Vilho nousee 0809 ja päivä alkaa kirkastumaan kovaa tahtia Susivuorten viidennen kerroksen asuntoon. Nautitaan aamupalaa ja kerätään loput varusteet. On lauantai, kolmas matkapäivä ja ohjelmaan on merkitty San Pietro.
Vilho on pistänyt kristikunnan suurimman kirkon tälle päivälle ohjelmaksi sen takia, että vaikka kisa onkin tulossa ja vie kovasti huomiota, pitää ohjelmaa olla, ettei ihan päästetä päiviä karkaamaan. Kirkko on valittu siksi, että se on lähellä, eikä edellytä varsinaista matkustelua tai muuta seikkailua.
Kohti suurta kupolia lähdetään 0940 ja Pietarinkirkonaukiolla käy ilmi, että jono kirkkoon on valtavan pitkä ja nyt se kulkee itse aukiolla. Pohjoisempana kirkon kupeessa on vain ennakkovarattujen kävijöiden jono, mutta nämäkin jonosijainnit ovat kyllä vaihdelleet. Annikki ehdottaa jo toista kohdetta, mutta Vilho pitää pintansa. On helpompi jonottaa kuin lähteä jonnekin seikkailemaan. Vilho on kerännyt edellisenä päivänä kaikilla reissuillaan n. 22 000 askelta ja se tekee puolimaratonin verran matkaa. Tuo tuntuu jaloissa ja tänään pitää edes yrittää pienempää "tulosta".
Jonossa ollaan pitkään, yli tunnin, mutta sää on aivan täydellinen, lämmin muttei kuuma. Pikkuisen pilviä tulee taivaalle, mutta aurinkoinen päivä on menossa ja paidassa ja pusakassa pärjää enemmän kuin hyvin. Kelpaa jonottaa ja ottaa kisaa siitä, kuka näkee enemmän mustia kisareppuja ja -paitoja.
Turvatarkastuksesta kaksikko pääsee 1149 ja tavaroiden läpivalaisu on aika muodollinen tapahtuma. Sitten onkin melko väljää, eikä suuressa kirkossakaan ole häiritsevää ryysistä. Se pitää kyllä todeta, että Italiassa tottuu pian ryysistelemään, eikä keskisuurista väkijoukoista enää hetken päästä hätkähdä.
Vilhon on valmistautunut tällä kertaa kirkkovierailuun ja lukenut oppaat, tehnyt jopa muistiinpanoja. Suuri kirkko on Vilholle kuitenkin jonkinlainen museo taideteoksineen, toki teoshan talo on itsessäänkin. Mutta paikan nähtävyydet mennään nyt tässä tekstissä muutamalla kärjellä.
Vilhon pääsyy Pietarinkirkkoon saapumiseen on tietysti Pietà. Michelangelon nuoruudentyö on nykyään suojalasin takana, mutta eipä tuo haittaa. Marmoripatsas kuvaa Mariaa ja hänen kuollutta poikaansa. Teos on tehty 1499-1500 ja tänne se on tuotu 1519.
Ensimmäisenä Vilho kiinnittää huomionsa patsaan suhteelliseen pienuuteen. Ehkä sitä korostaa teoksen jonkinlainen herkkyys, oikeastaan hauraus. Työ on täynnä yksityiskohtia, mutta silti kuuluisa asetelma hallitsee. Voi olla typerää todeta, mutta Kristus ei ole tässä päähenkilö, vaan lapsensa menettänyt äiti, Maria. Vilho on huomaavinaan etäisyyden takaa, että Jeesuksen kasvot ovat suurpiirteiset, eivät mitenkään äärimmäisen tarkat. Sama koskee toki muutakin veistoksessa, kokonaisuuden ja hetken kuvauksen viedessä päähuomion.
Teos on merkillisellä tavalla moderni. Kenties osaavampi tulkitsija sanoisi, että se on ajaton, mutta Vilho pohtii vuoden 1500 veistotaiteen antiikin esikuvia. Antiikin veistokset olivat mykistäviä, mutta niissä oli usein vahvasti poseeraamista ja kenties jykevyyttä. Pietà on dynaaminen ja merkillisen kevyt majesteetillisuudessaan. Susivuoren mielestä työ on maalauksellinen. Sen tyylissä on mestarillisten sivellinvetojen henki.
Toinen kärki Vilhon kirkkovierailussa on vanha Pietarin patsas valtaistuimellaan. Tämä tumma teos on nykyään Arnolfo di Cambion nimissä ja 1200-luvulta. Nykyään patsas on jäänyt sivuun ja suojaan, parikymmentä vuotta sitten katoliset kävivät sipaisemassa sen jalkaa ja siitä jalkaterä on sileä nykyäänkin. Nyt teosta ei tunnuta huomaavan lainkaan. Vilho pohtii hetken vuoden takaista Laokoön-asetelman, kenties planeetan keskeisimmän veistosryhmän kohtaamista viereisessä Vatikaanin museossa. Susivuoret hiljentyivät sitä katsomaan ja kuvaamaan, mutta väkijoukossa moni vain käveli ohi. Vilhon yleistieto on enemmän aukkoja kuin kartoitettuja kohtia, mutta silti nykyään jää tunne siitä, että se kuuluisa vanha sivistys on siellä missä kaikki muutkin vanhentuneet asiat.
Susivuoret käyvät ns. alakerrassa, jossa on paavien ja muiden merkkihenkilöiden hautoja, Pietaria myöten. Täältä (kellarista) Vilho nostaa esille meidän valtionpäämme Kristiinan haudan.
Kristiina-kuningatar (Drottning Kristina) oli vallassa 1644-1654, nimellisesti jo aiemmin. Kristiina luopui Ruotsin kruunusta 1.6.1654 ja lähti Roomaan, Vatikaaniin. Hän kuoli katolisena ja hautansa on nyt täällä, vaikka naisia näissä holveissa on vähän haudattuna.
Vilhon mielestä on jotain perin ruotsalaista siinä, että Kustaa II Aadolf oli ahkera uskonsotija ja kuoli tunnetusti Lützenin taistelussa sotiessaan katolisia vastaan kunnioittavassa 37 vuoden iässä. Tytär silti kääntyi katoliseksi ja lähti seurapiiri-influensseriksi Roomaan. Mutta yhtä kaikki Kristina on meidänkin kuningattaremme ja tietysti valtavan kiinnostava henkilö.
Haudassa muuten lukee: -- gothorum, svecorum vandalorumqve reginae - ilman internettiä Vilho osaa koko hautakirjoituksen suomentaa, sitaatissa seisoo suurinpiirtein "goottien, svecojen (sveojen) ja vandaalien kuningatar". Oppineemmat ovat varmasti kertoneet sopivat sovitukset noille kansoille, mutta Vilho pelkää pahoin että taas ollaan vandaalien kirjoissa tässäkin litaniassa.
Susivuoret ovat Pietarinkirkossa puolitoista tuntia ja jonossa vierähti varmaan saman verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti