Jokaisen pitäisi matkailla saadakseen kokemuksia uudesta, kokemuksia rajallisuudesta, aluista ja toistuvista lopuista. Matkaillessa saavutaan usein, lähdetään toistuvasti ja ollaan tovin perillä. Vilhoa välillä kismittää reissaamisen toistuvat realiteetit, lieneekö siinä melankolis-romanttisen persoonan painolasti, syntyessä saatu taakka. Pesuhuoneen kattoikkunaan on satanut yöllä vettä, päivä on aluksi harmaa ja pilvinen.
Vartin yli kahdeksan Vilho nousee. Pilvet ovat 1300 metrissä valkoisena harsona ja koko taivas, näkymä ja maisema kertoo, että ollaan Baijerissa.
Vieläkin on lämmin. Vilho juo kahvinsa, syö sämpylänsä parvekkeella. Orava käy pähkinäpuussa, riikinkukko palaa lähipihalta ja tikliperhe on kuusen latvassa.
Myöhemmin Vilho kantaa puisia portaita puolen tusinaa kertaa tavaroita autolle. Susivuoret ovat saaneet eväitä ja niitä kuuluisia lasisia laulukirjoja kerättyä, on säilykettä ja sämpylää. Maastoa varten on varattu litratolkulla schorrlea, onneksi osa on jätetty sentään autoon. Pienehkö valkoinen auto on melkoisen täynnä.
Ei saisi olla emotionaalinen - sellainen lause tulee helposti Vilhon mieleen. Jälleen on yksi asunto katsottavana, kaappien ja sohvien aluset, komerot ja seinät, nurkat ja naulakot.
Pilvisenä päivänä lähdetään Itävaltaan. Ensin tuttu Seefeld ja sitten laaksoa pitkin Imstiin. Laskeudutaan ensin kuitenkin Telfsiin, kauppakaupunkiin, joka on Susivuorille tuttu Seefeldin vuosista. Kaksikko käy kaupassa Hoferissa, paikallisessa Aldissa. On aikaa iltapäivään ja nyt kannattaa entisestään varustautua, vaikka piskuinen kiinalaisauto on ihan jo täynnä.
Vilho ei tunne laakson nimeä, paikkaa joka kulkee Telfistä Imstiin Inn-virran ympärillä. Täällä on jokunen pikkukaupunki ja pian käy ilmi, että alueella tuotetaan omenaa, perunaa, salaattia ja ties mitä vihannesta. Sypressejä on siisteissä rivissä itävaltalaisia pihoja varten.
Tämä on rikas ja siisti maa, järjestyksessä. Saksan Baijeri on kauniimpi ja kurinalaisempi, mutta hienoa on Tirolissakin. Autot ovat komeita ja uusia, kukaan ei aja täällä romuilla tai kotteroilla. Ja kaikkialle mennään autoilla. Vilhoa on oikeastaan vuosikymmeniä hämmästyttänyt Suomen suhteellinen "autottomuus". Joka homma ei ala autolla, voidaan kävellä tai mennä pysäkille, pyöräillään. Suur-Germaniassa ajetaan autolla kävelemään, mennään Audilla pyöräilemään ja eläkkeellä alppikylän busseihin.
Iso laakso yhdistyy pikkuisen pienempään Gurgltaliin, Imstistä Nassereithiin kulkevaan laaksoon, lähelle Saksaa ja legendaarista Zugspitzeä. Tänä vuonna Vilho ajattelee sitä tavatonta hitautta, jolla hänen kuvansa näistä alppimaisemista hahmottuu. Kaikki on hidasta, palat ovat pieniä ja maailma on suuri, muuttuva. Kaksikymppisenä pystyi ottamaan haltuun Lontoon ja koko Britannian kertakäynnillä, nyt joutuu sahaamaan samoissa laaksoissa vuodesta toiseen. Joutuu samoille poluille, samaan metsään ja kivisille poluille.
Uskokaa vaan, Imstin nurkilla Susivuoret käyvät itävaltalaisessa Sparissa. Nyt alkaa olla lämmin, mennään hetkeksi solan pohjalle, suurten vuorien väliin. On helle, Suomessa lienee mitä lienee, mutta täällä on viikonloppu ja porukkaa on paljon puron parkkipaikalla, autoja ainakin. Kaksi isohaarahaukkaa liitää vihreän pellon päällä upean värikkäänä. Pian kello on kaksi, sovittu hetki mennä asunnolle. Vilho ajaa auton ylös Tarrenzin Rotanangeriin kello 1359. Parisuhteet ovat taitojen ja ominaisuuden hautapaikkoja siinä mielessä, että puolison parhaat puolet ovat aina itsestäänselvyyksiä. Vilhon sokeus vaimon osalta kattaa suuripiirtein 123 erilaista elintärkeää tekemisen mestaruutta, mutta Susivuori itse huomaa, että hänen siisti ja pehmeä ajamisensa on näkymätöntä. Eri maissa, eri profiileissa ja missä tahansa tilanteessa, Vilho on tarkka ja turvallinen, kosketus tiehen on pehmeä kuin Roberto Baggiolla palloon ja kaikki havainnoidaan.
Myöhemmin Vilho on kantanut asuntoon kaiken sen maallisen hyvän, mitä Susivuorilla on mukanaan tällä elon vaelluksella. Emäntä on lopulta muistanut, että asukkaat ovat vanhoja tuttuja ja selitykset ovat vaihtuneet kättelyyn.
Parvekkeelta näkyy metsäinen, massiivinen Tschirgant. Kesäinen keli vie automaattisesti tälle parvekkeelle. Asunto on suurinpiirtein 900 metrissä ja jo viime vuodesta tunnettu lintupaikka. Suomalaisille on kesä ja kiikarit ovat kovassa käytössä. Puissa on tiklejä ja taivaalla muutama pääskynen, on närhiä ja lajeja vain tuntuu riittävän.
Iltaa kohden juodaan viiniä, Vilholla on vielä saksalaistakin punaviiniä, se vaihtuu itävaltalaiseen ja ilta tummenee. Jossain tässä lähellä on Italia, Saksa on kulman takana, mutta koti on siellä missä Annikki on eikä muuta kotia Vilholla enää ole; vuoretkin ovat tässä laakso ja taivas riittävän kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti