Elokuun ensimmäisenä päivänä kunnon kansalaiset ovat lomalla tai sitten juuri palanneet lomalta täynnä toimintatarmoa. Vilho puolestaan on edelleen neljän viikon päässä kesälomastaan ja alkaa tuntea jokakesäisen lomaodotuksen hiipivän päälleen elokuisen sateen viekkaudella ja syksyn raskaudella.
Toisaalta mielessä on selkeänä se, että kesä on leppoisaa aikaa, vaikka sen viettäisikin toimistolla. Sitä paitsi illat ja viikonloput ovat pitkiä, eikä kylmä tai pimeys vaivaa nykyään oikeastaan minään kesäkuukausina. Vilho istuu Onnibussissa, kuten säännöllisesti nykyään tekee. Vanhuksia pitää käydä katsomassa ja taloudellisesti linja-auto on aivan ylivoimainen vaihtoehto. Mutta onnikkakyydissä on hyvin rasittavia puolia Vilholle, mutta tiedämme, että keski-ikäinen ukkohan sietää kaiken ja valittaa viimeisenä. Ja jos valittaa, hän on joko väärässä tai itse vikapää.
Nykyään harva suomalainen tuntuu olevan ilman diagnoosia tai jotain eksoottista oireyhtymää, jota ilmaistaan kirjainyhdistelmillä. Mediasta jää toisinaan ellei päivittäin sellainen vaikutelma, että oikeastaan normaali ihminen on nykyään sellainen, että hänellä on jonkinlainen psyykkinen erikoisuus, jonka kanssa pärjätään, kunhan muu maailma ottaa sen huomioon. Kadut ovat täynnä yksilöitä, jotka ovat saaneet vastaukseksi ongelmiinsa sellaisen persoonallisuuskuvauksen, että selkeyttä henkisiin vaivoihin ja sosiaalisiin ongelmiin onkin alkanut löytyä aivan taikaiskusta.
Sitten tähän päälle tulevat mielenterveyspotilaat ja lääkityksensä kanssa kamppailevat kansalaiset. Porukan täydentää joukko aitoja kusipäitä - ja sitten löytyy vielä perinteisiä hullujakin. Loput ovatkin sitten "pelkästään" masentuneita.
Koska tätäkään tarinaa ei kukaan lue, ei onneksi tarvita sisältövaroituksia. Jokainen aikuinen ihminen tajuaa, että osalla ihmisistä on ns. aitoja mielenterveysongelmia tai psyykkisiä sairauksia. Näitä Vilho ei koulutettuna ihmisenä kiistä tai kyseenalaista. Mutta pitääkö meidän jokaisen olla persoonallinen siten, että ollaan sekä pipejä että pöpejä? Saako sitä edes kysyä, mainita tai... ajatella?
Mitä ihmettä tällä on tekemistä Onnibussin kanssa, voi joku kuviteltu lukija miettiä.
Esimerkiksi linja-autot ovat paikkoja, joissa Vilho huomaa omat sosiaaliset ongelmansa ja kaipauksensa sopivaan kirjainyhdistelmädiagnoosiin. Nimittäin tulomatkalla bussi oli täynnä, eikä suurikokoisella koipeliinilla ole koskaan kamalasti sitä ”omaa tilaa” ruuhkaliikenteessä. Lisäksi ympärillä syödään ja paasataan, ei huomioida toisia ja harvoin löydetään omaa paikkaa tai edes tiedetään, että sellainen on pakostakin jossain.
Vilhon jakkaralla istuu aina joku, joka on hämmentynyt siitä, että paikka on varattu. Reilu osuus mummoista pyörii alakerrassa (jossa myös Vilho istuu) selittämässä, että heillä on paikka ylhäällä, mutta he ajattelivat jäädä alas – tämä on muuten ilmiö joka toistuu jokaikisellä matkalla. Lisäksi mummot kertovat pyytämättä tämän ja pari muuta asiaa kaikille, jotka ovat alhaalla. Lippu ostetaan tomerasti netistä, mutta paikkaa ei osata vaihtaa, koska pitäisi kerran klikata.
Siispä tulomatkalla Vilhon vieressä pyörii väkkäränä vaaleatukkainen nuorehko nainen, joka syö valmissalaattia. Loput salaatista syödään matkan edetessä sormin ja sitten imeskellään kastikepussia aina toisinaan matkan hitaasti edetessä. Maukkaan aterian lopuksi nautitaan Pilttiä pari lusikallista. Kaikkiaan koko matkan paikallaan oleminen on melkein mahdotonta, koska tyttö on levoton. Hänellä on varmasti jokin kirjainyhdistelmä ja kiusallisen tilanteen syynä on tietenkin bussi, muut matkustajat ja Vilho - mutta ei tyttö.
Vilho on huomannut olevansa erityisherkkä. Siinä se tuli – samassa lauseessa on keski-ikäinen äijä ja erityisherkkyys. Voi oikein kuulla, kun vaimo ja kaverit nauravat ja kaikki muut menevät vaikeiksi.
Yhtälöhän on mahdoton, koska erityisherkät ihmiset ovat itse asiassa uhreja yhteiskunnassa, kun taas keski-ikäinen mies on – vaikkakin tarpeellinen muutamiin touhuhin – syyllinen suurimpaan osaan sekä yhteiskunnan että maailman ongelmista.
Vilhoapa ei moiset asetelmat juuri häiritse. Hän tietää hyvin, miten piinallisia monet pakolliset sosiaaliset tilanteet ovat ja Kaikenlaisen Perseilyn, Tungoksen, Typeryyden, Sekoilun, Sotkemisen ja Meluamisen kokeminen ja näkeminen. Noista luetelluista asioista kärsivää KPTTSSM-erityisherkkää ihmistä inhottaa ihmisten itsekeskeisyys ja lyhytnäköisyys.
Vilho on kuitenkin vakuuttunut, että KPTTSSM-erityisherkkyys pysyy aisoissa pienellä siedätyshoidolla ja hieman hammasta purren. Vaikean herkkyyden tunnistaminen auttaa, ja usein riittää sekin, että tajuaa ettei vaikkapa bussimatka kestä kuin pari tuntia.
Mutta tärkeintä on se, ettei itse lähde sekoilemaan ja kiemurtelemaan, huutelemaan miten vaikeaa minun täällä bussissa on teidän muiden takia, ja tekemään koko maailmasta sitä oman levottomuuden temmellyskenttää tai pahoinvoinnin manifestaatiota.
***
Meillä oli aikoinaan sellainen asia kuin "käytöstavat", jolla suurin osa arkisista kohtaamisista hoidettiin kotiin ilman suurempaa ponnistelua. Sosiaalisuudesta ja jopa yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään enemmän kuin koskaan, mutta missään ne eivät tunnu enää toteutuvan kovin helposti tai oletusarvoisesti.
Keski-ikäinen porukka tänä päivänä tietää, miten vanhemmat eli suuret ikäluokat kertoivat, kuinka nykyisten 40-60-vuotiaiden lapsuus on ollut turvattua ja helppoa, kaikki on saatu valmiina ja ponnistelematta. Lapsille tehtiin samalla myös selväksi, että porut ja rutinat sopii säästää suurempiin tapahtumiin ja aina mennään koko porukka samalla säännöstöllä eli nyt turpa kiinni.
Samainen keski-ikäinen porukka tietää, että nykypäivän mittapuulla tuo lapsuus muistutti jonkinlaista varusmiespalvelusta ja porukassa piti pysyä - ja mieluiten ehkä siellä keskipaikkeilla, vaikka aina menestyjille oli tilaa. Mutta siinä porukassa pysyi kun oli edes halu pysyä porukassa, ei tarvittu mitään poikkeuksellista, normaali suoritus riitti ja sellaista suvaittiin myös edellyttää. Se porukkakin veti kyllä mukanaan, kunhan ei nyt erityishankalaksi muille heittäytynyt.
Oli myös sellainen ajatus, että persoonallisuuden toteuttaminen oli henkilökohtainen asia. Ja jos jollain oli joku erikoisempi, ehkä omituinenkin piirre, sitä suvaittiin, koska muuten tyyppi oli ihan normaali kaveri. Nykyään meille on kerrottu, että viime vuosituhannen viimeiset vuosikymmenet ovat olleet masentavia, latistavia ja tasapäistäviä. Voihan se niinkin olla, miettii Vilho, sillä pitkään oli ideaalina olla pääasiallisesti normaali ja terve. Paukkuja säästeltiin harrastuksiin ja omiin valintoihin, ehkä niihin urahaaveisiin ja tulevaisuuteen, koska koulupäivien aikana piti pysyä ruodussa. Se ruodussa pysymisen paketti käsitti peruskoulut, lukiot, rippikoulut, harrastukset, urheiluseurat ja armeijan – sitten sen kaksikymmenvuotisen ruotuväen jälkeen ryhdyttiin miettimään mitä ihan itse halutaan.
***
Kaikenlaista ehtii Vilho kesällä miettiä. Päivät ja bussimatkat ovat pitkiä, mutta ne pitää hoitaa. Oli miten herkkää tai erityistä, niin silti kesä on helppoa ja talvi vaanii kuitenkin kulman takana. Ja aina ollaan askel lähempänä Vilhonkin lomaa. Ja Vilhohan edustaa sitä ikäpolvea, jolla arki ja juhla, työ ja loma ovat erilaisia aikoja ja näiden vaihtelu oleellinen osa elämän dynamiikkaa. Mutta sekin taitaa olla hyvin vanhanaikainen ja sellaisenaan väärä ajatus.
