7. Via Appialla ja pientä muutakin touhua

Juodessaan reissun toista cappucinoa Vilho miettii Tarpeian kalliota. Cappuccino on ihan hyvä, tässä paikassa tiskillä se on kai peräti 2 €. Se mainittu kallio on tuossa vieressä ja samoin koko Capitolium-kukkula. Eletään keskiviikkoa ja reissun seitsemättä päivää. Tänään on odotettu ruuhkaista bussia pitkään ja lopulta päästy aika hyvin tänne Piazza Venezian tuntumaan, todellisille menomestoille. Kaksikko odottelee seuraavaa kyytiä etelään päin. Tänään ei ole kyllä mikään erityisen vahva päivä bussiliikenteen osalta. 

Seuraavalla kyydillä päästään kuitenkin lähemmäksi Via Appia Anticaa. Tänään kävellään paljon. 

Susivuorten seikkailu roomalaisen tien maisemissa vie lopulta kuuluisalle Domine, Quo Vadis -kirkolle. Piskuisessa kirkossa ei ole ketään muuta. Henry Sienkiewicz toi historiallisella romaanillaan paikkaa tunnetuksi. Kirkko lienee 1600-luvulta ja vaatimaton, mutta paikan merkitys on suuri. Siinä kulminoituu jotain eurooppalaisesta sivistyksestä ja yhteisestä kristillisestä taustasta. Pietarin persoonassahan konkretisoituu se, miten kristinusko tuli jäädäkseen Roomaan, siirtyi Palestiinasta suureen valtakuntaan ja siitä kaikkialle.

Susivuoret pitävät evästauon sivummalla, hakevat läheisen asuinalueen Pam-supparista lisää eväitä ja pitävät vielä toisen tauon. Sitten lisää kävelyä ja lopulta ollaan perillä - oikealla Via Appialla ja sen tunnetuimmalla maamerkillä, Cecilia Metellan hautamonumentilla. 

Luonto on jo vihreää ja juuri sellaista kuin Vilho muistaa vuosien takaa. Tämä on kaunista seutua, mutta edes historiallisella roomalaisella kivitiellä ei päästä autoista täysin, olkoonkin että liikenne on vähäistä. Via Appialle pääseminen on ollut yksi Vilhon matkan keskeisistä tavoitteista. Tällaista paikkaa on oikein mukava ajatella suomalaisessa talvessa.  Tämä tie vei Roomasta Capuaan, melkoisen lähelle Napolia. 

*** 

Poistuttuaan Susivuoret pääsevät sopivasti bussiin, joka juuri saapuu sivummalle. Nyt palataan uudestaan sinne Capitoliumin kupeeseen, mennään ohi Circo Massimosta, jossa vielä puretaan maratonkylää. Koska kello on vielä vähän, käydään näyttävien portaiden päässä olevassa Aracoeli-kirkossa. Santa Maria in Aracoeli on hyvin keskeisellä paikalla ja sen portaat ovat turistien suosiossa. Portaat ovat siinä mielessä erikoiset, että vieressä ovat kukkulan omat monumentaaliportaat, mutta sekin onnistuu Roomassa, jossain muualla tästä jäisi aika typerä kuva.

Kirkossa on puusta tehty pikkuveistos, joka esittää Jeesuslasta. Täällä on myös Pinturicchion freskoja ja tietysti kappeli toisen perään muuta taidetta ja patsaita. Itse kirkko on muinainen. Ihmeitä tekevän puupatsaan kappelissa ei ole ketään; portailla pyörii määrätön määrä porukkaa, kirkon edessä jos jonkin verran ja sisälläkin hortoilee aika paljon, mutta tärkeään kappeliin väki ei löydä, eikä oikein Pinturicchion freskoillekaan. 

Susivuoret palaavat bussilla kotinurkille. Kotona syödään ja levätään, juodaan kahvit ja nukutaan päiväunet.  

6. Kävely Piazza Navonalle, Cappella Contarelli ja Caravaggiot

 Susivuoret käyvät Piazza Navonan takana katsomassa kolme Caravaggion maalausta. 

Vielähän tässä huilataan marathonin jäljiltä ja siksi uni maittaa melkein kymmeneen. Tämä päivä on tarkoitukselta myyty rokuli/lepopäivänä, sillä tähän asti reissussa on ohjelmaa ollut aika paljonkin - vaikka elämä on pyörinytkin juoksun ja sen valmistelun ympärillä.

Aamupäivällä touhutaan kaikenlaista ja otetaan rauhallisesti. 

Vilho kävelee mielellään, mutta ei perusta ruuhkaisista busseista. Tästä syystä Annikki lähtee jo 1235 julkisilla ja vähän myös shoppailut mielessään. Vilho tulee 1315 perässä ja aloittaa tutun marssin Gregorio-katua pitkin itään. 

Vilho seikkailee ensin kuitenkin Piazza Navonalle. Susivuori seikkailee hieman ja päätyy ruuhkaiselle kävelykadulle ja lopulta sitä pitkin aurinkoiselle Navonalle. Mutta kun reitti vie tänne aukion yläpäähän, käyttää Vilho hetken aikaa vanhojen stadionrakenteiden tutkimiseen. 

Domitianus rakensi tähän ilmeisesti vuonna 80 AD stadionin, Circus agonalis. Kiinnostavaa on miten ellipisin muotoinen aukio on säilyttänyt kilparadan muodon. Vilhon tarkastelemat rauniot ja rakenteet ovat reilusti katutason alapuolella. Näemmä osaan näistä pääsee ainakin joskus nykyään kuljeskelemaan, siltä kaikki vaikuttaa.  

Navonan kolmesta suihkulähteestä Vilho kirjoitteli jo vuosi sitten. Nytkin on mukava kuvata suurinta niistä, Neljän virran lähdettä. Ja on ihanaa, kun valo on kirkas, se tekee suihkulähteistä melkoisen hienoja, vaikka niissä usein on kaikkea liikaa. Annikkikin löytyy täältä. Väkeä on paljon, mutta ei nyt mitenkään järjettömästi.

Aukiolle on tultu sen takana olevan kirkon takia. S. Luigi de' Francesi aukeaa ohjelman mukaan kello 1430 ja siellä on kolme Caravaggion taulua. Susivuoret huomaavat kuitenkin, että ovella on kyltti yksityisestä ehtoollistilaisuudesta. Silmäätekeviä ranskalaisia poistuukin pian kirkosta komeaan autoon. Suntio kuitenkin kertoo, että kirkkoon päästään "vartin päästä", vaikka ehtoollisvaraus oli miltei koko iltapäiväksi.

Susivuoret käyvät turistikatuja kulkien katsomassa Hadriannuksen temppelin pylväitä. Nämä ovat vuoden 145 temppelin säilyneet osat ja nykyisin integroitu uudempaan rakennukseen. Temppeli on ollut jo aika monen nimissä, mutta lienee Antonius Piuksen rakennuttama ja ottoisälleen Hardianukselle omistama  Pylväät ovat kertakaikkiaan massiiviset ja rivistö on tänäkin päivänä vielä vaikuttava. Paikkaa kunnostetaan kiivaasti, aukiolla on paljon melua ja osaa julkkarista peittävät rakennustelineet.  Susivuoret katsovat vielä kulman takana suuren obeliskin Piazza Montecitoriolla. Tämä on punaista graniittia ja lainassa Psamtik II:lta (vallassa 595-589 eKr.). Kiven tuotatti itsensä Augustus vuonna 10 eKr.

Vilho tekee taas ihme kierroksia, kun jää ensin ihailemaan obeliskia ja sitten oikaisee taas väärään suuntaan, Annikin mennessä suoraan kirkkoon.  

S. Luigi de' Francesi -kirkossa koko huomio kohdistuu aika epäkristillisesti yhteen kappeliin:

Cappella Contarelli

* La Vocazione di San Matteo 1599-1600

* Il Martirio di San Matteo 1599-1600

* San Matteo e l’angelo 1602

 Caravaggion kolme maalausta noudattaa taiteilijan vahvuuksia elementeissään. Tietysti Caravaggio tunnettiin valon käyttämisestään ja kirkkaan ja musta vaihtelemisesta, valokeilamaisista kontrasteistaan. Mutta hän osasi myös tehdä erinomaisia kompositioita. Kolmas leimallinen vahvuus oli ihmisten ilmeikäs kuvaaminen. Vielä voisi lisätä, että hänen tauluissaan ei ollut pakonomaista tarvetta tunkea kangas täyteen kaikenlaista joutavaa. Tekisi mieli sanoa, että taiteilija antoi dramaattisen hahmon puhua, antoi tilaa kohteelleen. Monet tällaisten hienojenkin kirkkojen maalaukset ovat toritaidetta verrattuna näihin teoksiin. 

Historian humpuukimaakarina Vilho haluaisi sanoa, että Caravaggio oli oikeasti moderni taiteilija. Hänen taulunsa huutavat taiteilijan omaa persoonaa, jokainen näistä tuntuu olevan statement, Näissä on yksilö kovasti pelissä, mieleen tulee Paganinin viulunsoitto tai Jimi Hendrixin tuotanto. Nykyään yksilöä korostetaan liikaa, mutta historiallisesti taide piiloutui vuosisatoja erilaisten maneerien ja koulukuntien taakse. Caravaggio ei piiloutunut mihinkään vaan antoi palaa.

***

Vilho palaa asunnolle kiertäen taas ties missä ja keräten järkyttävän määrän askeleita. Tämä tuntuu olevan retken teema, alle 10 000 askeleen ei jäädä minään päivänä. Vilho poikkeaa vielä kaupassa ja kantaa kamelina ostoksia. Sää suosii aina vaan ja vaikka paikalliset ovat tukevasti kevyttoppatakeissaan, on Vilholle t-paita ja pusakka välillä liikaakin. Mutta tällaisesta etukäteisestä keväästä ja lämmöstä on oppinut nauttimaan, tuumii Vilho. 

5. Virtaavien vetten ääreen lepopäivänä

 Onpahan merkillinen lepopäivä. 

Vilho herää 0719. Tulossa on aurinkoinen päivä. 

Susivuoret lähtevät ohjelman mukaan aika lailla samoille paikoille keskustassa, joissa on juuri käyty. Nyt mennään bussilla Argentinalle ja ennen kaikkea hieman sen ohi Il Gesù -kirkolle.  Chiesa del Gesù on muuten nimenä harvinainen, Jeesuksen kirkkoja on harvassa, pyhimykset ja mariat on käytetty miljoonasti, mutta Jeesusta ei. Se ei hämmästytä. Mutta tämä on Roomassa ja tämä on se juttu.

Il Gesù kiinnostaa Vilhoa siksi, että tämä jesuiittojen ja Ignatius Loyolan kirkko on barokin merkkiteos, kirkko, jota on kopioitu kaikkialla tällä planeetalla. 

Barokki on karmea tyyli rakennustaiteessa. Jesuiitat ovat melko kamalaa porukkaa siinä mielessä, että he olivat etupäässä meitä protestantteja vastaan. 

Täällä on toteutettu katossa valeperspektiivi ja onhan se huikea, hahmot puskevat esille arkkitehtuurin rakenteista. Roomaa ei voi ymmärtää ilman kirkkoja ja tämä on kuitenkin yksi tärkeimmistä. Eikä tätä paikkaa kannata kuvata, runsaus pitää nähdä kuvasta tai paikan päällä.

Largo Argentina oli mediassa viikko sitten, sillä tuli vuosipäivä sille kun Caesar murhattiin täällä. Idus Martiea on kaikissa kielissä toistuva termi, maaliskuun puolivälin nimitys ja vuosi murhalle oli 44 eKr.  Miehestä on kirjoitettu paljon, tiedetään vähän. Caesaria edeltänyttä Tasavallan Roomaa kaivataan yhä takaisin Italiassa. Caesar oli uudistaja, eikä Rooman poliittinen systeemi toiminut oikeastaan mitenkään. Ei ollut poliittista koneistoa, ei virkamiehiä, ei kirottua byrokratiaa. Mitään ei saatu aikaan ilman diktaattoria. Kylätasolle viritetty vanhojen sukujen demokratia oli mennyttä, murhasta huolimatta. 

Vilho marssii jo Tartarughe-suihkulähteelle.  Sana tarkoittaa kilpikonnia, eikä niitä varmaan ollut alun perin koko veistosryhmässä. Tämä on pieni-pieni aukio ja aika herkkä suihkulähde. Se kai on se sana suomessa, suihkulähde? Samalla söpö ja typerä sana. Italiassa vedetään reilusti alakanttiin, puhutaan fontanasta, oli sitten minkälainen allas tahansa. 

Täällä on koululuokka. Muotilaseissa esiintyvä maikka-Massimo pitää isoa melua lapsille evästauosta. Koko Rooma on täynnä kaaosta, melua ja hallitsematonta tapahtumista. Vilho on niin umpi-introvertti, että kaikkialla on kaikkea liikaa. Mutta pitää oppia, pitää löytää rauha, sillä rauha ei koskaan löydä sinua. 

Vilho kuvaa lähdettä, aivan kuin ei olisi nähnyt sitä aiemmin tai että olisi hiljaista. Täällä ei kuitenkaan ole oikeaa hulinaa. Mistä lie johtuu, mutta kaikkialla turismi on kymmenkertaistunut keskeisillä paikoilla, sivummalla se on pysynyt samana, joskus hieman hiljentynyt. Olemme kaikkiaan ihmisinä paljon tyhmempiä nyt. 

Seuraava paikka lepopäivän merkeissä on Octavian Portico. Tämä on oikeastaan jonkinlainen temppelijulkkari synagogan takana, lähellä jokea. Portico eli ehkä suomeksi juhlallinen portti, oli triumfien lähtöpaikka. Tässä oli pari temppeliä ja tuo portico jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta suuri keisari uudisti paikan ja laittoi kaiken siskonsa Octavian nimiin. Marcelluksen teatteri on aivan vieressä. Susivuoret kuvaavat ja kiertelevät täällä tovin. 

Ghetto on tässä ja lähellä, on helppo eksyä näille kaduille ja kuvitella olevansa kartalla. Vilho ei ole ollut kartalla hetkeäkään täällä tutussa Roomassa.  

4.2 Maamerkkejä ja mitä nyt muuta maratonista

 Tänäkin vuonna maratonilla sataa. Sade tekee etupäässä hyvää, mutta tiukoilla keskustan kaduilla kivet ovat liukkaita ja paikoin on satanut enemmänkin. Sade tosiaan haihtuu sitä mukaa kuin sitä tulee, ei tarvitse linssejä pyyhkiä.

Nähtävyyksistä ja paikoista hieman. Alussa pyörähdetään etelässä ja siellä merkittävin maamerkki on Gaius Gestiuksen hautapyramidi ja sen vieressä oleva komea kaupunginportti. muuten veivataan suurilla asuinalueilla Teveren molemmilla puolilla. 

Etelästä palataan tutuille keskusta-alueille ja suunnataan lopulta Pietarinkirkolle. Sitten seuraa veivaamista Borgossa ja nähdään mm. todella suuri oikeuspalatsi. Vilho odottelee 30 kilometrin rajapyykkiä ja silloin ollaan jo jossain Olimpico-stadiumin alueella. Huivimyyjästä huomaa sen, että tänään pelaa AS Roma, aivan stadionin tuntumaan ja patsaspuistoon ei nyt päästä, johtunee pelistä. Ei liity asiaan, mutta Roma voittaa Leccen 1-0 eikä tämäkään tulos ole ihan sitä mitä Giallorossissa on haettu pidempään. 

Jo pohjoiseen mennessä käydään Augustuksen rauhanalttarilla (Ara Pacis) ja sen takana on kiinnostavampi samaisen suuren keisarin mausoleumi. Aikanaan kun reissu palaa keskustaan, käydään Piazza del Popololla vetämässä kierros ja se on reissun hienoja pisteitä. Sitten kauppakadut vievät Piazza di Spagnan espanjalaisille portaille, niiden edessä olevalle veneveistokselle ja eteenpäin. Nyt Vilho osaa ihailla korkealla kirkon edessä olevaa obeliskia, joka unohtuu helposti tämän nähtävyyden yhteydessä. Tänään ei käydä Navonalla. Mutta ohitetaan Largo Argentina ja Il Gesú -kirkko. Sitten edessä on pian ultimo ja kaikki sen kovat nähtävyydet kohti Circo Massimoa. Vilho juoksee tuon alueen tosissaan ja kovaa, taistellen päästäkseen tavoitteeseensa.

Maalissa saadaan mitalit, päästään kamalassa ruuhkassa saamaan eväspussi ja itkevä Vilho vain yrittää pois suurelta areenalta, kohti kohtaamispistettä ja kotia. 

Annikki löytyy aikanaan temppeleiltä, mutta tänään ei oikein mikään napsaa kohdalleen, Annikki ei saa yhtään kunnon tietoa Vilhon liikkeistä ja vaikea hänen on tietää missä koipeliini menee. Vilho istuu temppelin edustalla ja miettii asioita. Yhdessä päästään kävelemään kohti kotia ja Vilho kävelee vielä viimeiset kuusi kilometriä asunnolle, Annikki saa jostain bussin loppumatkalle, Vilho ei viitsi odottaa. 

Kausi on avattu, ollaan Roomassa ja loma on alussa. On näitä elämän palkkapäiviä.

4.1 Maratona di Roma vuonna 2026

 Kello on viisi kun Vilho havahtuu. Kuusi olisi ollut sopivampi heräämisaika, mutta Vilho makoilee vielä jonkin aikaa. 

Aamulla ruoka ei maita, Vilho syö pari jugurttia ja tomaatteja. Kahvit pitää juoda ja tietysti urheilumehua. Sunnuntaita mennään ikuisessa kaupungissa.

Vilho lähtee ovesta 0715 ja edessä on jo tutuksi tullut marssi pois kaupunginosasta ja Teveren rantaan. Kaupunki heräilee, valoisaa on kuin päivällä, mutta kotoisalla Gregoriolla ei ole pahemmin liikennettä. 

Vilho tulee aikanaan tasavallan temppeleille ja pyyhkäisee Bocca della Veritàn vasemmalta puolelta ohi Circo Massimon kupeeseen. Edessä on vielä pitkä kävely vanhan kisa-alueen sivuitse ns. starttitielle. Täällä on paljon juoksijoita, mutta kuten viime vuonnakin, väkeä menee molempiin suuntiin eli mihinkään virtaan ei voi liittyä ennen kuin pääsee lähtöalueelle. Kello lienee kahdeksan maissa, varmaan vähän yli sentään. 

Vilholla on ennusteen takia kertakäyttösadettakki päällä, aamu on sen verran viileäkin, että sitä sopii pitää. Juomaa on litra ja taskussa kaksi geeliä ja muutama tomaatti, piskuinen, ihan siksi että maistuivat aamusella. 

Sää on pilvinen ja tämä on reissun kylmin päivä, mutta aivan mainio ja tyyni. Asteet nousevat päivällä kenties 17 maksimissaan, mutta juoksun aikana on ehkä 14-15 astetta. Toisinaan satelee, mutta vasta myöhemmin. 

Tänä vuonna juoksijoiden kanavointi toimii. Vasemmalla on ykkönen, se on jo tyhjentymässä, Vilho on valkoisine lappuineen kakkoskarsinassa (joka on miltei puolikilometrinen) ja takana on vielä kolmas erä, jota pidetään "meidän" valkolappujen takana. 

Vilho bongaa kolme reipasta suomalaispoikaa. Ovat juosseet ulkomailla jonkin verran, fiksuja ja asiallisia. Hieno kaveriporukka, ovat lähdössä pois jo maanantaina. Hekin asuvat "rännin" takana, Vatikaanin varjoissa. 

Vilho on Colosseumin lähtösuoralla ja itse asiassa starttiviivalla 0852.  Lähtöviiva onkin kaukana, pitkällä forumit  halkaisevalla Fori Imperiali -kadulla. Kello päälle ja sitten vaan juostaan. Tunnemyrskyä on suomalaisella, välillä ehtii pälyillä forumeiden hienoja raunioita, mutta alussa pitää katsoa paljon jalkojaan, suojautua kompuroinnilta. 

Alussa juostaa muuten "ultimo chilometro" kertaalleen. Sitten päästään rantakadulle ja lähdetään etelään. Reitti on pääasiassa viimevuotisen kaltainen. 

Vilho katselee maisemia, kelloaan ja muita juoksijoita. Ranskalaisia on paljon, brittejä ja tietysti italialaisia. Meksikosta on porukkaa ja kannustajia. Miltei koko juoksun ajan joutuu vähän väistelemään, käyttämään energiaa pujotteluun.

On mennyt viisi kilometriä ja Vilho on hämmentynyt, kun ennakkovaroitetaan juomapaikasta. Ai niin, täällä saadaan juomaakin! Koko tarmo on mennyt paikalle pääsemiseen, aamutankkaamiseen ja muutamaan kuseskeluun paikoissa, joissa ei arkena kuseskella (onneksi on pyhäpäivä). 

Italiassa urheilujuoman kohdalla on kyltti "saldi" - se tarkoittaa "suolaisia". Roomassa vesi on ensin. Vilho tietää sen, eikä mene ensimmäisille pöydille. Suomessa on usein mehut ensin ja lopuksi vesi, Vilho on oppinut siihen ja huuhtelee lopuksi suunsa vedellä. Tosin täällä on usein vielä vettäkin viimeisillä pöydillä, pienessä pahvitölkissä. Muutaman sellaisen kanssa tulee myös tovin juostua. Huolto täällä on ensiluokkaista ja sitä on paljon. Urtsikka on hyvää. Säähän on sellainen, että kuuma ei tule eikä kylmä. Sää on täydellinen. Vilhon aurinkolasit eivät huurru, ne eivät saa hikeä eikä mitään pidä sovitella koko aikana. Roomassa kaikki mikä kastuu, kuivuu, sen Vilho tietää jo aiemmista vuosista. 

15 kilometriä Vilho on hyvällä tuulella, mutta loppumatkan vähän väsynyt ja äreä. Väsymyksen myötä väistely ja pujottelu tuntuu pahemmalta. Vilho ohittelee koko matkan, mutta täällä on myös tuhansia viestijuoksijoita, jotka tunkevat ohi, hehän vetävät kymppiä. Myöhemmin kaupungilla on paljon siviilejä, jotka ylittävät juoksurataa taitamattomasti. Vilho kokee olevansa vittumainen ja kokemattoman juoksijan suusta karkaa suomalaisia kirosanoja ja muuta pahaa puhetta. Kilometreistähän jo puhuttiin. Yhtenä päivänä kadut ovat meidän ja sori siitä.  Jossain kaukana Rooman taivas on harmaa ja ikuinen. Vilhon tossut napsuvat aika keveinä asfalttiin, usein kiveen ja ties mihin. 

Marathon tuntuu jossain vaiheessa pahalta. Ei kaikille, joukossamme on naisia, jotka tietävät miten valmistautua ja he hoitavat lenkin suunnitelman mukaan, tasapainoisesti. Mutta Vilhoa marathon sattuu. Joka kerta. Juokseminen on kivun käsittelyä, kivun ja ajan.  

Ja jossain tuolla Rooman loputtomilla kaduilla on ripaus iloa, kadonneita hetkiä ja määrätön määrä tossun läiskettä.

3.2 Iltapäivä, lepoa ja valmistautumista

 Annikki ajelee Vatikaanista kotiin bussilla, Vilho kävelee ja käy Agora-marketissa, edelleen hamstraten asuntoon reserviä. Pitäähän sitä samalla matkalla kantaa kaikki mitä jaksaa.

Iltapäivällä syödään ainakin paljon pastaa, Vilho ottaa myös päiväunet ja kahvit juodaan. Puuhaa asunnolla on edelleen, mutta aatokset hakeutuvat vahvasti tulevaan kisaan. 

Susivuoret eivät saa astianpesukonetta toimimaan, kyseinen laite ja sen vesiliitännät vievät paljon huomiota ja emännälle on ilmoitettava. Tässä kämpässä on kaikenlaista pientä laitettavaa, mutta eipä tuo Vilhoa haittaa. Erilaiseen fiksaamiseen ja asunnon sopeuttamiseen Susivuoret tottuivat jo 20 vuotta sitten, aikoina ennen kuuluisia vuokrafirmoja. Noiden aikojen takia mukana on yhä kaikenlaista rautalankaa, nippusidettä ja teippiä, tarviketta erilaisiin tilanteisiin. Ja tämä asunto on isossa kuvassa mainio, Vilhoa ei kaikenlaiset kauneusvirheet häiritse, perusasiat kun saadaan kuntoon. 

*** 

Kokemus on upea ominaisuus, siinä se muistuttaa paljon osaamista. Osaamisesta on lyhyt matka pätevyyteen, pätevyydestä vain siirtymä hyvään asemaan, ammattiin ja palkkaan.  Mutta kokemuksesta tulee myös mieleen ajan kuluminen, ikä ja vanhuus. Kokenut on kovia kokenut, kaavoihinsa kangistunut ja kulunut, työelämälle turha.

Onhan kokemuksessa sekin puoli, että tuntee kilometrit.  Se tuntemus valitettavasti lisääntyy kilometri kilometriltä. Siinäkin mielessä kilometrit kertyvät, eivät vähene. 

Vilho on juoksun, etenkin vähän isomman sellaisen, alussa sama Vilho kuin oli joskus. Hurjalla kokemuksellakin kisaa voi edelleen pelätä. Vain juostu kisa on kisa – vanhoilla meriiteillä ei ole merkitystä. Tässä hetkessä olemme kaikki samalla viivalla, eikä se ole mikään lähtöviiva. Lähtöviivalla sen sijaan ollaan valmiita, sen jälkeen kaikki on helppoa, pitää vain juosta se juoksu.

Toki kokemus antaa selkärankaa siihen, miten valmistautua ja mitä kannattaa ehkä tehdä ja mitä ei. Kokenut tietää, että aika monella hommalla ei ole väliä, ei tarvitse juoda viikkoa paljon vettä tai käydä vielä illalla juoksemassa. Miten hienoa olisi sanoa auktoriteetin äänellä ettei tarvitse pelätä. Itse asiassa Vilho sanoo niin omalla kielialueellaan jatkuvasti muille juoksijoille, itse asiassa yleensä nuorille naisille. Syynä ei ole pelkästään heidän kaunis juttuseuransa, vaan se, että tytöt ovat fiksuja ja kuuntelevat – ja ovat vielä mukana kisassa silloin kun kannustusta tarvitaan. Vilho herättelee mimmejä, kertoo että heillä on vielä paljon voimia.

 Vilho laittaa numerolappunsa paitaan, paidan henkariin odottamaan, viereen kaikki varusteet jotka tulevat päälle, eikä sille alueelle laiteta mitään muuta. Jauheesta tehdään urtsikkaa, sitä on ostettu litra valmiinakin aiemmin. Päiväunet auttava, illalla ei ole kovaa uupumusta, mutta kävelyä on ollut valtavasti viime päivinä. Mutta kuten aina, näillä mennään kohti neljättä maratonia Roomassa.

3.1 San Pietro eli Pietarinkirkkoon auringossa jonottaen

 Vilho nousee 0809 ja päivä alkaa kirkastumaan kovaa tahtia Susivuorten viidennen kerroksen asuntoon. Nautitaan aamupalaa ja kerätään loput varusteet. On lauantai, kolmas matkapäivä ja ohjelmaan on merkitty San Pietro.

Vilho on pistänyt kristikunnan suurimman kirkon tälle päivälle ohjelmaksi sen takia, että vaikka kisa onkin tulossa ja vie kovasti huomiota, pitää ohjelmaa olla, ettei ihan päästetä päiviä karkaamaan. Kirkko on valittu siksi, että se on lähellä, eikä edellytä varsinaista matkustelua tai muuta seikkailua. 

Kohti suurta kupolia lähdetään 0940 ja Pietarinkirkonaukiolla käy ilmi, että jono kirkkoon on valtavan pitkä ja nyt se kulkee itse aukiolla. Pohjoisempana kirkon kupeessa on vain ennakkovarattujen kävijöiden jono, mutta nämäkin jonosijainnit ovat kyllä vaihdelleet. Annikki ehdottaa jo toista kohdetta, mutta Vilho pitää pintansa. On helpompi jonottaa kuin lähteä jonnekin seikkailemaan. Vilho on kerännyt edellisenä päivänä kaikilla reissuillaan n. 22 000 askelta ja se tekee puolimaratonin verran matkaa. Tuo tuntuu jaloissa ja tänään pitää edes yrittää pienempää "tulosta". 

Jonossa ollaan pitkään, yli tunnin, mutta sää on aivan täydellinen, lämmin muttei kuuma. Pikkuisen pilviä tulee taivaalle, mutta aurinkoinen päivä on menossa ja paidassa ja pusakassa pärjää enemmän kuin hyvin. Kelpaa jonottaa ja ottaa kisaa siitä, kuka näkee enemmän mustia kisareppuja ja -paitoja.

Turvatarkastuksesta kaksikko pääsee 1149 ja tavaroiden läpivalaisu on aika muodollinen tapahtuma. Sitten onkin melko väljää, eikä suuressa kirkossakaan ole häiritsevää ryysistä. Se pitää kyllä todeta, että Italiassa tottuu pian ryysistelemään, eikä keskisuurista väkijoukoista enää hetken päästä hätkähdä.

Vilhon on valmistautunut tällä kertaa kirkkovierailuun ja lukenut oppaat, tehnyt jopa muistiinpanoja. Suuri kirkko on Vilholle kuitenkin jonkinlainen museo taideteoksineen, toki teoshan talo on itsessäänkin. Mutta paikan nähtävyydet mennään nyt tässä tekstissä muutamalla kärjellä. 

 Vilhon pääsyy Pietarinkirkkoon saapumiseen on tietysti Pietà. Michelangelon nuoruudentyö on nykyään suojalasin takana, mutta eipä tuo haittaa. Marmoripatsas kuvaa Mariaa ja hänen kuollutta poikaansa. Teos on tehty 1499-1500 ja tänne se on tuotu 1519.

Ensimmäisenä Vilho kiinnittää huomionsa patsaan suhteelliseen pienuuteen. Ehkä sitä korostaa teoksen jonkinlainen herkkyys, oikeastaan hauraus. Työ on täynnä yksityiskohtia, mutta silti kuuluisa asetelma hallitsee. Voi olla typerää todeta, mutta Kristus ei ole tässä päähenkilö, vaan lapsensa menettänyt äiti, Maria. Vilho on huomaavinaan etäisyyden takaa, että Jeesuksen kasvot ovat suurpiirteiset, eivät mitenkään äärimmäisen tarkat. Sama koskee toki muutakin veistoksessa, kokonaisuuden ja hetken kuvauksen viedessä päähuomion.

Teos on merkillisellä tavalla moderni. Kenties osaavampi tulkitsija sanoisi, että se on ajaton, mutta Vilho pohtii vuoden 1500 veistotaiteen antiikin esikuvia. Antiikin veistokset olivat mykistäviä, mutta niissä oli usein vahvasti poseeraamista ja kenties jykevyyttä. Pietà on dynaaminen ja merkillisen kevyt majesteetillisuudessaan. Susivuoren mielestä työ on maalauksellinen. Sen tyylissä on mestarillisten sivellinvetojen henki.

Toinen kärki Vilhon kirkkovierailussa on vanha Pietarin patsas valtaistuimellaan. Tämä tumma teos on nykyään Arnolfo di Cambion nimissä  ja 1200-luvulta, muiden tietojen mukaan vanhempi ja tuntemattoman tekijän. Nykyään patsas on jäänyt sivuun ja suojaan, parikymmentä vuotta sitten katoliset kävivät sipaisemassa sen jalkaa ja siitä jalkaterä on sileä nykyäänkin. Nyt teosta ei tunnuta huomaavan lainkaan. Vilho pohtii hetken vuoden takaista Laokoön-asetelman, kenties planeetan keskeisimmän veistosryhmän kohtaamista viereisessä Vatikaanin museossa. Susivuoret hiljentyivät sitä katsomaan ja kuvaamaan, mutta väkijoukossa moni vain käveli ohi. Vilhon yleistieto on enemmän aukkoja kuin kartoitettuja kohtia, mutta silti nykyään jää tunne siitä, että se kuuluisa vanha sivistys on siellä missä kaikki muutkin vanhentuneet asiat. 

Susivuoret käyvät ns. alakerrassa, jossa on paavien ja muiden merkkihenkilöiden hautoja, Pietaria myöten. Täältä (kellarista) Vilho nostaa esille meidän valtionpäämme Kristiinan haudan.

Kristiina-kuningatar (Drottning Kristina) oli vallassa 1644-1654, nimellisesti jo aiemmin. Kristiina luopui Ruotsin kruunusta 1.6.1654 ja lähti Roomaan, Vatikaaniin. Hän kuoli katolisena ja hautansa on nyt täällä, vaikka naisia näissä holveissa on vähän haudattuna.

Vilhon mielestä on jotain perin ruotsalaista siinä, että Kustaa II Aadolf oli ahkera uskonsotija ja kuoli tunnetusti Lützenin taistelussa sotiessaan katolisia vastaan kunnioittavassa 37 vuoden iässä. Tytär silti kääntyi katoliseksi ja lähti seurapiiri-influensseriksi Roomaan. Mutta yhtä kaikki Kristina on meidänkin kuningattaremme ja tietysti valtavan kiinnostava henkilö.

Haudassa muuten lukee: -- gothorum, svecorum vandalorumqve reginae -  ilman internettiä Vilho osaa koko hautakirjoituksen suomentaa, sitaatissa seisoo suurinpiirtein "goottien, svecojen (sveojen) ja vandaalien kuningatar". Oppineemmat ovat varmasti kertoneet sopivat sovitukset noille kansoille, mutta Vilho pelkää pahoin että taas ollaan vandaalien kirjoissa tässäkin litaniassa. 

Susivuoret ovat Pietarinkirkossa puolitoista tuntia ja jonossa vierähti varmaan saman verran.