Intermezzo: Vilho Rigassa

Pian propellli hakkaa loputtomia kierroksiaan Vilhon silmien edessä ja takoo melua maailmaan. Lentokone on verrattain pieni potkurikone – tai propellikone, kuten Vilho sanoo – ja ikkunasta näkyy moottorin lisäksi tuttua Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Vilho on poikkeuksellisesti yksin liikkeellä, lyhyellä työmatkalla. Aurinko oikeastaan nousee vasta ja kenttäkin näyttää kauniilta aamuhämärän vähitellen väistyessä.

Lento on lyhyt ja Vilho nauttii suunnattomasti matkanteon helppoudesta. Pyrähdyksen aikana ei ehdi aika tulla pitkäksi, eikä mietteissään tarvitse seikkailla sen pidempään. Viereiselle penkille ei ole tullut toista työmatkalaistakaan, kone ei muutenkaan ole erityisen täynnä. Muutamia muita matkalaisia on Vilhon tarkkailtavaksi, mutta ei häiriöksi asti.

Rigan lentoasemalla asiat hoituvat hyvin nopeasti, sillä Vilholla on pelkästään uskollinen reppunsa matkaseurana. Vauhditon sankarimme painelee yllättävän ripeästi turisti-infoon ja ostaa sieltä sekä meno- että paluulipun välille lentoasema-keskusta. Liput eivät montaa euroa maksa. Tosiaan, täällähän ollaan myös parjatussa yhteisvaluutassa, miettii Vilho, joka viimeksi kulutti näillä mailla vielä lateja.

Lentokenttäbussi on pohjimmiltaan aivan tavallinen reittibussi, kuten suurin osa kyytiläisistäkin on tavallisia kansalaisia matkalla asioillaan. Pääosa väestä tulee kyytiin vasta lentoaseman jälkeen.

Vilholla on jossakin reppunsa suojassa vanha Rigan kartta, mutta hän ei katso sitä. Salainen erikoisagenttimme Susivuori on opetellut reittinsä hotelliin ulkoa. Vilhoa auttaa suunnistamisessa erittäin paljon se, että bussin on ennen keskustaa ylitettävä suuri Daugava-joki  Tuon maamerkin jälkeen suunnistaminen onkin helppoa.

Mutta vanhojen Baltian-matkojen tavoin on vielä aikaista puhua joen ylittämisestä. Nimittäin Vilho muistaa hyvin tarkkaan entisaikojen suuret ruuhkat kaupungin liepeillä. Virosta tultaessa viimeisiin kilometreihin meni aina huomattava osa koko matkan ajasta, kun liikenne seisoi tuloväylillä ja jokirannan suurilla teillä. Sama meno tuntuu nytkin jatkuvan ja on aikaa katsella ympäriinsä bussissa.

Vilho bongaa edestään persoonallisen näköisen venäläisnaisen, jonka hiukset ovat näyttävän punaiset. Vilhon etninen syväanalyysi perustuu naisen lukemaan venäläiseen tekstiin ja saa varmistuksensa mimmin tarttuessa soivaan puhelimeensa. Tilastoja muisteleva Susivuori tietääkin, että Rigan väestöstä on liki puolet venäläistaustaisia.

Paikallisten katselun lisäksi matkailijamme tähystää hitaasti lähestyvää jokirantaa ja sen siltoja, ottaa peräti pari valokuvaa ja nauttii alkavan syksyn kirkkaudesta ja väreistä.

Vilho pitää Baltiasta hyvin paljon. Alueessa on samanlaista estetiikkaa kuin blues-klassikoissa, säröä ja kauneutta samassa paketissa, juurevuutta maaseudulta ja silti tiukkaa historiallisuutta. Rigakin on keskiaikainen, selvästi eurooppalaisempi maa kuin Suomi, mutta kaikessa on edelleen ripaus neuvostoaikaa. Jokirannassakin on joku valtava monumentti realistisine hahmoineen ja lippuineen. Tiellä puhisee itäeurooppalaisia kuorma-autoja ja liikennettä on paljon. Ilmassa on sama pakokaasun ja sauhun tuoksu kuin aiemminkin. Kauniita rakennuksia koristaa usein pieni rapistuminen, vieressä voi olla hirvitys neuvostoajalta tai joku moderni viritys vierekkäin on historiallisuutta, postikorttimaisuutta, vaurautta ja köyhyyttä. Kaikki tämä on kuitenkin tasapainossa, hämmästyttävässä harmoniassa.

Pian on aika loikata bussista ja tuossa tuokiossa Vilho on hotellilla. Hänen tulisi osallistua täällä tietojärjestelmätoimittajan seminaariin muiden maiden edustajien kanssa. Reppuselkäinen Vilho löytää hotellista pian piskuisen seminaarihuoneen ja tupsahtaa sinne innokkaan mustarastaan tavoin miettimään seuraavaa liikettään.

Seminaarin järjestäjät jakavat mainosmakeisia ja ohjelmalappuja seminaarilaisten penkeillä ja ottavat oitis Vilhon suojelukseensa. Vilpittömän mutta hiukan eksyneen Vilhon pitää hetkisen selittää sitä, että hän on juuri tullut paikalle, sillä pääosa muusta väestä on aloittanut seminaarin jo edellisenä päivänä tai lentänyt kauempaa edellisenä iltana. Järjestäjät patistavat Vilhoa aamiaiselle, mutta siihen suomalainen ei suostu, kun ei ole vielä edes majoituslaitoksen asiakas. Vakuututtuaan löytäneensä oikean paikan, Vilho jättää miehet jakamaan pastilleja ja säntää ulos uudestaan.

Vilho on päättänyt leikkiä turistia taskukameransa kanssa aina kun seminaarista jää luppoaikaa. Nyt sitä luppoaikaa tuli heti 15 minuuttia ennen aloitusta ja Vilho ravaa kuin heikkopäinen läheisille zeppelin-halleille, joissa on mainio kauppa- ja torialue. Vilho kiertelee paikkoja tehokkaasti, jopa niin vauhdikkaasti, että hän on pian alueen toisella laidalla ja näkee umpineuvostoliittolaisen yliopistorakennuksen. Tuon kansan temppelin saaminen kokonaan valokuvaan on haastavaa, sillä rakennus nousee taivaisiin kuin Baabelin torni. Yhtä vauhdikkaasti Vilho palaa hotellille ja seminaarihuoneeseen.

Vilho on katsellut paikallisia naisia, jotka tietenkin ovat hänen mielestään kauniita. Ihmiset näyttävät uskottavilta, sellaisilta että he ovat kokeneet elämää ja heidän kauneudessaa on ripaus surua ja intohimoa. Hyvinvoivien pohjoismaalaisten kasvoilta ei voi usein nähdä mitään muuta kuin sen, että he ovat kokeneet terveellisä aterioita, hyviä päästötodistuksia ja aurinkoa sallitun määrän.

***

Pian Vilho on kynä kädessä seminaarihuoneessa ja innokkaana kuin ilmapallo vastaanottamaan tietoa järjestäjältä ja kokemuksia eurooppalaisilta kollegoiltaan. Järjestäjän edustajat istuvat Vilhon viereen - samojen herrojen kanssahan Vilho on jo oikeastaan kaveria aiemman juttutuokion jälkeen. Näin Suomen edustaja pääsee turvallisesti seminaarin alkumatkalle.

Lounastauolla Vilho hyökkää hotellin vastaanottoon ja saa nyt huoneensa. Myöhemmin iltapäivällä moni harmittelee sitä, että heidän huoneensa on kovin, kovin pieni. Vilho kertoo mahtuneensa huoneeseensa mainiosti: hän jättää kuitenkin kertomatta sen, että huoneessa on erikseen täysimittainen sänky myös Vilhon lemmikkinallelle. Nalle on todella pieni, joten kahdelle matkustavaiselle huone on tässä tapauksessa erittäin tilava. Ilmeisesti myös hotellin respa on ottanut Vilhonsa suojelukseen.

Saatuaan huoneensa ja käytyään siihen pikavauhtia tutustumassa Vilho kipittää lounaalle. Ruokalan tulohuoneessa on rivissä lautaspinoja ja lämpöastioita ja koko muu porukka on jo pöydissä syömässä. Vilho halusikin välttää jonot ja meni siksi ensin hoitamaan kirjautumisensa huoneeseen. Vilho nappaa lautasen ja alkaa kolistella lämpöastioita. Samassa kaunis tarjoilija jo ottaa Vilhon suojelukseensa ja kehottaa jättämään astiat rauhaan; Mitäs sitten tehdään, kysyy Vilho? Vilho viedään korvasta salin puolelle ja hänelle osoitetaan paikka pöydässä. Tuskin Vilho on päässyt istumaan, kun kuonon eteen jo pamahtaa lautasellinen maittavaa keittoa. Vastapäätä istuu tietokonettaan näpyttävä järjestäjän edustaja ja myhäilee. Siinähän on se suomalainen taas, nyt lappamassa keittoa. Kaveri pitää varmasti ottaa suojelukseen, tuumii tietokonemies, ja jatkaa kahden kannettavan naputtelua.

Päivän edetessä kahvitauolle, Vilho saa seurakseen norjalaisen kollegan. Nainen on osapuilleen Vilhon ikäinen ja hänkin on yksin seminaarissa. Ruotsalaisia on kolme ja tanskalaisiakin kaksi. Yhteispohjoismaisessa hengessä norjalainen ja suomalainen hakeutuvat siten helposti yhteen ja tulevatkin mainiosti juttuun. Sitä paitsi vaikuttaa siltä, että yksinäiset pohjoismaalaiset ovat miltei suojeluksen tarpeessa, joten liittoutuminen tuntuu luonnolliselta.

Päivän ohjelman päätyttyä Vilho käy tapaamassa Nalleaan huoneessa. Nalle haluaa kokeilla huoneessa olevaa vedenkeitintä, joten Vilho keittää teetä ja lepää hetken. Nallen kanssa keitetään vielä lisää vettä, Vilho juo pikakahvia ja uudelleen teetä oikeastaan ihan janoonsa.

Työmatkalla aikataulut korostuvat ja koko ajan on kiire eteenpäin. Vilho tuntee väsymyksensä, mutta se on työnnettävä taka-alalle. Päivä tuntuu nyt jo käsittämättömän pitkältä matkusteluineen ja aivan uusine tilanteineen.

Vilhosta tuntuu hyvin vieraalta olla yksin matkalla, yksin hotellissa, yksin kulkuvälineissä. Yksin ilman Annikkia. Vilho tekee mieli puhella yksikseen, jakaa kokemuksiaan tai olla jossain yhteydessä. Vilho matkustaa aina Annikin kanssa, eikä tästä yksinäisestä matkasta tunnu saavan otetta yksin. Kaikki valokuvaaminen ja puuhastelu on yritystä tarttua matkaan, saada jotain kouriintuntuvaa tästä 36 tunnin seikkailulsta vieraassa maassa. Vilho nauttii matkasta, pitää tästä reissusta kovin, mutta ilman Annikkia koko matkasta puuttuu puolet: yhdessä kokeminen, yhdessä eläminen, jakaminen.

***

Pian on aika lähteä päivälliselle ravintolaan ja Vilho ehtii peseytyä ja pukeutua, sitten on aikaa pariin viestiin, mutta mtään ylimääräistä ei ehdi tekemään.

Dinner-tilaisuus on rento, se pidetään normaalissa Rigalaisessa ravintolassa mutkattomasti. Silti iltakin on edustamista ja englannin puhumista. Vilho on norjalaisen ystävänsä kanssa ja lähellä ovat myös ruotsalaiset kollegat. Firman edustajat ovat jakautuneet eri pöytiin ja edustavat hekin rennon tehokkaasti.  Vilho puhuu myös yrityksen toimitusjohtajan kanssa ja yrittää selittää tälle, että hän ei pysty päättämään järjestelmäostoista, vaikka pitääkin osaa ehdotetuista ratkaisuista hyvinä.

***

Takaisin hotelliin. Yö menee nopeasti ja Vilho nukkuu hyvin kun lopulta pääsee Nallensa luo huoneeseen. Seuraavana päivänä seminaari jatkuu ja jälleen syödään paljon ja usein, aamupalaa, kahveja, leipää ja lounasta.  Lounaan loputtua Vilho pääsee lähtemään omilleen, kun seminaari vähitellen hiipuu. Hotellihuone on jo luovutettu ja Vilho on yksin reppunsa kanssa. Edustamisen viimeinen tehtävä on kiittääminen ja hyvästely, sitten reppumiehemme karkaa kaupungille. Iltapäivällä on muutama tunti aikaa katsella kaupunkia ennen lentoa.

Urheilullinen Vilho joutuu valvomattomana tuuliajolle Rigassa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että Vilho olisi pahoilla teilla, vaan sitä, että sankarimme kulkee loputtomasti vanhoilla tutuilla paikoilla valokuvaamassa, eikä pysähdy koskaan. Vilho pystyy kävelemään loputtomasti yksin ollessaan, vauhti vain kiihtyy kiiihtymistään. Vilholle on käynyt näin Venetsiassa yksin ollessaan ja muutamassa muussakin paikassa. Näin käy myös Rigassa ja Vilho käy kaikilla vanhoilla paikoilla ja jatkaa, jatkaa vain kulkuaan.

Annikki ja Vilho olivat viimeksi Rigassa kymmenen vuotta sitten. Vuodet ovat menneet hetkessä ja osa paikoista on ehtunyt jo hieman unohtua, osa muuttua. Vilho käy opiskelija-asuntolalla, jossa aikoinaan elettiin kesähotellissa ja kiertää historiallisen keskustan paikkoja, kuten kissakahvilan – paikan joka tunnetaan katon kissakoristeista.

Pitkät kulkemiset tapahtuvat Art Noveau -kaupunginosassa, jossa Vilho tekee merkittävän kulttuurikierroksen ja kuvaa kaikki tärkeät jugend-talot. Vilho kulkee ja kulkee, jatkaa vaan koko ajan reppunsa kanssa.

Syksy Rigassa on lämmin, ilma on miltei kesäinen ja Vilho meinaa kuolla janoon. Ainoastaan Nallen kiskominen ja protestointi repussa pelastaa Vilhon ja tuon arvokkaan matkakumppanin herättämänä sankarimme menee erääseen ketjukahvilaan, jossa nuoriso juo erikoiskahvejaan ja syö salaatteja. Palvelu on erinomaista, ystävällistä ja Vilho tilaa oluen. Tuntuu hyvältä saada juoksulenkki katki, onhan kohta koko Riga kierretty.

Oluensa aikana Vilho viisastuu, kiertää enää pari Art Noveau -korttelia lähdettyään ja palaa sitten keskustaan. Siellä on turisteja ja paikallisia, jonkin verran vipinää ja nuoria ihmisiä. Vilho löytää erään hieman trendikkään baarin ja syö siellä edullisen aterian ja juo alkoholitonta olutta janoonsa.

Edessä on paluu kentälle samalla reittibussilla. Kentällä kaikki käy helposti ja pian Vilho on taas potkurikoneessa Baltian yllä. Yöllä matka päättyy, Vilho on kotona Annikin luona ja kertoo mitä kaikkea on tapahtunut. Aamulla on edessä paluu töihin.

12. Siirin kooste Baijerin matkasta

Morjesta vielä täältä Baijerista!

Täällä on ollut aurinkoista ja kuumakin sää, mutta melkein joka päivä on lähdetty vuorille.Isäntäväen kanssa on ollut mukavaa, Susivuoret osaavat kyllä järjestää hyviä seuramatkoja!

Heti alkuun on myönnettävä, että oli mulla täällä pieni lomaromanssikin yhden maahisen kanssa, mutta ei siitä mihinkään pysyvään oikein ollut. Loppujen lopuksi meitä erotti muutakin kuin pari tuhatta metriä, eikä mulla ole mitään halua jättää nykyistä työpaikkaa ja asettua jonnekin vuorelle. Ne ovat tuulisia paikkoja, vaikka pistäisi tunteetkin peliin. Jotenkin alkoi korvissa jossain vaiheessa kuulua Vuorenpeikkojen tanssi, ja näin onnellisten sinkkupäivieni häipyvän kuin tonttulan kaivoon. Joten se tällä erää siitä romanssista ja pnyt takaisin muihin nähtävyyksiin.

Vuorilla tosiaan käytiin joka päivä ja sehän homma sujui hienosti, kun Vilhon kanssa löytyi sopiva työnjako. Nuo saksalaiset kiipeilyreput vetävät hienosti yhden hoikan tontun varusteineen ja meidän perheessä on tapana jakaa ilot ja surut. Itse olen sen verran iloluonteinen tonttu, että mulle on sopivaa olla jakamassa iloja, noin niin kuin yleisesti.

Susivuorten päivähommia oli ilo seurata. Annikki valmisti aamiaisen, Vilho keitti kahvia. Sitten katseltiin uutisia, jos satelliittikanavissa ei ollut häiriötä. Sitten Annikki yritti saada Vilholta selville päivän ohjelmaa ja Vilho väitti sen jo selvittäneensä. Tätä jatkui tovin, sitten Vilho tarkasti reppunsa ja se oli aina hieno hetki. Tein saman ihan samassa tahdissa kuin Vilho.

Ylätaskussa Vilholla oli pieni retkipyyhe, mikrokuituliina optiikkaa varten ja paperia – kaikki pakattu hienosti pusseihin. Lisäksi siellä oli sormikkaat, jotka Vilho pistä käteensä kiipeillessään tai kiskoessaan itseään ylös kivistä, juurakoista tai vaijerista.

Sisemmässä läppätaskussa oli pakattuna rahaa. Mielestäni se oli jännää, aivan kuin Vilho aikoisi harppoa Itävaltaan asti ja kadota. Mutta kai siinä oli ideana se, että rahat olivat mukana, eivät kämpässä tai siviilirepussa.

Repusta löytyi myös lämmin fleece-pusero, pipo, arabien käyttämä aavikkohuivi kaulaliinaksi ja vaihtopaita. Siellä oli myös sadeviitta ja pienet säärystimet sekä 0,5 l vettä.

Sivutaskujen pakkaaminen oli parasta. Sinne tuli pieniä nallekarkkipusseja ja minipulloja yrttiviinaa sekä pari myslipatukkaa. Toiseen taskuun sivussa tuli 0,5 l schorrle-mehua. Vielä jäi alataskuun tilaa kameralle, lompakolle ja lippalakille. Sinne Vilho pisti myös erittäin ohuen tuulitakkinsa, joka olisi mennyt vaikka taskuun.

Huolehdin tarkkaan, että minulla oli vastaava varustus ja usein tup reppurituaali tehtiinkin jo illalla. Mutta eväät otettiin juomapullojen lisäksi aina aamulla tietysti jääkaapista. Sitten oltiin taas valmiit matkaan.

Vuorilla oli hienoa, yleensä noustiin kilometri ja mentiin vaihtelevalla nopeudella ja tuli vaihtelevan kuuma. Ylhäällä minusta tuntui aina siltä, että siellä huipulla on oma maailmansa ja ihan omat lainalaisuudet. Se muistutti vähän lentämistä tai vaikka merimatkaa. Vaikea sitäkin on selittää, mutta ylhäällä ollaan haukkojen ja pilvien kanssa, kaiken yläpuolella eräänlaisessa hiljaisuudessa ja usein jyrkänteiden reunalla. Sitten tullaan alas laaksoon, autojen, supermarkettien ja kaupunkiverojen maailmaan.

Sitten ajeltiin yleensä kotiin sillä pikku-Fiatilla. Se oli mainioa peli – uusi ja musta, viininpunaisella kangaskatolla. Tutkin hanskalokeron paperit ja se auto oli rekisteröity 30.5.2016 eli aika uusi. Mittarissa oli kuitenkin 11 000. Vilhon mukaan siinä oli ihan hyvin varusteita, mutta sitä sai kuulemma polkea tosissaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Hienoa oli sekin, kun avattiin katto kokonaan ja kruisailtiin sillä avoautona. Ja siihen oli kelien puolesta usein mahdollisuus.

Iltapäivällä oltiin usein talon pihassa ja Vilho joi olutta ja söi perunalastuja. Tein ihan samalla tavalla, vuorilla tulikin herkästi jano. Aika pian tuon piharituaalin jälkeen Susivuoret menivät päiväunille ja siinäkin katsoin parhaaksi noudattaa porukan tahtoa.

Illalla päivittelin juttujani nettiin ja tutkin valokuvia, sillä Susivuoret katsoivat joko jalkapallon maaotteluita tai tenniksen US Openia. Viini tuntuu olevan tärkeä osa urheiluseurantaa, mutta kyllä minullekin maistui.  Lisäksi iltaisin kirjoiteltiin paljon tietokoneella ja kuunneltiin vanhoja iskelmiä. Onneksi kukaan ei sentään laulanut, olkoonkin että alkupäivän kalahavainnon jälkeen Susivuorilla oli joku oma (pila)versionsa Schubertin Forellikvintetosta, Die Forelle.

Paluumatkakin oli kiva. Ostin lentokentältä hienon kellon ja upean nahkalaukun sekä pullon punssia. Karamelliä en, sillä vuorilla sitä tuli syötyä jo paljon, mutta otin tuliaisiksi jo Oberammergausta ison säkin nallekarkkeja. Kentällä söin taas wrapin, mutta en oikein vieläkään tiedä, mikä se oikein on. Sottaista sen syöminen joka tapaauksessa on, mutta kai se kuuluu asiaan. Otin telineestä myös sanomalehtiä, kun Vilhokin otti, mutta sotkeuduin niihin pahasti lentokoneessa ja lopulta olin kuin paperisessa teltassa. Katsellessani sitä teltan kattoa huomasin, etten osaa lukea lehden kieltä. Onneksi pääsin teltasta pois jo ennen Suomea.

Pian päästiin kotiin, nimittäin Vilho otti taas Suomessakin auton lentokentältä. En enää tiedä mitä ajatella näistä autohommista, mutta olkoon. Oli mukava päästä kotiin, omaan saunaan taas

11. Paluu lentokentälle Augsburgin kautta

Susivuoret lähtevät asunnolta jo kello kymmenen. Tämäkin päivä on lämmin ja aurinkoinen. Tällä lomareissulla ei sadeviittoja tai sateenvarjoja tarvittu, ei liioin lämpimiä vaatteita. Mutta silti vuoristossa pitää varautua heikkoihinkin keleihin.

Caspar David Friedrich: 

Der Sommer (1807)

München, Neue Pinakothek 

Vilho ajelee Fiat 500C:n kohti Augsburgia. Mitään asiaa ei Augustinuksen perustamaan yliopistokaupunkiin ole, mutta aikaa on ennen lentoa ja toisaalta vaihtoehtoinen reitti vie irti Münchenistä. Lentokenttä kun sijaitsee lähinnä kaupungin koillispuolella, niin etelästä tullessa ei tee mieli seikkailla koko kaupungin halki kentälle, mahdollisesti ruuhkassa.

Susivuoret pysähtyvät suurella Lech-virralla ja kävelevät hetken joen rannassa. Keväällä 1632 suomalaiset ja ruotsalaiset olivat tämän virran rannoilla harjoittamassa kolmenkymmenvuotista sotaa. Lech-virran taistelu käytiin Augsburgin pohjoispuolella, vielä aika kaukana Susivuorten reitiltä, koska taukoa pidetään ennen Augsburgia. Taistelu oli pohjoisen protestanttien suuri voitto, siksi sen nimi on Vilhonkin takaraivossa. Marraskuun 17. päivä samana vuonna Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin voittoisassa taistelussa, selvästi idempänä Leipzigin tienoilla. Veden virratessa Vilho miettii, että kaukana ollaan nytkin kotoa, vaikka ei kaukomailla ollakaan.

Königsbrunn. Täällä Susivuoret pysähtyvät katsomaan esiroomalaista alttarikiveä hautausmaalla, mutta paikan todellinen löytö on mithraeum – roomalaisraunioilla säilynyt Mithran temppeli. Paikka ei ole auki, mutta suojaavan rakennuksen ikkunoista rauniot näkee melko hyvin. Näitä sotilaiden suosiman uskonnon palvontapaikkoja on säilynyt suhteellisen monta Saksassa, toki muuallakin. Silti Mithra-kultti on yksityiskohdiltaan verrattain tuntematon uskonto, vaikka se oli aikoinaan ehkä merkittävin kilpailija krstinuskolle Rooman valtakunnassa. Kristinusko kantaa edelleen muutamia tuon kultin piirteitä, näin ainakin ajatellaan; sanotaan, että kasteessa ja jopa ehtoollisessa on piirteitä Mithra-kultista.

Vilhon on liian kuuma ajatella uskontojen historiaa, mutta itsestäähän nämä ajatukset tulevat hajamielisen Vilhon päähän kun hän harppoo takaisin Leppäkertuksi Annikin ristimän Fiatin luokse.

Augsburgin Vilho vain ajaa läpi. Auto täynnä matkatavaroita ei viitsi pitää mitään kaupunkikierroksia, joissa ei oikeasti paljon ehdi nähdä. Augsburgista näkee kuitenkin sen, että kyseessä on miellyttävä, historiallinen yliopistokaupunki.

Münchenin lähellä kaksikko syö pizzat turkkilaisten pitämässä hyvässä lounaspaikassa. Sää on edelleen suorastaan helteinen, Vilho jatkaa paitahihasillaan, sillä tukevampaa vaatetusta ei uskalla edes ajatella.

Lentokentällä Vilho juo Lufthansan tarjoaman espresson ja lukee Das Bildin läpi miten osaa. Reppuunsa hän pakkaa Financial Timesin ja New York Timesin, lehdetkin Lufthansan tarjoamia. Vilho juo vielä teen ja katselee esillä olevaa Audia. Hinta kaikilla herkuilla on vain 187.000, joten hetken Vilho miettii autosta lahjaa Äidilleen. Mutta tällä kertaa urheiluauto saa jäädä paikalleen ja Viljo jatkaa K-siipeen Annikin kanssa.

Kentällä on aikaa lasilliseen valkoviiniä Annikille ja Vilho juo vielä yhden oluen. Lento kotiin on helppo, Vilho ehtii kahlata läpi Financial Timesin ja näyttää Annikille sadat puhelimen valokuvat vuoriretkiään muistellen.

10. Buchenbergin köysirata eli enimmäkseen jäähdyttelyä

Annikki ja Vilho tekevät köysiratamatkaa Buchenbergillä. Hiihtohissi kulkee ihan mukavalle huipulle, jossa pääasiassa toiminta keskittyy ravintolan (Buchenberg Alm) terassille ja liitovarjojen lähtötasanteelle.

Tämä näköalapaikka on lähinnä pieni harjanne näissä mittakaavoissa, enemmänkin perhepaikka, josta näkee kivasti Forggenseelle ja Banndwalseelle – molemmat ovatkin komeita järviä. Paikan suurin vetonaula on todellisuudessa läheinen Schwangau satulinnoineen; Buching ja Buchenberg on mukavasti reitillä tuohon Saksan erääseen suurimpaan turistikohteeseen. Susivuoret tekevät köysiratamatkansa Köningscardin avulla ilmaiseksi ja alaspäin tullaan kävellen.

Caspar David Friedrich:

Dorflandschaft bei Morgenbeleichtung (1822)

Berlin, Alte Nationalgalerie

Susivuorile päivä on hieman täyteaikaa, jäähdyttelyä vuoriperiodin jälkeen. Päivään kuuluu pakkaamista, pullojen palauttamista, inventaariota ja paluun valmistelua.

On kuuma, sää tuntuu vain paranevan ja syyskuu kulkee kohti puoliväliään.

Illalla käydään tutussa ravintolassa Gasthof zur Rosessa. Vilho syö lammasta, Annikki hyvän pihvin. Paikka on miellyttävä pieni majatalo, palvelu on ystävällistä ja meno mutkatonta. Yö on jo ihan pimeä Oberammergaussa, kunnon  tähtitaivas hallitsee vuorilta jäävää yläilmojen näkymää.

9. Kreuzspitze (2185 m)

Vaalean kallion edessä Vilho on kertakaikkiaan ihmeissään. Punaisella maalatut reittimerkit nousevat suoraan kiveä pitkin ylös. Metrejä lienee mittarissa hieman yli 2000, mutta näin vaan sepelimäinen vuoristopolku päättyy rosoiseen kallioon. Railakkaan, melko haastavan vuoristoreitin jälkeen kalliokiipeily tuntuu vitsiltä, mutta täällä kukaan ei kerro mitään vitsejä. Vilho alkaa etsimään otteita ja nousee kalliota rauhallisen hitaasti.

Alempana ei tietenkään odota loputon rotko, mutta melkoisen jyrkkä rinne sepeliä ja viettävää vuorenrinnettä. Totuus on se, että vaikka tässä ei nuoralla tanssitakaan, niin horjahtaa ei voi.

 Jonkin verran tulee kiipeämistä, sitten taas sepelipolkua, silloinkin käsillä aina kuin mahdollista auttaen, sitten taas kalliokiipeilyä.

Myöhemmin, tavallaan vain pala-palata jatkaen, Vilho on 2180 metrissä. Rutinoiduille ihmisille lenkki on ehkä arkinen, mutta viimeiset kymmenet metrit on tultu nelivedolla, kiviseinää kavuten ja otteita hakien.

Lopulta ollaan ihan vieressä, sivuhuipulla. Kreuzspitzin huippu ,2185 metriä, on ihan silmien edessä, pikkuinen polku tai pari pientä nyppylää on huipun ja Vilhon välissä.

Vilho pelkäsi jo muutamaa jyrkännettä pari sataa metriä alempana. Nyt Vilhon ja huipun välissä on parikin pahaa paikkaa ja maailmaa riittää pienen kaistaleen molemmilla puolille  – etupäässä ilmakehää. Vilhon miettii, että ristin ja hänen välissään on niin vähän, että kukaan ei tietäisi, vaikka viime hetkellä sisu loppuisi ja mies kääntyisi takaisin. Ristin ja nukkavierun sankareimme välissä on muutama metri,

Vilho kulkee ristin juureen, ei ehkä katsele liikaa sivuilleen, hakee ehkä vähän tukea pari kertaa käsillään, mutta lopulta ollaan kristillisen symbolin juurella. Vilho ottaa rististä tukea ja katselee joka suuntaan. Upeaahan näkymä tietysti on, kaikkiin suuntiin.

 

 Caspar David Friedrich: 

Der Watzmann (1824-5)

Berlin, Alte Nationalgalerie

Kreuzspitz (2185 m.) on aivan Saksan ja Itävallan rajalla. Huipulla Vilho känisee jotain videokameralla kuvaten, mutta ei pystä totisesti sanomaan yhtään mitään. Jos Vilho joskus juoksisi vaikka sata marathonia, niin maalissa hän varmaan olisi pelkästään hiljaa. Vilhohan on läpeensä suomalainen näissä asioissa.

Pian Vilho kapuaa alas kivistä rinnettä Itävallan värein merkittyä reittiä. Irtokiviä putoaa alvariinsa, valkoisia paloja varhaisesta emäkalliosta. Aurinko on hellittämätön pilvettömällä taivaalla, muita seuraajia Vilhon alaskapuamisella ei olekaan. Vaan onkohan se ihan totta? – Taivaalla on kierrellyt kaksi hiirihaukkaa, kolme alppinaakkaa ja yksinäinen korppi, joka on huutanut ennen laskeutumistaan kalliopaahdelle. Nuolihaukka lensi Vilhon silmien editse, miltei pilkaten ihmisten käsitystä jyrkänteistä, reunoista ja korkeuksista.

Alarinnettä kavutessaan Vilho on kiireinen Annikin luo, mutta kalliota alaskavutessaan mieli on nöyrä, kiitollinen. Joku on tehnyt ladun huipulle, merkinnyt reittiä ja ennen kaikkea vienyt sivilisaatiomme symbolin huipulle. On aina etuoikeus kulkea näitä kivipoluja, päästä polulla etäänpäin. Mikä kunnia olisikaan olla mukana viemässä ristiä tuonne korkeuteen! Tietysti sinne voisi viedä suuren kolikon, verisen puolikuun tai valtavan 7.62-patruunan. Niille vuorille kömpelö Vilho ei kapua.

Annikki odottaa alhaalla,  Itävallassa, jos tarkkoja ollaan. Alarinteen polut Vilho osittain juoksee ja tekee mittavaa matkanopeutta. Vauhditon veijarimme laittaa kivet lentämään ja toden totta juoksee metsäpolkua alamaastoon. Annikki on nähnyt gemssejä ja Vilhon päivä on pelastettu, sillä rakas vaimo on viihtynyt sen mittaamattoman ajan 1,6 kilomerissä, jonka Vilho on seikkaillut ylempänä mäntyjen ja kivien keskuudessa. Pariskunta tapaa nollatasossa, parkkipaikalla. Nollataso näillä mestoilla on tonnissa- tonnissasatasessa.

Niin juoksunsa lopuksi Vilho hakee pikku-Fiatin Saksasta, koukkaa sitten kilometrin päähän takaisin Itävaltaan hakemaan vaimonsa ja reppunsa.

Linderhofin tiellä Vilho ajaa totuttua kovempaa, tosin hidastaen kiltisti Granswangin taajamassa.

Siinä menee maailman onnekkain mies, pienellä mustalla Fiatilla, harmaat hiukset märkänä juoksusta alarinteellä. Sankarimme reppu on takapenkillä, vieressä on ihana Annikki, maailman fiksuin ja kaunein nainen.

8. Kuchelbergspitze (2020 m)

Vilho pysäköi Fiatin ilmaiselle parkkipaikalle hieman Granswangin jälkeen, tutulla Linderhofin tiellä. Tämä onkin suositeltava kohta monelle ekskursiolle, tien kulkiessa Itävallan suuntaan P-paikka on vasemmalla, kunhan sinne vaan ehtii kääntyä. Liikenne voi olla sen verran vauhdikasta, että vauhditon Vilhokin päästää pari innokasta ohi hieman aiemmin, että ehtii bongata parkkiksen liittymän.

Parkkipaikalta lähtee reitti 241 ja se kulkee tietä Fürstenweg alkumatkansa. Eipä ehdi Vilho kuin hyvästellä cabriolet-tyyppisen pikkuautonsa, kun jo toisesta autosta eräs isäntä häntä puhuttelee. Muutama sana vaihdetaan niin, että molemmat ymmärtävät. Saksalaismies odottaa sään paranemista ja lukee ajankulukseen vanhaa, kellastunutta kirjaa autossaan. Hän toivottaa onnea Vilholle, joka suuntaa sakeaan metsikköön.

Vilho ei mitään säämuutoksia odottele. Auton mittarissa on vain 13 astetta, mutta enää ei oikeasti sada, joten säähän on passeli kuin mikä, pilvinen ja sopivan kostea. Edessä on 3,7 kilometrin tasamaamarssi polun alkupisteeseen pitkin erinomaisessa kunnossa olevaa, autiota metsätietä.

Ainostaan Saksassa ja ehkä Japanissa on mahdollista se, että pelkällä liikennemerkillä estetään ajaminen tällekin metsätielle. Tiellä ei ole työliikennettä, ei kävelijää, ei valvontaa, ei yhtään mitään eikä ainakaan puomia, mutta silti kukaan ei aja sinne, koska liikennemerkki kieltää. Niin Vilhokin kulkee jalan 3,7 kilometriä metsätietä vaikka voisi ajaa polun alkupisteelle ja pistää Fiatin nätisti johonkin pikku levennykselle, joita tiellä on lukematon määrä. Säännöt ovat Saksassa sääntöjä, joita noudatetaan ja sillä selvä.

Metsä on mukava, tie miellyttävä suomalaisittain. Mutta opasteita ei oikeastaan ole, joten onneksi Vilho osaa auttavasti lukea karttaa, jonka on poikkeuksellisesti ottanut mukaansa. Polku lähtee komean lehtipuun vierestä ennen kohisevaa koskea, mutta mitään kylttiä ei ole missään. Siitä vain ylös satumetsään, ken tietää tien.

Vilho löytää polulta kaksi kämppää, molemmat ovat lukossa, mutten niiden pihalla voi pitää taukoa. Ketään täällä ei liiku, eikä ketään näy missään.Nyt ollaan turistipoluilta poissa.

Parempi tupa, Kuchelberg Dienstehütte, sijaitsee 1600 metrissä. No, parempi ja parempi, minkä Vilho sille mahtaa, että hän automaattisesti arvioi erämaakämppiä, vaikka nämä molemmat ovat lukittuja ja siten myös taatusti yksityisiä. Kuchelberg Dienstehütte on myös se paikka, missä vuoren yläosa todella alkaa – jos oltaisiin Lapissa, nyt oltaisiin puurajalla. Tästä alkaa niittymainen aukea ja valtalajiksi tulevat pensasmännyt. Pian Vilho huomaa ylhäällä gemssejä. Tauko menee muutenkin mukavissa merkeissä, sillä tuvan seinustalla on mukavia penkkejä matkamiehen leposijaksi ja sää selkenee koko ajan. Vilho vääntää sukkiaan kuivaksi, sillä hengittävien maastojuoksukenkien heikko kohta on vedenkesto – polun lukuisa heinikko on kastellut jalkineet ja ne ovat läpimärät, vaikka heltellä pari päivää sitten olivatkin loistavat.

Parkkipaikan mieskin ilmestyy tuvalle, vaihdetaan ajatuksia saksaa muistuttavalla sekakielellä. Vilho kertoo, että Suomessa tällaiset tuvat olisivat aina auki, pääsisi tekemään tulet kuka vaan. Miehen mielestä täällä ei moinen käy, on liikaa pakolaisia, jotka polttaisivat tuvan. Vilho vain toteaa, että ei täällä nyt ylimääräistä väkeä kyllä näy; Mutta yhtäkaikki, tupahan on yksityisomaisuutta ja sen terassin tarjoamastakin suojasta nautitaan mahdollisimman siististi. Viho on isännälle kiitollinen, tuollainen tupa voi olla kulkijalle arvaamattoman tärkeä majakka jopa lukittuna.

Sinänsä pätevästä retkikartastahan Vilho ei tupaa löydä, vaikka tovin etsiikin. Hän oli toki tuvan kartassa nähnyt, mutta vain pätevässä Karwendelin verkkokartassa, jota voi suositella kaikille alueella liikkujille:

http://www.alpenwelt-karwendel.de/en/map

Hupi alkaa tuvalta, todellinen nousu ja todella hienot maisemat. Pian ollaan 1800 metrissä ja huippuharjanteella. Täältä näkeekin yhtäkkiä Linderhofin linna-alueenkin ja Vilho voi hetken kiikaroituaan lopulta kertoa nähneensä sen aiemmin missatun maurilaisen kioskin linna-alueella.

**

Huipulle vievä harjanne on hieno. Se muuttuu vähitellen sellaiseksi, että harjanteen huipulla kulkevan polun molemmilla puolilla on jyrkänne, jyrkkä pudotus. Vilhon on lopulta pakko pysähtyä juomaan mehua 1971 metrissä. Huippu risteineen on lähellä, miltei käden ulottuvilla, mutta 50 metrin loppunousu jää tänään tekemättä Vilholta. Tässä ei olla maailman katolla, mutta harjanne on nyt sellainen, että polulla ei enää voi horjahtaa, sillä liike ei enää pysähdy muutaman metrin päähän, vaan jonnekin reilusti alemmaksi. Vilhosta ei ole tänään riskin ottajaksi.

Polun ainoa kulkukaveri, mies parkkipaikalta lähestyy viimein Vilhoa, kun huippualueen täyttää pilvi pohjoisesta päin ja koko alue peittyy pehmeän harmaaseen untuvaan. Mies oikeastaan ilmestyy sumusta. Puhutaan hetken, sitten tuttu jatkaa matkaansa huipulle. Vilho lähtee perään vielä muutamaksi metriksi, mutta mikään ei auta, harjanne on voittaja tänään. Vilho tietää tiukasti myös sen, että tältä polulta pitää päästä myös takaisin ja pahoja paikkoja on jo ohitettu. On palattava, ei auta mikään.

 Caspar David Friedrich:

Morgennebel im Gebirge (1808)

Rudolstadt, Museum Schloss Heidecksburg

Pettymys on kitkerä, katkera – kaikkiaan pahanmakuinen. Vilho on apeana, mutta yrittää pysyä tarkkana ja laskettelee polun ehjänä takaisin tuvalle. Nyt voikin pitää voileipätauon, ohessa Vilho katsoo kiikareilla ylämaalla laiduntavia gemssejä, niitä taitaa olla ainakin neljä. Tuttua miestä ei enää näy, on aika jatkaa matkaa. Vilho laskettelee hyvää polkua alas kuusisataa korkeusmetriä ja muutaman kilometrin tossumatkaa. Päivän lenkistä tullee 15 kilometriä, mutta Vilhopa miettii katkerana vain korkeusmittaria, sen laihoja lukemia – lyhyt mikä lyhyt.

Tasamaalla Vilho pistää ison vaihteen silmään ja 3-4 kilometrin loppumarssi mennään kovaa tasaisella metsätiellä. Iltaan on jo päästy, sen verran pitkä episodi oli retki Kuchelbergspitzelle. Vilho autoilee kotiin, siellä odottaa rakas Annikki ruuan kanssa. Kaikesta huolimatta tämäkin päivä on ollut vuoristossa upea, vaikka vauhditonta veijaria metrimittarin lukema vietävästi kismittääkin.

7. Laber (1682 m) via Schartenkopf

Susivuoret viettävät välipäivää, sillä sää on muuttunut sateiseksi ja lämpöasteet ovat pudonneet kymmenellä. Keittiön ikkunalaudalla mittarissa on enää 15° ja yöllä on satanut iloisesti, vettähän on tuli jo illasta asti.

Kauppareissulla täydennetään juomavarastoja, erityisesti vesi- ja olutvarantoa. Kummitytöille käydään hakemassa tuliaiset Müllerin myymälästä, sillä liikkeessä on maanmainioiden Nicin reppueläinten myyntiteline. Vilho on päättänyt tuoda tytöille karhut ja tutkii tarkkaan jokaisen nallen – sitten sopivat yksilöt löytyvät ja ne lähtevätkin mielellään Susivuorten matkaan pientä siirtokorvausta vastaan.

Ei mene pitkään, kun Susivuoret alkavat – kuitenkin – pakata jo reppujaan. Melkein kuin varkain välipäivän sää on selkiytynyt ja kaksikko päättääkin lähteä kohti Laberia, kylän yhtä köysiratakohdetta. Kello iskee 12, kun ovet suljetaan ja jalat alkavat taputtaa Oberammergaun katua.

**

Vilho pistelee iloisesti taas rinnettä ylös, vaikka alkumatkasta polku on välillä mutainen ja välillä sitä on jopa hankala löytää laidunmetsiköstä. Näistä mutaisista juurakoista päästyään hän jatkaa tasaisesti ylöspäin. Viileämpi ja pilvisempi sää tekee sen, että hikipisaroihin ei tarvitse hukkua.

Ylempänä polku on yhä parempi. Se nousee kuusikkoon ja kulkee tuossa miellyttävässä metsikössä ison avokallion sivuitse. Välillä käydään niityllä ja laidunalueella, köysirata pysyy lähituntumassa, mutta ei häiritse tällä reitillä, joka on se vaikeampi vaihtoehto ylös.  Annikki on tässä vaiheessa jo päässyt köysiradan kyytiin, asemalla oli iltapäivän aluksi pieni paussi ruokatauon takia. Vilho huomaa metsikössä muutaman vadelman. Eilisellä reissulla näkyi mustikoita ja puolukoita. Silloin näkyi myös mansikka 1800 metrissä.

Vilhon reitti vie Schartenkopfille – tämä reitti edellyttää pientä kiipeilyä, toisin kuin pidempi reitti, joka kiertää idässä. Schartenkopfin-reitillä ei ole ketään kummassakaan suunnassa, eikä tuoreita jälkiäkään ole. Päivähän ei ole kaunis vaan pilvinen,  mutta se on erinomainen kapuamiseen viileytensä takia. Vilho pitää polusta kovin, se on moninainen maisematyypeiltään, vaihteleva kulkuradaltaan ja kaikkiaan hienosti laadittu reitti. Polut nimittäin eivät ole pelkkää kieputtelevaa nousua, jota sitäkin toki tarvitaan nousua varten, mutta esimerkiksi tällä reitillä on lisäksi laajoja siirtymiä sivusuunnassa. Niissä kulkunopeus kasvaa ja syke laskee, lisäksi on aikaa ihailla maisemia.

Polku kulkee lounaaseen ja näkymät vain paranevat, polku ylittää pienen puron ja ympäristössä on hienoja hammasmaisia kallioita. Sitten viimeinkin noustaan Schartenkopfille. Polku ei kuitenkaan ole vaikea, nousu on jyrkkää, mutta nelivetoa tarvitaan vain parissa kohdassa. Vaijeria on muutama pätkä, toisissa kohdissa pääsee auttamalla kivistä käsillä.

Schartenkopfilla Vilho haukkoo henkeään, sillä yhtäkkiä ollaan harjannemaisella huipulla ja Ettal ilmestyy näkyviin edessä samalla kun Oberammergau näkyy takana. Molempiin suuntiin on jyrkännettä ja tuuli alkaa suhista korvissa. Polku kulkee kapealla harjanteella ja näkymät ovat joka suuntaan hienot. Eikä ristin sielua näy mailla halmeilla, ehkä köysirata vie kapuajat tältä reitiltä, ehkä nyt vaan on hiljainen päivä – mutta jotenkin reitti tuntuu hieman vähän käytetyltä.

 

 Caspar David Friedrich:

Das Kreutz im Gebirge (1808)

Dresden, Galerie Neue Meister

Harjanneseikkailun jälkeen Vilho haukkoo henkeään. Huipuilta tullaankin sitten hieman alas ja metsäiselle harjanteelle. Nyt mennään tiukasti oikeaan suuntaan eli kohti köysirata-asemaa. Sinne Vilho saapuukin sitten lopulta tuota pikaa, mutta parituntinen on reitillä hyvinkin kulunut.

Köysirata-asema on melko pieni kokonaisuus, jossa on radan laiturin lisäksi ravintola ja näköalatasanne. Annikki odotteleekin ravintolassa ja sinne Vilhokin pääsee vaihdettuaan vähän vaatetusta. Pian kuonon edessä on iso vaalea olut (3,50 €) ja samalla onkin tilattu juustoista spätzle-pastaa sipulirouheella (7,90 €). Annosta on mukava odotella Ettalerin luostarioluetta juodessa, tuo juomatehdas hallitsee tämän alueen kuppiloita, mutta onkin mainiota. Maisemat ovat huikeat, täältä näkyy hienosti etelään, jossa Saksan suurimmat vuoret muuttuvat vähitellen Itävallan komeiksi huipuiksi

Vilhokin pääse korikyydillä takaisin kahdeksaansataan metriin, sillä matkailijakortilla köysirata on maksuton. Köysiradan vaunu on klassista mallia, väriltään sininen. Susivuorille tulee yksityiskyyti ja parikilometrinen kyyti onkin kerrassaan mainio. Annikki löytää muutaman gemssin metsäaukealta ja niiden näkeminen kruunaa päivän.

Raitis ilma on tehnyt tehtävänsä: kotona Susivuoret kömpivät sänkyyn ja nukkuvat iloisesti pari tuntia. Kahvin jälkeen on valmistauduttavat MM-kisakarsintojen ensimmäisiin otteluihin.