Obtarrenz on reilussa tonnissa oleva jonkinlainen ruutukaavainen omakotialue. Paikka on lähivuorten alarinteellä ja kantaahan paikka tietysti "Ylä-Tarrenz" -nimeä, Vilhon vapaasti muotoillen. Tämä on asuinalueena aika vauraan tuntuista. Taloista harva on vanha, tänne on tehty uutta ja upeaa aitoespoolaisessa hengessä ja samanlaisessa hengettömyydessä. Maisemat vastapäiselle Tschirgantille ovat hienot ja samoin kotilaaksoon. Asuinalueen takaseinänä on massiivinen vuorijono, joten sekin suunta on ripauksen komeampi kuin ruuhka-Suomessa.
Annikki ja auto jäävät paikallisen urheilukentän parkkipaikalle, Annikki tosin lähtee omin neuvoin kotiin päin, tutustumaan Vilholle jo tuttuun rotkoon vesivirtoineen samalla reissulla.
Vilho pistelee pilvisessä säässä kohti juuri noita taustalla olevia vuoria, tämän kotilaakson lähinnä läntistä seinämäähän tässä tarvotaan, Tschirgant huolehtii jatkovuorineen siitä itäreunasta aika pitkälti. Totta puhuen kotilaakso Gurkltal kulkee lounaasta koilliseen, joten tässä ollaan luoteis-pohjoispuolella,Tschirgant ja sen jatkopala Simmering vastaavat muurina laakson kaakkois-etelästä.
Seutu on Vilholle uutta, täällä on vähän kotikatua korkeammalla muutama majatalo, mutta pääosa asuintaloista on ruudukossaan yhdessä. Suuren majatalon jälkeen asumusta on vähän.
Reissun sisällöksi jää tänään lähimaisemien katselu, sillä Vilho on tietoinen vuorten kupeessa roikkuvista pilvistä. Sinitaivas on tänään kortilla, valkoinen harso on tässä lähinnä kattona. Ainahan on toivoa siitä, että pilvipeite repeää ja Susivuorella on työn alla sekä nousua että etenemiskilometrejä. Tässä on aikaa odottaa ja samalla voi polkea neulasia merkityllä polulla.
Aikanaan vuorta viistoava polku ohittaa piskuisen, alttarimaisen kappelin ja sen jälkeen pienen valkoisen alppikirkon omalla aukeallaan. Nämä paikat ovat erikoisia. Harvoin täällä edes tapaa ketään, mutta silti seudut eivät ole autioita. Näin heikommalla säällä ja jalkapoluilla saa totisesti olla rauhassa. Myöhemmin Vilho seuraa hetken tikkaa äänen perusteella, mutta ei saa siitä kunnon näköhavaintoa.
Retken aikana Vilho leikkii GoPro-kamerallaan, edelleen on opetteluvaihe menossa eikä käyttämisessä ole mitään selkeää systeemiä.
Korkeudessa 1675 Vilho on ohittanut suomalaishenkisen Bergwachtin mökin ja päässyt aution ja lukitun tuvan jälkeen kohdevuoren kupeeseen kunnolla ja samalla ensimmäiselle näköalapaikalle. Täältä näkee pohjoiseen edessä olevan solan yli ja pilvet roikkuvat näyttävästi siinä kuuluisassa 1800 metrissä, välillä vähän alempana, välillä korkeammalla. Nyt on vuorossa kunnon tauko. Nousua on ollut koko ajan mutta maltillisesti ja sellaiset 600 metriä metsässä. Seuraavaksi vuorossa on sitten se oikea nousu ja polku jatkuu melkoisen suoraan huipulle.
Taukojuomien ja välipalojen jälkeen on miltei viileä, keli on syksyinen ja aurinko ei tule apuun. Pitkään ei vilu kestä, nousutyö huolehtii siitä. Nouseminen huolehtii myös siitä, että maisemista päästään eroon. Vilho saa vielä pari valokuvaa ja jossain näkyy pieni järvikin, mutta sitten mennään valkoiseen harsoon. Näkyvyys on aika pitkään sellaiset kaksikymmentä metriä, mutta ehkä kymmenen metriä on selkeää.
Kapuaminen ei ole erityisen vaikeaa, mutta mitään hirvittävän palkitsevaa sumuiselle huipulle pääseminen ei ole. Tämä on ns. nurmihuippu, joten matkalla koettu osittainen kivikko vaihtuu nurmikentäksi ja pyöreyden kautta tasaiseksi plaaniksi. Korkeus huipulla on 2273 metriä eli ihan mukavasti. Viltsu löytää lopulta jonkinlaisen mittaustolpan huippukohdalta, parimetrisen metalliputken, joka on vaijereilla tuettu. Karttasovellus kertoo kuitenkin täällä olevan ristin.
Vilho videoi samalla kun aivan aidon kauhuelokuvan tyyliin risti ilmestyy pilven keskellä hetkeksi näkyviin kaiken vaaleanharmaan keskeltä, viidentoista metrin päässä. Susivuori säikähtää. Keskellä ns. kirkasta päivääkin voi olla aavemaista, kunhan on parissa kilometrissä yksin palloilemassa ja kristinuskon symboli pääsee yllättämään, ei puskista, vaan pilvestä.
Paluu alkaa kuvien jälkeen. Kuvat kertovat pilvestä ja rististä, maisemista ei ole siis mitään käsitystä, ei vilaustakaan tai hahmoa. Kaikki on ihan harsossa. Huipulta kun poistutaan, mennään kapoista väylää ja rotkoa on molemmin puolin. Sekin näyttää erikoiselta, muutama iso kivi ja osa teräväreunaisesta, kraaterimaisesta kalliosta näkyy, mutta pohja tässäkin kuilussa jää kuvitelmien varaan.
Huipulla on paikoin viileä tuuli tai ilmavirta, nurmi on kosteaa ja leiripaikat tällä säällä vähissä, joten Vilho palaa sitkeästi samaan leiripaikkaan vähän 1700 metrin alle. Nyt otetaan repusta olut ja se maistuu kyllä hyvin. Pähkinöitä ja muuta pientä ruokana, valokuvia ja videoita ja sitten jälleen polulle ja nielemään kilometrejä autolle päin. Tänäänkin matkaa tulee, se vain jotenkin tuppaa umohtumaan, samoin kuin korkeuden takominen - kaikki on sen verran usvaista tällaisena päivänä. Mutta jokainen metriä on hoidettava, eikä tämä mikään hullumpi reitti ole. Erikoinen on tunnelma palatessakin, vaikka pilvestä on päästy, niin ei se päivä paista sen kummemmin puoleentoista kilometriin.
Illalla pesu ja ruoka maistuvat, tänään voi myös nauttia retkijuomia monipuolisesti, sillä lepopäivähän se on seuraavaksi edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti