12. Sunnuntai Seefeldissä

 Sunnuntaina Annikki lähtee kävelylle Scharnitziin, josta Vilhon retket ovat pari viime kertaa startanneet. Nyt alkaa olla sateista ja sateen riski on koko ajan läsnä.

Vilhon aamu on hidas. Hän käy nytkin Mpreis-kaupassa hakemassa pari jugurttia, olutta, punaviiniä ja edullista proseccoa. 

Asunnolla aikanaan Vilho katselee vain pilviverhon vaihtelua kolmella upealla vuoriryhmällä. Hän laittaa lounaaksi keitot (gulassi ja papukeitto purkeista) ja nämä edulliset säilyketölkitö ovat Itävallassa todella hyviä ja kastike/liemi on sakeaa. Halpa papukeitto pesee halvan gulassin selvästi. Päälounaaksi on loput pastat ja uusi kastike. Taas tyhjenevät ruokavarannot ja se on hyvä juttu.

Maaottelut jatkuvat, joten iltaohjelma on selvää pimeän tultua. Jalat tuntuvat aika rasittuneilta, eikä Vilhon ole pakko lähteä minnekään.

11. Epäusko ja Gloria: Ahrn

 Vaikkakin valmistaunut Vilho on kyseessä, niin silti sankarimme on hämmästynyt siitä, että herää ennen kahdeksaan. Vuoristossa Vilho on harvoin levänneen oloinen, vaikkakin melkein koko ajan latautunut. Mutta nyt kaikki menee aamulla helposti ja kahvien ja aamiaisen jälkeen aikaa on pyöriä olohuoneessa. 

Jonkinlainen uskottavuus on Vilhon askeleessa, kun hän kulkee Seefeldin todellisen sydämen eli EuroSparin ohi. On lauantain, ja alueella on kausimarkkinat. Väkeä on paljon, määrättömän paljon, ja yllätykseksi nuorempi väki tervehtii Vilhoa rinkkoineen. Ei täällä maalikylässä normaalisti tehdä niin, mutta tulokkaita on paljon ja harmaa, parrakas ja rinkkainen Vilho voi muistuttaa jonkinlaista uskottavaa vuorimiestä kylän tuoreille ja innokkaille tulokkaille.

Pienen junamatkan jälkeen Vilhoa vituttaa Scharnitzissa. Latominen menee alusta pieleen, sillä Vilho päätyy kulttuuriraunioille....

Porta Claudia on tämän solan sotilaallisesti sulkenut portti reilun 400 vuoden takaa. Puhelimen reitti ohjaa tämän portin korkeammalla oleville linnoitusraunioille ja paikalliselle vuorikappelille. Eihän siinä mitään, mutta täältä ei vaan pääse järkevästi eteenpäin, vaan on pakko laskeutua huonoja polkuja pitkin ja melkein aloittaa alusta. Vilho laskee, että 37 minuuttia meni tavalla tai toisella pieleen alussa ja matkaa on.

Jollain tavalla kaikki on epätodellista. "Haikki" vuorelle on aivan muuta kuin karttatiedostelusta tuli mieleen, sillä täällä päästään metsään ja hyville poluille.. Satumetsässä mikään ei kestä ja vattupuskia muistuttavien pensaikkoijen läpi Vilho pääsee parempaan maastoon. 

On merkillistä, miten unissa ja unelmissakin maasto aina nousee, eikä huippua näy. Miksi sitä ei näy nytkään, missä se on? Aikanaan se nousee esille tai ainakin korkeampaa kiveä. Jossain vaiheessa Vilho toteaa, miten vähempikin riittää, onhan täällä maisemia. Mikä malja on sellainen, joka on pakko juoda loppuun asti? Näkeehän sen maailman tästäkin.

Hukattuaan reitin ja ajatuksensa,  Vilho on pian taas vahvoillaan ja kulkee kohti huippua. Yksinäisyys täällä polulla on läsnä, mutta mitä me olisimme ilman metsää ja kiviä. Tuleeko meistä kiveä vai ruohoa? Tuleeko metsää vai vain taivasta, lentäviä korppeja, kenties alppinaakkoja.

Vilho latoo ylöspäin, mutta varoo astumasta muurhaisten päälle. Anna minulle malja, mikä tahansa malja, sillä minun on jano ja olen hukassa. 

Vilho pitää kyllä parikin taukoa, ensin metsässä ja sitten murtomaastossa. Väkeä alkaa vähitellen näkyä, ensimmäinen tunti meni täysin hiljaisuudessa, mutta vähitellen ylempänä väkeä ilmestyy huipulta jo palaamassa.

Kaksitonninen ja täältä näkyy kotiin Seefeldiin. Mutta jatketaan kivelle eikä pidetä taukoa. Satula jossa on vihreää ja mäntyjä on houkutteleva, mutta tästä on vain parisataa kärkeen. Loppu on puolittaista nelivetoa tai täyttä nelivetoa.

Ahrnspitzen "suurempi" huippu taitaa olla 2196 metriä ja siten joka tapauksessa pari hassua metriä 2200:n alle. 

Huipulta näkee oikeastaan kaikki kahden viime reissun huiput. Täältä näkee hienosti myös vanhaan tuttuun Heppalaaksoon ja tietysti edelliselle huipulle ja koko Karwendeliin, ja lisäksi pitkälle Saksaan, kohti Baijerin tasaisempia maita. Se "pienempi" huippu eli Ahrnin samankorkuinen terävä hammas, näkyy täältä itse asiassa kaikkein tylyimpänä. se on tämän rosoisen kruunuharjanteen käymätön paikka kyllä Vilholle.

Huipun valokuvien ja videoiden jälkeen Vilho lähtee reilusti alemmaksi pitämään taukoa. Tällä kertaa huippu on niin pieni ja häikäisevä, että siellä on turhan yrittää syödä. Reissusta tulikin hieno, eikä vähiten sen takia, että reitti kiersi mukavasti pohjoisen puolella varjossa ja metsän suojassa tänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä.

Reissu alas on raskas, mutta ei mikää paha. Kerran menee täälläkin Vilho harhaan ja aikanaan tavoittaa huipulla olleen nuoren tytön metsäpolulla. Metsäpolulta kun aikanaan pääsee hiekkapolulle, Vilho lisää vauhtia ehtiäkseen varmasti junaan 1744. Hetken mennään puoliksi juosten mutta lopulta Viltsu on hyvinkin ajoissa. Tässä kylässä pitää kuitenkin varmistaa, että on radan ja joen, suurten väylien oikealla puolella - aina ei riitä se, että on "lähellä". 

Alhaalla huomaa, miten lämmin päivä on ollut. Vilho istuu suoraan kakkosraiteen laiturille maahan ja juo viimeisiä juomiaan. Kovaa on ollut homma, antoisaa. Väkeä pyörii sinänsä aika autiolla asemalla, mutta kohta ovat kaikki muutkin samalla laiturilla.

Alun perin kovasta, kuumasta ja ennen kaikkea kivisestä reissusta tulikin mukavan metsäinen ja monipuolinen. Mutta Vilho alkaa aavistella, että kun sateet tästä saapuvat, ei vuorille ole enää asiaa. Eikä huomenna jaksa millään, se on selvä. 

Vilho palaa 12 minuutin junamatkan Seefeldiin, kävelee hulisevan markkina-alueen halki. Asemalla on neljä nuorta humalassa ja bilevaatteissa, riehakkaina. Sitä täällä näkee sinänsä harvoin, että tämä oli ensimmäinen kerta. 

Kotona maistuu olut ja eilinen lihapata on tässä vaiheessa täysin ongelmaton ja herkullinen. On kivaa katsoa parvekkeelta suoraan eteenpäin: Tuolla oltiin tänään.

10. Perjantai, kotipuuhia

Sää on edelleen hyvä ja Annikki käy Telfsissä. 

Vilhon ohjelmassa on tänään vain ruuanlaittoa ja lepäämistä. Hyvä rinnepäiväkin olisi, mutta eilinen muuttopäivä vei energiaa ja rikkoi odottamistouhullaan päivärytmiä, jota ei toki paljon ollut muutenkaan.

Vilho nousee vähän läheiseen metsään, mutta painelee sitten kauppaan. Nyt haaveissa on lihapata, mutta Telfsin maalikylästä Annikki tuo lihan ja muutakin. Vilho ostelee Mpreisista muita tarvikkeita, mm. sipulia. 

Lounaaksi valmistuu nuudelia ja kaapista sille tueksi mm. salamipaistosta ja muuta höystöä. Kaappeja syödään koko ajan tyhjiksi, samalla kun aina lisääkin tarttuu.

Koska on perjantai, alkaa Alpeille valua väkeä. Moottoripyöriä tulee 2-5 porukoissa ja kaikkiaan autoja aika letkana. Kuhinaa on luvassa, kaupungilla on syysmarkkinatkin päällä. 

Illalla Vilho tekee lihapadan ja nyt on maaotteluitakin telkussa. Pelit ovat aika hyviä, sillä Nations Leaguessa maat ovat tasoistensa joukossa paljon enemmän kuin aiemmissa karsintapeleissä.  Ruuanlaitossa on omat haasteensa, kun kaapeissa ei juuri mitään ole, mutta ruokaa saadaan reilusti, vaikka Vilho käyttääkiin liikaa höystöön kurkkupurkin lientä muun puutteessa.

Sateet ovat kuitenkin pian riskinä ja tänään nähdään kuitenkin pilviä.

 

9.0 Muutto Am Kirchwaldiin

Kaikki valmiina. Susivuoret ovat pakanneet kaiken ja Annikki on pitänyt kokonaisuudesta huolen. Nyt muutetaan kylän toiselle puolelle.

Kreikan matkojen jälkeen Susivuoret ovat aina ottaneet mukaansa suomalaisia karkkeja. Susivuoret ovat barbaareja, mutta kulkevat Fazerin Parhaiden ja Mariannen kanssa. Edellisenä iltana itävaltalainen isäntä oli hämmästynyt F. Parhaista, koska täällä normaalisti mennään eikä jätetä jälkeäkään. 

Susivuorten muutto on pikkuisen takkuinen, sillä kun kello 10 poistutaan, niin seuraavassa huushollissa käy ilmi, että kello 16 päästää sisään. Kommunikaatiossa on varmaan breakdown, mutta tässä muuntuneessa buukkauksessa on välikäsiä paljon, kielinä lisäksi hollanti ja eiooo.

Susivuoret ovat aurinkoisessa säässä ulkona, aika paljon kappelin ja kaupan parkkipaikan luona. Kesä on tietysti kaunis ja ilma upea. Vilho juo lähinnä kaljaa ja protestoi järjestelyistä.  Eräänlainen jästipäivien jästipäivä. 

Aikanaan, Vilho käy kaksi kertaa kaupassa (Spar) ja Susivuoret kotiutuvat oikein mukavaan residenssiinsä.

Juomia, ruokaa, juomia.

8.0 Innsbruck

Susivuoret menevät yhdessä Innsbruckiin junalla. 

Vilho nauttii matkasta, Annikkihan on käynyt täällä useammin. Vilho ainoastaan kerran ja siitä on 20 vuotta. Vanhemmiten ihminen ei jaksa ajatella vuoden tarkkuudella, mutta rakkauden vuodet Veronassa olivat 2004-5. Silloin Annikki asui Italiassa ja tällainen pikkureissu kotoa ei ollut kummoinenkaan viikonloppukeikka. 

Paljonko vettä on mennyt Inn-joessa, miten paljon vuosia ja tuhlattuja sanoja? Olisikin helppoa jos ei olisi samanlainen kuin joen vesi, tuhansien pienten kivien sameama, harmaaksi tehty syntien virta. Ainoa mikä kasvaa vuosien saatossa on riittämättömyys; Eihän se niin ole, vaan riittämättömyyden näkeminen, tuumii Vilho. Miten sitä aina jokirannassa miettii sitä, miten epäkypsä ja eksynyt sitä on? Vesi kai tietää tiensä ja valmiit hedelmät putoavat alas. 

***

Tasamaalla Vilho ei suostu olemaan turisti ja on aika kehno puoliso. Mutta Innsbruck joka aina kaksikon puheessa on "Innsburgo" italialaisen, virheellisen tuntuisen version mukaisesti. Aurinko paistaa ja kaupunki on kaunis, sopivan kokoinen ja täällä näkee muitakin kuin eläkeläisiä. Mutta Vilhon fokus on muualla, korkealla. Olkoonkin, että se on seuraavaksi ruuassa.

Vilho ja Annnikki syövät kebab-annoksen ja pizzan varsin kohtuuhintaisessa paikassa yliopiston liepeillä, jossa keskitytään itse asiaan eli ruokaan. Annikin pizza on itse asiassa erinomainen, eikä Vilhon kebab-ranska ole hullumpi, mutta täälläpäinhän kebabliha on kanaa. Miksi se on aina Suomessa nauta-lammasjauhelihaa (hyvää sellaista )?

Kultainen katto, vanhakaupunki on nähty, aurinkoa on saatu, väkijoukkoja, ja käyty oikeassa kirjakaupassa joka myy yhä karttojakin. 

Juna vie pikaisesti kotiin, ylös Seefeldiin. On aikaa piirtää, maalata ja pakata.

7.0 Scharnitz-kiirastuli: Rotwandlsteinspitze, Brunnsteinspitze

 Vilho yllättää itsensä ja herää melko aikaisin. Aamiainen ja valmis kalusto selkään. Eihän tässä olla missään aamuvirkkujen rytmissä, mutta silti ennen yhtätoista Vilho on juna-asemalla ja matkassa kohti Saksaa ja rajakylää Scharnitzia. 

Asema, kylä, silta yli Isar-joen ja radan, sitten rinteelle. Virallisesti rajakaupungin korkeus on 964 metriä. Ollaan siis tultu melko lailla alamäkeä Seefeldistä. 

Itse asiassa polun alkuvaihessa vastaan tulee kolme nuorta ihmistä, poika, sitten kaksi tyttöä piskuisten reppujen kanssa. Vilho on varma, että nuoriso on jo käynyt huipulla kukon laulaessa ja jälleen Vilho on viimeinen. Mene ja tiedä. Suuren reppunsa kanssa Vilho nousee kauniiseen metsään ja sen viistoavaan polkuun. 

Aina katupojan suuhun tarttuu kaikenlaista, nyt Amuri-Sörnäisen katupoika puhuu jatkuvasti "latomisesta" ja "raapaisemisesta". Milloin pyynikkiläinen on "raapaisemassa" kaksitonnista tai "latomassa" polkua huipulle. Annikki on valantehnyt stadilainen ja ymmärtää kaiken, riippumatta kielenkäytön "verbaalisuudesta". Pihojen pojat aina liioittelevat kaikkea, pihojen tytöt uskovat mitä tilanteeseen sopii.

***

Mutta Vilho latoo metrejä sangen kauniissa metsässä, paikassa johon hän on jo ehtinyt kaivata Suuria puita, satumetsää, ihmistä vanhempia pyökkejä ja käpyjen kertomaa kulttuuria. Linnunlaulua ja varjoa. Tämä mainio polku nousee tasaisesti ja edessä on maisemareitti kappelille. Kappelin läheisyydessä on tietysti ryhmä germaani-eläkeläisiä, tauolla maiseman aksenttipaikassa. Vilho on vähän myöhässä parhaista jutuista mutta korvaukseksi koko ikäryhmä lähtee peesaamaan Viltsua kappelille. 

Kappelilla Vilho ottaa lippiksen päästä, katsoo kuvia ja nähtyään sisälle pitää päämaalauksesta ns. alttariseinällä. Mummot seuraavat perässä. Myöhemmin, tiellä, mammat hönkivät niskaan, eikä Vilho löydä polkua. Vanhempi väki on syytä päästä edellä. Nyt on myös pakko palata taaksepäin, sillä sitä raapaisupolkua ei löydy.

Kenties siinä on päivän teema - heikosti merkitty polku?

Vilho sahaa kappelille ja yli sen. Joutavia askelia, hukattuja tossutuksia.  Pókemon sekä suunnistus-app kertovat, että polku alkaa "tästä". Tässä ei vain ole mitään, ei kylttejä. Mutta onhan siinä marjastuspolku heinissä. Sinne Vilho lähtee ja edessä on pian kuusenoksa polkua peittämässä. Usko horjuu, mutta myöhemmin metsässä on punaisia reittimerkkejä. Vilho on vakuuttunut, että täällä ei ole kulkenut ketään Aatun kuoltua.  Polulla ei nähdäkään yhtään ihmistä seuraavina kuutena tuntina. 

Melko pian, pyökkien ja kuusitiaisten satumetsä muuttuu männiköksi. Haukat huutavat ja ylhäällä liitelee suuri petolintu. Vilho "latoo" eteenpäin, tietämättä mitä on edessä. 

Jossain vaiheessa edessä on sektori sepeliä. Se on juuri niitä valkoisia juovia, mitä näette Google mapsin kartoista. Vilho ylittää sellaisen kivet rouskuen seuraavaan metsikköön. Sitten tässä metsikössä lähdetään suoraan ylöspäin. Vilhon on joka tapauksessa kuuma ja on ollut pitkään. Vaikka pitääkin juoda, nyt pitää ottaa kepit esille ja pistää ne pituuteen 135 cm. 

Vilho nousee männikköä, joka kääntyy pian valkeaksi kiviköksi. Reitin seuraaminen on vaikeaa ja melkoisen korkealla harjanteella Vilho eksyy. Missä on seuraava Itävallan-punainen kivimerkki? Aurinko paahtaa, eikä tee mieli laskeutua. Hetken Vilho on kuutamolla, mutta sekä app että pokemon on sitä mieltä, että reitti on ylempänä, joten Vilho kiipeää louhikkoa sinne. Sitten näkyy reittimerkkejä. 

    Kuitenkin Vilhon päässä kaikki on samanlaista kuin Pyreneillä.  Hukattu reitti, eksyminen, virheet  ja niistä seurannut katastrofi. Parikin kertaa tänään Vilho miettii sitä sanontaa, että "keho" kantaa mukanaan häpeää epäonnistumisista. Siinähän kantaisi, mutta Vilho on varma epäonnistumisen tuomasta heikkoudesta päässään.

Ladotaan ylemmäksi. Valkoinen sora luistaa, rahisee Salomon-kenkien alla. Toisinaan Vilho katsoo alaspäin. Eihän tässä ole jyrkännettä, mutta alas vie tie, jos pallon päästää, loppuun asri. Ladotaan, ladotaan vain. 

Sattuu jalkoihin, mutta ei väärällä tavalla. Kantojen alla on kiviä ja maailma on kova. Onneksi naamasta valuva hiki peittää suuremmat ongelmat. Katsotaan metrejä kellosta, eikä 1500 tunnu missään. On karua lähteä jostain kilometristä ja latoa koko paska itse. Männikkö vaihtuu hetkeksi viistopolkuun, täällä on pelkkää suurikokoista sepeliä ja musiikkia on niiden asettuminen jalkojen alla. Mitäpä tuolla oikealla, jos vaikka horjahtaisi tältä tylyltä ja tylsältä polulta? Saisiko mitättömän harha-askeleen jälkeen Vilhon vanha Äiti itkeä poikaansakin vielä? 

Annetaan olla. Sepelin jälkeen on edessä jyrkkä vaihe. Kiintokiviä, maata ja juurakkoja, mutta kaikki höystettynä suurella sepelillä. Et voi kulkea kengillä sepeliä, koska pitoa ei ole profiilissa. Kuljetaan keppien varassa ja haetaan kovia kiviä. Tätä jatkuu muutamia satoja nousumetrejä. Tosinaan päästään viistopoluille. Jonkun yksittäisen mäntypensasryhmän takana Vilho kusee, mutta ei ota reppua selästä. Kun pyynikkiläinen latoo, niin silloin vittu ladotaan. Saatana.

Sepeli ja haastava kiipeäminen siinä eivät kuitenkaan ole loputtomia. Vilho pääsee pariin tonniin ja ylikin siitä hikeä virraten, sitten jo aiemmin näkynyt mökki ja maastonkohta alkavat olla lähellä. Vielä pitää kuitenkin latoa. 

Ensimmäinen mökki on kenties gsm-masto akkuineen. Sen lähellä on yksityinen kämppä, josta Vilho jaksaa ilolla huomata teljetyn paskahuussin munalukkoineen. On syytä jatkaa huipulle.

2191 metriä tällä vihreällä huipulla on Rotwandlsteinspitze. Kaikkialle näkyy hienosti, Karwendel, laaksot joissa on Mittenwald, toisaalla Seefeld ja osa Scharnitzia. Näkyy pienempiä ja suurempia huippuja. 

Sitten Amurin poika ottaa repun selästä,  istuu, pelkääkin pikkuisen. 

Onhan siinä niitä maisemiakin, mutta sitten on tuo herkkyys, huikea kauneus, suomalaisen tajuama luonnon raakuus ja istumapaikan ruoho; alppinaakat, tuuli, aurinko, pilvet, ihmisen hapuileva tarve saada kiiinni hetkestä huipulla.

Kuvia, videoita.

Vilho mietti reittivaihtoehtoja, pohtii juna-aikatauluja. 

Pitää tehdä päätöksiä. Ladotaan sama reitti alaspäin, vaikka vaikeeta oli. Kun mehut on juotu, patukka purtu ja nallekarkit navassa, mietitään onko vielä typeriä kuvia otettavina. Joku voi olla.  Sitten mennään.

***

Jyrkemmällä, vauhti on kovaa, mutta alempana itse asiassa jyrkkyyskin on pahempi ja ilma keppejä ei ole mitään mahdollisuutta kulkea. Puolitoista tuntia Vilho harkitsee joka askeleen, jota kepit tukevat. Aurinko porottaa ja koko ajan on jano. Sepeli rouskuaa, mutta usein pitää hakea kovempia kiviä. Jokainen kiinteä kivi on pieni lepo, ankkuri.

Toisinaan alhaalla näkyy vaikkapa lato, mutta se on mikroskooppinen ja alleviivaa sitä, miten matkaa on jäljellä. 

 

Muutaman kerran Vilho hakee sepelivuorelta  oikeaa reittiä, punaisia merkkejä kivierämaasta ja on epätoivoinen. Aurinko ja kello ovat armottomia. Männikössä on pahinta, kun reittivalinta on kriittinen. Vilho palaa ja hakee punaiset täplät esiin ennen kuin uskoo reittivalintaansa ja uskaltaa pudottaa alemmas.

Kun väsyttää, Vilho jatkaa. Kun janottaa, Vilho jatkaa. Kun ei enää jaksa, Vilho terävöityy ja jatkaa vain. On ladottava, on tultava alas jos on raapaissutkin. 

***

Jossain kaiken sepelin, nilkkojen sattumisen ja muutaman kiviosuman jälkeen Vilho on kappelilla. Kello on viisi, eikä eläkeläisiä näy, ei ketään muutakaan. Märkä Vilho istuu penkille ja toimii vain retkeilijän tavoin. Märkää lakkia päästä ja laseja pois. Puhelinta esille ja juna-aikataulua, sitten vettä. 

Totea realiteetit, tekstaa vaimolle. Juo (miltei) kaikki ja syö mitä pystyt. Viinaryyppy, loput karkit. Pyyhi naamasi ja ryhdistäydy. 

Toivuttu on, joten reppu selkään ja vauhtia, saatana.

Vilho ehtii jo hyvissä ajoin kello 1806-junaan Scharnitzista ja kuuma on, Kotona Vilho on jo 1823.  

Millainen keikka? 

"Ihan jees, oli raskasta, joutui kyllä tosissaan latomaan. Sitä saatana sepeliä riitti. Meni ihan ok, ehdin junaan."

6.0 Asunnolla, kylällä, perusleiriä

Suosivuoret tekevät jokivarressa aika hyvän kävely, etsivät virtavästäräkkiä ja katselevat paikkoja. 

Levätään, käydään kaupassa ja ollaa terassilla. Juomia, aurinkoa.

 Kesä ei väisty lainkaan. 

Jossain vaiheessa Vilho laittaa tomerasti varusteitaan kasaan, jollain tavalla potkaisee samalla Annikinkin valmistautumaan. 

5.1 Veden kirjan ensimmäisiä sivuja

 Viiho lehteilee Veden kirjaa tai mikä tämä nippu onkaan nimeltään, kun hetken on aikaa perusleirissä.

Veden kirjan tai veden viisauden ensimmäinen pääargumentti jakautuu useampaan alapääkohtaan. Pian Vilho huomaa, että mukana on paljon myöhemmin lisättyä, "virallista" kommenttia. Ihmeellinen on tämä pumaska paperia, vaikkakin Vilhon näytöllä nämä ovat vain bittejä.

Ensimmäinen argumentti tunnetaan nimellä "Kiireinen jumala". Mutta jos ollaan tarkkoja tässä kirjassahan on vain kourallinen ajatuksia ja ne on numeroitu. Ensimmäinen on tietysti ykkönen ja ensimmäisellä sivulla lukee vain: 

1.0 Ajatuksia Jumalasta

Toisella sivulla lukee sitten seuraava vaihe tästä kaikesta eli se ensimmäinen ajatus ja sitten viimeinkin munkin oma aate asiasta:

1.1 Kiireinen Jumala. 

"Jumalalla on kiire, sillä hän vahtii meitä kaikkia ja ennen kaikkea kuolleita, joiden teot ovat tuomiolla. Meitä on varmasti miljoonia näinä päivinä. Siinä on puuhaa, kun maailmankaikkeudestakin pitää huolehtia. Aika ei riitä,ei kertakaikkiaan."

Vilhon mielestä munkin ajatus on mielenkiintoinen haaste. Sen verran teologiasta Vilhollakin on tietoa, että tämä ongelma on pappien piirieissä taklattu siten, että Jumala liikkuu aikajanalla miten haluaa. Jos aika on vain paikka - vaikkapa Jumalalle - se on vain liikkeen takana, eikä mikään ongelma ikuiselle olennolle. Mutta munkki pistää lisää koksia pesään:

1.11. Emme tiedä, mitä aika on. Viisaat sanovat, että aika on käsitteellinen, teoreettinen ja abstrakti, emmekä ymmärrä sitä siksi. Minä kysyn: Mitä on vesi? Tunnette veden taatusti, kuten ajankin, mutta olen vakuuttunut, että ette pysty sitä oikeasti selittämään, vaan se jää käsitteelliseksi, teoreettiseksi ja abstraktiksi.

Vilho jää jo pohtimaan aavistuksen verran skolastista vesipohdintaa, mutta veronalainen munkki paahtaa päälle: 

1.111 Ymmärtämättä vettä, pesette siinä paitanne ja itsenne, juotte sitä päivittäen pysyäksenne hengissä, mutta saman te teette ajalle. 

1.112 Riittääkö vesi kaikkialle, koska se virtaa? Sehän tulee sateena, kulkee jokina ja päätyy mereen? Onko sitä loputtomasti juuri nyt, koska se kiertää?    

1.113 Virtaan voi astua kerran.

1.2 Kiistämättä Jumalan pätevyyttä käsitellä aikaa, kiistän silti hänen toimiensa valinnan. Meidän syntiemme tai synnillisten ajatustemme seuraaminen lienee vähäpätöisintä mitä taivaan alla voi olla. 

Säästämme lukijan filosiselta pohdinnalta. Vilho kuitenkin kiinnostuu asiasta ja lukee "Veden kirjaa", kuten kommentaareissa tätä nimitetään, pidemmälle. Pääasiassa tekstissä ovat huomautukset ja yleinen pohdinta, sillä enigmaattinen munkki on jättänyt vääjäämättä paljon myös auki. 

Sinänsä ei ole typerää kyseenalaistaa aikaa käsitteenä, sillä nykyinen fysiikka ei pysty sitä selittämään sen enempää kuin kosmologiakaan. Mutta ajan ja veden rinnastaminen tuntuu Vilhosta äkkiseltään aika köykäiseltä. Kai nyt vesi tunnetaan kemiassa, divetyoksidi ja sillä selvä? Toki vesi muuttaa olomuotoaan ja puuhaa kaikenlaista, mutta kyllähän me nyt veden tunnemme.

5.0 Reither Spitze

 Vilho kapuaa Seefeldin korkeimmalle huipulle, Reither Spitzelle. Vuorella on korkeutta 2374 metriä. Reissuun menee 7 tuntia ja matkaa tulee 14,5 kilometriä. 

Suorat lukemat reissusta eivät kerro kovin paljon. Rankkuus tulee siitä, että melkein kaikki askeleet (28500) ovat joko nousua tai laskua.

Nyt on pilvistä, mutta lämpöä riittää.

Vilholle reissu on jollain tavalla aika tyly peruskeikka. Vuoriin ei niin vain kyllästy, mutta Seefeldin huiput ovat melkoisen karuja ja näillä vuorilla ei ole esimerkiksi luonnontilaisia ylänköjä. Kenties sellainen on ollut tuo laskettelurinne, missä on kaikki rähinä ja ravintolat? Mutta monelta osalta täällä lähdetään aika pian nousuun, eikä mitään välimetsiä tule vastaan. Täällä mennään ylös aika rivakasti ja pitkään.

Vilho kulkee etelään viistoavaa tietä, sitten noustaan kuusikkoon metsäpolkua. Metsäpolku tulee rotkon äärelle, raapaisun vuoren kupeessa, jota pitkin tulvavedet kulkevat. Edessä on aika tasaista nousua, sitten rotkon ylitys ja siirtyminen pensasmännikköön. 

Matka sen kuin jatkuu, eikä Vilho pidä pahemmin taukoja. Nyt vastassa on jo 2000 metriä, mutta ylhäällä häämöttävä majatalo ei tunnu tulevan yhtään lähemmäksi.

Nördlinger hütte on korkeudessa 2238 metriä. Tähän majataloon ei tule tietä, mutta alhaalta nousee ns. ruokaköysirata. Vilho nousee harjanteelle, joka on sinänsä huippu, että täältä aukeaa näkymät itään ja aivan uusille vuorille ja etäisyyteen. Sankarimme on aika uupunut ja reissua on kestänyt yli kolme tuntia pelkkänä marssina. Kuhisevan majatalon sivulla Vilho pitää taukonsa ja katselee Hohe Munden suuntaan. Lähellä on tämän vuoren huippu, mutta Vilholla usko jo loppuu vaikealta näyttävään loppurykäisyyn kiviselle kärjelle.

Minkälaista on olla vuoren huipulla, tai ylipäätään korkealla ja tavoitellulla lakipisteellä? Hommaan liittyy neljä päätunnetta tai olotilaa. 

    Ensimmäinen on uupumuksen sekainen riemu ylöspääsemisestä. Siis jonkinlainen innostus ja touhukkuuden tunne, jota varjostaa se, että tottakai on rasittunut noususta. Sitten toisena on huumaava vimma siitä, että näkee kaikkialle, kuin olisi maailman katolla, Pienelläkin vuorella tuntuu tosiaan siltä, että olisi maailman katolla, - hallitsevaa on se, että tulee tunne maiseman laajenemisesta 360 asteeseen, kun vielä hetki aiemmin on tuijottanut kenkiään ja kahden metrin pältkää loppumatonta kivistä polkua.

Kolmas tunne huipulla on nykyaikainen pakko taltioida se, mitä ei oikein ehdi edes käsittää. Eli kuvia ja videoita määrätön määrä eri välineillä, mahdollisesti eri forumeille

Neljäntenä tunteena on retkeilijän perustunne. Kysymys on siitä, miten eteenpäin ja mihin ja mitä vielä on tulossa ja minkälainen on sää - paljonko on aikaa. Siis realiteetit.  Mutta sen lisäksi nälkä ja suuri jano ajavat kuitenkin matkalaisen istumaan ja tutkimaan repun antimia.

Toivuttuaan, Vilho päättää kuitenkin kokeilla loppumetrejä Seefeldin korkeimmalle huipulle. Krouvin suunnasta kun katsoo, huippu tuntuu kaukaiselta ja korkealta, lisäksi ensimmäiset askeleet tuonne otetaan nelivetona. 

Mutta neliveto on helppoa, apuna on vaijeri ja pian edessä on sorapolkua ja siirtymistä seuraavaan nelivetoon. Tämä nousu ei ole kovin pelottava, eikä neliveto tai vaijeri ole Vilholle mitenkään fyysisesti vaikeaa. Suoraan sanoen huomattavasti nuorempi väki tuntuu aika kömpelöltä näillä jyrkillä kohdilla, koska viimeiset tulevat alas huipulta vastavirtaan. Koko huippurutistuksen Vilho on kuitenkin omassa rauhassaan ja huippu on hänen. 

Reither Spitze on 2374 metriä ja ihan komea huippu. Nyt on pilviä ja ukkostakin ilmassa, joten Vilholla on hiukan pelko päällä siitä, miten kotiin asti päästään kuivin jaloin. 

Mutta onhan huipulla hienoa ja maailma levittyy eteen mielenkiintoisen ja kauniina. On aika paljon katsottavaa, kun näkee lähelle ja kauas ja kaikkiin suuntiin.

Huipulla on koottava itsensä ja katsottava varusteet vielä kerran, sillä nyt rymistellään alas. Vilho on ainoa näillä vuorilla, jolla on koskaan näkynyt hansikkaita. Vilho ei nelivetoa tee paljain jaloin tai roiku vaijerissa ilman rukkasia. Hanskat suojaavat kyllä hyvin, kun kivikkoa on pakko laskea puolittaista persmäkeä. Tolkku pitää olla alas tullessa, vielä enemmän kuin noustessa. 

Kyllähän tuo huippu-usko on merkillinen ihmisessä. Finaalit on pakko voittaa, huippu on käytävä eikä viisi metriä vähemmän kuin huippu ole mitään. Tarvitsee vain kävellä alhaalta tuollaisen krouvin pihaan, niin tietää miten syvään ihmisessä on nuijittu tarve päästä ylös asti. 

Vilho tulee hampaalta alas turvallisesti ja hallitusti ja lähtee kiertämään polkua alas rotkoon ja vesiväylälle. Hetken jossain vaiheessa sataa seitsemän pisaraa ja jyrinä käy, mutta ukkonen ei tule päälle. Seuraavat pari tuntia on pelkkää urheilua ja Vilho tulee alas miltei 1200 metriä majapaikkaansa asti, paita, housut ja lippalakki hiestä märkänä. 

Kotiin on kiva päästä, mutta uupumus on sen verran kova, ettei euforiaa suorituksesta oikein nouse, vaikka edessä on olutta ja radleria parvekkeella. Näissä reissuissa on sitten aina sekin puoli, että Vilho tietää nyt mielessään, että kylän päävuori on paukutettu ja se asia on sitten plakkarissa. Jotain muuta pitää keksiä, mutta ensin on levättävä päivä, sillä jalat ovat aivan lopussa seitsemän tunnin reissusta.

4.0 perusleirissä

 Susivuoret ovat juoneet taas viiniä ja kuunnelleet ties mitä iskelmiä myöhään yöhön. Vilhon ongelmana on punaviinirakkauden lisäksi se, että perusleiripäivät ovat aina jotenkin ongelmallisia, samoin niihin lähtevät yöt.

Vilho huomasi selvästi Seefelderin paritonnisen jälkeen, ettei seuraavana päivänä ole paukkuja lähteä rinteeseen. Suorittaja-Susivuori pystyy kulkemaan polkuja loputtomasti mutta ihminen Susivuori ei pysty. Jotain vitamiinia puuttuu pitkän kesän jälkeen miehestä ja pakko on puhallella sormiin päivän verran. Edessä on siis täyttä jästiä koko päivä. 

Vilho ei tunne Harry Potter -kirjoja, mutta on nähnyt kuitenkin jonkun elokuvan aiheesta. Suomentaja pääsi tässäkin, aivan kuten Tolkienien tapauksessa aikoinaan, luomaan uusia käsitteitä suomen kieleen. Tolkienista syntyi esimerkiksi "örkki". Pottereista tuli jotain huispausta ja ainakin käsite "jästi", joka tietysti oli suomen vanha kunnon "jästipää" taustaltaan. Vilhon ymmärryksen mukaan jästit ovat taikaa osaamattomia ja ymmärtämättömiä tavallisia kansalaisia. Siten Vilhon kielessä kaikki "jästi" on tasaisen maan touhua. "Jästikilometri" on kävelymatkaa vuoren juurelle tai sieltä pois. "Jästipäivä" on kylässä vietetty päivä. 

Jästipäivä on elämää perusleirissä.

Vilhon touhut ovat samanlaisia kuin taannoin jossain Balkanin sotakirjassa palkkasotilaiden elämä. Soldaatit vedettiin välillä rintamalta ja kasarmin sijaan porukka oli "safe-housessa". Helppo ymmärtää, että siinä turvatalossa vain ryypättiin, pelattiin videopelejä ja nukuttiin. Tuolloin ei internet ollut vielä kunnolla tuotannossa, matkapuhelimia harvassa.

Susivuoret käyvät kaupassa ja olutta Vilho kantaa paljon. Sää on yhä lämmin-lämmin, joten juomaa kuluu. Ja kuuluuhan se perusleirin asioihin, kunhan ei sentään tarvitsisi vaimon kanssa tapella turhan päiten, miettii Vilho.

Tämä jästipäivä on lämmin. Vilho on asunnolla ja lähinnä parvekeella ilman paitaa, aika usein lasi kädessä. Iltakaan ei ole viileä, vaikka sää ei ole missään vaiheessa ollut helteisen porottava. 

***

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ajatella elokuvien ja kirjallisuuden vastaavia "palautumispäiviä". Näitähän on käsitelty usein kiinnostavasti,siis sitä kun odotetaan seuraavaa toimintaa tai tärkeämpää hetkeä. Huonossa tarinassa/leffassa näitä ei ole, vaan painetaan vain koko ajan päälle, ilman suvantoja. 

Onhan omaa odotteluaan vaikkapa elokuvassa "Brugge", kun gangsterit ovat Belgiassa vain odottamassa savun hälvenemistä. He katsovat maalauksessa kiirastulta ja kertovat legendaariseksi muodostuneen Tottenham-vertauksen ( "Kiirastuleen päätyvät ne, jotka eivät olleet pahoja, mutta eivät oikein hyviäkään - vähän niin kuin Tottenham.").

Kauko Röyhkä naulitsi odottelun runollisesti muutamalla lauseella: "Odotan viikkotolkulla rahoja, rasittaa, elän kuin toipilas. Tarvitsen rakastumista, mielen puhtautta."

 Venäläisissä klassikoissa odottelut ja tauot ovat kirjallista pääruokaa. Jolla kulla tulee mieleen kenties eräs venäläinen merkkiteos, jossa odottelusta ei päästä koskaan asiaan, mutta jossain määrin noiden tiiliskivien ydin on nimenomaan tapahtumissa, missä ei vielä tapahdu mitään. 

    Sodassa ja rauhassa Tolstoi viettää aikaa päähenkilöiden pään sisällä pitkiä aikoja, mutta on mestari siinä. Jossain määrin noiden teosten venäläisen aateliston elämään ei kuulukaan mitään aktiivista, koko ajan ollaan välipäivissä ja juhlissa. Mutta se pitää osata kirjoittaa kiinnostavasti ja Leo osasi sen tehdä.

Tietysti Vilhon pitäisi valmistautua kuin toimintaelokuvassa. Niissähän otetaan tuliteriä reppuja esille ja etupäässä vedellään aseiden virittimistä ja sujutetaan veistä koteloon. Vilhokin pakkaa reppunsa ja lataa laitteet, mutta repun hihnoja ei kannata kiskoa eikä liikaa viritellä muutenkaan.

3.2 Mitä et tiennyt Seefeldistä ja turismista etkä aikonut edes kysyä

Seefeld on hiihtokeskus, olympiakylä ja vuorituristien kylä. Kylä on kuitenkin väärä sana, sillä kylämäisyys on kadonnut sata vuotta sitten, ja sitä paitsi tänne tulee rautatie Saksasta. 

Seefeld on kallis alppi-resortti, jossa kaksi asiaa eivät kuulu joukkoon: Vilho ja Annikki. 

Täällä tavallinenkin majapaikka maksaa helposti 100 €/vrk, eikä oikeastaan mikään ole halpaa. Yleensä germaanit ja muut turistit liikkuvan hienoilla autoilla ja hyvissä varusteissa. Sitten on laaja populaatio vieraita, joiden varusteina ovat tekohampaan ja kävelysauvat. Nimittäin mittaamattoman rikkaassa Saksassa/Itävallassa on aivan tolkuton reippaiden eläkeläisten populaatio. 

Tämä väestönosa on rahan tuottaman hyvinvoinnin sekä aikoinaan eletyn kovan ostovoiman satoa. Vanha väki tulee Seefeldiin ja menee hotelliin nauttimaan palvelusta. Hotellit ovat kuitenkin tavallisen taapertajan ja lapsiperheiden tavoittamattomissa. Me alemman keskiluokan duunarit menemme aina Suur-Germaniassa asumaan FeWo:hin.

Feriewohnung eli reissaajien kesken FeWo on yleisin asumismuoto Suur-Germaniassa. Se on ollut sitä iät ja ajat ja paaaaaaljon ennen mitään nettimajoitusta tai alustataloutta. FeWot ovat "vuokra-huoneistoja" eli miltei aina germaanitalon isäntäväki vuokraa talostaan yhtä tai viittä huoneistoa matkailijoille ympäri Saksaa. Lähes aina näissä on oma keittiö, WC ja pesutilat. Varustelu on hyvää, paikoin karua mutta kaikki FeWot ovat Suur-Germaniassa erittäin siistejä ja hyväkuntoisia. Toisinaan brittisielua saatta ilahduttaa kokolattiamatto, mutta se alkaa olla lukutaitoisessa maailmassa katoavaa kansanperinnettä. Pihalla on autopaikat - yleensä - matkalaisille ja käytössä on osa pihasta ja/tai terassi. Isäntäväki on ystävällistä mutta jämptiä väkeä. 

Keittiöt ovat meidän köyhien vuokraamissa asunnoissa yleensä pieniä, mutta toimivia. Tiskirätti, tiskisieni ja pesuaine tarjotaan, usein on myös astianpesukone ja muutama pesutabletti. Ruokatarvikkeita ei ole, joskus joku mauste ja toisinaan öljyä. Germaanit tulevat aina omalla autollaan, joten on yhdentekevää, mitä asunnossa on, koska Kurt ja Gisela voivat tuoda ja viedä (loput) ostamansa tarvikkeet kotiin Audillaan.

Saksan osaaminen ei näissä ympyröissä ole pakollista, vaikka onkin välttämätöntä.

Pyykkikoneet yleistyvät asunnoissa, samoin astianpesukoneet. Joka tapauksessa emäntä pesee ja kuivaa pyykit ilman eri maksua. Pitää kuitenkin olla rohkeutta avata suunsa ja pyytää tätä palvelua, eikä sitä opeteta kielikursseilla. Joskus toisinaan pesukonetta saa käyttää itsekin, mutta koska pääsääntöisesti germaanirouvan päivässä on 52 tuntia, hän ehtii hoitaa pyykit helposti ilman turistin auttavia kätösiä.

Seefeld on siis paikka, missä asuntomajoituskin on kallista ja kysyntä kovaa. On kävelykatua ja turistikauppaa kuten aina Alpeilla. Vaatekaupoista saa satasen huppareita ja tyylikkäitä vuoristovarusteita, mutta missään ei koskaan kilpailla hinnalla. Vilho voi hyvin räväyttää ja ostaa vaikkapa pinssin tuollaisesta kaupasta, mutta siihen se jää.

     Seefeldissä on Billa, EuroSpar ja pari-kolme Mpreis-ruokakauppaa. Kaupat ovat ihan hyviä ja niillä saa heittämällä Suomessa ruokakauppakisassa sijoituksen 356 parhaiden myymälöiden kisassa.Kaupat nimittäin ovat kehnoja jo Saksaankin verrattuna, hinnat kovempia. Alkoholia, Mozart-kuulia sekä makkaraa on kuitenkin määrättömiä määriä.

 Maantie vie täältä oikeasti kylämäiseen Leutschiin ja tietysti Telfsiin ja Innsbruckiin. Saksan on kulman takana, kunhan ajelee ensi Scharnitziin ja sieltä solaa pitkin Saksaan. Matka vie ehkä varttitunnin. 

Innsbruckista pääsee Brenneron kautta solasta Italiaan, eikä sekään todella ole kaukana. Tirol on Itävallan piskuinen käsivarsi, kapea siipi länttä kohden Saksan ja Italian välissä.

Vaikka Seefeldistä ei olekaan vielä kerrottu mitään, on täällä mittava talviurheilukeskus, hyppyrimäkiä ja valtavasti laskettelurinteitä, kuten vaikka siellä Gschwandtissa. On jalkapallokenttiä, uimapaikkoja ja kylpylöitä. Talvella hiihtoradat ja kesällä rullasuksiradat. Ja onhan tuossa muutama vuorikin ja tuo piskuinen järvi.

3.1 Mielipuolen kävelyopas osa 1 eli Vilho nousee Seefelder Jochille

 Blaufränkisch ja Blauer Zweigelt ovat varmasti osasyyllisiä Vilhon myöhäiseen lähtöön. Kukaan itseään kunnioittava vuorikävelijä ei lähde kello 1307 kapuamaan kaksitonniselle mutta Vilhohan sen tekee.  Blaufränkisch ja Blauer Zweigelt eivät ole mitään tyylikkäitä alppivarustemerkkejä, vaan yleisiä punaviinirypäleitä Itävallassa. Vilho on sitä mieltä, että fränkisch on liikaa Pinot noir -mainen ja jotenkin laiha maultaan, Zweigelt sen sijaan on mukavan mausteinen ja miellyttävä. Ainakin eilen tuntui siltä.

Nyt hiki virtaa ja alla on alppien valkoista sepeliä. Kuusia ja mäntyjä, pyökkejä riittää, eikä aurinko anna juuri armoa. Vilho kulkee eteenpäin niin kuin vain väsymätön Vilho voi. Loma alkoi, sanoivat...

Seefelder Joch on kansoitetun vuoren rinne ja huippu. Rosshütte-nimi on enigmaattinen siksi, että samaa nimeä käytetään köysiradan eri vaiheista jo korkeuksista. Siten Flixbus pysähtyy Rosshüttellä ja sinne myös tuosta paikasta lähtevä köysiratakin menee. 

Vilhon taival alkaa 1200 metrin Rosshütteltä ja edessä on muutamakin ravintola ja tasangolla oleva toimintapiste. Sanomattakin on selvää, että näissä paikoissa köysirata tulee maaliinsa ja seuraava mahdollinen pätkä jatkuu. Itse huipuilla ei ole mitään palveluita, kahdelle sellaiselle  tästä linjastosta pääsee, toinen on sivulinja eli poikittainen itse rinteelle. 

Jokainen ymmärtää sen, että metsän reunassa kulkevalla sorapolulla ei ole ketään. Ihmiset tulevat autoilla Rosshütten suurelle parkkipaikalle ja siitä ylös kalliilla köysiradalla. Polulla saa olla rauhassa. Mutta 1500 metrissä on kova riehunta ja leikkipaikat rajussa käytössä. Ravintolassa on kymmeninen ja kymmenien paikkojen terassi. Sorapolulta tulee puoliksi märkä Susivuori ison reppunsa kanssa ja merkillisesti moni katsoo suomalaista karjua jopa arvostaen. Kilometrit näkyvät, miettii Vilho, tuo havumetsien harmaa viikinki.

1496 metrissä on Kaltwassersee-tekojärvi. Italialais-saksalainen perhe tulee veden ääreen sama aikaan Vilhon kanssa. Kaikki polskiminen on jyrkästi kiellyttyä, joten italialaiset menevät välittömästi lutraamaan veteen, Vilho tietysti perässä. Iskä löytää jonkun kamalan hyönteisen ja sanoo lapselle: "Minulla on sinulle lahja, käsi auki ja silmät kiinni." Tyttö epäröi, mutta tottelee. Edessä on tietysti järkytys ja "Iskä sä oot kauhee" -kommentteja. Vilho ymmärtää, koska italiaa puhuvat he. 

    Vilho pesee hartaasti naamaansa, vesi on haaleaa tässä auringossa. Ja aina se on kalkkisen pehmeää, virkistävää kuitenkin. Lippalakki ja repun selkä on märkä, mutta matka on vasta alussa. Tasangolta tie nousee hitaasti, mutta vääjäämättämästi. Edessä on vielä 500 metriä nousua, joten työhön vaan.

Nousevassa polussa ei ole paljon kerrottavaa, täällähän mennään siinä isossa kuvassa laskettelurinteessä, metsiköitä on sivuilla pari ja polku kiertää laajoja kierroksia aina. Köysirata päättyy pariin tonniin, samoin Vilhon polku ja silloin ollaan Seefelder Joch -huipulla, joka toki on tämä vuorimassiivin pienin kärki. Vilho ei ole edes aikonut jatkaa pidemmälle, mutta turvamiehet ovat täällä vastassa. Saksaksi selviää, että seuraavalla huipulla on filmiryhmä kuvaamassa jotain draamaa ja pitää olla hiljaa - sehän sopii Vilholle. 

Filmiryhmä saa olla rauhassa, Vilho jää (hiljaa) 2070 metriin ja pitää päivän toisen tauon. On mennyt kai kolme tuntia hellekävelyä. Tauko kestää, paljon valokuvia ja videoita. Sitten alkaa aika puuduttava marssi alas, sen Vilho hoitaa parissa tunnissa. Retkeen kuuluu kuitenkin sivupolku idässä, puron varressa eräpolulla. Nimittäin laskettelurinnealueen sivussa on eräisempi reittivaihtoehto, täysin ilman kulkijaa.

Vuorella ei ole enää yhtään ketään lähempänä kuutta. Myös matkan varrella olevat rata-asemat ja ravintolat ovat sulkeneet, superterassi on tyhjä. Kontrasti aiempaan kansanjuhlaan on suuri.

1200 metrissä Rosshüttella on filmiryhmän autojoukkio ja muuten hiljaista. Vilho kävelee voittajan elkein kotiin ja voitteko uskoa, hän jopa pari kertaa tuulettaa j suoristustaan kädet nyrkissä vyön korkeudella ravistaen kuin Calo Ancelotti vuonna 2003, kun joukkueellamme meni vielä todella kovaa.

Vilho saa kotona riisua läpimärät vaatteensa, käydä suihkussa ja juoda radlerin, oluen:Ja pian Annikki laittaa kalkkunawokkia. Elämä on.