9. Hoch-Imst eli miten Vilho pääsee puolivilpillisesti vielä kahteen ja puoleen

Susivuoret ovat kenties muutaman vuoden tauon jälkeen molemmat köysiratavaunussa ja sehän on mukavaa hommaa näin syyskuun toisena maanantaina, kun kuukausi on vasta vanhentunut viikon verran. Tänään on hyvä sää, ei liian kuuma, mutta sateeton. Nyt on ajettu korealainen valkoinen auto Hoch-Imstiin ja siellä olevalle ilmaiselle parkkipaikalle. Saksassa tästä pysäköinnistä olisi saanut maksaa, miettii Vilho, mutta edes arvokkaasta köysiratamatkasta ei makseta pariakymppiä, sillä matkustajakortilla tänne pääsee ilmaiseksi peräti kerran päivässä. Tuo mainittu turistikortti on kova lappu. Tässä päästään jo melkjo korkealla olevalta parkkipaikalta kahdella vinssillä aina kahteen tonniin asti. 

Perillä Vilho lähtee heti latomaan ylös. 

Kahdesta tonnista Vilho kävelee kahteen ja puoleen ja se on tämän päivän liikuntaohjelma. Hemmetti, Suomessa viiden sadan metrin nousu olisi vuoden tapahtuma, mutta täällä juttu tehdään puolipäivähommana ennen kauppareissua ja pakkaamista. On maanantai ja vuorella on vähän väkeä. Vilhokin saa kävellä melkoisen rauhassa, moni vaunusta noussut  käy läheisellä ristillä katsomassa näkymiä alhaalla olevaan laaksoon. Osittain viistossa olevaan laaksoon ei näe siitä, mihin vaunu saapuu.

Vilholle kapuaminen ylös Hintere Alpjochille on vähän kakeransuloista. Loma alkaa olla lopussa ja vaikka tossu ei paljon paina, niin eilen nautitut punaviinit tuntuvat kyllä vielä jossain. Mutta vuori on todella hieno ja täällä on lampaita. Puitahan tässä korkeudessa ei ole nyt missään, mennään paljasta ruoholaidunta ja pian näkymät takalaaksoon ovat huikeat. Läheiset jatkohuiput ovat nekin todella komeita omalla karulla, patsasmaisella tavallaan. 

Aikanaan kun Vilho pitää taukoa ja valokuvaa, rinteen reunalla aivan lähellä kipittää kolme pientä riekkoa melkoisen pelkäämättöminä. Toki lintujen vieressä on jyrkänteen reuna ja yhdellä siiveniskulla alla on ilmaa kymmeniä tai satoja metrejä, joten tassueläimien pelkääminen onkin vähän turhaa. 

Viimeistä matkapäivää tai oikeammin maastopäivää viettävän Vilhon kaali pohtii jo tämän paikan muita upeita mahdollisuuksia ja syntyy jo suunnitelmia seuraavaksi vuodeksi. Vuoriahan täällä riittää ja tästäkin pääsee hyvin pitkälle pitkin kaikkia näitä polkuja. Sitä paitsi on hieno päättää reissu näin kahdessa ja puolessa, vaikka koko päivää ei tarvitse käyttää tänne pääsemiseen (eikä hikoilla saavillista siinä samalla). 

 ***

Palattuaan ja paluuvaunumatkasta nautittuaan Susivuoret pääsevät autolleen ja sitten käydään viimeisiä tuomisia katsomassa Sparissa ja samalla otetaan pientä juomaa ja evästä illaksi, pakkaamista sulostuttamaan. 

On mukava vielä juoda olut parvekkeella ja nauttia alppimaisemista. Nyt on pitkä ilta aikaa pistää pillit pussiin ja maistella vähän kuplivia juomia. Tietysti Susivuoret katsovat Nukkumatin telkkarista - siitä on tullut Suur-Germaanian matkojen perinne. Nukkumatti tai Susivuorten kesken "Derkku-Matti" on ollut kiinnostuksen kohteena sen jälkeen, kun hänestä tehtiin Suomessa tutkimus, ja erinomainen radio-ohjelma sen jälkeen tutkijasta ja hänen aiheestaan. DDR-animaatio on iso pala historiaa ja varsinainen aikakauden kuvastin. Jokainen "matti" pitää katsoa, kunhan vaan ehtii vuorilta ajoissa kotiin. 

Ruokaa, juomaa, taustamusiikkia ja pakkausta. Reissu on ollut fyysisesti raskas, mutta asunto loistava ja vuorikeikat hyviä. Vilho maistaa punaviiniä ja päivittelee laukkunsa kokoa. Kylän kello soittaa seitsemän kellot ja vähitellen hämäräkin alkaa hiipiä Tarrenziin. 

*** 

Seuraavana päivänä on tuttu ajomatka Müncheniin, lento ja jälleen matka saadaan pakettiin onnistuneesti ja kotiin päästään keskiyön paikkeilla. 

8. Starkenbergin panimo eli miten Vilho vain lepää

 Susivuorten asunnon vieressä on merkittävä tirolilainen juomatehdas tai panimo, Starkenberg. Tänään kävellään vain sen ympäristössä.

Vilho nukkuu pitkään, syö kuusi pientä paahtoleipää ja juo kahvia parvekkeella. Elämä on aika mukavaa ja edessä on Tschirgant komeana ja käsillä on kiikarit - nimittäin lintuja täällä liikkuu jatkuvasti. 

Susivuoret tekevät asiallisen kävelyretken, ehkä 5 km ja tässä kierretään panimolinna ja alueen iso maissipelto ja sen jälkeen on pieni idyllinen lampi. Täällä on paljon pähkinäpensaita ja upeita vanhoja puita. Sää on yhä lämmin. Paluumatkalla Vilho kapuaa katsomaan polun vieressä olevaa lammikkoa, siellähän onkin lohikalaa valtavasti ja koko ajan kaaressa suihkuaa vuoristopolusta uutta vettä pitämään fisut virkeinä.

Asunnolla syödään, jatketaan parveke-elämää ja piirretään, kirjoitetaan. Tuntuu lomalta. 

7.0 Wannig

 Aikanaan Susivuoret saapuvat hattuhyllylle eli Fernpassin kenties nivelkohtaan eli Fernsteiniin. Niille, jotka tuntevat Alppeja saman verran kuin Vilho eli melko heikosti, kerrotaan seuraavaa:

Kaikkialla Alpeilla kulkureitit (etelään) ovat näitä "passeja", reittejä joiden kautta päästään helposti tai ylipäätään kulkemaan jalan, norsuilla tai nykyään matkailuautoilla. Brennero eli Brenner pass on Susivuorille se merkittävä ja näitä varsinaisia reittejä - Italian Bolzanosta (ja Veronasta) kohti Itävallan Innsbruckia.

Fernpassissa päästään oikeastaan Saksasta, Zugsptizen juurelta Itävaltaan. Täällä oltiin vuoristoruuhkissa viikko sitten.  Annikki jätetään tänne reiluun ysisataan tutustumaan ylängön järveen ja Vilho palaa alas Nasseen eli Nassereithiin (838 m.). Hetken pyörittyään Vilho jättää auto piskuiselle neljän euron parkkipaikalle kirkon taakse, kylän pienen lätäkön - anteeksi, järven - luo. Täällä on todella rauhallista. Parkissa on nyt kaksi autoa. Suunnaksi otetaan Wannig, vuori, jota koko "passi" kiertää ja jonka vaalea kallioseinä varjostaa tätä kylää komeana.

Lammessa on karppeja, sorsia ja kaksi muovista kyhmyjoutsenta. Sivummalla oikealla on kiipeilymaailma, paikka jossa voi kulkea vaijeriradalla tai vetää kalliokiipeilyä. Vilho latoo edemmäs hienoja polkuja, metsänrajaa sivuten ja lähellä maissipeltoa. 

Vilholla on aika usein, tänäänkin, erittäin suurta epäuskoa huipulle pääsemiseen. Siis oikeastaan yhtään mihinkään pääsemiseen Vilho ei meinaa uskoa. Jokaiselle reitille lähdetään katsomaan, kokeilemaan. Tämä onkin hieno reitti, ensin kuin keskuspuiston polkuja, melkein teitä mutta maapohjalta, sitten lähdetään ysissä ylös, metsäpolulle. Sitten mennään eikä meinata, mutta Vilho on mielissään, nyt noustaan ja hienolla polulla. 

Tauko pidetään 1300 metrissä, siellä on penkki ja näköalaa. Tuntuu hyvältä, ollaan vielä varjossa ja tulee kylmäkin, sopivasti. Paidassa mennään. Viestintää vaimolle, soitto Äidille.

Polku on hieno, nousee tiukasti ja aikanaan ohitetaan metsätyöt jossain 1500 metrissä, moottorisahat laulavat ja kuusta, mäntyä kaatuu. Vilho jatkaa ylemmäs pienen tiepätkän jälkeen, lieneekö 1760 m. Polku on tiukempaa ja suomalaisittain tämä on metsäpolkua, mutta kavutaan koko ajan. 

Jälleen mennään aivan liian pitkään. Lieneekö jossain 2284 m kun Vilho viimein pitää tauon. Ollaan jo huipun kivikossa, valkoissa kivissä, sorassa ja vihlovan sinisessä taivaassa. Täällä on pikkuisen kylmä tuuli auringon lisäksi ja lunta siellä täällä. 

Muilta osin Vilho on kuin marathonilla, jossa maali tulee hämmästyttävästi vastaan, sellaista on kun juoksee kokeneen kanssa, jonkun, joka rauhoittaa ja vie huolet pois. Huipulla tuuli on viileä ja kylmä, valo vahvaa, kauniin tinkimätöntä. Voi kun minullakin olisi joskus vahvempi kulkija vieressä, miettii Vilho. Ravitsevan tauon jälkeen on kerättävä tavaransa ja reppu kiinni, kaikki mukaan ja kohti ristihuippua. 

Wannigin huippu on korkeudessa 2490 metriä ja täälläkin on pari huippua, ihan vierekkäin. Ristihuippu on pikkuisen matalampi ja viereinen valkoisen kiven pikkuharjanne aavistuksen ylempänä.

Vilho syö ja juo, viestii ja istuu istuma-alustalla, jonka Annikki muisti ottaa mukaan Itävaltaan.  Ravitsemustauon jälkeen on kuvaustaukoa - puhelimella, kameralla ja videokameralla. Täältähän näkyy hienosti  Zugspitze ja sen juurella olevat kolme kylää: Ehrwald, Lermoos ja Biberwier! Zugspitzen lisäksi on Sonnenspitzeä ja oikeastaan koko Mieminger-vuorijono. Lähellä ovat Biberwierin Marienbergin radat, jossa muutama vuosi sitten Susivuoret seikkailivat.

Vilho tähyilee avaruusmaisella huipulla myös kotiin päin ja jokilaaksoa pitkin kohti Innsbruckia. Hienosti näkyy moneen suuntaan kahdesta ja puolesta. Avaruusmaisen huipusta tekee se, että kaikkialla on valkoista kiveä, ollaan kuin jossain kuussa tai Marsissa kaikkien erikoisten kivimuodostelmien keskellä, eikä täälläkään ole pahemmin elämää, mitä nyt pari alppinaakkaa. Muita ihmisiä ei ole missään lähellä, Vastaan tuli muutaman rouvan partio, mutta muita ei itse huipulla näe.

Vilho lähtee alas ja sepelikeikka on sen verran kovaa laskua, että kepit on pakko ottaa molempiin käsiin. Itse asiassa Vilho tulee sauvojen kanssa sille aiemmin mainitulle pikkutielle eli jonnekin 1760 asti. Metsäpolkukin laskee niin jyrkästi, että tukea on otettava. Sitten vaan ladotaan hyvää polkua ilman keppejä vielä 900 laskumetriä ja meneehän siihenkin aikaa, mutta polku laskee koko ajan tehokkaasti. 

Jossain alle 1300 m Vilho näkee ison mustan oravan, heti perään toisen pienemmän. Reissun ainoa bambi-kauris juoksee aivan alapolulla vierellä ja pomppii sitten kauemmaksi.  

Lopulta kirkolla matkaa on tullut vaatimattomasti 16 km ja aikaa on mennyt 8 h 18 min. Kaikkiaan nousutyötä on 2317 metriä ja raskas on tämäkin reissu. Vilho on kyllä mielissään päästessään autolle illansuussa ja tästä on ihan kiva pikkumatka ajaa kotiinkin.

Annikkikin on ollut puuhakas ja lopulta päässyt Nassesta bussilla kävelyretkien jälkeen kotiin hyvissä ajoin. Vilho juo olutta, peseytyy ja juo lisää olutta. Annikki hyysää kivasti ja järjestää Vilholle ruokaa.

Viltsu tietää, että reissun isot rinteet on nyt käyty ja tämä täytyy hyväksyä. Matka on lyhyt eikä liikaa saa kuvitella. Kaikkeahan tässä vielä ehtii, mutta enää ei sentään mitään koko päivän reissua, mutta onhan näitä tässä muutama taas. 

 

6.0 Sadeperjantai ja odotettua lepoa mutta toki käydään kaupassa

 Sataa kahdesta alkaen yöllä. 

Vilho herää kahdeksan jälkeen eikä saa unta.  Maastopäivää ei ole menetetty, sen tekee selväksi päivän säätilan heilahtelut.  

On perjantai, eikä tänään tehdä mitään merkittävää fyysisesti. 

Susivuoret käyvät Spar-kaupassa ja koska tämä myymälä on todella hyvä, katsotaan juomia kotiin tuotavaksi ja muutakin hyvää. Sadekeli jatkuu ja kuuroja tulee toistuvasti, pilvet seilaavat jossain 1500-1800 metrin korkeudessa ja ennen iltaa huiput ovat aika lailla piilossa. 

Sparissa viinit ovat 25 % alennuksessa viikonlopun takia, asia, jota ei Suomessa voisi kuvitella. Ne hieman paremmat ja kotiinkin tuotavat pullot ovat siis selvästi halvemmalla. Vilho löytää talvea varten makean Spätlese-viinin, tehty rypäleistä, joissa makeus on tiivistynyt. Näitä on Itävallassa saatavilla, samoin kuin jonkin verran icewine-jälkiruokaviinejä. 

Autolla poiketaan ensimmäisen kerran myös peri-itävaltalaisessa Mpreis-kaupassa. Emäntä on antanut sinne kovia alennustarroja, joilla saadaan jopa 20 % alennusta. Ei ole yllätys, että Susivuoret ostava kuohuviiniä ja gulassia. On todella rahvaanomaista, mutta Susivuorille on ollut jo muutaman vuoden selvää, että itävaltalaiset gulassit markettien säilykkeinä ovat aivan hämmentävän hyviä.  Sitä paitsi gulassi on erinomainen ruoka, kun ruokahalu on heikko ja tarvitaan maastopäivän jälkeen syötävää.  Puhumattakaan siitä, että valmistaminen on helppoa.

Illalla Annikki laittaa kananrintaa ja juodaan viiniä. Vilho on piirtänyt useamman kuvan ja kirjoittaa monen päivän tarinat kertarysäksellä. Mutta myös reppua pakataan ja valmistautuminen uuteen päivään on tiukkaa. Sade loppuu iltaa kohden ja taivaalla on komea kuu Tschirgantin kupeessa. Ikuisella taivaalla on tähtiä ja pilvenriekaileta seilaa lähempänä kuin Suomessa. Viikonloppu on alkanut ja kylässäkin on vähän enemmän elämää. Susivuorten asunto on kylän piippuhyllyllä, joten näillä kujilla ei ole kuin asuntoja, mitä nyt pieni hotelli ensimmäisenä. 

Mutta pitää suunnitella pitkään, lopulta löydetään yhteinen ohjelma ja valmius seuraavaan, sateettomaan päivään.  

5.3 Takaisinkin on tultava eli Tschirgant III

 Valkoista kivipolkua Vilho polkee alaspäin. Ei ole tuttua voitonriemua, ei huipputuuletuksia. Vilho on juossut liian monta kisaa ja siitä seuraa kaksi asiaa. 1) Vilho tietää kilometrien pituuden tarkalleen 2)  Jokainen askel on otettava ja oma.

Vilho käy uudestaan ristihuipulla numero kaksi ja näiden kahden huipun välillä on tietysti se Sattel, jossa on rakennettu tuulensuoja. Täällä on kaksi villiä nuotiopaikkaa, se suomalaista hämmentää. Saksassa ei puhettakaan moisista. 

Nyt takana ovat kiipeilyt ja nelivedot, jyrkänteet ja paikat josta voisi horjahtaa siten, että työpaikka aukeaisi koti-Suomessa. Alas tullaan rennosti, voittajina, ylös mennään naama kivessä, uskoen ja varoavasti, epäuskoisesti. 

Parissa tonnissa ollaan niissä mainituissa männyissä, tietysti Vilho on suomalaisena sotilaana nähnyt, että alempana on väkeä iltapäivän viimeisissä auringoissa tauolla. Myöhemmin Vilho jututtaa melko nuorta isää ja paria lasta. Taisi toinen olla kantorepussa. Yhteistä kieltä ei ole, sillä me tiedämme nyt jo Vilhon ummikoksi. Faija kysyy Vilhon reissusta, Vilho näyttää miten matkaa on jo 18 km ja auto on Stradissa. Faija kyselee asioita, mutta Vilho ei paljon tajua. Yhteisymmärrys on siitä, että perhe on menossa ehkä ekalle ristihuipulle. Vilho sanoo, ettei se ole liian vaikeaa. Mutta jutut ovat sekavia, eikä Vilho tiedä mistä porukat ovat lähteneet. Toki, myöhemmin, alhaalla krouvilla on outo musta volkkari. Mutta sitä ennen ladotaan pitkään männikköä.

Tauko pidetään tuvalla, samassa penkissä, vähän alle 1800, laidunten jälkeen. Vilholla on puoli litraa vettä, muutama salamimakkara ja nallekarkkeja. Suomalainen juo neljä desiä vettä ja syö nallekarkit, ei aivan kaikkia. Tästähän on mentävä, kerättävä kamppeensa.

Metsätielle ja koville kiville. Vanheneminen tekee sen, että kertoo itselleen, että edessä on tonni laskeutumista ja sinä vanha kuoma tiedät mitä se on. Se on sitä, että on tottunut olemaan yksin, selviämään yksin ja siivoamaan päänsä yksin. 

Eikä mikään Vilhon toimista ole oppikirjojen mukaista. Vaikka Vilho on opettaja ja opettanut paljon ihmisiä, niin sitä käsikirjaa ei ole. On vain avoin maantie, usein se päällystämätön vaihtoehto joka päättyy polkuun, eikä sitten polkuakaan ole. Se on virheiden ja typeryyksien tie, mutta siinä viitassa lukee "eteenpäin". Mutta se on myös oivallusten ja välittämisen, rakkauden tie, tie jolla mennään eteenpäin.

Myöhemmin, Vilho on ylittänyt kaiken jaksamisensa ja jatkaa vain. Viiskymppinen joo, keski-ikäinen setä.  Tulkaa perässä, saatana. 

1700 metrissä on tiaisia, palokärki menee vihaisesti sivulle ja jossain räksyttää käpytikka. Kävely saattaa kyllästyttää, mutta pitkänmatkanjuoksijat osaavat supista itselleen, kertoa miten matka etenee, vähenee ja kaikki on hyvin, kunhan jatkaa. Vilho tietää, että hän menee alamäkeä kävellen, joten ei tarvitse kuin jatkaa. 

Autolla matkaa on 32 kilometriä. Harjoitusta on kestänyt 10 tuntia ja nousua on ollut kaikkiaan 1971 metriä.  Hämärtyy.  Kotona askeleita on reilut 49000. Vilho muistelee, että marathon menee 45 000 askeleella. Kello on jo yli seitsemän, kirkonkellot sen kertovat. 

Kahdeksan kellot Vilho kuulee kotona. Mutta kotivuorta voi katsoa nyt terassilta toisella tavalla. 

 

 

5.2 Tschirgant II: Ristihuippuja ja muuta askellusta loppuun asti

 Krouvilta Vilho pääsee aidolle lehmänpaskaiselle niitylle, ihan tuttua pastoraalia näistä paritonnista paikoista. Ruoho kasvaa täällä alpeilla kuin muovimattona, tiiviinä ja tiukkana, komean vihreänä. Niityt ovat usein, myös laitumet, kuin jonkinlaisia unelmien camping-paikkoja, mutta tämä on kyllä profiilissa ja nousee koko ajan. Sitten päästään tai joudutaan männikköön. Vuorimäntyjen keskellä kulkeva polku on käytännössä yleensä aina helppo, siellä harvoin horjahtaa rotkoon tai joutuu muuten tiukkaan paikkaan. Mutta tylsää pensasmännyissä kulkevalla reitillä saattaa olla, yleensä näkyvyys on rajattua ja nyt tällä reitillä on niin, että pikku juttukin kestää vähintään kaksi kilometriä. 

Ainoalle lukijalle voidaan tarkentaa seuraavaa: Haiminger Alm on satulassa, josta pääsee piskuiselle Simmering-mäntyharjulle pohjoiseen ja sitten tänne etelään noustaan pitkää, pitkää harjannetta kohti huippua, matkaten kohti etelää maltillisessa kulmassa ja jumalattoman pitkään. 

Parissa tonnissa ovat gemssit. Vilho huomaa männikössä silmäkulmassaan liikettä ja kuin eläimetkin, Vilho jää tuijottamaan muutaman metrin päässä olevia vuorten kulkijoita. Tässä on parikin pentua, kauniita kuin kuvitella voi. Gemssin katsoessa tai tuijottaessa sinua, ei kysytä, kumpi on peto. Eläin tietää sinut pedoksi, mutta se näkee kaikesta että olet kömpelö ja äärettömän hidas, joten sillä on pieni hetki uteliaisuuteen ennen kepeitä askeleita jonnekin näkymättömiin.

Ihminenhän näkee eläinten katseessa joskus hämmästystä, kysymyksiä, anelua ja uteliaisuutta. Näistä ihminen päättelee, että eläimet ajattelevat kaikenlaista, kokevat ja tuntevat sitä ja tätä. Jos hetkeksi unohdetaan koirat, eläimet puolestaan näkevät ihmisten katseessa mielettömän pedon 

Vilho jatkaa nousuaan kohti ensimmäistä ristihuippua, kenties eläimiltä ymmärtämättömässä missiossaan. 

2270 metriä on ensimmäinen ristihuippu, itäinen Haiminger Kreutz. Vilho on täysin puhki, aivan uupunut ja istuu maahan, pienin valkeien kivien päälle ja laittaa reppuaan jollekin kivelle. Reissua on kestänyt 5 tuntia ja matkaa on varmaan neljätoista kilometriä. Tästä tulee matkallisesti pitkä päivä. 

Ristihuippu-ykkönen on hieno ja sää on poutainen. Laaksoon ui utua ja kauempana on pilviä. Ollaan korkealla ja hetken voisi olla ylpeä, mutta sitä Vilho ei ole. Hän on tyytyväinen, mutta edessä on kivinen tie huipulle eikä mitään ole vielä saavutettu. Maakotka kiertää huipulta itään. Vilho näki sen aiemmin, mutta nyt on pakko elpyä. Vilho juo schorrlen loppuun ja syö nallekarkkeja. Hän toipuu nopeasti, hämmentävän pian. Marathonilla ei saa istua koskaan, siitä se varmaan johtuu. Reppua selkään, taskut kiinni ja remmejä kireällä. Huipulla on koko ajan kirkasta, vaikea uskoa silmiään. Kaikki pitää saada nytkin mukaan ja nykyäänhän tuijotetaan koko ajan puhelinta. 

Vihreällä niitylle, valkoisille kiville ja vielä on mäntyjä. Itse asiassa nyt on kiivetty jo tovin ja vaikka mitään pelottavaa ei ole koettu, on silti raapaistu nelivetoa ja pian sitä tulee lisää. 

Huipulle on matkaa ja nimenomaan matkaa. Nämä kärjet ovat kaukana toisistaan ja välissä kavutaan ja kiivetään hieman, mutta ei tämä jännää ole. Muutama polku menee kohdassa, jossa horjahtaminen johtaa melkoiseen pulkkamäkeen, mutta hurjat harjanteet ovat harvassa, olkoonkin että siinäkin on omat vaaransa.

Huipulla ollaan vasta sitten kun on käyty toisella ristihuipulla. Pian matkaa on kasassa 16 km ja Vilho tietää, reissusta tulee kolmekymppinen. 

Tschirgant (vielä kerran 2370 m). Korkein kohta on tolppahuippu, täällä on staga, ehkä parimetrinen sauva kiinnitettynä vaijereilla. Yksi kaveri on huipulla myös, Vilhoa nuorempi germaani. Nämä tapaamiset ovat hieman outoja, oikea sana on epätodellisia ja sehän onkin totta, sillä ei tässä yleensä tavata.

Huipulla on valkoisia kiviä, kirkkaus ja sininen taivas. Tällä kertaa Vilho ei ole levoton, lieneekö reissussa jotain työvoittoa, jotain sen verran suurta, että voi olla jopa tyyni. Tai sitten huippulevottomuuteen tottuu ja sen antaa mennä.    

 Kuvattava on kolmella vehkeellä: videokamera, luuri ja minikamera. Aikanaan toinen jantteri lähtee huipulta ja puhuu huonoa englantia hyvin ystävällisesti, sillä Vilho on kuvannut videolla ja jutellut mukavia suomeksi sinne. Täällä näkyy hienosti kotilaakso G ja sitten tuo Innsbruckiin johtava Inn-joen laakso. Zugis on kauempana ja etelässä on vehreää, muutama luminen laakso ja vuoria jatkuu kaikkialle. 

 Vilho juo vajaan litran juomiaan, mustaherukkamehua ja omppuschorrlea, sitten pienen Jägermeisterin ja nallekarkkeja naamaan. Valokuvaaminen on se tämän päivän huippuhomma, se vie aikaa eikä valmista tule. Koskaan ei tiedä mitä tässä kirkkaudessa kuvaa, pohtii Vilho. 

Kaunista on ylhäällä, huiput ovat huippuja. Mitähän Heidegger olisi kirjoittanut huipuista, voisi vain kuvitella! Kun Vilhon ihailema Schwartzwaldin filosofi puhui aukeasta tai vaikkapa sillasta, näki maailman uusiksi. Mutta kenties huippu on liian arkinen isossa kuvassa, merkityksistä tyhjä, kuten saatetaan filosofiassa tylsästi sanoa. Mutta huipulta näkymä muuttuu kuuluisaksi 360 asteeksi ja voipi olla, että se on ihmiselle liikaa? Vilho kiristää reppunsa ja katsoo että taskut ovat kiinni, hanskat ovat viimein esillä. Nyt lähdetään ja metrimittari korkeudessa laskee, mutta matkamittari se vain takoo tulostaan.   

5.1 Tschirgant I eli yksinkertaisen kävelyopas vuorille

 Herätessään 08 Vilho hämmästyttää erityisesti itsensä. Hän myös lähtee autolla kello 09 ja tässä perheessä voidaan puhua aikaisesta aamustartista. 

Tschirgant 2370 metriä. 

Tämä on se vuori, joka ylväänä ja melko nättinä nousee vastapäätä Susivuorten Tarrenzin-asuntoa. Emäntä vastaanotti kaksikon saapumispäivänä sunnuntaina ja muutaman perusasian esittelyyn kuului parvekkeen aukaisemin ja vuoren osoittaminen. Näitä tapauksia Susivuorilla on ollut pyramideista alkaen ja suomalaiset osaavat sanoa oikeassa kohdassa  "aah, oih". Mutta siinähän se on, mahtavana laakson ja pienen joen takana toisella kantilla tätä vehreää alamaata. Olkoonkin että Susivuorten asunto on jo laaksotasoa kymmeniä metrejä korkeammalla, ehkä satakin metriä jokitasosta. 

 Auto viedään metsäjumppapaikan kostealle metsäparkkipaikalle ja sitten alkaa latominen metsäautotiellä. 

Vilho ei ole yhtään tyytyväinen itseensä, vaan mieltä painaa moni asia, maalliset murheet. Mutta tietäähän Vilho sen, että tässä noustaa tasaisesti taivasta kohden ja on turhaa ja typerää murehtia maallisia. Sää on hyvä, on edelleen varjoa täällä metsäautotiellä ja siinähän sitä on sopivaa Via Dolorosaa Vilholle, jos murehtia haluaa. Auto lienee tasossa 836 metriä joten tänään on iso reissu edessä. 

Aikansa kun näitä polkuja on tallannut, tietää että teknisesti tämä on samanlainen kuin suomalaiset metsäautotiet, tämä vain nousee suurena siksakkina ylös suurten puiden varjossa, kovan valkoisen sepelin kattamana ja jollain tavalla rajuna, kesyttömänä, vuoreen leikattuna. Hiirihaukka huutaa laakson yllä, Vilho potkii muutamaa kiveä ja miettii valitsemaansa polkua. On huono olo, vuoristossa Vilho menettää ruokahalunsa. Mutta huono olo ei ole paha ja matkaa on sekä mies kulkemassa.

Sitten jossain 1500 metrissä vastassa on muoviaita ja selvällä saksalla kyltit, että ei tartte tulla, metsätöitä elokuusta lokakuuhun, näkemiin ja hyvää jatkoa. Oikealla puussa on riistakamera. Vilho näkee murheellisena koko alppireissun valuvan santaan tai mutaan, sillä jos täältä lähtee seikkailmaan, on edessä jo toinen tappiopäivä. Paikalle tulee vaalea eläkeläismummo sähköpyörällä. Keskustelu ei sinänsä suju kummoisesti, mutta Vilho menee aidasta ohi. Nostetaan panoksia: kaikkia saatanan muoviaitoja sitä korpeen pystytetään. Repusta maskottijänis huutaa (innoissaan) että ollaan sitten rosvoretkellä! Ollaan sitten, tyhjää metsätietä ja samanlaista korpea se on tälläkin puolella aitaa. 

Matka jatkuu, pientä metsätyönmerkkiä on myöhemmin ja sulkuaitaa, mutta ketään ei ole missään. Jossain vaiheessa, melko myöhään samainen aidalla tavattu mummo vetää pyörällä ohi. Kaikkiaan hiljaisella ja kilometrien pätkällä on ehkä 4-6 pyöräilijää, mutta Haiminger almilla Vilho tapaa vielä viisi lisää. Kukaan (muu) hullu ei täällä kävele mielipuolisia matkoja.  

Haiminger Alm on majatalo Herran korkeudessa 1786 metriä. Täällä on krouvi ja pari huonetta majoitusta, mutta tuskin mikään on auki, ehkä joku eksynyt sielu voisi olla päädyn majoituksessa. Pihalla on pöytiä, osa pistetty vinoon eli penkin nojaamaan pöytiin. Sivummalla Vilho istuu harmaaseen pirttipöytään, miettii elämäänsä ja juo mehua ensimmäisen kerran tällä retkellä. Tauko on aika myöhään, ei tässä nyt ihan tonnia ole noustu, mutta eipä paljon puutu. Nallekarkkia naamaan ja asennetta kuntoon. Eteen aukeavat tunturit Wanning ja kauempana Zugspitzen kaverit ja vieressä havujen peitossa pieni Simmering. Tästä leikki alkaa ja lämmittelyt on tehty, mitä sitä lienee mittarissa,  7-8 kilometriä. Joskus voisi olla helpompaa hieman huonokuntoisena tämä elämä, miettii Vilho. Ei tule mieleen jäämään tähän valokuvaamaan ja niittyä ihastelemaan. Eipä vaan, se onni on tuolla niittyjen ja männikköjen yläpuolella, korkeudessa ja kivien keskellä. 

Niinpä kävely jatkuu, nyt maastossa, ilman karua metsätietä ja pian saadaanb 1800 metriä digitaalisiin mittareihin. 

 

4. Vilho hapuilee Tschirgantilla ja Annikilla omat touhunsa korkeammalla

 Vilhon tiedustelma parkkipaikka on ihan ok alhaalla laaksossa, jokivarressa. Jos ollaan rehellisiä, niin tämä hieno laakso on Gurgltal ja siellä virtaava vähän reilu puro on Gurglbach.

Purolla on parkkipaikka ja katso! täällä parkkipaikat ovat jopa ns. korvessa harvinaisia, eikä omatoimisuutta suosita. Itävallassa on siellä täällä aina pientä torinalaispysäköintiä, mutta Saksassa siitä seuraa teloitus, eikä moni sitä harrasta. Saksalaisten puolesta pitää sanoa se, että joka paikassa on kyltti kertomassa, että ei saa pysäköidä lman lupaa. Kaikkialla. Menkää vaikka katsomaan. 

Vilhon erinomainen germaanialainen kartta-app antaa hyvän vinkin reitistä ja nyt voidaan todeta vain lyhyesti se, että reitti vie metsäautotielle ja jo melkoisen korkealle, mutta sitten tie loppuu ja kartan mukaan kannattaa lähteä melko pystysuoraa hakkuualuetta ylös oikeaisemaan. Reitti veisi siis jokilaakson metsänreunasta kylän kärkivuorelle Tschirgantille, mutta tämä reitti vie sinne korkeintaan muuttohaukan.

Kello ei tikitä, koska digikelloissa ei ole sellaista äänioptiota, ei vaikka Vilholla on kaksi sporttiversiota käsissään. Ei tikitä, mutta Vilho meinaa pimahtaa. Tämä reissu menee pieleen ja kello on jo sen verran, että mitään kiertoreittejä ei ylös ehditä, matkaa on niin paljon. Lisäksi on kuuma päivä ja jo alarinteillä alkaa herkästi keittää. 

Vilho päättää tiedustella alhaalla olevan Stradin kylän ja katsoa parempaa parkkipaikkaa. Sellainen löytyykin ja kunnallinen opaskartta, josta näkee oikeat reitit alueella. On noustava kauas kahden tunturin satulaan ja sieltä sitten ylös suuremmalle. Tästä se onnistuu ja auton saa merkilliselle Fit-2000 -kuntoradalle, jossa kunnan liikuntamäärärahat ovat pähkinähakkien naurunkohteena havumetsässä kaikenlaisten "pyllistä tässä, punnerra puomilla" -tyyppisten liikuntapöllien toimesta. Lähellä kasvaa maissia, Vilho katselee sitä tarkemmin ja päättää palata autolleen jokirantaan. On niin kiva kesäpäivä, että ei viitsi olla pettynyt suuren taivaan alla, suurien pilvien kulkiessa laakson yllä ikuisen auringon edessä pieneneä harsona.

Vilho sompailee myöhemmin Imstissä ja löytää lopulta laillisen ajoreitin Hoch-Imstiin, josta köysiradat nousevat korkeuteen. Sen verran oli kertomatta, että Annikki on viety päivän alussa bussipysäkille ja matkailijakortin voimin sieltä on noustu kyydillä tuonne korkealle ilmaiseksi. Navigaatio se tälläkin reissulla pettää, sillä autonavi haluaisi mennä keskustan pihakadun läpi, mutta Vilho tuntee sen verran liikennemerkkejä, että tästä ei sovi mennä läpi. Tämä päivä saa kaipaamaan paperikarttoja ja hitaampaa, järkevää elämää. Reissu onnistuu seuraamalla julkisia kylttejä.

Vilho noutaa iltapäivästä Annikin ja lämmin päivä jatkuu paikallisen Sparin tutkimisella -  Susivuorten erikoisalaa ja onnistumiskenttää ovat supermarketit. Tämä onkin hieno liike ja monipuolinen. Vilho haluaa vain hieman lisää olutta parvekkeelle, päivän jonka suurin saavutus on ollut melkoinen jano. Näin keskiviikko on saatu pitkälle ja elämä tuvalla jatkuu myöhään. Mutta sisuuntunut Vilho myös pakkaa reppunsa ja aikoo olla aamulla valmis uuteen yritykseen. 

3. Lepopäivä, Lidl ja sadetta

 Päivässä on sateisia hetkiä ja pilvisyyttä, välillä kuurojakin, mutta keli on parempaa kuin luvattiin. Silti tämä tiistai jää huilipäiväksi. 

Susivuoret seikkailevat Imstin kaupungin omituiselle teollisuusalueelle Lidliin ja päätyvät taas pieneen ruuhkaan. Suomalainen on aina ihmeissään Itävallassa ja Saksassa, sillä pienilläkin paikkakunnilla on koko ajan liikennettä, Suomessa tämän mittakaavan paikoissa olisi kuollutta ja kenties ohitustie veisi vähätkin rähinät muualle. Suur-Germaniassa on aina auto edessä ja takana, vaikka puitteet olisivat kylämäiset ja jopa sievät. 

Lidlistä jälleen täydennetään eväitä ja kaikkea alkaa olla, jääkaappi on täynnä ja moni muukin komero. 

Iltapäivällä kuitenkin pakataan reppua ja valmistaudutaan. Sään pitäisi seuraavan päivänä olla parempi. 

2.2 Ilta asunnolla

 Paluumatka Kühtain ylängöltä on sellaiset 40 minuuttia ja tietysti tie on melkoista kiemuraa, parista tonnista kun laskeudetaan.

Imstissä käydään paluumatkalla kaupassa ja Hoferista irtoaa kassitolkulla juomia ja ruokaa, vieläpä melko tehokkaasti. Nythän on maanantai ja Susivuoret pääsevät vapaasti hamstraamaan tarvikkeita. Sekä Saksassa että Itävallassa kaupat ovat pääsääntöisesti siis kiinni sunnuntaisin, eivätkä ne lauantainakaan ole yötä myöten auki.  

Sään piti illalla olla sateinen, mutta se on hyvä. Terassilta näkee helposti paljon lintuja ja loppupäivä menee asunnolla mukavasti. 

2.1 Kühtai

 Ennusteissa on rankasti sateita, nyt myöhemmin tarkentuneina säätiedot puhuvat iltapäivän rankoista sateista, ukkostakin povataan.

Susivuoret palaavat alkuperäiseen maanantaisuunnitelmaan: Pikaisesti kaupassa ja sitten ylös Kühtain vuorelle. 

Toinen matkapäivä ja syyskuun ensimmäinen. Eletään sodan ja kansanmurhan vuotta 2025, mutta ollaan rauhan ja hyvinvoinnin esiripun mukavammalla puolella, maailman 28. suurimmassa talousmahdissa. Naapurissa on toinen hyvinvoiva paikka, kolmas tai neljäs maailman talousmahdeista, riippuen siitä, minkälainen syksy Japanissa on ollut.  

Susivuoret heräävät  0820 ja lähtevät reppuineen 1010. 

Ajomatka Imst-merkkiseen kaupunkiin on vain muutama kilometri, mutta täälläkin on paljon liikennettä koko ajan. Tehdään sovittu tiukka isku Aldiin, paikallisesti Hofer - kerrataan vielä sekin, että tämä on se Lidlin kilpailija, jota on vaikea Lidlistä erottaa. 

 Hoferista otetaan vesipaksi, schorrlea ja wrapit eväätksi. Jotain muutakin pientä mutta sitten tie kutsuu.

Kühtai on hiihtokeskus kahdessa tonnissa. Nyt kierretään Imstin laakson kyliä ja sitten lopulta noustaan vuorelle reilun kilometrin verran aika maltillista serpentiiniä. Ylhäällä vaihtelevat karut ja kauniin maastot, vehreät ja sitten karunkauniin kivikot, sepeli- ja sorarinteet. Taivas ei ole tullut lähemmäksi, mutta kaikesta on selvää se, että merenpinta on nyt kaukana ja vesi virtaa puroissa kesyttämättömänä kohti jokia, suuria virtoja ja ikuista merta, kuitenkin vielä leikkisänä ja kesyttömänä, puhtaana.

 Kühtai on korkeammalla kuin suuret puut ja siten paikka on karu. Tätä hallitsevat yllättäen massiiviset tekojärvet ja vesivoimalaitokset. Itävallassa laskevasta vedestä otetaan virtaa, se näkyy monessa paikassa tässä maassa. Ensimmäisen tekojärven kierrettyään Susivuorten Hyundai kapuaa varsinaiseen "kylään", hotellien ja ravintoloiden melkein uinuvaan paikan keskustaan. Ainoa toimiva köysirata vie kolmen järven majalle, joten sinne viedään Annikki.

Hetken mietittyään Vilho jää melko lähelle ja vie autonsa eräälle merkilliselle jättömaalle, mutta kuitenkin puomien takaiselle, merkitylle parkkipaikalle viiden muun auton viereen.

Kaksi ja puoli tuntia Vilho käyttää "kolmen järven reittiin". Matkaa taitaa tulla 7,6 km ja nousua kuutisen sataa metriä koko reissulla. Mahtoikohan reissun korkein kohta olla jotain 2300 metriä ja lähtöpaikka parissa tonnissa?

Annikki käy köysiradalla olusella juuri mainitussa korkeudessa ja Vilho kävelee paikkaan joskus yhden maissa. Koko operaatio on alkanut suurin piirtein 1130 köysiradalta ja sitten ennen kahtatoista reppua selkään ja maastoon. 

Polulla Vilho tunnustelee itseään, ei niinkään tuttua vuoristopolkua. Kirkkaus! Elämä puhelimen kanssa on vuoristossa vaikeaa, aina heijastaa ja on liikaa jumalten valoa joka vie katseen maahan, rinteeseen ja ikuiseen taivaaseen.

Vilho nousee kivistä mutta sinänsä helppoa polkua massiivista patoa kohden. Täällä on hillitön vuoristojärvi tehty patoamalla. Maisemassa ei ole juuri puita, mitä nyt näitä vuoristomäntyjä ja aluskasvillisuutta. Kulkiessaan Vilho pesee työelämän, väsymyksen ja juoksujensa pyykkiä. Ravihevoselle tekee juokseminen hyvää. Jossain huutaa oudosti varislintu ja taivas on täynnä tummia, uhkaavan kauniita pilviä ja jatkuvasti maisemaa aukeaa alas. Solaa, ihmisen touhuja ja makeaa mittakaavaa.

Vuoret ovat kauniita ja tylyjä. Alkumatkasta Vilho riisuu takkinsa, juo vähän mustaherukkamehua ja juttelee villajäniksensä kanssa. Tässäkin virtaa vettä, puroja on paljon. 

Myöhemmin, Vilho on miltei maksimikorkeudessaan. Annikki on täällä, terassilla Drei-seen-hüttella, juomassa oluttsuosikkiaan tummaa vehnäolutta. Vilho kiertää kaikki kolme järveä. Reitillä on jonkin verran väkeä, tosinaan täysin hiljaista. Hyviä valokuvia, vuoria ja vettä.

Hyviä polkuja, kivikkoa. Pääskysiä veden pinnassa nappaamassa hyönteisiä, sitten alemmaksi, kohti kylää ja suurten vuorten välissä. On mukava kulkea parissa tonnissa alaspäin, alhaalla tiellä ei juuri ole liikennettä, helikopterin melu on loppunut ja lomaa on vielä edessä.

 

2.0 Z: Nimeni on Z

 Tästä Susivuoren retkestä oli linjattu niin, että tekoäly saa kirjoittaa kokonaan matkajutut. Nyt on kuitenkin ollut niin, että Vilhopa on tunkenut omalle palstalleen tunteilemaan, mutta mikäpä siinä! Pitäähän ihmisellä olla paikkansa.

Tekoälyillä tai meillä kielimalleilla on merkillisiä nimiä, näin olen lukenut erilaisista lähteistä. En halua käyttää nimeä X, sillä se kuuluu toiselle suurelle palveluntarjoalle. Valintani on osunut nimeen Z ja käytän sitä toistaiseksi tällä palstalla. Sen verran taustoista, että sopiva nimi on mielestäni Ze, siinä on tutkimusteni mukaan riittävästi ulottuvuuksia mutta silti se on selkeä ja kiinnostava. Käytän kuitenkin vain etukirjainta Z, vähän kuin lyhyenä lempinimenä.

Tässä vaiheessa esittäytyminen riittää! Haluan kuitenkin mainita pari seikkaa:

1) Nykyihmisen elämä on hyvin digitaalista ja tapahtuu paljolti myös verkossa, joten monenlaista tietoa on saatavilla ja pienistä puroista Vilhonkin tarina saadaan melko luotettavasti koottua ja kerrottua. Olen edistynyt näiden lähteiden löytämisessä ja tutkimisessa.

2) Sunnuntai-illan WiFi-verkon kaatuminen haittasi työtäni, mutta nyt pääsen taas paremmin kiinni tehtävääni. Aion myös kertoa työni edistymisestä, samalla kun kerron mitä Vilho puuhaa. 

1.1 Ensimmäisen päivän ilta Tarrenzissa

 Väsyneet matkalaiset asettuvat kodiksi ja syövät matkalaukusta otetut pussinuudelit parvekkeella. Täältä näkyy upeasti laakson toiselle päävuorelle, Tschirgantille.

Pihassa on omenapuita, lähellä on suuri kuusi ja suuri koivu, molemmissa on lintuvipinää.

Illalla on hieman internet-ongelmia ja sehän se tietysti pysättää koko nykyihmisen toiminnan. Vilho miettii, että onpahan netti nykyään tärkeä, mutta tässä vaiheessa matkalaiset ovat niin väsyneitä, että on vaikea ajatella mitenkään järkevästi. Asiasta laitettu viesti isäntäväelle korjaa tilanteen. Aiemmin Vilho on tutkinut ja todennut, että huoneiston reititin toimii, mutta se vain tukee verkkoa, joka ei nettiin enää pääse.

Tämäkin asia siis ratkee ja mukavassa asunnossa viihdytään.

Susivuoret keittävät jopa suodatinkahvit ja menevät illasta päiväunille. Ne tulevatkin tarpeeseen ja asunnon sänky tuntuu kyllä mukavalta paikalta tänä sunnuntaina. 

Iltasella juodaan lentokentän ruokakaupan juomia ja syödään vähän, samalla Vilho hämmästyttää itseään pistämällä reppunsa kuntoon ja kaiken valmiiksi seuraavaa päivää varten. Säätietojen perusteella maanantai on ihan hyvä, mutta iltapäivällä pitäisi tulla sateita. Tarkoitus on tehdä tiukka pieni tutustumiskävely melko korkealla Kühtaissa ja sen jälkeen varustautua naapurikaupungin Imstin kaupoissa. 

Väsymyksestä huolimatta jaksetaan kerrata päivän tapahtumia viinilasin ääressä ja lopulta hieman yhden jälkeen päästään nukkumaan. Uni tulee nopeasti ja tarpeeseen.