Vilho kapuaa Seefeldin korkeimmalle huipulle, Reither Spitzelle. Vuorella on korkeutta 2374 metriä. Reissuun menee 7 tuntia ja matkaa tulee 14,5 kilometriä.
Suorat lukemat reissusta eivät kerro kovin paljon. Rankkuus tulee siitä, että melkein kaikki askeleet (28500) ovat joko nousua tai laskua.
Nyt on pilvistä, mutta lämpöä riittää.
Vilholle reissu on jollain tavalla aika tyly peruskeikka. Vuoriin ei niin vain kyllästy, mutta Seefeldin huiput ovat melkoisen karuja ja näillä vuorilla ei ole esimerkiksi luonnontilaisia ylänköjä. Kenties sellainen on ollut tuo laskettelurinne, missä on kaikki rähinä ja ravintolat? Mutta monelta osalta täällä lähdetään aika pian nousuun, eikä mitään välimetsiä tule vastaan. Täällä mennään ylös aika rivakasti ja pitkään.
Vilho kulkee etelään viistoavaa tietä, sitten noustaan kuusikkoon metsäpolkua. Metsäpolku tulee rotkon äärelle, raapaisun vuoren kupeessa, jota pitkin tulvavedet kulkevat. Edessä on aika tasaista nousua, sitten rotkon ylitys ja siirtyminen pensasmännikköön.
Matka sen kuin jatkuu, eikä Vilho pidä pahemmin taukoja. Nyt vastassa on jo 2000 metriä, mutta ylhäällä häämöttävä majatalo ei tunnu tulevan yhtään lähemmäksi.
Nördlinger hütte on korkeudessa 2238 metriä. Tähän majataloon ei tule tietä, mutta alhaalta nousee ns. ruokaköysirata. Vilho nousee harjanteelle, joka on sinänsä huippu, että täältä aukeaa näkymät itään ja aivan uusille vuorille ja etäisyyteen. Sankarimme on aika uupunut ja reissua on kestänyt yli kolme tuntia pelkkänä marssina. Kuhisevan majatalon sivulla Vilho pitää taukonsa ja katselee Hohe Munden suuntaan. Lähellä on tämän vuoren huippu, mutta Vilholla usko jo loppuu vaikealta näyttävään loppurykäisyyn kiviselle kärjelle.
Minkälaista on olla vuoren huipulla, tai ylipäätään korkealla ja tavoitellulla lakipisteellä? Hommaan liittyy neljä päätunnetta tai olotilaa.
Ensimmäinen on uupumuksen sekainen riemu ylöspääsemisestä. Siis jonkinlainen innostus ja touhukkuuden tunne, jota varjostaa se, että tottakai on rasittunut noususta. Sitten toisena on huumaava vimma siitä, että näkee kaikkialle, kuin olisi maailman katolla, Pienelläkin vuorella tuntuu tosiaan siltä, että olisi maailman katolla, - hallitsevaa on se, että tulee tunne maiseman laajenemisesta 360 asteeseen, kun vielä hetki aiemmin on tuijottanut kenkiään ja kahden metrin pältkää loppumatonta kivistä polkua.
Kolmas tunne huipulla on nykyaikainen pakko taltioida se, mitä ei oikein ehdi edes käsittää. Eli kuvia ja videoita määrätön määrä eri välineillä, mahdollisesti eri forumeille
Neljäntenä tunteena on retkeilijän perustunne. Kysymys on siitä, miten eteenpäin ja mihin ja mitä vielä on tulossa ja minkälainen on sää - paljonko on aikaa. Siis realiteetit. Mutta sen lisäksi nälkä ja suuri jano ajavat kuitenkin matkalaisen istumaan ja tutkimaan repun antimia.
Toivuttuaan, Vilho päättää kuitenkin kokeilla loppumetrejä Seefeldin korkeimmalle huipulle. Krouvin suunnasta kun katsoo, huippu tuntuu kaukaiselta ja korkealta, lisäksi ensimmäiset askeleet tuonne otetaan nelivetona.
Mutta neliveto on helppoa, apuna on vaijeri ja pian edessä on sorapolkua ja siirtymistä seuraavaan nelivetoon. Tämä nousu ei ole kovin pelottava, eikä neliveto tai vaijeri ole Vilholle mitenkään fyysisesti vaikeaa. Suoraan sanoen huomattavasti nuorempi väki tuntuu aika kömpelöltä näillä jyrkillä kohdilla, koska viimeiset tulevat alas huipulta vastavirtaan. Koko huippurutistuksen Vilho on kuitenkin omassa rauhassaan ja huippu on hänen.
Reither Spitze on 2374 metriä ja ihan komea huippu. Nyt on pilviä ja ukkostakin ilmassa, joten Vilholla on hiukan pelko päällä siitä, miten kotiin asti päästään kuivin jaloin.
Mutta onhan huipulla hienoa ja maailma levittyy eteen mielenkiintoisen ja kauniina. On aika paljon katsottavaa, kun näkee lähelle ja kauas ja kaikkiin suuntiin.
Huipulla on koottava itsensä ja katsottava varusteet vielä kerran, sillä nyt rymistellään alas. Vilho on ainoa näillä vuorilla, jolla on koskaan näkynyt hansikkaita. Vilho ei nelivetoa tee paljain jaloin tai roiku vaijerissa ilman rukkasia. Hanskat suojaavat kyllä hyvin, kun kivikkoa on pakko laskea puolittaista persmäkeä. Tolkku pitää olla alas tullessa, vielä enemmän kuin noustessa.
Kyllähän tuo huippu-usko on merkillinen ihmisessä. Finaalit on pakko voittaa, huippu on käytävä eikä viisi metriä vähemmän kuin huippu ole mitään. Tarvitsee vain kävellä alhaalta tuollaisen krouvin pihaan, niin tietää miten syvään ihmisessä on nuijittu tarve päästä ylös asti.
Vilho tulee hampaalta alas turvallisesti ja hallitusti ja lähtee kiertämään polkua alas rotkoon ja vesiväylälle. Hetken jossain vaiheessa sataa seitsemän pisaraa ja jyrinä käy, mutta ukkonen ei tule päälle. Seuraavat pari tuntia on pelkkää urheilua ja Vilho tulee alas miltei 1200 metriä majapaikkaansa asti, paita, housut ja lippalakki hiestä märkänä.
Kotiin on kiva päästä, mutta uupumus on sen verran kova, ettei euforiaa suorituksesta oikein nouse, vaikka edessä on olutta ja radleria parvekkeella. Näissä reissuissa on sitten aina sekin puoli, että Vilho tietää nyt mielessään, että kylän päävuori on paukutettu ja se asia on sitten plakkarissa. Jotain muuta pitää keksiä, mutta ensin on levättävä päivä, sillä jalat ovat aivan lopussa seitsemän tunnin reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti