8.1 Muutama linnavuori ja sää huononee: Tappa & Ceccia

 Susivuoret ovat sadesään suhteen vähän odottavaisia. Eletään lauantaita ja se on lokakuun viimeinen lajissaan. Kelloja siirretään yöllä. Kaksikko lähtee koilliseen, Porto-Vecchion suuntaan. Täällä on inspiroiva kylännimi vastassa: Sotta. Pikkuisen Sottan jälkeen haetaan vain pieniä maamerkkejä, sillä seuraava stoppi  on ihan vain maaseutusuoralla mainitun Sottan jälkeen. Sotassa sain ajatuksen Tappaan, voidaan todeta.

Tappa on jälleen tällainen linnavuoria keskellä maajussien tiluksia. Ehkä pitäisi sanoa maa-jeanien tiluksia, mutta kuitenkin laidunten ja erämaiden kupeessa. 

Tappa on pronssikauden linna kukkulla (on muuten hauskaa olla ulkomailla ja yrittää kirjoittaa pronssi p-kirjaimella, kun se kaikkialla on jotain bronz-tyyppistä, toim. huom.). 

Susivuoret olivat täällä viime retkellä, se on se sama jatkuvasti mainittu hiljattainen reissu keväällä 2010. Vilhon mielestä auto oli jossain muualla, mutta nyt se jätetään ihan vain laidunmaan pieleen, tässä on kuitenkin käytetty levike ja kaksi autoa. Liikenne on muuten nyt kovaa, kenties johtuu lauantaista. Vilholla on pikkuisen huoli autosta, vaikka sillä lienee tässä maailmassa vähiten huolta. Vakuutuksetkin ovat hyvät. Mutta osa meistä kantaa huolta jatkuvasti: Huoli valaisee tien eteenpäin. 

Laitumen syrjää, aidanviertä mennään eteenpäin. Autopaikan-tapaisella oli joku kohdekyltti, mutta uusia ei kannata paljon odottaa. Annikki on menossa jo eri paikkaan, mutta nyt Vilho on oikeassa. Aidasta päästään ja piakkoin noustaan ylös linnavuorelle. Tämä ei ole mikään vuori, vaan kipuaminen on pari-kolmekymmentä metriä ylemmäksi. Kaikkialla on jälkiä villisikojen aivan tuoreista tonkimisista. Vilho on sen verran luonnossa liikkunut, että jäljet ovat tunteja vanhoja, varmaan viime yöltä. 

Pronssikautinen linna on komeassa maisemakohdassa ja suurien kallioiden ympäröimä. Vilho kutsuu kallioita koko ajan "plastisiksi", sillä isot kivet ovat pyöreitä, täynnä muotoja kuin veistokset, mutta harvemmin teräviä tai ulokkeisia. Itse linnassa on ladottu toistakymmentä riviä kivimuuria ja tornin sisään pääsee. Alkuperäisyys on oma juttunsa, mutta paikka on kuitenkin aito. Sivummalla, Susivuoret kulkevat massiivisen kivimuurin päällä ja katsovat linnoituksen sivua. Laitumelle näkee hyvin, sää ei ole hullumpi. 

Matkailu on nykyään kuvailua, valokuvailua. Harvempi osaa kirjoittaa mitään, kukaan ei pysähdy piirtämään, kuvaileminenkin on vaikeaa ja tunnelmista ei osata kertoa, jos kuva ei sitä kerro. Mutta monipuolisesti on aina optiikkaa, kameraa Susivuortenkin käsissä. Hullu vaihe ihmisen historiassa, sellainen joka katoaa samalla tavalla kuin moni muukin juttu. 

Susivuoret laskeutuvat kukkulalta, alempana Vilho katsoo, että siinä on pähkinäpensas, niitä kun on kotipuolessa sattumalta paljon keskuspuistossa. Vilho löytää maasta jonkinlaisen pähkinä-paran, mutta possut ovat vieneet tästäkin jo parhaat palat.

***

Ceccian suunnassa ollaan piskuisen kylän ytimessä. Tänne ei ole Tappan rinteeltä kuin muutaman minuutin ajomatka. Roskalaatikkojen ja jättömaan kupeessa on tilaa autolle, tässä on taloja ja jonkinlainen katu eli nyt ei olla pikatien laitamalla. Mutta linnavuori-oletettu nousee ruhtinaallisesti vieressä ja Vilho miettii heti mielessään, miten ihmeessä retkikunta saadaan tuollaiselle hammastunturille.

Pienen sekoilun jälkeen päästään oikealle polulle. Tämä on luonnontilaistakin luonnontilaisempi polku. Maa on kostea, lätäköitäkin on. Aika pian korsikalaisen viidakon sisällä ollaan vihreän-kivisessä luontoseikkailussa. Kosteus tekee sen, että hikeä puskee epätyylikkäästi. Lämmintähän on reilu 20 astetta ja pienessäkin liikkeessä se kuuluisa lämpö puskee pintaan. Vilhollehan tämä on paikallaan kuin ravihevoselle pieni lämmittely, mutta huolta on tietysti Annikin haasteista kivisellä taipaleella. 

Viidakkokirja jatkuu hyvin haastellisena yhä ylemmäksi. Kaatuneita puita ja louhikkoa riittää, kaikenlaista kompurointimahdollisuutta ja kiveä. Vilho pääsee lopulta kalliohuipun päälle. 

Reissu ei ole reilu. Matkassa on ranskalainen pariskunta ja heilläkin on tekemistä. Vilholla ei ole, toki hiostaa mutta kapuaminen ja oksien, puiden ylittäminen ei. Jossain typerässä maassa tällaisen reissun kulkemista pääsisi kommandoksi ja Luoja tietää, jossain niin on. Mutta Annikille tämä on ponnistus ja viimeinen nelivetoa vaativa kallioseinämä jää, Luojan kiitos, tekemättä. Vilho on jo ylhäällä. Ranskalaismies varjelee Annikin alastuloa. Sittemmin Vilho kiertää kaiken yläalueella ja katsastaa kivilinnan kaksine käytävineen. Valokuvia, videota ja lisää valokuvia. 

Paikkahan on hieno, eikä sääkään ole huono. Nytkin tulee lämmin, vaikka on syksy. Edessä on paluu viidakkovuorelta. Onneksi Annikki selviää seikkailusta. 

Myöhemmin, edessä on maantie, tuttu kauppa ja matka asunnolle, pieneen piiriin Figarin kämpillä. Vilho seuraa taivasta sateita tai tyyntä odottaen, salamoita katsellen. Tähtitaivas kinastelee pilvipeitteen kanssa. jossain lasin pohjalla on aina vielä viiniä.

7.1 Tyhjäntoimittamista Figarissa

 Perjantaina Susivuoret eivät saa oikein mitään aikaiseksi. Vilho pyörii levottomana pihassa ja jossain vaiheessa piirtelee sentään jotain siellä. Sää on jotain hyvän ja huonon väliltä. 

Annikki lukee padistaan jotain kirjaa intohimoisesti. Aikanaan Vilho lähteeä kylän kaupalta hakemaan ns. kaljaa. Kävelymatkaa tulee pari kilometriä. 

Itse asiassa kaupassa Vilholla on aika kivaa, hän katselee muutamia tuotteita tarkkaan ja tekee taas päätelmiä ruokakulttuurista. Ensimmäisenä kassiin tarttuu korsikalainen valkosipulimurska, joka vaikuttaa houkuttelevalta. Aikanaan käy ilmi, että tämä on aivan loistavaa. Aromi on vahva, murska on öljyistä mutta ei yhtään ärjyä. Annikille Vilho löytää jälkiruokahyllystä vanukkaan. 

Harissaa, tunisialaista chilipaprikatahnaa löytää aina Ranskasta, joten sitä pitää ottaa. Harissahan on välttämätön cous-cousin kanssa. Tubi maksaa alle euron täällä peräkylälläkin.  Maustehyllyssä Vilho kiinnittää huomionsa erikoiseen paprikajauheeseen. Alkuperäsuojattu Piment D'Espelette AOP on Vilholle aivan outo tuote, mutta purkit ovat tässä punaisessa jauheessa hyvin arvokkaita, 9,49 ja 8,70 €. Aikanaan käy ilmi, että kiinnostava paprikamauste on baskimaan tuotteita, kaukaa täältä. Mutta Vilhon kova kiinnostus on herännyt. Lopunaikaa Vilho viettää kaupan viini- ja oluthyllyllä. On kuitenkin melko mukavaa kävellä takaisin. Lentokentän suunnassa on carting-rata, jota Vilhon ikäinen ihminen kutsuu mikoautoradaksi. Nyt viikonloppuna siellä alkaa olla vilskettä. 

Tästä päivästä tulee jonkinlainen vähän tuskainenkin välipäivä. Susivuoret ovat jonkin verran puutarhassa ja istuvat aika pitkää iltaa, mutta eihän tämä käy, tuollainen vetelehtiminen ja yleinen tyhjäntoimittaminen. 

Yöllä ukkonen operoi parilla taholla, mutta päälle se ei tule. Komeetta ja tähitä yritetään nähdä jokaisena yönä. Kirkkaana yönä täällä onkin komea tähtitaivas, pitkästä aikaa Vilho on nähnyt tähdenlennonkin ja komeana vaikkapa Seulaset.

6.4 Kaupan kautta kotiin eli ihan pari sanaa ruuasta

 Kotimatkalla Susivuoret pääsevät kuvaamaan nyt kunnolla kivileijonaa vuoristotieltä, sillä nyt ollaan ulkoreunalla ja levikkeiden puolella. Samaan aikaan pysähtyy paikalle ranskalainen lapsiperhe, jonka äiti hymyilee ystävällisesti Susivuorille. Yhtä matkaa näiden kanssa on ajeltu jo useampi kilometri kiemurtavilla teillä. 

Sitten käydään melkoisen hyvässä U-marketissa eli Super U:ssa. Susivuoret ovat paatuneita markettikävijöitä ja nytkin pitkän päivän jälkeen puhtia löytyy kaupassa hieromiseen. 

Sanotaan se nyt tässä: Ranskalaiset supermarketit ovat melkoisia aarreaittoja. Gallialaisten ruokakulttuuri on mahtavaa ja siihen saa parhaan tuntuman nimenomaan kaupoissa. Täällä osataan arvostaa ruokaa ja laatu ja monipuolisuus on huipussaan. Palaamme myöhemmin korsikalaisiin erikoisuuksiin, mutta arkisen matkapäivän tarpeisiin Susivuoret ovat käyttäneet ihan valmisruokia. 

Vilho on syönyt paria laatikkoa ja nyt vuorossa on epäpaikallinen chili con carne, ja se osoittautuu herkulliseksi – tuottaja siinäkin on ranskalainen perheyritys. Annikki syö lounaaksi spaghettia ja gamberetteja eli suurempia katkarapuja, valmisateria sekin. Kaupasta haalitaan viiniä ja olutta, aterioita ja salaattia ja aina myös pari tuoretta patonkia. Leipä on täällä tuoreena todella hyvää. Tällä kertaa leivät haetaan ruokakaupan viereisestä boulangeriesta, sillä kauppa ei varsinaisesti edes yritä myydä tuoreleipää. Annikki tulee leipomosta tuoden myös kakkulaatikkoa, joten tänään syödään marjapohjaisia torttuja, jotka ovat kertakaikkiaan huikeita. Ranskassa nämä osataan, kenties parhaiten maailmassa.

6.3. Caurian kentillä: hiidenkiviä, kivirivejä ja dolmen-hauta

 Plateau de Cauria on nimensä mukaisesti melko mukava tasanko, mutta sinne johtava tie on pelkkää kiemuraa ja vemputusta. Liikennettäkin on jonkin verran, joten Vilho saa olla kaikkien kaartuvien mutkien, tien ylle kaartuvien puiden ja korkeuserojen kanssa tarkkana. Onneksi saa ajaa hitaasti. 

Perillä on autoja eri tavoin tienposkessa. Täälläkään ei ole mitään sen kummempaa parkkikenttää, muutama leveämpi kohta ja jokin kyltti. Susivuoret vievät auton pusikon puolen parkkiin, muutaman puun ja pensaan väliin. Tässä kulmassa on kolme muuta autoa. 

Caurian esihistorialliselle alueelle vie rengasreitti ja nyt kuljetaan tosiaan tasaisella. Täällä on laidunmaata, mutta etupäässä alue on hiekkapohjaista puskavyöhykettä, puiden ja pensaiden villin läsnäolon kenttää. Lätäköitä on siellä täällä ja mutaista pohjaa, sillä sateita on ollut tänäänkin. 

Täällä on kolme nähtävyyttä: kaksi hiidenkivirivistöä ja dolmen-paasihauta. Paikkojen ajoittaminen on hankalaa ja ehkä tässä yhteydessä turhaakin. Paasihauta on ainakin 1000 eKr ja kivirivit voivat olla ties miltä ajalta. Neoliittista asutusta täällä on ollut 5700 eKr. Esitteen mukaan vuoden 4500 eKr. aikaan kiviä on ollut täällä 60 kpl ja tuhansia vuosia myöhemmin jopa 180. Ajallinen mittakaava on niin huikea, että Vilho ei pysy oikein perässä. Esihistoriassa tuhat vuotta tuntuu olevan aika pikkujuttu sivilisaatiolle, meidän ajassamme 20 vuotta muuttaa mielestämme aivan kaiken. Mutta mehän olemmekin niin ylittämättömän fiksuja suhteessa koko planeetan menneisyyteen...

Dolmenhan on siis massiivista kivilevyistä tehty hautamonumentti, joka muistuttaa jonkinlaista kivistä korttitaloa. Nämä ovat vaikuttavia, monen tonnin painoisine kivineen. Annikki on sitä mieltä, että 14 vuotta sitten haudalle päästiin näppituntumaan ja samaa tuumailee Vilhokin, taitaa vanhoissa valokuvissa olla ryhmäkuva ihan kiviltä. Nyt kivihautaa kiertää puuaita, eikä se ole auki. Tällä kertaa täällä liikkuu ihmisiä, mutta eipä tainnut edellisellä kertaa olla ristin sielua koko alueella. Etupäässä kävijät ovat keski-ikäisiä, muutama perhe on ja alkumetreillä vastaan tulee isompi porukka, ovatkohan joku retkikunta vai sattumalta reilun tusinan ryhmänä? Sade alkaa vähitellen ja hetkellisesti vettä tulee ihan oikeasti. Vilhokin antaa sateenvarjonsa Annikille ja hengailee välillä oliivipuiden tai rautatammien alla.

Paikan kaksi kivitarhaa ovat kiinnostavia kivirivistöjä, muutamassa tolpassa on naamanpiirteetkin jäljellä. Vilho kun ei pidä ensyklopediaa, niin tässä ei kerrota sen enempää näistä hiidenkivistä yksityiskohtien tasolla. 

Villisiat ne täälläkin ovat kaikkea tonkineet ja tutkineet. Sivummalla on viinitarhakin. Vilho tutkailee koko ajan yrttejä kävellessään, mutta täällä ei niitä ole niin helppoa löytää. Paikoin on ehkä liiankin vehreää yrttikasveille ja miltei joka pensaan takana on joku possu odottamassa vuoroaan pistää mausteyrtit poskeensa. 

Susivuoret ovat hyvin tyytyväisiä reissuunsa sekä kiviriveillä, että paasihaudalla. Nyt satelee ja on hemmetin kosteaa, siksi Vilho lähtee ajamaan, vaikka eväsleipien syönti on vielä autolla kesken.

6.2 Rosvoretki: Site préhistorique d'Alo Bisujè

 Suoraan länteen Sartènesta on päivän seuraava etappi. Tästä paikasta ei ole aukiolotietoja eikä paljon muutakaan. Matkaa ei tule autolla kuin muutama kilometri, mutta tämä seuraava tie on jo siinä mielessä syrjäinen, ettei siellä ole mainittavasti liikennettä. Korkealla kukkululoiden kupeessa tässäkin mennään. 

Alo Bisujè on paikan nimi. Huomautetaan nyt vielä kerran se, että kaikella on täällä 2-4 nimeä, ainakin tyypillinen ranskalainen ja sitten korsikalainen nimi ja sitten eri kyltissä väännöksiä näistä. Susivuoret ajavat merkittävän esihistoriallisen linnavuorikohteen ohi, mutta eipä se ole yllätys, kun kylttejä ei ole. Vilho palailee Peugeotilla ja tällä kertaa hän löytää paikan. Ylärinteessä on jonkinlainen suljettu baarirakennus ja tienviertä koristaa teline, josta kauden päätyttyä on poistettu kyltit. Ketään ihmistä ei ole missään. Vilho pysäköi paikan ajorampille – sitä koristaa suljettu portti. Annikki kuitenkin livahtaa sisään avattuaan portin ja Vilho hieman myöhemmin perässä. Heti alkaa nousu. Baarirakennus toiminee lippukiskana, mutta tosiaan kukaan ei asu tässä eikä naapureitakaan ole. Muovista tehty ketju sulkee polkua korkeudessa 40 cm ja siinä on kyltti "suljettu". Susivuoret  menevät ketjun yli ja sitten ollaan rosvoretkellä. 

Luontoretkihän tämäkin reissu on, sillä polku on hyvin luonnontilainen ja kuten todettu, koko ajan noustaankivikkoon ja pensaikkoon. Tämä paikka on pronssikautinen asuinpaikka ja jäljellä on lähinnä jonkinlaisen mäkilinnan jäänteet. Susivuoret käyvät näissä paikoissa tavallaan "paikan hengen" takia, eikä tämä sisällä mitään hörhöilyä tai New Age -ajattelua. Paikka on ehkä se ainoa, mikä on säilynyt olemassa, vaikka muinaisuus on mennyt aikoja sitten. Vilho tykkää näistä alueista, koska niissä on rauhallista ja luonto on oikeastaan pääosassa. Museoissa on se, että esineistön runsaus on historian ystävälle jo melkoinen kun päästään toisen vitriinin luo. Esihistoriallisissa luontokohteissa on niin vähän jäljellä, että näissä mieli lepää ja saa toki vaellella, jos niin halutaan.

Kivilinnalta on hyvät näkymät ympäristöön. Tietysti ollaan kukkulan huipulla, suojattavalla paikalla, vaikka takana on ihan mukava laidun. Täällä on kolmen jäätelötikkukiven jäänteet, ilman mitään piirteitä. On selvää, että nopsajalkainen Vilho kiertää paikkoja Annikin edellä ja yhtä selvää on sekin, että Vilholla on kiire takaisin autolle. Tietysti omatoiminen museoalueelle dyykkaaminen on oma juttunsa, mutta auton hylkääminen sivutien kupeeseen ei sekään ole Vilhon mieleen suuresti. Oli niin tai näin, ei täällä fiilistellä pitkään muutenkaan, sillä edessä on vielä melkoisen kova kohde. Joten ei muuta kuin kipin-kapin alas, ketjun yli ja autoon ja uusille metsästysmaille.

6.1 Susivuoret museoon: Museu d'archeulugia di a Corsica - Sartène

 On koittanut torstai ja kuudes matkapäivä. Nyt lähdetään puolittaisella tohinalla kiertämään tärkeitä esihistoriallisia kohteita ja siksi herätys on jo 0830.

Liikkeelle päästään 0950 autolla. On normaalia roskien vientiä ja sitä ennen varustautumista. Päivä on pilvinen, mutta lämmin. Koko reissun ajan on ollut kosteaa, mutta ei oikeasti kovin häiritsevästi. Jos asiaa nyt aidosti ajatellaan, säähän on oikeastaan ihanteellinen. Pilvet roikkuvat jatkuvasti alhaalla lentokentän ja vuorten suunnassa. Lähellä asuntoa laiduntavat lehmät, ne ovat erityisesti aamulla ja päivällä lähellä. Osansa kosteudesta tuo valtava kaste, joka on nytkin kuorruttanut Susivuorten Peugeotin vesipisaroilla. 

Ensimmäinen reissun etappi on Sartènen kaupunki pienelle vuorella ja siellä oleva Korsikan arekologinen museo. Ajomatka tänne on tavallaan sellainen yksi pitkä putki, sillä muutamien alamaaston suorien jälkeen ollaan melkoisen kiemurtelevilla vuoristoteillä, vaikka ei tässä korkealle mennä. Päätie vie aluksi aika lähelle rantaa ja täällä on edessä yksi saaren suurimmistä nähtävyyksistä: Le lion de Roccapina.  Suhteellisen kiemurtelevalta vuoristotieltä näkyy rantaan, hienolle lahdelle ja ennen kaikkea kukkulalle, jossa on leijonanmuotoinen iso kallio. Leijona näyttää katselevan läheistä kivistä tornia. Susivuorten mielestä hahmo on kissa, mutta ei sitä ehkä pidä kaikissa piireissä ääneen mainita.  Maisemahan on kaikkiaan upea, mutta pysähtyminen on aika vaikeaa, eikä se ole järkevää nyt menomatkalla muutenkaan. Tämä jellona nähtiin myös 14 vuotta sitten eli viime reissulla, sen Vilho muistaa hyvin. 

Sartèneen päästää melko helposti. Vilholla on sentään jo vuosien kokemus kapuamisesta autolla kapeille kukkulakylien kujille, eikä täällä ole liikennettä tai edes kovin kapeaa. Peugeot saadaan museolle, mutta mitään varsinaisia kunnon parkkipaikkoja ei ole. Tien kupeeseen auton saa levikkeelle kuitenkin melko hyvin. Ollaan melkein alueen korkeimmalla kohdalla.

Musée d'archéologie de la Corse on pieni paikka, mutta ihan asiallinen. Annikki on jo ostamassa lippuja, asiaa hoidetaan kokonaan ranskaksi. Itse asiassa, autovuokraamon jälkeen kaikki on tehty ranskaksi, eikä mitään vieraiden saarien kieliä ole edes tarjottu täällä. Vilhon saapuessa kerrotaan mistä näyttely alkaa, että sitä on kahdessa kerroksessa ja sieltä noustaan tänne panoraamaparvekkeelle. Vilho kerää esitteitä mahdollisimman paljon museon telineestä, sillä tietoa ei viime aikona ole ollut liikaa. 

Museoon on kerätty esihistoriallista ja koulutuksellista materiaalia mm. menneen ajan eläimistöstä. Museo on – kuten sanottu – provensiaalinen, mutta hyvin kasaan pistetty ja kiinnostava. Paljon on selitetty myös esihistoriallisista työkaluista ja tekemisistä, on demonstraatiokuvia ja itse tehtyjä versioita menneisyyden tuotteista. Antiikin ruukkujakin on, pronssia, lasia ja muuta. Sitten päästään itse menhir-kiviin, joita tänne on pelastettu ulkomaailmasta. Nämä kiviset jäätelötikut, kuten Vilho sanoi, ovat hämmentäviä, ja osassa niistä on ihmiskasvot ja mm. miekkakuvioita. Ihmisiähän nämä ovat kiehtoneet pitkään ja herättäneet milloin pahennusta, milloin ihastusta.  

Sekä Annikki että Vilho ovat tyytyväisiä museoon. Tietenkään tuollaisten yksinkertaisten paukapäiden tyytyväisyyteen ei ihmeitä tarvita, muutama muinainen kivi ja keraamisia purnukoita. 

Myöhemmin, Vilho sompailee auton pois Sartènen kaduilta ja nyt alkaa oma seikkailunsa eräälle suljetulle museoalueelle. Mutta tähän torstaihin on saatu hyvä kohde ja kulttuurisarakkeeseen rasti:

Musée d'archéologie de la Corse - Museu d'archeulugia di a Corsica - Sartène

5.1 Esihistoriallinen seikkailu pikkuisen pieleen mutta järvellä on käyty: Araquina-Sennola

 Matkapäivän jälkeen kaksikkomme on nukkunut pitkän yön ja ylös noustaan jo 0830. Nyt vuorossa on Annikin keksimä helppo käynti vaatimattomalla arkeologisella alueella. 

Sanotaan heti, että tämän epäonnistuneen retken kohteena oli Araquina-Sennola -merkkinen paikka, jossa piti olla esihistoriallisia juttuja. 

Ajetaan lähelle Bonifaciota, itse asiassa sinne ja siitä ohi. Bonifacio on paikallinen idyllinen turistikohde: on vanhaa kaupunkia, merta ja kapealla kallioseinällä oleva kaupunkirakenne. Vilholle tuollaiset paikat ovat ennen kaikkea sumppuja.  

Kaupungin sivuamisen jälkeen ollaan pian lähempänä kohdetta. Huonolla tiellä sivummalla on asutusta, rojuja ja jättömaata. Täällä on aitoja jalasmökkihuviloita eli kevytrakenteisia vuokramökkejä korvessa, ranskalaisia kesämökkejä. Mutta koko pikkutien pätkällä tunnelma on se, että ollaan toisten pihassa. Susivuoret eivät näe yhtään kylttiä tai muuta opastusta, ja vaikka yritys on sinnikästä, ei alueella kehtaa tungeksia pidempään. Täältä poistutaan ilman esihistoriallista kokemusta, mutta kuitenkin hengissä. Pienenä lohdutuksena on se, että tuossa muinaisessa asuinpaikassa ei juuri mitään nähtävää ole.

Suoraan sanoen paikan alue on aika masentava. On roskaa ja epämääräisyyttä, kana-aitaus on ihan mukava, mutta jalasmökkien läsnäolo kertoo ehkä lähinnä siitä, että majoitukselle on kovasti kysyntää, kun tuollaisella perämaan jättöalueella on lomamökkejä. 

Päivään jää vielä käynti kotimatkalla oman Figari-kylän vaatimattomassa SPAR-kaupassa ja sitten huoltopuuhia.

 Iltapäivällä Vilho lähtee kuitenkin kävelemään Figarin omalle järvelle. Sinne on matkaa 4-5 kilometriä sivu ja osa selvää nousua. Järvi on hiekkaisen rannan ympäröimä pitkulainen vesistö, joka kieltämättä on erikoinen ja hyvin hiljainen paikka. Rannassa on yksi kuollut suurempi lohikala ja kauempana on merimetso kalastamassa. Muuten paikka on hyvin vaimea ja melkoisen eloton. Seutu on korpea, täällä on muutama talo siellä täällä, mutta muuten sangen vaimeaa. Jossain vähän rakennetaan jotain, muuten pääasiassa mekkalaa pitävät täällä hyvin yleiset närhet. Sisiliskoja on tienpenkka täynnä, samoin kaiken ovat villisiat käyneet tonkimassa eli sivustat ovat hyvin tarkkaan sorkittuja. 

Nyt on itse asiassa lämmin, kun tekee reilun kävelylenkin. Matkaa tulee kaikkiaan kymppi ja nousuakin sitten pari sataa metriä. 

Vilho nukkuu jälleen päiväunet, vaikka sitä ennen nautitaan pihalla olutta ja tutustuaan alueen yhteen kissaan, joka on pihamaalla kuin kotonaan. 

Illalla piirrellään ja kirjoitellaan. Valmistautumista seuraavaan päivään tehdään toki myös, sillä tämän päivän saalis jäi verrattain vähäiseksi.

4.2 Santa-Maria-Poggiosta Figariin

Santa-Maria-Poggio on aamun majapaikan ehkä lähin paikannimi. Ensimmäinen talous Susivuorilla on siis ollut Itärannikolla, saaren tasaisella viljelyskaistaleella ja hyvin lähellä rantaa. Santa-Maria-Poggiosta on ajeltu antiikin keskuskaupunkiin eli Alériaan ja sen arkeologisille aluelle. Sitten jatketaan etelään.

Matka vie lähemmäksi Bonifaciota ja ennen kaikkea Porto-Vecchiota, jonka (senkin) nimi on niin italiaa, ettei sitä tarvitse edes sanoa. Itse asiassa juuri ennen kuuluisaa satamakaupunkia Susivuoret käyvät Porto-Vecchion Carrefour Marketissa, joka onkin hyvin varusteltu, erityisesti paikallisten elintarvikkeiden osalta. Tilanne on se, että Susivuorten pääasiallinen matkakohde eli marketit ovat olleet todella hyviä tähän mennessä ja mielikuva onkin rakentunut sellaiseksi, että kaikkialla tarjolla on eli ties vaikka mitä. Etenkin Annikki huseeraa paikallisten tuotteiden kanssa suuresti, sillä täällä on korsikalaista jugurttia ja ties mitä patéeta saatavilla, On myös korsikalaisia pestoja ja kaupassa on useampikin hylly paikallisille tuotteille ja sama toistuu myös viinihyllyssä. 

Autoon on nyt lastattu muonaa ja taas mennään. Ohitustie selättää Porto-Vecchion ja sen päiväruuhkat, sitten päästään lopulta lähemmäksi Figaria. Figari on pahainen pikkukylä, mutta sen liepeillä on kansainvälinen lentokenttä, joka lähinnä palvelee Bonifacion turistiliikennettä ja samalla koko eteläistä Korsikaa. Ollaanhan nyt eteläkärjessä, hyvin lähellä Sardiniaa. Kenttähän ei ole suuri, mutta tärkeä silti. Mutta nyt mentiin ajassa eteenpäin. 

Susivuorten seuraava majapaikka on piskuisella ruutukaava-alueella, rinteessä ja laitumen vieressä. Figarin jonkinlainen päätie menee ylempänä, se ei ole suuri, mutta siellä ajetaan kovaa. Kaksikon majapaikka on yhden talon pääty, johon on pistetty erillinen kaksitasoinen huusholli. Susivuorilla on pieni piha, oma ovi ja parvikerroksessa sänkyalue. Figarin kuuluisa lentokenttä näkyy pääsuunnassa olohuoneesta eli länteen, eikä muuta juurikaan näy, sillä pääikkunan lisäksi on liukuovi portaille ja puutarha lentokentän suunnassa. Lentokentältä ei kuitenkaan kuulu mitään. Siellä on muutama lento päivässä, mutta kausi on ohi ja pääpaino on jokusella kotimaanlennolla. 

Susivuoret leiriytyvät, toiminta on puoliksi pirteää, puoliksi väsynyttä. Kaikenlaista näpertelyä ja touhuamista majoittumisessa on loputtoman paljon, mutta niistä ei kerro tai kirjoita kukaan. 

Yö pimenee. Täällä on hyvä mahdollisuus tähtitaivaaseen, ollaan maaseudulla.

4.1 Lähtö majapaikasta ja Aléria

 Susivuoret heräävät klo 09 mutta Vilho lähempänä kello10:tä vasta oikeasti. Loput pakkaamiset ja sitten roudaamista. Portaikossa on siivooja, Vilho tervehtii, muttei pysty syvempään jutteluun rouvan kanssa. Sää on ihan hyvä, tavarat siirtyvät autoon mukavasti. On jotenkin aina painavaa pistää ovi kiinni ja luopua jostain paikasta. Vilho yleensä miettii, että mitä on unohtunut matkasta, onko jotain jäänyt seinälle tai naulakkoon vahingossa? Mutta lieneekö niin, että matkasta jää aina pala elämää ja ovatkohan ne kulkijan vanhetessa poistuvia etappeja sen sijaan, että ne nuoruudessa olivat saavutettuja, loputtomia  virstanpylväitä?

Realiteetit vievät taas ajatuksen ikuisille pikiteille. Se mitä on mukana, on mukana, se mitä muistetaan, muistetaan. Mutta onhan näitä majapaikkoja ollut paljon, sen verran että tämä oli tänä vuonna kahdeksas.  Vilhon pitää oikein miettiä: Granada, Ronda, Jérez, Bénalgabon – sitten Tallinna ja sen jälkeen Itävallassa kaksi majapaikkaa. Näin tämä oli kahdeksas ja matkan pää on toivottavasti tänään se yhdeksäs. Tänä vuonna ei ole ollut työmatkoja tai tuurireissuja, laskettavaksi jää enää neljä telttapaikkaa noiden lisäksi.

Aléria. Susivuoret menevät lopulta lippukassan kautta museorakennukseen ja siellä on yhdessä ja puolessa tasossa hieman ruukkuja ja tavaraa näytillä. Itse asiassa vähän, mutta ihan kovatasoista  –  nyt puhutaan antiikin ja esihistorian löydöistä ja materiaaleista. Neljän euron lippu johtaa sitten raunioalueelle, jonka kaltaisia Susivuoret ovat kiertäneet ainakin sata. Täällä on tutut rakennusten pohjat, mutta ei oikeastaan muuta. Vilho katselee karttaluonnosta ja puolet kaupungista on maajussin peltojen alla, joko kadonneena tai muuten kaivamatta. Tarkalleen ottaen täällä on vain antiikin kaupungin monumentaalikeskusta, eikä juurikaan asuinrakennuksia, vaan vain forumin ympäristö.

Museossa on paljon melua alueen etruskitaustasta, mutta aineisto lienee hautalöydöistä ja ne haudat ovat tuolla jossain merkitsemättä ja saavuttamattomissa. Tuleepa mieleen sekin, että täällä maanomistuksen suhteen taitaa olla vaikeaa ja museon suhteellisen hienojenkin tavaraoiden paikat tuskin ovat nähtävissä tai edes tässä lähellä.

Alueelta poistuttaessa Vilho kuitenkin poimii parkkipaikan läheltä klementtiinin ja saa elämänpisteen. Vieressä on myös tuo merkillinen hapanpäärynä,jota ei sen tarkemmin tunneta. Sellaiseenkin Vilho ylettyy. Ensimmäinen klementtiini tulee poimittua mukanaan pätkä oksaa, aivan kuten se täällä tulee tehdäkin.

3.1 Retki sisämaahan pohjoisesta Corsoliin, Corteen ja Alérian kautta takaisin

 Jotain kovin tuttua on Vilhon askelissa tasaisesti nousevalla, savisella ja kostealla metsäpolulla. Metsä on sateen jälkeen vehreää, melkein trooppista mutta outojen puiden täyttämää. Osa rungoista on yli satavuotiaita. Maassa on lampaanpaskaa ja eilisen sateen jälkiä. Täällä luonto on hämmentävän vihreää ja elinvoimaista, läpipääsemätöntä. Ollaan syvällä Korsikan sisämaassa, etsimässä kadonneita menhir-kiviä. Susivuoret ovat seikkaileet kiemurtelevia, pieniä teitä muutaman hajanaisen Site Archéologique -kyltin perässä. Auto on kolmen auton levyisellä levikkeellä, soralla sateisen asvaltin vieressä tien mutkassa. Myöhemminkin on kylttejä mutta eksyminen ja päämäärättömyys tulee tällä maajussin metsäpolulla mieleen. 

Paikka on Corsolissa. Täällä on Santa Marian mukaan nimetty kappeli ja hiidenkivi eli menhir. Ollaan aika lailla korvessa ja vähän myös profiilissa.

Tien takana on kuitenkin kappelin raunio ja yksi ns. hiidenkivi. Näitä on etenkin saaren eteläosissa runsaasti. Täällä on luostarimaisia raunioita, jotka luonto on ottanut haltuunsa ja sitten hiidenkivi niiden edessä kasvopiirteineen.  Tuollainen hiidenkivi on kuin kivestä tehty jäätelöpuikko. Emme tiedä oikein mitään näistä esihistoriallista monumenteistä, joita on täällä varmaan saari täynnä; siitä Susivuoret muuten puhuvatkin kävellessään hiljaisessa korvessa. Täällä on koko ajan korkeuseroja, maasto on ihmiselle kulkematonta. Annikki ja Vilho käyvät vielä yhdellä "siirtolohkareella" jonka merkitystä he eivät tunne. Eestissä nämä ovat merkittäviä uhrikiviä. Mutta kuten aloitettiin: Jotain tuttua on tässä koko korpivaelluksessa.

Myöhemmin sataa ja Susivuoret syövät eväitä autossa. Hetkeä aiemmin paikan ohi on mennyt 67 lampaan lauma yhden maajussin ja kahden lammaskoiran ajamana. Paimen tulee maastoautolla ja puree savuketta. Vilho tervehtii italiaksi, mutta vaikka kohdataan, ei jutella. Sanotaan vielä sekin, että Korsikan kieli on italiaa, mutta yleensä sanat päättyvät u-kirjaimeen. Kaiken korsikan Vilho pystyy lukemaan ja ymmärtämään.

Salaatit ja energiajuoma ovat peräisin kaupasta jostain kiertomatkan varrelta. Vilhoa väsyttää, mutta näillä teillä ei ole mitään varaa olla tarkkaamaton. 

Seikkailulta palataan päätielle ja kohti Cortea. Sisämaan yliopistokaupunki on vain etappi tällä matkalla, mutta Susivuoret kuitenkin pyörähtävät kaupungin kapeilla kaduilla autollaan. 

Rengasmatka lähestyy Alériaa ja nyt alkaa olla hedelmä-, vihannes- ja viiniviljelyksiä. Toki Vilho miettii ääneen sitä, että eihän se yllätä, että monet viinitarhat ovat juuri täällä, antiikin asutuksen tuntumassa. Aléria on siis roomalaisen asutuksen pääpaikka.

Ajomatka kaartaa Alériasta takaisin kohti pohjoista ja kotia. Tässä on kuitenkin nähty kaikenlaista ja saatu sitä kuuluisaa kokonaiskuvaa saaresta, vaikka Vilholta auto vie paljon huomiota. 

Illalla pakataan, sillä nyt on maanantai ja pian kolmas yö tässä paikassa on alkamassa ja taas mennään eteenpäin. Susivuoret syövät (ja juovat) varastojaan tyhjiksi ja pistävät kuuluisia pillejä vähitellen pussiin.

2.1 Sunnuntaina kaupassa, lepoa

 Susivuoret käyvät läheisessä kaupassa, joka on sunnuntaisin muutaman tunnin auki. Muilta osin ei tehdä juuri mitään.

Lounaaksi syödään valmispizzaa huoneiston pikku-uunista ja Vilho ottaa myös pitkät päiväunet. Illalla piirretään ja tehdään vesivärejä. Jossain vaiheessa valoisalla käydään lähirannassa kääntymässä. Säähän on vielä vähän epävakaa, mutta pohjimmiltaan oikein mainio. Niin kuuma ei kuitenkaan ole, että uimaan tekisi mieli. 

Vilho ehtii juoda parvekkeella ranskalaisen luostarioluen. Täällä tuollaisen saa alle kahden euron. Juuri nuo juomat ovat Suomessa kamalissa hinnoissa. Ranskahan on olutmaa ja hyllyissä on houkuttelevasti myös belgialaisia juomia edullisesti, eikä Vilho varmasti niitä vältä kokonaan. Paikallinen Pietra-kastanjaolutkin on nyt jääkaapissa odottamassa.

Illalla juodaan kaupan perus-shamppanjaa. Katkarapuja, ranskalaisia perunoita on ruuaksi.

1.2 Korsika sateessa ja Vilhon vähemmän sähköinen auto

 Vilhon kuvaamiset Alpeilla ja suurilla järvillä menevät mönkään. Kaikkialla on pilveä, aivan loputtomasti sumua ja rannatonta usvaa. Mitään Hessenin maaseudun jälkeen ei enää näy ja lopulta Välimerelläkin vain vähän. Aurinko alkaa laskea. Sitä paitsi Vilho istuu siiven kohdalla, eikä se auta yhtään kuvaamista, vaikka varsinainen exit-paikka onkin edessä. 

Eteläisen Euroopan sadealue sivaltaa vielä Korsikaa ja koko Vilhon rakastamaa Rooman valtakuntaa.

1757 kone on maassa Bastiassa ja koneesta päästään pian. Täälläkin kävellään vain terminaaliin, sillä matka on lyhyt. Edessä on passintarkastus - jonkinlainen. Rajavartijat katsovat, että kaikilla on henkilötodistus tai passi, tiedä häntä, katsotaanko värillisiä enemmän, heitä ei kuitenkaan ole tulossa tässä kyydissä mainittavasti. 

Vilho höntyilee saapumisaulassa, joka on pieni ja sisältää siis koko lentoaseman toiminnat. Höntyilyn syy on ensiksi se, että Sixtin konttoria ei näy sisällä. Vilho kysyy asiaa puoliksi ranskaksi ja englanniksi infosta, mutta näkee samalla Sixtin värit ulkona. Siellä se on, vastaus infosta on ystävällinen ja täsmällinen. Niinpä poikkeuksellisesti käy niin, että Vilho juoksee sateeseen vuokraamolle ja ottaa auton vastaan, palaa sitten takaisin hihnalle, jossa Annikki on jo saanut laukut. Kaikkeen menee vain pieni aika, mutta homma käy helposti. Vuokraamossa Vilholle puhutaan hänen oman ranskankielisen tervehdyksensä jälkeen ranskaa, Vilho pyytää ranskaksi ystävällisesti puhumaan englantia, mutta kaikkiaan ystävällinen tyttö ei puhu juuri mitään, vaan tekee mitä pitää ja homma käy 5 minuutissa. 

Myöhemmin, Vilho ottaa auton käyttöön eli kuvaa sen eri suunnista ja sisältä. Tämä on joku hybrid-Peugeot, olisikohan nykyinen 208. Väristä ei ole tietoa, tumma lienee. Ulkona on pimeää ja sataa, eikä Vilholla ole aikaa tuollaisille yksityiskohdille. Pitää vain dokumentoida valokuvaten ja pistää säädöt kuntoon. Sitten kun kaikki on kyydissä, vihko ovilokerossa ja peilit kohdillaan, on aika mustan maantien. 

Näinpä kävi taas, että täysin varma sähköauto muuttui isommaksi hybridiksi. Vilhoa ei kiinnosta tippaakaan, autohan on ilmeisen uusi ja Viissatasta suurempi. Ehkä laukut menevät molemmat taakse, kunhan laittaa. Nyt surffataan kohti parin kilometrin päässä olevaa suurempaa kauppaa. 

Vilho ajaa väärää tietä, mutta oikeaan suuntaan. Seikkailusta huolimatta kaupalle päästään. Korsikan alkava yö on täysin pimeä, tie on musta ja vuoret synkkinä hahmoina lännessä. Osittain vuoret auttavat Vilhoa tajuamaan, että suunta on oikea, joten isommalla tiellä on helppo kääntyä oikeaan suuntaan. Pian suuri Carrefour-kauppakeskus löytyykin. Kello on vain 1906, joten aikaa ostoksille on. Vilho on tyytyväinen, vaikka onkin pimeää ja sateista. Nyt saadaan evästä, eikä loppumatka ole suuremmin ongelmallinen. Totta puhuen, parasta illassa on se, että sopusointu Annikin kanssa on säilynyt, koska Vilho on kertonut tarkkaan sen, minkälaista rauhaa hän tarvitsee auton kanssa. Arkinen rakkaus tarvitsee vain miehen joka osaa puhua, puhua hyvin.

Kaupasta lähdettyä on täysin pimeää, oikeammin on todella mustaa. Sataa sen verran, että pyyhkimet on pidettävä koko ajan töissä. Vilho ajaa hitaasti, mutta Korsikan tämä päätie on kuin silkkiä. Autokin on uusi, eikä Vilholla on pienintäkään hallintaongelmaa. Liian moni "mukavuustoiminto" on kuitenkin siirtynyt diginäytölle, eikä siinä ole mitään järkeä. Aikanaan, Vilho vaihtaa kielen englanniksi, mutta sama typeryys jatkuu mm. puhaltimien ohjailussa. Annikki auttaa, ja on tällä kertaa oikeassa. Valot autojen häikäisevät kirpeästi. Silti on erikoista, että Vilho on vahvuusalueellaan. 

Aikoinaan, nuorena, Vilho ajatteli vahvuuden kumpuavan kokemuksesta ja tehdyistä urotöistä. Nykyään Vilho on sitä mieltä, että vahvuus on jonkinlainen sekoitus, jossa on 45 % kokemusta, 45 % viimeisen puolen tunnin menestystä ja loput jonkinlaista uskoa tai kuvitelmaa. 

Auto on tosiaan Peugeotin hybrid, selvästi aiottua isompi. Automaatti. Soiva peli. Ei häiritse valtavasti ja toimii. 

Matkaa on vain pari-kolmekymmentä kilometriä. Vilho selvittää navigoinnin, portin ja parkkipaikan. Sitten asunnon ovi löytyy ja koodi avainlukkoon.  Pohjimmiltaan Vilhon agenda on saada rakas Annikki asunnolle sujuvasti. Nyt ollaan maalissa. Nykyään ei keskustella tavaroista, sillä nopsajalkainen Vilho hoitaa ne liki kaikki. Jossain parkkipaikan ja pikatien takana on metsikkö, paljon märkiä havuj, lehtiä ja sitten pieni ranta, ikuinen meri. 

Vilho kantaa kaiken lopun asuntoon ja on valmis. Ulkona tuuli puhuu, mutta sisällä on tilaa.

1.1 Frankfurtin kautta Korsikalle

 Lentoasemalle lähdetään vasta kymmenen jälkeen aamulla, ei siis mikään kiireinen aamustartti kyseessä.

Vilho menee itse asiassa edellisellä junalla, sillä hän kävelee asemalle, Annikki tulee saman matkan bussilla omia aikojaan.
Vilho ehtiikin päästä lentoasemalle, pistää matkalaukkunsa jo baggage drop -hihnalle ja odottelee sitten Annikkia. Molemmat selviävät pian laukkuhommasta. Nyt ollaan Helsinki-Vantaan suuren salin vasemmalla reunalla, sillä täällä on Luftwaffen ja SAS:in hihna, samoin heidän pienet automaattinsa, joista puskee vain pelkkä matkalaukkulappu ja sekin tuotos tulee suurempia juttelematta. Kone ei edes tarjoa paperista matkalippua. (Eikä siis kysele pommeista tai kielletyistä aineista tai muutakaan kaikenlaista kuitattavaa, mitä Finnairin sinivalkoinen tolppa vaatii).

Turvatarkastus hoituu muutamassa hassussa minuutissa. Se on pikkuinen yllätys, sillä nyt on toinen syyslomaviikko. Perheitä ja muita amatöörejä onkin kentällä, mutta mistään ruuhkasta ei ole puhettakaan sillä turvaankin pääsee sen kun kävelee. Homma käy muutenkin hyvin helposti ja nopsasti. Vilho katselee muualle kun reppu odottelee hyväksyttyjen ja hylättyjen laatikoiden risteyksessä, mutta sieltähän se paketti tulee pikaisesti kuitattuna.

Leiriytyminen tapahtuu lähelle turvatarkastusta, sillä portti 28 on hollilla ja tässä on WC, vedenottopiste ja WHSmithin kahvilakioskikin.

Susivuoret syövät sitten eväitä ja vesipulloja täytetään. Kiirettä ei ole. Annikki hakee leivonnaisen ja kahvin kioskista ja saa hyvää palvelua. Paikassa on hyvä tarjous.

Lopulta lähtö on portilta 28 ja tämäkin sujuu hyvin.

Lufthansakaan ei tarjoa enää ruokaa näillä lennoilla, mutta 0,33-vesipullot saadaan ystävällisesti. Lento on Frankfurtiin ja kyydissä on monia, jotka ovat jatkamassa eteenpäin Hessenistä. Syyslomaperheitäkin on teineineen, mutta meno on melko rauhallista. Nuorison on toki pakko räplätä kaikkea, mm. penkkejään ja niiden pöytiä jatkuvasti, joten Vilhonkin takana on ns. koko ajan toimintaa. Tosin laskeutumisen aikana takana oleva teinityttö ja Vilho ovat yhtä innoissaan näkymistä, kun taas muuta konetta eivät pellot ja pallokentät samalla tavalla hetkauta.

Hessenin yllä on isoja pumpulipilviä, mutta tummempaakin taivasta on alempana. Pellot ovat vielä vihreitä, mutta keltainen se täälläkin tulee puihin. Lento on helppo ja suhteellisen nopea. Vilho syö kaikki eväsleipänsä matkalla, koska maittaa. On sen verran opittu, ettei eväitä kannata säästää ja vettäkin on nyt riittävästi.

***
Frankfurtissa on vipinää ja A-siivessä on jatkuvasti oikeastaan ruuhkaista. Kapea, putkimainen siipi kätkee sisäänsä pieniä kauppoja, mutta myös useita leipää myyviä kahviloita - täällä sämpylät ovat vaan aika arvokkaita, helposti 7-9 euroa. Täällä on tuttuja "makkaravaunuja" eli pieniä käytävän keskellä olevia kojuja, jotka ovat kärrymäisiä. Näistä  yhdestä saa prezeleitä, toisesta Frankfurter-makkaraa ja jostain kolmannesta vielä pizzapalan oloisia paistoksia tai piirakoita. Susivuorten siirtymä portille A14 on helppo, sillä saapuminen tapahtui kohdalle A23.

Lopulta Vilho juo Dallmayr-automaatista cappuccinon hintaan 2,95 €. On myöhäistä capparille, mutta tämä onkin ainoa lounas tänään ja maitoa saa olla mukana, jos Annikkikin haluaa maistaa. Juoma on käsittämättömän hyvä, niin itse kahvi kuin maitokin ja onhan tuossa näköjään oikeita papujakin. Tämä pitääkin pistää muistiin, tuumaa Vilho. Onhan se kai jonkinlainen takuu sekin, että kenttähenkilökunta itsekin ottaa samasta koneesta sumppia. Kentällä jaetaan muuten vielä paperilehtiä ilmaiseksi, joten Annikki ottaa Das Bildtin ja Vilho FT:n viikonloppunumeron.

Kone on tullut Oslosta ja rengas pitää vaihtaa, tästä ei kuitenkaan tule kummoista katkoa. Neljän jälkeen ollaan uudessa koneessa, molemmat päivän kyydit lienevät ihan samanlaisia perusmalleja koneesta A320.

Taas päästään ilmaan. Reitti on hienosti Alppien yli ja suurille Italian järville, mutta kaikki on pilvessä! Sää on ollut Etelä-Euroopassa rankkasateista ja tuon huonon kelin hännät ovat vielä päällä. Vilholta jää mestarivalokuvat ja -videot ottamatta, sellainen hernerokkasumu on korkeudessa. 

Koneessa Vilho tajuaa sen, että kotimaiset syyslomalaiset ovat nyt jääneet taakse ja seurakunta lienee etupäässä saksalaista ja vähän sitten sieltä ja täältä. Näin muuten kiinnostavasti matkalla usein käy: Ensin suomalaista, sitten välietapin kulttuuria ja vielä lentoyhtiön tuomat piirteet ja sitten liukuminen uuteen eli paikalliskulttuuriin. Vastassa on saksalaisvuokraamo, joten nähtäväjäksi jää, miten germaaninen kokemus se on. Vuokraaminen onkin ainoa asia joka Vilhoa enemmän jännittää, sillä välillä nämä ovat kiusallisia tilanteita, kun jotain yritetään myydä, kun kaikki haluttu on jo oikeasti ostettu. Mutta katsotaan nyt. Ehkä Susivuoret saavat auton ja ehtivät kauppaankin vielä. Pieni iltapala juomineen olisi oikein mukava juttu, puhumattakaan asunnolle pääsemisestä, mutta tuon viimeisen Vilho uskoo onnistuvan, jos kaksi edeltävää rastia menee hyvin. Kunhan salkutkin saapuvat tänne kaukaiseen Ranskaan. Nyt laskeudutaan, ulkona on melkein jo pimeää.

0.1 Puuhaillen ja pohtien kohti kesälomaa

 Syksyn pimeys alkaa olla iltaisin sekä tuttua että hallitsevaa. Vilholla kuitenkin riittää puuhaa, sillä lomamatka alkaa lauantaina ja se tarkoittaa sitten sitä, että arkipäivät Susivuori viettää valmisteluiden parissa.

Marathonista pitäisi palautua ja pakata, sitten on tuttu siivousurakka ennen reissua. Suomessa eletään syyslomaviikkoa etelässä, mutta silti töissä tapahtuu tasaisesti kaikenlaista.

Loman alkaessa Vilho on ihan puhki puuhastelusta ja kaikesta jatkuvasta askartelusta. Mutta valmista syntyy joka rintamalla, mikään ei vaan tunnu riittävän. Mutta minkäs sille mahtaa, kun on tottunut saamaan asiat reilaan ennen lähtöä, niin reilaanhan ne pitää saada. Vanheneminen on tottumista tuollaisiin omiin piirteisiin ja sitten sitä, että sekaan sirotellaan edes pikkuisen kohtuullisuutta.

Parin päivän siivousurakoinnin jälkeen Vilhon kädet ovat kuivat – ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Loman odottelussa on toki muutakin kuin käsien kuivumista. Merkillisesti kotimaan kuviot voivat nekin kyllästyttää ja nykyään kasvavassa määrin lehtien kirjoittelu, typerä otsikointi ja toistuvat, joutavat uutisaiheet. Reissaaminenhan on irtiottoa ja sitä todella tarvitaan. 

Vilhoa kismittää nyt myös vanha kuoma, matkalaukku. Eihän kassissa mitään vikaa ole, mutta aina sinne kertyy kilokaupalla tavaraa. Maallinen omaisuus muistuttaa aina paradoksaalisesti vapauden rajoista, sillä mitä kevyempi kalusto, sitä kulkevampi mieli. Hulluahan tässä kaikessa on se, että perinteisesti omaisuudella on ajateltu olevan se maaginen kyky, mikä on tarjonnut ihmiselle taloudellisesti "vapauden". Mutta ainakaan lähtökohtaisesti tavara ei tunnu olevan mikään vapauden takuutuote, päinvastoin. Mutta kyllähän kalustoa aina tarvitaan, se lienee selvä.  

Perjantaiyönä Vilho juo ykkösoluensa loppuun ja pistää niitä kuuluisia pillejä pussiin. Sellaiset 26 päivää muun puuhan ohessa ovat Susivuoret pysyneet poissa viinihyllystä ja Vilhokin vain tyytynyt toisinaan mainittuun I-oluseen. Sekin on ollut sopivaa irtiottoa ja etäisyyttä, vaikkakin punaviinin kanssa Vilholla onkin jo odotusta jälleennäkemiseen.  

Mutta kaikesta huolimatta tai mahdollisesti juuri siitä johtuen Susivuoret lähtevät kesälomalle. Pimeää ja tuulista Suomea katsoessaan Vilho toivoo samalla, että loma iskisi pitkään talvikauteen kiilaa – kauteen, joka kysyy kyllä kestämistä pohjoisen asukkailta.  

14. Tiistaitouhuja eli lepoa ja pakkausta

 Vilho yrittää nukkua pitkään. Annikki seikkailee Murnauhun Saksassa ja tekee pitkää päivää, mutta Vilho lepää ja pakkaa varusteitaan.  

Vilho tekee kävelylenkin ulkona, kuten jokaisena ns. tasamaanpäivänä. Sama seikkailu vie kauppaan. Pikkuisen muonaa ja iltaelämään skumppaa. Onpa Vilhon ostoskorissa Sparista myös shamppanjaa. 

Vaikka elämä monelta osin täällä on kallista, on isossa kuvassa matkaan liittynyt monta "säästöäkin". Ensinnäkin auton puuttuminen kalustosta pienentää kassaa hyvinkin 500-600 euroa ja nykyinen asunto saatiin puoleen hintaan varausongelmien takia (vuokraajan puolella). Nyt parempiin kuohujuomiin on varaakin näiltä osin, eikä shamppanjaakaan ole matkalla juotu niin paljon kun on uhottu. Ei sekään kyllä harmita, sillä kuumat vuoristopäivät ovat olleet ehkä toisenlaisten juomien päiviä - suurimmat janot on kuitattu hyvällä oluella.

Lopulta Annikki saapuu päiväretkeltään ja pakkaa hänkin. Telkkarissa on vielä maaotteluita ja tarjoilua riittää. 

Seefeldin seikkailu alkaa olla lopussa onnistuneesti. Susivuoret palaavat keskiviikkona Flixbussilla Müncheniin ja lentokentälle, eikä paluussa ole mitään kummempaa. 

Torstaina Vilho onkin jo töissä. Kesäloman vuoristo-osuus on nyt takana.

13. Maanantai ja Telfs

Telfs on näillä nurkilla se "no bullshit -kaupunki". Telfs on aivan muuta kuin turismin läpisyömä Seefeld. Telfsissä on vahva maahanmuuttajapopulaatio, tavallisia ihmisiä, kerrostaloja ja selvästi myös teollisuutta ja yrittämistä. On täälläkin kivaa kävelykatua ja vanhoja taloja, mutta pääpaino on elämällä ja nykyhetkellä.

Susivuoret käyvät Lidlissä ja Hoferissa (Aldi on siis Itävallassa aina Hofer). Tehdään tuliaisostoksia ja hankitaan ne ruuat, joita vielä aiotaan syödä. Toki tunnelma on haikea, mutta se kuuluu asiaan. 

Susivuorten ruokapaikan hakeminen kilpistyy siihen, että täälläkin on iltapäivällä siestaa ja aika hiljaista. Lopulta ostetaan hyvät sämpylät kahvilasta ja syödään ne pysäkillä. 

Pitää mainita, että Telfs on ainakin 300 metriä alempana kuin Seefeld ja bussimatka sinne on yhdenlaista linnanmäkeä. Upeat maisemat on tuollakin arkisella bussireissulla, jonka kunta tarjoaa matkailijalle ilmaiseksi. Telfsiä rajaa toiselta puolelta Vilholle tuttu Hohe munde aivan julmetun massiivisena, toisella puolella jokea (Inn) ja kaupunkia on samankorkuista ja vielä suurempaakin massiivia. Mutta itse kaupunki on autuaasti tasaisella jokilaaksoalueella. 

Telfs on Marktgemeinde eli lontooksi "market town". Tämä kauppakaupunkia tarkoittava termi ei tarkoita mitään kauppalaa, vaan on tämän kulttuurialueen termistöä ja kertoo alueen kauppahistoriasta. Ruotsin historiassahan meillä on vaikkapa termi "tapulikaupunki", joka kertoi, että paikka sai käydä ulkomaankauppaa. 

Kauppaa siis käydään edelleen ja kauppojen takia Susivuoretkin tuonne kulkevat. Historiaa/menneisyyttä löytyy alueella hyvinkin pronssikaudelta asti ja kaupunkielämää keskiajalta.

Telfsin-reissun päätteeksi Susivuoret ottavat Seefeldin asema-alueen legendaarisesta Hawaii-pizzeriasta mukaansa tonno-pizzan hintaan 11 euroa. Pizzapaikan väki on yhtä maahanmuuttajataustaista kuin Suomessakin ja ruoka hyvää. Sitä paitsi annos on suhteettoman edullinen tässä kalliissa kaupungissa. 

Ilta touhutaan kotona ja tutkitaan juomia ja loppuja eväitä. Sateitakin tulee, mutta Susivuoret ovat olleet niiden väistämisessä onnekkaita.