Aamupäivän kääntyessä loppuu Susivuoret ovat hotellin aulassa yhä, Vilho on käynyt toistamiseen kaupassa eväitä katsomassa ja sitten on Annikin vuoro. Normalista saa ainakin edullista kosmetiikkaa tälläisen yöseikkailun tueksi. Kaikkea on reissussa mukana, mutta ennen kaikkea tavaraa on matkalaukussa, jossain tuolla lentoaseman sisuksissa. Tavarat on pakattu saatavaksi kolmen tunnin päästä, ei kolmen päivän. Mutta mitään superkriittistä ei puutu. Vähällähän nykyihminen selviää, kunhan on puhelin, siihen virtaa sekä pelimerkkejä puuron ostamiseen.
A-350 on Finnairin ratsuna sellainen kone, että siinä on suunnilleen kolmelle sadalle (300) matkustajalle jakkarat. Se joukko on nyt pyörimässä kenttähotelleissa tai hakemassa muualla uutta reittiä. Mutta muutaman suomalaisen lisäksi moni hollantilainen hinkuaa kovasti kotimaahansa, eikä tässä reitittäminen paljon auta, kun Amsterdam Schiphol ei ole saanut luutamummoja harjaamaan puuterilumia pois.
Joten hollantilaisia kohtalontovereita on hotellinkin aulassa ja jossain vaiheessa Vilho alkaa puhua samaa sohvaa jakavalle pariskunnalle tästä päivänpolttavasta aiheesta. Tässäkin on sama kokemus kuin juoksutapahtumissa, kun jollekin uskaltaa puhua, paljastuu vierestä fiksuja ja mukavia ihmisiä. Hieman nuorempi pariskunta on Utrechtista. Lyhyesti sanottuna he eivät usko torstainkaan lennon toteutuvan. Sääennusteessa on yhä lumisadetta ja tuollainen tuppaa talvisin kuulemma pysäyttämään koko maan. Lumikalustoa ei oikein ole. Aiemmista retkistä Vilho muistaa sen, että suuressa polkupyörämaassa ei nastarenkaita fillareissa käytetä, autoissa lienee sentään jonkilaisia ympärivuotisia kitkarenkaita. Mutta mäkiä ei juuri ole, se vähentää yleensä intoa lumiketjuihin jotka puolestaan Alppien eteläpuolella ovat suosittuja.
Hollantilaiset mainitsevat senkin, että toisinaan syksyisin pudonneet lehdet aiheuttavat rataliikenteessä ja ehkä muussakin ongelmia. Tämä ei välttämättä ole yllättävää, Suomessa taitavat lehdet olla keskimäärin vähän pienempiä. Mutta Vilho painaa mieleensä nämäkin liukkaat lehdet.
Pariskunnan kanssa puhutaan muustakin, uskonnoista, maailmantilanteesta, Venäjän uhasta ja nykyään niin yleisestä konservatiivisesta, oikeistosuuntaisesta politiikasta. Vilho on huomannut, että hollantilaiset ovat hyvin usein mutkatonta porukkaa, matkustelun maailmassa nämä ovat kuin kotonaan.
Hotellin yhdeksänteen kerrokseen päästään kello 1344 ja siellä huoneeseen 929. Näkymä on sisäpihalle, valkoisiin seiniin ja ikkunarivistöihin. Maassa on lunta, eikä taivas kaikesta huolimatta ole lentokoneita täynnä. Mitään kansainvälistä sykettä ei tänne sinänsä asialliseen ja siistiin huoneeseen asti enää kantaudu, vaan talvisen periferian tuntu: Samalla kun lentokentillä ja niiden liepeillä on usein lähtemisen dynamiikkaa, anonymiteetin tuomaa katoavien hetkien antamaa illuusiota mahdollisuuksista, on täällä seutulan reunassa paljon tuosta, mutta liikaa on tuttua, liian vähän sitä illuusiota.
***
Iltapuolella Vilho nukkuu hotellin mainiossa vuoteessa pari tuntia, peseytyy sitten perusteellisesti ja Annikki tekee oman kaupparetkensä Alepaan.
Kello 20 mennään päivälliselle. Samoin tekevät muutkin lennoilta lempatut, siis suunnilleen samaan aikaan. Pian kahdeksan jälkeen aamiaissalin jonoissa alkaa olla jo aika rauhallista. Itse sali on jaettu tilauspuoleen ja sitten peruuntuneiden päivälliseen. Peruutuspuolella on noutopöytä, jossa on asiallinen salaattipuoli ja sangen vaatimaton pääruoka, joka tarjoaa jonkinlaisia kasviskroketteja tai sitten kalapuikkoja ja muusia. Luitte oikein, kalauikkoja. Vilho ei ole ronkeli ruuan suhteen, joten vatsa tulee täyteen. Mutta sinänsä ateria on kuin jostain toisesta ulottuvuudesta kurpitsapikkelsseineen. Vaihtoehtoja on vähän - Suomessahan on usein kala/kasvis/lihavaihtoehto, nyt mennään kahdella. Ajatus hakeutuu vääjämättä jakonarun toiselle puolelle ja pohtimaan a la carte -tarjontaan. Saattaa olla, että nälkä ajaisi tästä ravintolasta jonnekin muualle ropoja kuluttamaan.
Päivä on ollut suhteellisen pitkä jo siinä vaiheessa, kun Susivuoret palaavat huoneeseensa yhdeksän maissa. Ruuan jälkeen on tehty pieni kierros "pihassa" eli samaisessa sata kertaa mainitussa tuloaulassa, kutsutaan sitä vaikka Alepan esikartanoksi.
Yön saapuessa Vilho juo olutta ja kirjoittelee juttujaan. Sanottavaa löytyy näemmä kansainvälisen alueen kotinurkastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti