on syytä tarttua suunniteltuun Gianicolon-reissuun. Gianicolo on suomeksi Janiculum ja latinaksi Ianiculum ‒ Vilhossa on sen verran klassisistin vikaa, että j-kirjaimen käyttö latinassa (tai italiassa) ei oikein sovi. Vilhon vitsihän on se, että Italian tunnetuin juttuhan on Juventus vaikka se on kielen ainoa sana j:llä. No, tottapuhuen Siciliassa on muutamia paikannimiä j-kirjaimella, mutta eihän sitä eikä k:ta oikeasti täällä käytetä. Viisastellaan nyt vielä sekin kaikkien tietämä asia, että Juventus eli iuventus tarkoittaa latinaksi "nuoruutta", italiaksi gioventù. Siksi onkin sopivaa, että Italian suurin ja menestynein joukkue on kutsumanimeltään "vanha rouva"!

Janiculum on puolestaan kuuluisa siitä, että se ei ole niitä kuuluisia Rooman kukkuloita. Seitsemän kukkulan porukkaan kuuluvat Aventinus, Caelius, Capitolinius, Esquilinius, Palatinus, Quirinalis ja Viminalis.  Janiculum on joen väärällä puolella ja Trasteveren takana, eikä se kuulu klassiseen Rooman keskustaan. Tänäkin päivänä kukkula on melko vihreä, eli se ei ole täynnä taloja, vaan puistoja ja muuta väljyyttä.

Vilho kapuaa pitkin Aurelianuksen kaupungin muuria ylös kukkulalle. Tämä muuri unohtuu välillä Rooman nähtävyyksistä, vaikka sitä on jäljellä miltei joka suunnassa. Muuri on rakennettu 270-luvulla ja sitä on hyödynnetty uudelle ajalla asti. Nykyään Gianicolo muistetaan etupäässä Garibaldin ratsastajapatsaasta ja muista Italian sankarien monumenteista. Nyt on pakko todeta, että näistä Vilho ei piittaa paljoakaan missään päin Italiaa, mutta vähiten ehkä Roomassa. Garibaldista ja Italian yhdistämisestä hössötetään ympäri maata niin paljon, että se hämmentää. Italia on alueiden ja kaupunkien löyhä liitos, jota yhdistää oikeasti vain sovittu yhteinen kieli, tomaatit, Fiat ja ennen kaikkea maajoukkue. Mutta yhdistymissodan sankareita tai heidän katujaan ei tässä maassa pääse pakoon kuin vessassa.

 Muuri puolestaan tekee sen, että tällä kukkulalla pitää kulkea aika pitkälle, koska muurista ei pääse läpi. Mutta täällä kelpaa kävellä. Kodin ja tämän nyppylän välissä on upeita viheralueita ja muuta yksityistä. Vilho katsoo paikkoja ja pitää niitä paratiisina. Tuolla on jollain oma lammikkokin. Aurinko paistaa ja Rooman on hämmentävän kaunis sinisen taivaan alla.

Fontana dell'Acqua Paola, tai Il Fontanone on täällä tunnettu ja suuri suihkulähde, joka on oikeasti pitkään palvellut vesilähteenä. Suihkulähde on jo 1500-luvulta ja paikasta tekee merkittävän sekin, että tästä on komeat näköalat Roomaan.  Kirkkaus se vaan on tänä tiistaina niin jo kova, että suihkulähde katoaa kovaan vastavaloon, mutta tämä on kestettävä.

 

 

 

Vilho huomaa melkoisen pian sen, että Rooma-näköalan takana on muutamia lumihuippuja! Tuossa suunnassa eli idässä onkin Monte Velino, on Abbruzzon huiput ja jopa Gran Sasso. Nämä ovat kaikki isossa kuvassa Apenniineja ‒ vuorijonoa, jota Vilho kutsuu Italian selkärangaksi, koska se kulkee melkein koko maan pituudelta. Vähän piti matkailla ennen kuin tajusi sen, että täällä on Alppien lisäksi ihan kunnollinen toinenkin vuoristo, sen lisäksi että maa on kukkuloita pullollaan.

 

Ennen lumisia vuoria kuvassa näkyy "kirjoituskone" eli valkoinen Vittorio Emanuele II -monumentti ja sen edessä oleva samaisen veijarin ratsastajapatsas. Patsaan takana on keskiaikainen Torre della Militzia, joka saa tässä kuvassa suuren roolin, se lienee 1100-1200 luvulta. Vasemmalla on muuten Trajanuksen pylväs, melkoisen tärkeä antiikin nähtävyys ja lähde (siinä kun on koko matkalta kuvapintaa).

Maisemia katseltuaan Vilho menee hieman alemmaksi ja löytää hyvin hiljaiselta levikkeeltä etsimänsä. Täällä piilottelee Bramanten kuuluisa Tempietto.

Facebookiin Vilho kirjoitti tästä paikasta seuraavaa: 

 

 

Tämä on Il tempietto del Bramante tai toiselta nimeltään Il tempietto di San Pietro in Montorio.

"Pikku temppeli" on Donato Bramanten mestariteos vuodelta 1502 tai 1510. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa myös sisälle, sillä päivällä sisäpihalle pääsee Espanjan lähetystön kautta.

 

Tempietto on kuuluisa, koska se on klassisen tyylin kiteytys ja toisaalta se on toteutettu kirkon pienelle sisäpihalle, eli aika ahtaisiin nurkkiin. Monen silmään Tempietto ei näytä erikoiselta, mutta osasyynä on varmaan se, että tuon jälkeen on käytetty samaa klassista tyyliä yli 500 vuotta kaikkialla maailmassa.

Temppeliä on pidetty tasapainoisimpana renessanssirakennuksena. Bramante hyödynsi antiikin rakennusten mallia ja siten tämäkin pikku rakennus on silta antiikin ja nykyajan välillä.

 

***

Vilho otti yllä olevan kuvan aidanraosta,  aivan kuten aiemmin, sillä 20 vuotta sitten tänne ei päässyt sisään, Susivuoret olivat paikalla iltasaikaan ja Vilho muistaa miten kylmä silloin oli.  Nyt Vilho lähestyy liukuovea, jossa ei nyt varsinaisesti kutstuta sisään, sillä paikka lienee tosiaan jonkinlainen Espanjan lähetystö. Mutta ovi aukaa ja Susivuori toivotetaan tervetulleeksi.

 Tänne tulee ehkä amerikkalainen nuoripari Vilhon perässä. Ketään muita ei näy ja Vilho on ihmeissään. Hän vaihtaa asiasta muutaman sanan nuorten kanssa. Poika kysyy heti: Onko Vilho arkkitehti? Vilho vastaa ‒ almost, but I am enthusiastic.

Mutta äkkiseltään vaatimaton Tempietto on tosiaan merkittävä niille, jotka jotenkin vaikuttuvat sen merkityksestä historiassa ja vaikkapa juuri siinä rakennustaiteessa.

Susivuorella ei ole kiire pois täältä vuorelta ja pikkutemppelistä, mutta vähitellen on lähdettävä ja seuraavaksi suuntana on Trastevere ‒ alhaalla ja lähellä Tevereä.

4.2 Vatikaanista vesien ääreen Navonalle

 Jalkavaivainen Vilho kiihdyttää post-marathonpäivän kroppansa vauhtiin alamäessä ja pääsee pian Gregoriolle. Hämmentävää on nähdä Pietarinkirkko (jatkossa yleensä San Pietro) suoraan edessä massiivisena. Vuosien jälkeenkään Susivuoret eivät ole oppineet sitä, että Gregorio-katu kääntyy melko jyrkästi ennen Tiberin suuntaan menevää tunnelia. Vilho luonnehdintoja pitää muutenkin tarkistaa, sillä Gregorio eli "Greksu" kotitkielessä, on siis Via Gregorio VII -katu, joka todellisuudessa muuttuu junaradan alla Via di Porta Cavalleggeriksi. Lukija-raukkaa tuo kahden nimen katu ei kiinnosta, mutta sen merkitys on siinä, että kadun pohjoispuolella on Vatikaani, eteläpuolella Monte del Gallo. Ja matkatessaan itään tämä väylä lävistää Gianicolo-kukkulan päästäkseen Tiberin rantaan, sitten Rooman keskustaan. Kuva tylystä käytävästä alla.

Vilho kävelee reippaasti pidemmälle ja pääsee lopulta piilossa olevalle kujalle, josta pääsee San Pietron aukiolle kätevästi. Sanotaan nyt vielä suoraan se, että Susivuorten asuinalueella ja ennen kaikkea sitten Vatikaanissa, ilmansuuntasuunnistus ei ole minkään arvoista, sillä muurit, mäet, radat ja tie-esteet päättävät sen, mistä oikeasti pääsee ja mistä ei.

Vilho tupsahtaa suhteellisen helposti kristikunnan pääkirkolle tai oikeammin kirkon aukion keskelle. Itse aukio on melkoisen rajattu ja täynnä muovituoleja. Keskiakselilta saa siis melko hyvin ja rauhassa kuvia itse kirkosta. Jälleen kerran kun on tällä suurella kentällä, huomaa miten itse massiivinen kupoli jää piiloon maan matoselta. 

 

 Vilho hiipii vähitellen kohti kirkon sisäänkäyntiä, mutta myöhemmin selviää, että jonot ovat valtavat. Sumput jotka johtavat jonotusalueelle ja aukion ulkopuolelle ovat täynnä väkeä ja Vilho ei ole vielä toipunut eilisestä marathonruuhkasta. Pitää kuunnella sieluaan ja poistua alueelta. Uudempi tapaaminen Pietàn kanssa lykkääntyy. Vilho suuntaa mahtavaa akselia pitkin pois kirkolta, jokea kohden.  

 

 

Pitkän katumarssin jälkeen Vilho poistuu kirkkaalta Vatikaanin syöttökadulta ja ylittää joen itsekin ihmetellen, miten palautumispäivän lenkki kasvaa ja vain kasvaa. Pian ollaan Centro storicossa ja Vilho päättää käydä "edes" Navonalla, ettei päivä mene turistina täysin hukkaan. Että raukka edes jotain näkisi, kun on tullut Roomaan asti ja maratonistakin alkaa olla pian vuorokausi.

Circus agonalis. Sillä nimellä kai Navona tunnettiin. Tämä aukio on keisari Domitianuksen vuonna 80 jKr. rakennuttaman stadionin paikalla, säilyttäen kisapaikan ovaalin muodon. Keskipisteessä on Gian Lorenzo Berninin veistos Fontana dei Quattro Fiumi, joka paljastettiin 1651. Kaksi päissä olevaa suihkulähdettä ovatkin jo miltei sata vuotta tätä pääteosta vanhempia, vuosilta 1574 ja 1575. Näistä jälkimmäiseltä vuodelta olevaa Neptunus-lähdettä Vilho katselee tarkemmin, mutta toisen pään mauria esittävä jää nyt näkemättä. Vilho toteaa, että hän oli todellakin täällä eilen, sillä kisa vetää Navonan päästä päähän, Teveren puoleista reunaa pitkin. 

Oikeastaan merkittävin asia päivän Navona-reissussa on se, että Vilho jää oikeasti katsomaan ja kuvaamaan Neljän virran veistoksia. Väkeähän täällä on ja sää tosiaan on hieno. Hieman myöhemmin Vilholla on myös aikaa huomata, miten Nettuno-veistosryhmä on aika lailla heikompaa laatua toisessa päässä aukiota. Myöhemmin selviää sitten sekin, että se Nettuno/Neptunus on lisätty 1500-luvun suihkulähteeseen vasta 1800-luvulla, itse asiassa 1878. On Roomassa tätä kerrostumaa. Giacomo della Porta on tehnyt aiemmin mainittuina vuosina aukion päissä olevat veistokset, toiseen on Bernini lisännyt sen "maurin" jo 1673. 

Vilho kävelee kipein jaloin Teveren rantaan ja ylittää sen jälleen kerran. Todeten samalla, miten valtavan kaukana pohjoisessa kodista ollaan taas. Tästähän on matkaa Castel Sant'Angelollekin vielä! Mutta kuuliaisesti Vilho tallaa mainitulle linnoitukselle, sitten taas Vatikaaniin ja San Pietroa sivuten kohti kotinurkkia.

Mutta huikeaa! Vilho bongaa nuoremmat ruotsalaiset juuri ennen Cavalleggerin alikulkua. Mikä todennäköisyys tähänkin törmäämiseen on! Tyttö on Karin ja poika Björn. Vaihdetaan kisakuulumiset. Heilläkin meni kisa hyvin ja kohtelias Björn haluaa tietää Vilhon nimen, että voi heti katsoa tulospalvelua puhelimesta. Puhutaan juoksemisesta ja kisoista. Jossain vaiheessa Vilho pahoittelee järkyttävän huonoa ruotsiaan, mutta tukholmalaiset väittävät, että hienosti menee. Hyvästellään, nyrkkitervehdykset vaihdetaan, sillä sellaisella fist-pumpilla Vilho lähetti pariskunnan matkaan eilen. Myöhemmin Vilho miettii, miksi ihmeessä hän pitää mukanaan käyntikortteja ihmisiä varten, kun ei tolvana käytä niitä... Mutta annetaan nyt Viltsulle vähän anteeksi, palautuminen menossa ja on videota, puhelinta, Pòkemonia ja kameraa ja aivan liian monta kieltä yksinkertaiselle, sulkeutuneelle ja kielitaidottomalle suomalaiselle.

Vilho kapuaa asunnolle ja matkaa sekä nousua tulee, mutta sen te olette kuulleet jo kuulette vielä usein. Vilho löytää "uuden" kaupan aseman takaa ja tekee sinne heti iskun. Sicilialaista appelsiineja, italialaisia mansikoita ja juomia.  

Annikki palaa ensimmäiseltä kurssipäivältään. Vilho on syönyt hienona turistina vanhat pasta-ateriat jääkaapista ja on hyvin tyytyväinen, yksinkertainen veikko kun on. 

Illalla käydään vielä hakemassa ikebana-oppituntia varten oksia lähimaastosta. Käydään Kukkiksen eli Kukkokukkulan huipulla. On miellyttävä kevätilta. Susivuoret viettävät sittemin iltaa ja tekevät sitä kaikkein pahinta eli juovat liikaa viiniä ja viihtyvät keskenään. On paljon puhuttavaa, sillä lasin äärellä ei ole tavattu. Ja Susivuoret jakavat kaiken keskenään, muuten asioita ei ole olemassa.

4. 1 Vilhon vauhditon aamupäivä Roomassa

 Ihmeen aikaisin heräilee Vilho. Annikilla on herätys kahdeksalta, mutta Vilho nyhjää jo seitsemältä. Kipeä vasen jalka ei oikeastaan edes kanna, mutta pahin vaihe ohitetaan pienellä ibuprofeenilla. Vilho nousee hänkin 08 ja syö sivussa hyvän aamupalan. Annikki lähtee kurssilleen.

Vilho on hieman väsynyt, mutta kuitenkin innokas uuteen päivään. Kun kisa on juostu, olisi aikaa myös hoitaa vähän huushollia kuntoon eli luoda järjestystä elämään. Neljän paahtoleivän jälkeen alkaa tuntua aika hyvältä ja koneesta (Nespresso, punainen) puskee maittavaa kahvia kaksi kupillista.

0930 Vilho lähtee tunnustelemaan jalkojaan ja kyllähän se kavio kantaa. Selvää plussaa sekin tähän päivään, miettii V. Hän kävelee pitkät portaat alas talouskadulle ja painelee kulman taaksen kiinalaiseen romupaikkaan.

Italiassa ja Espanjassa tilpehööri ostetaan usein suoraan Kiinanpojalta. Näitä kauppoja ei tarvitse kaukaa hakea. Niistä saa kaikkea kynistä kodintarvikkeisiin, pesuaineita on ja pyykkipoikia, sukkia ja muuta Aasiassa valmistettua. Yleensä mikään ei ole kallista täällä. Aikoinaan paikkaa olisi kutsuttu nimellä sekatavarakauppa, divershandel. Suomessa muuten divershandel antoi omituisesti nimensä käytettyjen kirjojen kaupoille kääntyen muotoon "divari". Totisimmat kirjakauppiaat karttavat nimeä, he kun myyvät hyviä kirjoja, eivät mitään sekatavaraa.

Mutta tästä kiinalaisesta sekatavarakaupasta kynähullu Vilho katsoo ensin kynähyllyn tai hyllyt. Mukaan tarttuu minikokoinen lyijytäytekynä ja paketti pehmeitä lyijykyniä ‒ hyvin halvalla. Sivummalta saa legendaarisia Kohinoor-lyijykyniä kaikissa kovuusasteissa eurolla kipale, ja Vilho ostaa pehmeimmän eli 8B:n, jota ei usein vastaan kävele. Suomesta Kohinoorit ovat kadonneet iät ajat sitten jonnekin, kouluaikoinahan niitä näki.

Vilho ostaa muutaman vaatekoukun, jonka voi laittaa vaikka kaapinoveen. Sellaisten kolmikko irtoaa hintaan 1,50 € ja tulee tarpeeseen tällä ja muilla matkoilla.  Hän ostaa sähköteipin, sillä se oli kadonnut vakiopakkauksesta. Kiinalaiskaupasta lähtee onnellinen poika kynineen ja tilpehööreineen. 

Vilho käy edullisessa lähikaupassa (Eurospin), ostaa kahvikapseleita ja reilusti leipää, raahaa samalla vähän vinkkua ja pari litraa tuoremehua. Salaattipussit ovat edullisia, Vilho nappaa 500-grammaisen salaattisekoituksen hintaan 1,50 ja kaveriksi rucolaa. Muutakin tarttuu, mutta lukija säästetään italialaisilta kahvijugurteilta, valmispakasteaterioilta ja edulliselta Pignoletto-kuohuviiniltä. 

Kavuttuaan takaisin vuorelle eli kotiinsa Vilho puuhastelee muutaman korjaushomman kanssa asunnolla ja juo uudesta laatikosta espressot. Kisasta sai pinon keksejä, eikä paljon muuta ja niitä sopii nauttia hyvän kahvin kanssa. Rehellisyyden nimissä pitää todeta, että kisasta sai selkärepun ja t-paidan, mutta maalitarjoilut olivat kapeat.

Toki Vilho piirtää uudella pehmeällä Kohinoorilla heti piirroshahmonsa Paco-Pandan ja toteaa kynän mainioksi. Ulkona on hieno, aurinkoinen sää. Lokit lentävät korkealla ja linnunlaulua kuuluu. Vilho valmistautuu uuteen seikkailuun eli kerää kamppeitaan. Mainitaan kuitenkin se, että kun kisa on nyt hoidettu, Viho on ehtinyt viimeinkin paneutua muihin asioihin paremmin ja heti aamusta selviää oven digitaalisen avaimenkin toiminta. Tämäkin ovi aukeaa helposti chipillä, kunhan ensin herättää näppäimistöovenkahvan painamalla ja osaa näyttää lastuaan oikeaan paikkaan. Mekaaniset etelä-Euroopan avaimet ja lukot Vilho on jo oppinut kaikkine kikkoineen hienosti, mutta näiden digitaalisten kanssa on kokemusta vasta muutama hassu vuosi. 

Muuten: pandemia-aika toi kaikenlaiset avainkotelot ja sähköovet tähän bisnekseen. Isäntiä harvemmin enää tapaa.

Sanotaan vielä sekin, että Vilho pitää edelleen ja yhä kovasti asuntoelämästä ulkomailla. Tietysti siinä on tuunaamisia, kauppareissuja paljon ja avainten opettelua, mutta kämpillä on mukavaa ja usein on edes pikkuisen mahdollisuus jonkinlaiseen tavalliseen elämään. Eikä jokaista suupalaa tai viileää juomaa tarvitse pyytää joltain toiselta jossain toisaalla.

3. Maratona di Roma eli vähän pidempi kevätpäivä

 Vilho nousee ylös 0530 ja  on pian aamiaisella, päkistää leipää. Kahvi maistuu, samoin mehu ja jugurtti. Leipääkin Vilho pystyy syömään, mutta ei kaikkea. 

0700 Susivuoret lähtevät asunnosta.

Tiedusteluista huolimatta S. Pietron asemalta ei lähde mitään bussia. Asemalle  on aamun viimeinen kyyti saapunut, mutta siihen se jää. Susivuoret vaeltava muiden matkassa Gregorio-kadulle, suuremmalle väylälle kulkuneuvon toivossa. 

Yhdellä bussilla päästään läpi vuoresta, joka erottaa tämän kaupunginosan keskustasta, sitten myös Tiberin yli, mutta bussi palaa seuraavasta sillasta takaisin Vatikaanin puolelle virtaa ja koko porukka kyydissä on hämmennyksen vallassa. Susivuorillakin on  sitten edessä kävely Colosseumille ja kisa-alueelle. Ravataan läpi tuttua Corso Emmanuel II:ta, joka on tämän kaupunginpuolen pääkatu ja täynnä matkalaisia päivisin. Nyt on rauhallisempaa, mutta totisesti ei oikein ole turistista tunnelmaa.

Vilholla on reilu 6000 askelta ennen kuin hän pääsee kovin lähelle lähtöviivaa. Suuri koontialue on Circo Massimon ja Colosseon välissä ja täältä olisi tarkoitus päästä juoksuvauhtiin Colosseumin juhlasuoralla, paikassa jossa on lähtövaate. Annikki jää Piazza Venezian paikkeille. Jos lukijaa häiritsee jatkuva termien ja nimien pudottelu, niin tässä huomautetaan, että Vilho käyttää etenkin antiikin paikoista vuoroin latinaa ja vuoroin italiaa eli kaikki omituisuudet eivät ole kirjoitusvirheitä. Niinpä esimerkiksi Colosseum on tosinaan Colosseo.

Vilho syö yhden geelin, juo loput urtsikkapullosta ja venyttelee ahkerasti. Täynnä oleva tieura pullistelee juoksijoista. Vilho jututtaa ruotsiksi tukholmalaista pariskuntaa, puhutaan niitä näitä. Nuoret ovat hyvin asiallisia, ystävällisiä ja fiksuja. Tyttö juoksee ensimmäistä, pojalla lienee muutama kisa.  

Vilhon ryhmän lähtöaika on 0840 ja Vilho pistää kellon käyntiin 0858 eli myöhässä ollaan startissa. Ennen lähtövaatetta Viltsu kävelee reippaasti, sitten kello päälle ja juoksemaan. Päivän teema on jalkapohja ja koko ajanhan se" tuntuu" jo alussakin. Sellaista ajattelee ihminen Rooman komeimpien ja kuuluisimpien forien eli ehkä suomeksi "forumeiden" keskellä, aivan keskellä sitä leimallisinta antiikin Roomaa. Usein unohtuu se, että tämä starttitie on sekin Mussolinin aikaansaannoksia; Via dei Fori Imperiali on katu joka kulkee Altare della Patria/Vittorio Emmanuel II -monumentilta Colosseumille yli antiikin raunioalueiden lähes luotisuorana. 

Juoksusta voisi toki kirjoittaa kirjan, mutta mainitaan vain pääasioita. Sää on aluksi lämmin ja pilvinen, välillä aurinkoinen ja hetken sataa jonkin verran ‒ paikasta riippuen enemmän tai vähemmän. Leimallista on reitin helppo profiili eli suomeksi mäkiä ei ole. Mutta väkiä on senkin edestä eli porukkaa riittää. Se heijastuu sillä tavalla suoritukseen, että aika paljon saa pujotella koko päivän muiden juoksijoiden seassa ja hakea tosissaan ajolinjoja. Tätä jatkuu koko päivän. Kerrotaan, että Vilho juoksee shortseissa, T-paidassa ja puristesukissa. Jalassa ovat vanhat kisakengät, jotka ovat viimeistä kertaa jalassa. Vilhon on keskimäärin pikkusen lämmin päivän aikana. Koko ajan silmillä ovat aurinkolasit ja keskimäärin on kirkasta.

Nähtävyyksistä voisi mainita seuraavia: Vatikaanissa käydään San Pietron edustalla ja alussahan on ydinkeskustan kovat paikat temppeleineen ja raunioineen. Tevere eli Tiber ylitetään kyllä usein ja muutenkin mennään sen kupeessa ja ohitetaan Augustuksen Rauhanalttari eli Ara Pacis.  Sitten aikanaan käydään Stadio Olimpicolla ja sen monumentaalisessa patsaspuistossa (sekin Mussolinin aikaa). 

Loppupuolella tahti kovenee. Vastaan tulee Piazza del Popolo kaksoiskirkkoineen ja obeliskeineen  ‒ tuo tori kierretään kokonaan. Sitten seuraa Spanish Steps (Scalinata di Trinità di Monti, Piazza Spagna) ja sen kuuluisa suihkulähde Barcaccia (joka on jonkinlaisen aidan suojassa). Vielä mennään Piazza Navona päästä päähän ja sen upeat suihkulähteet jäävät vasemmalle. Sitten painellaan keskustan hienoja katuja yhä lähemmäksi Vittorio Emmanule II -marmorimonumenttia ja antiikin keskustan kovia paikkoja. 

Pienessä ylämäessä alkaa ultimo chilometro ‒ pyöräkisoista tuttu viimeinen kilometri, jota varten on täällä vieläpä oma kyltti (kun maali on 42.2 km, ei riitä kyltti 41 km). Tämä pikkuinen ylämäki on mahtavassa paikassa, sillä tästä lähteävät kuuluisat portaat Michelangelon Campidogliolle, upealle aukiolle korkealla Capitolio-kukkulalla, paikkaan jossa on majesteetillinen Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas. Vieressä ovat toiset, Aracoeli-kirkon portaat. Mutta nämä nähtävyydet portaineen jäävät nyt vasemmalle, kuten koko Capitolium. Pian on loiva alamäki ja päästään temppelialueelle, jossa on turistien rakastama Bocca della Veritá -kaivonkansi kirkon seinässä. Juoksu vain jatkuu ja viimeiset sadat metrit Circo Massimolle ovat tuskaisia mutta mahtavia. Pitää nousta vielä yksi pieni mäki ja sitten päästään juoksuradan pätkälle ja maaliin. Circus Maximus on oikeastaan iso nurmialue, jonka lähinnä ilmakuva paljastaa antiikin suureksi raviradaksi. Hämmentävää on se, että se on säästynyt vapaana tonttina täällä. Tämä on muuten se paikka, missä Italian maajoukkue saapui juhlimaan 2006 maailmanmestaruutta.

Maaliin päästyään (n. 1341 kellonaikana) Vilho saa aika paljon pidemmältä mitalinsa ja sitten vielä kauempaa pussin, jossa on hyvin vähän mitään järkevää eli keksiä ja vesitölkkiä. Nyt on ajatuksena löytää jostain väkijoukkojen ja kaaosten seasta Annikki. Vilho palaa massiiviselta, väkeä pursuavalta maalialueelta vähin äänin kisareittiä pois päin ja toivoo, että Annikki on jossain vastassa. 

Annikki löytääkin Vilhon Tempio di Portunan kohdalta. Nyt ollaan vahvoilla, ajattelee Vilho. Hän saa kuivan paidan ja sitten lähdetään kävelemään kauas kotiinpäin. Mitali heti Annikin kaulaan, etteivät perusasiat unohdu.

Loppumatkasta Susivuoret pääsevät yhteen bussiin, joka nyt menee jonnekin ja sillä päästään lähemmäksi Vatikaania ja vuoren läpi taas Gregorio-pääkadulle. Nyt julkinen liikenne on tosiaan lamassa ja bussit ajelevat joskus jonnekin ja jollain numerolla. Tämä matka on kuitenkin ihan hyvä ja edessä on kapuaminen vielä omalle vuorelle.

 Kotona lopulta ja Vilho on loppupuolella kisaa saanut paljon juotavaa, sillä vessaan pitää päästä. Ensimmäinen juottopaikka oli 5 km paikkeilla ja sitten niitä oli aika usein, välillä hämmentävän tiheästi ja melko epätasaisesti. Lopussakin on monta juottopaikkaa varmaan viimeiselle kuudella kilometrillä. 

Mutta asunnolla ollaan 1510 ja oitis suihkuun. Sitten tuorepastaa lautaselle 1547 ja toipumista. Vilho juo puolet isosta Peroni-oluesta.

Hieman myöhemmin Susivuoret menevät päiväunille, ja jonkinlaista unta ja torkkumista on n. 19 asti. Sitten juodaan kahvit ja molemmat toipuvat pitkästä päivästä.

Tilanne on se, että jalka on kipeä, mutta Vilho on kunnossa ja tyytyväinen. Mutta väsymystä on, sitä eivät peitä edes palauttavat kuplivat viinit.

2. EUR ja numeronhaku

Susivuoret ovat paastonneet alkoholinkäytöstä koko alkuvuoden ja se alkuvuosi päättyi eilen, kun kaksikkomme saavutti loman ja viinimaan juomahyllyt. Vilho on siis kumonnut punaviinilasillisen poikineen perjantai-iltana ja Annikki on juonut makoisia kuplajuomia.

Siksi Susivuoret nukkuvat pitkälle aamupäivään ja vähän päälle. Lieneekö siinä matka- ja lomaväsymystäkin, sitä tarina ei nyt kerro. Todellisuudessa Vilho ponkaisee sängystä vasta kunnolla 1137.

Kello 13 kaksikko on matkalla S. Pietron asemalle. Annikki ostaa lippuja molemmille koko ajalle ja sitten odotellaan bussia 64 tutulla pysäkillä. Tai melko tutulla, sillä asemalla on ajolenkki autoille ja bussi lähti aiemmin aseman puolelta, nyt saapuminen ja startti on itse kadulla, mutta toki ihan vieressä. Lipuista sen verran, että Annikilla on viikkolippu rajattomalla reissaamisella ja Vilholla 10 lipun nippu, joilla pitäisi jo pärjätä.

Aika pian bussissakin tulee lämmin on tietysti lauantai ja väkeä on liikkeellä, mutta turismissa Rooma on Euroopassa omaa luokkaansa. Kattaus kuin kattaus on kansainvälinen, italialaisia eli paikallisia on sopivasti mausteena siellä täällä. Matka bussilla Termini-rautatieasemalle on pitkä ja rynkyttävä, mutta sinänsä se menee helposti, vaikkakin hitaasti. Terminillä Susivuoret kipaisevat metroon ja lukevat samat lippunsa metron laitteissa ja B-linjalla sitten kohti EURia ja etelää. 

EUR oli fasistien hanke ja kaupunginosassa on jotain samaa kuin Pariisin La Defancessa tai Helsingin betoni-Pasilassa. Vähän kauas on rakennettu "uusi Rooma" monumentaalisena ja kylmänä, hieman vieraantuneena ja mittakaavaltaan liian suurena. 

 

 

 Täällä on kongressikeskuksia, urheilupalatseja ja muuta suuren mittakaavan juttuja, messurakennukset ovat puolestaan EURin liepeillä. Mutta monumentaalista oikeastaan tässä päivässä on maratonjärjestelyiden tietty typeryys, joka tietysti on enimmäkseen Vilhon päässä.

Metroasemalla, joita EURissa on siis kolme, ei ole mitään opastetta näille n. 40 000 juoksijaporukoille kongressipalatsin suunnasta. Väkeä vaeltelee ja vähitellen oikea suunta löytyy. Annikki löytää hyödyllisen tuttavaporukan läheisestä hotellista, koska sattumoisin heillä on samaan aikaan harrastajien tapaaminen EURissa, joten Vilho laukkaa omin päin hakemaan numeroa. 

Susivuori ei oikein pidä sumpuista, ruuhkista, erikoisista järjestelyistä tai väkijoukoista. Täällä on kuitenkin näitä kaikkia saatavilla todella paljon. Jos oikein lyhyesti kerrotaan, ensin jonotetaan ulkona, jossa ihan ensin jaetaan miehet ja naiset eri jonoihin. Sitten jonotetaan säännöstelyjonossa, josta päästään itse rakennukseen sisään. Siellä Vilho saa minuutissa numeron. Mutta nyt pitää kulkea koko palatsin läpi sumpusta toiseen kilometrikaupalla eri järjestäjien tiskeillä ja koko ajan on ruuhkaa. Monessa paikassa Vilho painaa vaan eteenpäin ja ohittaa varmaan tuhansia ihmisiä matkan varrella. Lopulta kaiken jälkeen päädytään uudestaan ulos, talon toiselle puolelle ja pihalle. Sieltä saadaan kisapaita ja -reppu ja siihen menee kaksi minuuttia. Sitten on samanlainen sumputus takaisin päin. Matkaa, matkaa, matkaa ja ahtaita, ruuhkaisia käytäviä ja pällisteleviä ihmisiä. On muutama selfien-ottopaikka, sitten seinämä, jossa on kaikkien juoksijoiden nimi ja siinä kehotetaan selfittämään. Vilho juoksee seinän viertä ja äkkiä pois. 

Aikanaan ulkona Annikki bongaa helposti Vilhon ja sanoo, että menipä kauan. Vilho kertoo, että hän käytti normikävijän ajasta n. 10 %, koska ravasi kuin hullu tuolla. Ulkona sataa, sillä tavalla miedosti ja roomalaisen hienostuneesti, harvoilla pisaroilla. 

Susivuoret ravaavat takaisin metroasemalle. Hetken edessä on EURin kuuluisa monumentti Palazzo della Civilità del Lavoro vuodelta 1938. Talohan on todella hieno, vaikka onkin fasismin ajan tuote ja merkkityö.

Satelee. Susivuoret palaavat samaa kuluneuvoreittiä takaisin metrolla Terminille ja sitten kotiin S. Pietrolle iltapäivän edetessä. 

Vilho ajattelee kaikenlaista ihmisiä, lähinnä naisia, katsellessaan. Turisteja, pariskuntia. Rakkaustarinoitahan Roomassa ja Pariisissa näkee, valtava määrä tyytyväisiä pariskuntia. Joku näkee vain ruuhkia, väenpaljoutta. 

Pian päästään omalle puolelle Tiberiä, ajattelee Vilho tai itse asiassa sanoo sen Annikille. Roomassa Vilho aina kokee oman itsensä katoavaisuuden ja aikojen marssin. Ei niinkään kaupungin kuvitellun ikuisuuden edessä, vaan ylipäätään paatuneena kaupunkilaisena. Kaupungeissa ei mikään pysy paikallaan, eikä mikään muutu. Roomassa sen huomaa liiankin helposti.  

Edessä on kapuaminen Monte del Gallon huipulle ja sitten kotiin. Vilho juo vähän johtovettä ja lähtee alas kauppaan. Pitäisi säästää jalkoja, mutta ruumis kaipaa muutakin, kuten pullovettä. Vilho käy Eurospinissä, joka on vuosien takaa tuttu halpiskauppa ja kantaa täältä viinit, maidon,sen veden, pastaa, leikkeleitä, jugurttia, perunalastuja, kastiketta, kaksi juustoa ja olutta. 

Asunnolla on tuokio aikaa syödä eilistä erikoista valmisruokaa ja kuuden maissa Vilho käy uudestaan kaupoilla. Nyt oman mäen Carrefourissa hakemassa leipää, viiniä ja kaikenlaista tarviketta, jolla pärjäisi sunnuntai-iltaan asti. 

Iltasella Vilhon lepopäivänmittarissa on 40 kerrosta ja vaivaiset 10300 askelta. Kauppareissu taitaa täällä olla ainakin 10 kerrosta laakista

 ***

Illan loppupuolella Vilho valmistelee marathon-tavaransa ja laaditaan myös aikataulu tiukalle sunnuntaille. Herätys on ennen kuutta ja mitään varmuutta ei ole esim. julkisen liikenteen palveluista kisapäivänä.