Edessä on metalliset portaat. Noustaan 23 askelta ihan pystysuoraan ja vieressä on myös kallioon kiinnitetty vaijeri. On aurinkoista. Vuorilla on aina sama aurinko, sitä muuttavat pilvet ja sade, mutta nyt paiste on lempeä ja pehmeä.
Mennään reilussa parissa tonnissa. Tikkailla on päästy yhdelle pikkuhuipulle mutta matka vain jatkuu, sen Vilho on huomannut vuorilla: harvoin täällä ollaan perillä.
Hoch-Imst. Täällä päästään pikkusen reiluun pariin tonniin köysiradalla ilmaiseksi matkailijakortilla. Säästö on todella huomattava, sekä euroissa että kävelemisessä. Viltsu kävelee kuitenkin vielä miltei 500 nousumetriä, mutta on siinäkin kävelemistä.
Tämä on erikoista maastoa. Alempana on vehreää ja myös ylempänä lampaita riittää, on paskaa sen verran että kauniilla nurmikentällä saa katsoa missä istuu. Mutta maisemat ovat kaikkialle jumalaiset ja mitä edemmäs menee, oikealle avautuu suhtellisen taivaallinen sola majataloineen, kivipuroineen ja niittyineen. Kivipuroiksi Vilho kutsuu vuorilta valuvia vaaleita sepelinoroja, maisemaa rytmittäviä pystyviivoja. Tässä ei ole mitään erikoista sinänsä, vaan myöhemmin tulevassa maiseman muutoksessa.
Köysirata puskee porukkaa ylös, mutta ylempänä on hiljaista. Samassa rytmissä kulkee ranskaa puhuva eläkeläispariskunta, joka kapuaa metalliportaat, mutta mummo kääntyy takaisin tiukassa kiviterassissa. Vilho on pikkusen hämmästynyt, mutta jatkaa yksin ylös. Kiviterassi on kapea lippa kalliossa, menon tekee hankalaksi se, että tässä pitää mennä puolikyyryä tovin.
Maasto muuttuu käsittämättömän karuksi ja kiviseksi. Tämä on tylyä paikkaa ja 2,5 tonnia lähestyy sangen coloradomaisissa näkymissä. Vilho ei kuitenkaan ajattele näkymiä, siihen on kaksi syytä. Korkealla on sietämättömän kirkasta ja valokuvaaminen on ihan veikkaamista. Toisekseen täällä saa katsoa joka askeltaan, sora tai kivet luistavat jalan alla.
Itse reissun huippu on pettymys, vihreä ja rauhallinen lammasnurmi ja tunne siitä, ettei mitään ole saavutettu. Edempänä on rosoinen huippu, kruunu nimeltään Rotkopf, jonka jatkeena on upeaa kivipitsiä ylemmäksi alueen päähuipulle. Vilho tietää, että aika ei riitä päähuipulle, sitä varten pitäisi laskeutua alas naapuri laaksoon ja sitten jatkaa uudestaan ylös. Viereinen kivikruunu on komeampi, siellä on ristihuippu, polkua sinne ei kuitenkaan ole. Pleiskopf jää päivän suoritukseksi ja tyytyminen on lukemaan 2560 metriä ilman aitoa huippua, sillä ollaan laidunmaisella nurmivuorella. Silti nämä ovat Vilhon suurimpia lukemia, yleensä kävely vain alkaa alhaalta tonnista.
Reissu on aika petollinen siinä mielessä, että köysirata ja turistitunnelma tekee keikasta jotenkin keposen, mutta reitti on aika paha, myös alapäin. Eihän tässä vaikeaa ole, mutta jalan pitää pysyä ja joka askel on katsottava. Vuorilla ei ole ilmaisia askelia.
Myöhemmin, Vilho istuu uupuneena ensimmäisessä vaiheessa köysirataa, Annikin odottaessa kakkosvaiheessa sankarin saapumista. Mitään Vilho ei tiedä siitä, näkyykö vuori pojan naamasta, varmaan Annikki osaisi kertoa, jos joskus aikaa olisi.
Alempana, ollaan autolla. parkkimaksu on kaiketi ollut neljä rahaa ja tässähän kiertää parkkivirkailija. Ei maksettu turhaan.
Hoch-Imstin kapoisella tiellä on täysi tukos, jono seisoo. Jotain on tapahtunut. Vartin odottamisen jälkeen ylös tulee hinausauto kuljettaen kallista menopeliä, joka on melkoisen rutussa. Mäessä ei varmaan ole pystynyt kääntymään.
Susivuoret pääsevät kotiin ja tietysti sinne mennään kaupan kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti