4. Pilvetön taivas, sadetta (Päivä 2)

 Vilho ajaa harmaata Fiatia tyhjällä tiellä. Alkaa sataa, sitten tulee aika lailla kaatamalla. Edessä on jumalattoman risa Toyota Hilux, joka ajaa korkeintaan neljää kymppiä. Kotiin kaupoilta on jotain 12 kilometriä eli muutama minuutti. Ei ole kiirettä. Sade tekee Ródokselle hyvää, kaikelle tälle kuivuudelle ja puskamaiselle preerialle. 

Sitten sade on ohi, kesä palaa, ei siinä sen kummempaa. Nuorempi kaveri takana ohittaa Vilhon ja papan Hiluxissaan. 

Paloista ei ole näkynyt jälkeäkään. Ei vielä. Mutta autonromuja täällä on paljon ja todella monet ajossa olevat autot ovat sellaisia, että niitä ei totisesti köyhässä Suomessakaan näe liikenteessä. 

Kotona talolla on jyrkkä liuska kadulta talolle. Se huolettaa paljon Annikkia, mutta vähemmän Vilhoa. Viltsu kitisee joistakin asioista autossa, eikä Annikki tiedä että Vilho jo rakastaa tätä harmaata pantteria. Elämähän on loputtoman tylsää, mutta kaiketi tämä on Vilhon kolmas Viissatanen: Sardinia, Oberammergau ja nyt.

Miten tarvikkeet ja asiat voivatkaan puhua sinulle kieliä, miten sinä voit osata samaa kieltä kuin esine, auto? Jos Fiatin jättää käymään, käsijarrulla seisomaan ja avaa portin noustuaan autosta, niin se ei piippaile, eikä hermostu, sitä ei kiinnosta turvavyöt eikä se soita hätäkeskukseen jos aivastaa väärässä paikassa. Se ei varoittele, kiellä tai tilttaa joka perkeleen käänteessä tai turva-asian aktivoituessa. Ei, se on jotain parempaa, se on Torinosta, Kauniista Maasta.

3. Omilla kylillä ja sitten saksalaiskaupoilla (Päivä 2)

 Vilho nukkuu melko hyvin. Ródos-asunnon sänky ei ole huono. Annikin kanssa on yhteistä asunnon ja vuoteen lisäksi peitto, ja Vilho tietää tismalleen sen, että pikkuveli jää isosiskon kanssa hopealle, kun peittoa kiskotaan. Luojan kiitos Annikilla on ns. koirahuopa lämpöä tuomassa, joten Vilhollekin jää jonkinlainen nurkka lakanasta.

Ródoksen toisesta päivästä ei sinänsä jää mitään erikoista aikakirjoihin. Asettumista ja  raukeaa puuhailua on päivän ohelmana. Juuri sellaista elämää, mitä Vilho syvästi kaipaa ja osaa arvostaa. Asiasta ei voi oikeastaan koskaan puhua, sillä arkipäiväisen touhuamisen nostaminen on typerää, some-mielessä hankalaa ja kirjallisesti vaikeaa kuvata. 

Asunto on mainio, mutta kulahtanut ja paikoin epäsiisti. Ei liian epäsiisti, vaan oikein asuttava, mutta sellaista patinaa on kaikkialla enemmän tai vähemmän. Rättiä ja pyyhkimistä tarvitaan, pientä järjestelyä.

Pitkät retket airBB-maailmassa ovat opettaneet siinä mielessä hyvälle, että pääosa majoituspaikoista on hyvin kliinisen siistejä ja usein tietysti aika peroonattomia, mutta puhtaita ja toimivia. Mutta tämä majapaikka on aika klassinen kesämökki, jossa on eletty ja kulutettu, eikä kaikki kalusto suinkaan ole tältä vuosituhannelta. 

Mielenkiintoista on se, miten Itävallan reissunkin jälkeen ródoslaiseen kesämökkiin sopeutuu ja toisen matkapäivän iltana Vilho ei edes huomaa asumuksen kulahtaneisuutta. 

**

Susivuoret käyvät kylässä katsomassa paikan supermarketin. Se on pieni, mutta iltakävelyllä Vilho ei osannut tilannetta arvioida, koska suljetussa liikkeessä seinät olivat kiinni, eikä myymälän koosta ollut tietoa. Täältä otetaan maito ja punaviini, mutta tänään on sittenkin ajettava autolla isompaan kauppaan.

 

Niinpä akuiltapäivällä kaksikkomme ajelee saksalais-vetoiseen Lidl-merkkiseen muonaliikkeeseen saaren pääkaupungin esikaupunkialueella. Lidl on iso ja siellä onkin "vaikka mitä".  Pikku-Fiatin autonperä täyttyy juomista ja ruuista. 

Sää on muuten hyvä, asteita on korkeudesta riippuen 21-27 astetta. Susivuorten majapaikka taitaa olla korkeudella 212 metriä ja siellä on vähän viileämpää. 

Ajaminen on helppoa, liikennettä on todella vähän. Tiet ovat hyviä, mutta siellä täällä kiviä on putoillut ajoradalle.

Illan paras juttu on istua 1810 asti terassilla auringossa – sitten aurinko laskee ja silloin on heti tultava sisätiloihin. Susivuoret istuvat pitkään viinilasien ääressä olohuoneessa ja puhuvat. Ympärillä on Ródoksen musta yö ja kuuluu vain sirkan voimakas siritys, toisinaan koiran haukku

2. Ateenaan, takaisin taivaalle ja Rodokselle (Päivä 1)

 Lento numero yksi menee hienosti. Vilho ei ehdi kyllästyä tai rasittua muutenkaan, vettäkin on nykyään reilusti mukana, kun turvasta saa sitä ottaa läpi pari litraa. Eväitä on syöty ja Aegean on tarjonnut lisää muonaa. Tämähän on luksusta.

Kone on Ateenassa maassa kello 1724 ja vaikka poistumisaika tuntuu usein pitkältä, niin 1731 Susivuoret ovat jo siirtobussissa ja 1739 terminaalissa. Edessä on puolitiukka vaihto seuraavaan koneeseen, mutta nyt asiat ovat sillä tolalla, että uudelle lähtöportille B27 on matkaa vain 50 metriä kohdasta, jossa Susivuoret saapuvat terminaaliin. 

Uuteen koneeseen ehditään siis hyvin. Nyt on aikaa käydä rauhassa vessassa ja sitten pistellään naamaan viimeiset ruisleivät. Koko päivän olo on ollut sopiva, ei ole nälkä painanut eikä jano vaivannut. Poikkeuksellista matkailua.

Ateenan lentoasemalla on muuten hyvin saatavilla edelleen käsidesiä. Se sopii Vilholle, matkailuhan on mainio mahdollisuus saada ja jakaa niin bakteereita kuin viruksiakin. 

Kello on 1815, kun Susivuoret ovat uudessa koneessa A321-200. Take-off on kello 1848 ja aurinko laskee juuri. Taivaalta pääsee näkemään muutamia Kreikan saaria, mutta pian pimeys vallitsee. Sitten lopulta edessä ovat Rodoksen valot ja rannikko. 

Tulee kuitenkin mainita se, että puuhakkaat kreikkalaislentoemännät (Aegean again)  osoittavat tälläkin lennolla sen, miten voi olla ystävällinen ja tehokas samaan aikaan. Lento on tuollainen kolmen vartin pyrähdys, mutta kahvit ja Papadopoulous-merkkiset täytekeksit ehditään nauttia, samalla saadaan pieni Aura-vesipullokin. Roskat kerätään ja hymyillään, asiakkaita eli matkalaisia ei kyykytetä, vaan palvellaan. Sopisi monen pohjoisen viikingin ja baltin ottaa oppia, mutta ei tule tapahtumaan.

Jo 1927 Vilho ja Annikki ovat maassa. Kenttä on melko pieni, siellä ei näytä olevan portteja lainkaan, kaikki haetaan busseilla tai sitten koneeseen/koneesta vain kävellään. 1936 kaksikko on bussissa ja pian terminaalissa. Tavallisenakin tiistaina laukkuhihnoilla on aika paljon porukkaa, mutta nopeasti kansa myös katoaa Rodoksen illan pimeyteen kukin tahoilleen.

***

Vuokraamossa on yksi asiakas ennen Vilhoa, joten tämäkin homma käy pian. Kello 2017 Susivuoret ovat harmaan Fiatin luona ja parkkipaikan vuokraamoväki vääntää autoa käntiin, valoja päälle ja kertoo, että kunnossa on, nimi tarkastuspaperiin. Vilhoa rutiini lähinnä huvittaa, mutta tällä kertaa pellit on vakuutettu, joten naarmulaskennalla ei ole sinänsä merkitystä. Mutta kyllä auto pitää katsoa, oli tilanne mikä tahansa. Ulkona on pimeää – vuokraamon väki lupaa lamppua, mutta Vilholla on otsalamppu täysillä paristoilla.  Renkaat ovat kunnossa, samoin lasit – pelleistä ei löydy mitään erikoista. Päätetään siis lähteä matkaan pimeyteen. 

Lentokentän jälkeen tiellä on rauhallista. Vilho ajelee rauhassa pimeydessä ja reitti vie parin kylän kautta Psinthokseen. Matkan varrella Susivuoret ryntäävät tien sivussa olevaan kauppaan. Nopeassa iskussa löytyy niin retsinaa kuin muitakin virokkeita, 9 litraa vettä ja tietenkin giganttipapuja – se on säilyke, josta on tullut Susivuorille klassikko Kreikassa.

Matka ajtkuu niin, että Psinthos  saavutetaan yhdeksän maissa. Paikalla on asunnon omistajan isäpappa edusmiehenä, patu kulkee rämällä vanhalla Fiatilla ja esittelee asuntoa pitkään ja hartaasti. Talo on ihan mainio yksittäinen villa ylärinteessä. Ympärillä on oma puutarha ja tilaa sisällä on riittävästi. Pappa osaa suomea ainakin puolitusinaa sanaa vieläpä oikeassa tarkoituksessa ja muutenkin show on ihan riittävä avainten luovuttamiseen. Kertaava ja vuolas esitys ei ole sellainen, mitä koko päivän reissanneet Susivuoret kaipaavat, mutta näitä esitelmiä ei voi valita etukäteen. Pappa on ystävällinen ja perinpohjin rodoslainen, hauska hahmo ja rehellisesti sanoen aavistuksen verran juovuksissa. Hän luopuu yleisöstään lopulta 2147 ja Susivuoret saavat ensimmäistä kertaa koko päivänä todella hengähtää.

Iltaan kuuluu retsinaa, talosta löytyvää paahtoleipää ja tarinointia. Lopulta kellon jo lähestyessä kahta Susivuoret menevät nukkumaan. Ensimmäinen matkapäivä on saatu kunnialla maaliin.

1. Tiistaina töistä taivaalle (Päivä 1)

Muutaman tunnin työrupeama ei Vilhoon paljon vaikuta tänä lokakuisena tiistaina. Hän herää kello 0650 ja avaa tietokoneen kaikkine salasanoineen ja yhteyksineen. Sitten vuorossa on aamupala ja töitä 1030 asti. Töiden jälkeen ohjelmassa on kesäloma eli Susivuorten tapauksessa lentokentälle paineleminen. Annikki nukkuu kuitenkin vielä lähemmäksi yhdeksää, sillä hän on vapaalla.

Edellisenä päivänä Vilho on siivonnut sen, mitä Annikilta vielä on tekemättä. Imurointia, lattianpesua ja sitten vielä kylpyhuoneen siivoaminen. Loput varustepohdinnat, loput arpomiset ja viimeiset pakkausyksityiskohdat.

Silti Vilhosta tuntut siltä, että matkalle lähdetään vähän takki auki. Pakkaaminen on tapahtunut hänen mittakaavassaa melko myöhään ja rennosti. Itävallan matkasta on aikaa reilu kuukausi, joten valmistelut ovat luonteeltaan kaluston päivittämistä ja varustus kootaan ilman listoja tuoreesta muistista.

Mutta nyt olemme tiistaissa. Susivuoret menevät itse asiassa eri junilla kentälle, sillä Vilho on aiemmin valmis ja ehtii edelliseen kyytiin. Järjestely ei ole kovin romanttinen, mutta hyvin käytönnöllinen. Vilho ehtii hoitaa omat matkalaukkuasiansa alta pois ja on valmiina kentällä ohjaamassa ja auttamassa Annikkia. Ehkä eriaikaisessa kenttämatkassa näkyy myös reissaamisen arkipäiväisyys, sillä lentoasemalle painellaan kuin työpaikkaruokalaan – eikä sinnekään ole pakko mennä käsikädessä, rittää kun pöydässä tavataan.

Rutiinilla menee muukin kentällä. Ruuhkaa turvatarkastuksessa totisesti on ja moni juoksee sen jälkeen portilleen. Jonossa voi hyvinkin mennä kolme varttia,  selvästi moni ei ole varannut riittävästi aikaa. Vain yksi linjasto, kaksi läpivalaisukonetta, on käytössä On samalla syysloma-aika, vaikka tiistaina tuo ei ehkä mahdottomasti painakaan.

Aegean-lentoyhtiö yllättää tarjoamalla ruokaa ja juomaa ihan oikeasti lennolla. Nyt mennään siis Helsingistä Ateenaan ja lento lähtee taivaalle 1409 ihan tarkkaan sanottuna.

Ateenasta Susivuorten on määrä jatkaa melko tiukalla saman yhtiön vaihdolla Rodokselle. Rodoksella pitäisi löytää auto vuokraamosta ja ajella puolen tunnin päässä olevalle asunnolle. Seikkailua on siis vielä edessä, mutta Susivuoret ovat luottavaisia, eikä hermoilemalla saavuteta tässäkään asiassa mitään. Siispä Vilho kirjoittelee hieman ja ja rentoutuu. 

 Matkan alkuosa menee askarrellessa ruoka-annoksen kanssa. Vilho syö kasvispastaa, joka on lähinnä juustoinen penne-vuoka. Annikilla on perunaa ja kaksi lihapullaa. Annoksiin kuuluu myös pyöreä salaattipurkki. Pienessä pahvipurkissa on ainakin maissia ja porkkanaa. Vilho huomauttaa Anniille, että raaste on parempaa kuin Suomessa, tuossa juuresten ja raastepöytien suurvallassa. On kiusallista, että oletettavasti kreikkalainen porkkana on (sekin) maukkaampaa, Välimerellä kun kasvaa kaikkea muutakin kuin juureksia.

Ja kohta ollaankin jo Välimeren yllä ja Kreikassa. Kone aloittaa laskeutumisen Ateenaan tutulla kierroksella meren yllä.
 

0. Kirimässä lomaa kohden eli eräs juoksureissu Vantaalle

 Lokakuinen lauantai on kääntynyt iltapäiväksi, kun Vilho astelee Tikkurilassa urheiluhalliin. Askeleet ovat raskaat, mutta olo on poikkeuksellisen hyvä, eikä mikään paina Vilhoa. Hän on juuri päässyt maratonin maaliin Vantaalla ja nyt edessä on tavaroiden haku säilytyksestä.

Päivä oli tuulinen ja sateinen, Vilho on siis kastunut kunnolla ja saanut osansa vastatuulesta, mutta sekään ei tuossa hetkessä häiritse – ei enää. Nämä muutamat minuutit maaliin tultua ovat aivan erityisiä joka kerta, olo on euforinen ja kaikki tuntuu hyvältä. Kaikki tuntuu mahdolliselta nyt, kun maaliin on lopulta päästy.

Juoksijoille on hallissa tarjolla kahvia ja siivuja pullapitkosta – sitä kuuluisaa pakkopullaa. Kahvi on lämmintä ja maistuu käsittämättömän hyvältä, arkinen pullasiivu on taivaallinen.

Vilho menee varovasti reppunsa, kahvimukin ja pullasiivujen kanssa katsomoon. Istumaan! Tämä on ylellisyyttä. Vilho melkein pureskelee tavallista juhlamokkaa ja kyllähän se tänäkin vuonna on erityistä – lämmintä, maukasta ja ravitsevaa. Nyt on kuitenkin kaivettava puhelin kassista ja otettava valokuvat maalitunnelmista, ennen kuin voi luopua märistä varusteista ja vapauttaa maskotti Saana lippiksestä.

Toivuttuaan ja varusteet vaihdettuaan Vilho kävelee Tikkurilan asemalle, tavoitteena paluu Helsinkiin.

Maailma tuntuu mukavalta, on helppoa olla ystävällinen ihmisille, antaa tietä pyöräilijälle ja toimia kohteliaasti. Kaikki tavallinenkin on taivaallista; Ratavarren maisemat, poké-stopit ja esikaupunkien asemat, syksyinen puoli-urbaani miljöö, jossa aurinko on alkanut paistaa muutaman tunnin uittosateiden jälkeen kisan lopussa.

Myöhemmin Vilho löytää pyöränsä aseman läheltä, ajaa kotiin ja nousee vielä portaat C-rapun ylimpään kerrokseen. Nyt edessä on pari työpäivää, pakkaamiset ja asunnon siivoaminen. Mutta tänään on lauantai ja  luvassa on luksusta: Pesytyminen, ruokaa ja sitten olutta sohvalla lempivaatteissa.

Epilogi: Leutasch-2023

Vilhon vuoden alppiseikkailu ei tälläkään kertaa taipunut nätisti tarinaksi, vaan jäi kertomuksena vajaaksi ja keskeneräiseksi. Onneksi itse matka oli kokonainen ja onnistunut, jossei nyt ihan täydellinen.

Vuoria ei valloiteta tai oteta koskaan haltuun, mutta Leutaschin alueella Vilho sai siinä mielessä tehtyä tilipäivää, että alueen keskeiset rinteet on nyt käyty kunnialla kiertämässä.

Vilho pääsi lopulta Gehrenspitzen huipulle ja tuohan tunturi hallitsee majesteetillisesti Leutaschin maisemaa. Tämän areenan toisessa päässä on massiivinen ja korkea Hohe Munde, jonka Vilho sai kavuttua sopivan pilvisenä päivänä.

Pilvisistä päivistä pitää mainita sellainen asia, että loman alun sateiden jälkeen alkoi hellejakso, joka kesti reissun loppuun asti. Vuorilla oli kuuma, kun mittarissa oli jatkuvasti yli 20 astetta, eikä rinteillä mitään varjoa ole tarjolla. Vilhon rinnereissut alkoivat olla melkoisia urheilusuorituksia, etenkin kun tässä kylässä siirtymäkävelymatkaa aina kertyy nousun lisäksi. Toisin sanoen kuumia päiviä ja pitkiä kävelylenkkejä ja suhteellisen tiukkaa nousuhommaa. Viimeisenä rinnepäivänä homma alkoi tuntua jo melko työläältä urakoinnilta, vaikka maisemat ovatkin huikeat. 

Susivuoren seikkailuissa 7-9 tunnin päivälenkit, joissa nousua 1000-1500 metriä kylätasosta ja matkaa parikymmentä kilometriä alkoivat olla sellaisia, että peräkkäisinä päivinä vuorille ei kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Todellakin mausteena näissä retkissä oli helle ja mukana on mahdotonta kantaa riittävästi juomaa, kun litra-kaksi menee heittämällä. Suomalaisena ei viitsi helteestä valittaa, mutta Vilhon mieleen olivat kuitenkin enemmän kauniit, mutta edes hieman pilviset päivät. Viikon verran taivaalla ei juuri pilviä näkynyt, vain aurinkoa ja sinistä taustaa.

 

Vilhon mielessä vuoden 2023 alppireissu oli merkittävä siinä, että jonkinlaista rutiinia rinnehommiin alkaa olla oikeasti ja myös päässä alkaa olla valmiutta jyrkänteille ja jänniinkin paikkoihin. Ei Vilho minnekään hurjiin juttuihin kaipaa, mutta hitaasti kertyvä kokemus tuntuu vähitellen tuovan jonkinlaista varmuutta korkeissa paikoissa. Susivuori pohtii usein mielessään, miten tavattoman hitaasti ja myöhään asioita oppii, oikeastaan ikämiehenä. Mutta ehkä siinäkin on oma taikansa, oma viehätyksensä, kun kaikkea ei hallitsekaan 25-vuotiaana jo suvereenisti. 

    Alppimatkat ovat olleet myös baijerilais-tirolilaisen ympäristön ja kulttuurin opintomatkoja, alppikyliin ja vuoriseutuun tutustumista. Pala palalta tämäkin mosaiikki on mieleen rakennettu ja käsitykset hitaasti rakentuneet. Eräänlaista hidasta matkailua sekin, porautumista ja rauhassa pureskelua – siis täysin päinvastaista nykypäivän mantereita syleilevälle singahtelulle.

Tässä hiljaisuudessa päättyy vuoden alppimatkan kuvaus ja edessä on muuta  – ainakin sateista Suomea ja varmaan vähitellen paluuta myös Välimerelle.

8. Päivä: Vuoret on aina kivee

 Vuoret ovat aina kiveä, sanotaan laulussakin (tai siinä sanotaan kyllä kai "kivee", kuten Vilhokin sanoo).  Vuoret ovat myös kalliokiven lisäksi  pientä ja keskikokoista kiveä, soraa, sepeliä ja suuria lohkareita. Hiekkaakin on  – ja kuten arvaatte, niin kaikkea näiden väliltäkin. 

Lisäksi vuoret ovat kasveja, puita, pensaita ja ennen kaikkea lukuisten eläinlajien paskaa. Näillä alppi-idylleillä voi kohdata lampaan, lehmän, vuohen, hevosen, ponin, gemssin, bambin, jäniksen ja eri lintulajien paskoja. Alueet ovat aidosti laidunta ja siihen päälle tulevat vapaasti laiduntavat olennot.

Suur-Germaanian alueella vuorille tullaan peltojen maalaisyhteisöstä tai sitten rinteellä olevasta osasta kylää. Seuraavana vuorossa ovat rinteillä olevat laitumet, mutta tasamaan kylissä päästään ensin metsään. Harvoin metsäänkään päästään ilman hevosaitauksia, lammaskarsioinoita tai lehmien yleistä läsnäoloa. Nämä kaikki luetellut ovat muuten kohdattuna hyvin jaloja eläimiä, ystävällisiä ja viisaita. 

Päästiin siis metsään. Se on hoidettua, mutta sitä ei ole tapettu. Puut ovat yleensä suuria, lajeja on paljon – eikä suomalainen mänty näyttele tärkeää osaa.

Kulkija seuraa polkua – ja kun koko reissun tarkoitus on päästä korkealle, niin se polku nousee, eikä muuta mahdollisuutta kulkuun edes ole kuin polku. Suomalaisen rakastama vapaa maasto on aika vaikea asia, sillä pian ollaan melkoisen kaltevalla pinnalla ja se polkukin tuottaa haasteita. 

Olemme nyt siinä vaiheessa tarinaa, jossa Vilho katselee kelloaan, sen korkeusmittareita. Tämän reissun kylätasa on sellaiset 1100 metriä. Sitä tasoa ryhdytään nostamaan sillä polulla siinä mainitussa metsässä. Aika pian Vilhon tulee kuuma, hiki ja työteliäs tunne.

Mutta palataan hetkeksi tarkemmin polkuun. Sehän menee ensin eteenpäin, sitten ylöspäin ja sitten oikealle, sitten vasemmalle; ja sitten oikealle ja vasemmalle ja tätä jatkuu seuraavalle tasaiselle alueelle asti. 

Täällä osa hauskuudesta rakentuu siitä, että polku on sellainen naarmu metsässä, jota koristavat joko puiden juuret tai sitten valkoiset kiven kappaleet, aika usein molemmat mainituista. Niitä valkoisia kivenkappaleita Vilho kutsuu sepeliksi. Ne ovat suomalaiselle kalkkikiveä, vaikka alpeilla on myös valtavasti gneissiä ja skistiä. Kaikille kivilajeille on yhteistä se, että kävely niillä on kovaa ja se on entistä kovempaa tuntien jälkeen. 

Jossain vaiheessa metsästä päästään taivaalliselle niitylle. Nämä vihreät ylängöt ovat laitumia ja lukuisten eläimien kunnossapitämiä. Yhtä kaikkia ihmisen silmiin ne ovat aukeita, autuaita nurmikenttiä. Niitä reunustavat vuoret ja ihminen on varma siitä, että hän on tullut paratiisiin. Pilvet ja totinen taivas onkin lähempänä, laiduntavia eläimiä on niityllä ja kirottu sepelinen, nyt pimeältä tuntuva metsä on takana. 

Hevoset tulevat tervehtimään sinua, on aika pyyhkiä hikeä ja pitää tauko. Maalaustaiteen pastoraaliunelma on täällä ja pääset siihen osaksi. Valokuvia, hengen haukkomista. Rannemittarissa on 1565 metriä ja nouseminen tuntuu palkitulta. Ja sitä se todella on. 

Aikanaan laitumellakin on jatkettava matkaa. Tuossa avomaastossa nouseminen olisi huomaamatonta, ellei hikeä pukkaisi ja hengitys tihentyisi. Silti matkaa ja korkeusmetrejä kertyy kuin varkain ja kauniissa ympäristössä matka taittuu miellyttävästi. Jäljellä olevat puut ovat nyt pensasmaisia mäntyjä ja pian nekin katoavat jossain 1700-1800 metrissä paikasta riippuen. Sen jälkeen polku on hyvinkin vapaassa maastossa ja vain laidunnurmen, aluskasvillisuuden ja muutamien varpujen kehystämää. 

Aikanaan alkaa totisempi nouseminen, pohjasta on yhä suurempi osa vain kiveä eri muodoissaan. Mutta nuo korkeuskatselmukset jatkuvat taas joskus toiste ja jossain.