PURJEHDUS BYSANTTIIN - William Butler Yeats, 1927
I
Se ei ole vanhojen maa, nuoret
Toistensa sylissä, linnut puissa
- nuo kuolevat sukupolvet - heidän laulussaan ovat
Lohikosket, makrillia kuhisevat meret,
Kala, liha, riista, ylistäen kaiken kesää
Kaikki siitetty, syntynyt, ja kuoleva.
Kiinnijääneinä tuohon tunteiden musiikkiin lyövät he kaikki laimin
Vanhenemattoman viisauden monumentit.
II
Vanhentunut mies on vain mitätön juttu,
Tahrainen takki kepin nenässä, ellei sitten
Sielu taputa käsiään ja laula, laula kovempaa
Jokaisesta tahrasta kuolevaisessa puvussaan,
Eikä ole lauluun koulua, vaan tutkimista
Oman loiston monumenttien;
Ja siksi olen purjehtinut merien poikki ja tullut
Bysantin pyhään kaupunkiin.
III
Oi viisaat jotka seisotte Jumalan pyhässä tulessa
Kuin kultaisessa seinämosaiikissa,
Tulkaa pyhästä tulesta, hyrränä pyörteestä,
Ja olkaa sieluni mestarilaulajat.
Kuluttakaa sydämeni pois; tuo halussa riutunut
Ja kuolevaan eläimeen kiinnittynyt
Ei se tiedä mikä se on; ja kootkaa minut
Ikuisuuden suunnitelmaan.
IV
Luonnosta kerran päästyäni en koskaan ota
Kehollista muotoani mistään luonnollisesta,
Vaan muodon sellaisen kuin kreikkalainen kultaseppä tekee
Taotusta kullasta ja lehtikullasta
Pitääkseen unisen keisarin hereillä;
Tai asetun kultaiselle oksalle laulamaan
Bysantin herroille ja naisille
Siitä mikä on mennyttä, ohikulkevaa, tai tulossa.
William Butler Yeats: Sailing To Byzantium (1927)
Loppusoinnuton suomennos ©2012 Vilho Susivuori
4.11.2012
13. Päivä: Paluu ja vielä Istanbulin kissoista
Turkish Airlinesin mainoslehti kertoo syksyn tapahtumista ja Vilho katselee juttua Istanbulin maratonista. Alapuolella Mustameri vaihtuu vähitellen Romanian ja Ukrainan rannikkoseuduksi. Vilho nieleskelee kun lehden toisessa pikkujutussa kerrotaan Thin Lizzyn konsertoivan Istanbulissa. Sekin on merkillistä, sillä bändin sielu Phil Lynott kuoli jo kultaisella 1980-luvulla, mutta tokihan pojat saattavat muuten vielä konsertoida. Pala tulee kuitenkin kurkkuun siitä, että lehti muotoilee juttunsa kuulostamaan siltä, että blueskitaristi Gary Mooren palaisi kokoonpanoon muiden vanhojen Lizzy-jäsenien tavoin. Vilho muistaa elävästi uutisoinnin Mooren kuolemasta Málagan Esteponassa. Taisi olla helmikuuta 2011 kun Gary Moore kuoli viinan edesauttamaan massiiviseen sydänkohtaukseen. Joko lehden englannissa on pientä käännösvirhettä tai huonoa muotoilua - Vilho ei osaa turkinkielisestä versiosta asiaa aukottomasti päätellä - tai sitten asiakaslehdellä on salattua tietoa poikkeuksellisesta reunion-keikasta. Vilho sulkee lehden ja katselee rannikon merkillistä suistoaluetta.
Paluupäivät ovat rankkoja, niissä on oma sisäinen rakenteensa ja tunnelmansa. Istanbulista Vilho on yllättynyt, kaupunki oli kovin positiivinen kokemus. Eipä Vilholla juuri ollut odotuksia, mutta paikka jäi ennen kaikkea mieleen siitä, että asiat toimivat ja meno oli vilkasta mutta asiallista. Kertaakaan paikallisiin kuvioihin ei tarvinnut turhautua tai kohdata käsittämättömiä koukeroita. Se on paljon matkaillessa.
Annikki huomauttaa jälleen Istanbulin kissoista. Totta, kissojen kaupunki. Katit asuivat paljolti ulkona, mutta ne olivat hoidettuja ja asuivat vakiopaikoissa. Ja niistä pidettiin huolta. Melkein jokaisella liikkeellä tuntui olevan oma kissaporukkansa ja niitä asui moskeijoiden, kauppojen ja ruokapaikkojen tuntumassa. Annikki vitsailee, että jos vaikka vain pari pentua otettaisiin mukaan, mutta eihän tuollaista porukkaa voi erottaa toisistaan tai kotikonnuista. Nyt pitää palata vain ihan omien matkakolliensa kanssa ja tyytyä valokuviin. Uudet kujeet ovat Vilholla jo toki mielessä, katsotaan nyt mihin taas päädytään.
Paluupäivät ovat rankkoja, niissä on oma sisäinen rakenteensa ja tunnelmansa. Istanbulista Vilho on yllättynyt, kaupunki oli kovin positiivinen kokemus. Eipä Vilholla juuri ollut odotuksia, mutta paikka jäi ennen kaikkea mieleen siitä, että asiat toimivat ja meno oli vilkasta mutta asiallista. Kertaakaan paikallisiin kuvioihin ei tarvinnut turhautua tai kohdata käsittämättömiä koukeroita. Se on paljon matkaillessa.
Annikki huomauttaa jälleen Istanbulin kissoista. Totta, kissojen kaupunki. Katit asuivat paljolti ulkona, mutta ne olivat hoidettuja ja asuivat vakiopaikoissa. Ja niistä pidettiin huolta. Melkein jokaisella liikkeellä tuntui olevan oma kissaporukkansa ja niitä asui moskeijoiden, kauppojen ja ruokapaikkojen tuntumassa. Annikki vitsailee, että jos vaikka vain pari pentua otettaisiin mukaan, mutta eihän tuollaista porukkaa voi erottaa toisistaan tai kotikonnuista. Nyt pitää palata vain ihan omien matkakolliensa kanssa ja tyytyä valokuviin. Uudet kujeet ovat Vilholla jo toki mielessä, katsotaan nyt mihin taas päädytään.
12. Päivä: Topkapi ja muita tarinoita
Kuvia räpsiessään Vilho miettii, milloin tämä loputon visuaalisten tallenteiden villitys loppuu. Ehkä me kaikki kyllästymme jossain välissä tähän bittien luomiseen ja loputtomaan sihtaamiseen. Mutta pohjimmiltaan asia ei sen kummemmin Vilhoa huoleta, sillä asiat ja ilmiöt huolehtivat itsestään. Aika vie niin kamerat, kuvaajat kuin turistikohteetkin, niistä biteistä puhumattakaan.
Istanbulin ja kai koko Turkin ykköskohde on jäänyt viimeiselle kokonaiselle matkapäivälle. Topkapin palatsialue haaremeineen on valtava kokoelma osmaniarkkitehtuuria, museohuoneita, kultatikareita ja koristeltuja seiniä. Sulttaanien asuinpalatsi on vaikuttava kokonaisuus, mutta Vilhon on aina ollut vaikea tuudittautua hallitsijoiden itselleen luomaan loistoon, etenkin kun paikoista on turistikohteeksi tullessaan tullut tavallaan kaksinkertaisesti vieraita. Elämähän näistä paikoista on kadonnut ja tilalle on tullut joukko optiikkaa heiluttelevia tungeksijoita. Vilho työntyy kamera ojossa väkivirran mukana haaremin huoneista toiseen ja fajanssikuviot pyörivät silmissä.
Selvää on, että sulttaanit osasivat järjestää itselleen mukavat oltavat. Vesilähteiden vieressä olevissa viileissä paviljongeissa kelpasi varmasti nauttia teetä ja tupsutella vesipiippua. Sisustuksena olivat kuitenkin matot ja miellyttävät matalat sohvat, joilta kelpasi katsella seinällä kiemurtelevia keramiikkakuvioita - verrattuna moniin eurooppalaisiin palatsisisustuksiin paikat tuntuvat houkuttelevilta. Palatsi on sitä paitsi komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyvyys Bosporin salmelle on vaikuttava.
Pyhissä huoneissa on lukuisia islamilaisen maailman pyhäinjäänteitä, osa sivuten muitakin "kirjan kansoja", sillä esillä on mm. Mooseksen sauva. Profeetan jalanjälki löytyy, useita kappaleita hänen parrastaan, uskonsankarien miekkoja ja myös materiaalia Mekasta. Vilhoon tekee vaikutuksen erityisesti tauoton Koraani-resitatiivi, sillä paikassa on elävänä musiikkina 24 tuntia vuorokaudessa Koraanin luentaa klassiseen tyyliin. Lukija on sivuhuoneessa seurattavissa ja hänen laulunsa on johdettu pyhää materiaalia sijaitseviin huoneisiin äänentoistolaitteiden avulla.
Palatsialueen puistossa liikkuu muutama papukaija ja sivummalta löytyy kourallinen koiranpentuja painimassa puun alla. Korkeat plataani ovat vaikuttavia ja papukaijan huutoja täydentää melkoinen palatsivaristen raakunta. Sateen uhka on kaupungin yllä, mutta se välittyy museoalueelta poistuttaessa hiostavuutena, jota Vilho ei jaksa pitää häiritsevänä. Kaupungin ilmasto on hyvin pehmeä, aivan kuten turkkilaisten luoma ilmapiirikin. Aggressiivisuus ja hermostuneisuus loistavat poissaolollaan, sen voi huomata tupaten täyteen ahdetussa raitiovaunussakin, jolla Vilho ja Annikki palaavat taas lähemmäksi Firuzagaa.
Pakkailua, tavaroiden koontia ja hajanaisten ajatusten hapuilevaa kasaamista. Mutta vielä pitää mennä syömään ja pariskunnan päästyä ravintolaan alkaa sataa kunnolla. Ikkunan editse kulkee virtanaan keltaisia takseja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa. Vilho ja Annikki aloittavat taas keitoista ja jatkavat makumatkaansa illan jo tummetessa.
Istanbulin ja kai koko Turkin ykköskohde on jäänyt viimeiselle kokonaiselle matkapäivälle. Topkapin palatsialue haaremeineen on valtava kokoelma osmaniarkkitehtuuria, museohuoneita, kultatikareita ja koristeltuja seiniä. Sulttaanien asuinpalatsi on vaikuttava kokonaisuus, mutta Vilhon on aina ollut vaikea tuudittautua hallitsijoiden itselleen luomaan loistoon, etenkin kun paikoista on turistikohteeksi tullessaan tullut tavallaan kaksinkertaisesti vieraita. Elämähän näistä paikoista on kadonnut ja tilalle on tullut joukko optiikkaa heiluttelevia tungeksijoita. Vilho työntyy kamera ojossa väkivirran mukana haaremin huoneista toiseen ja fajanssikuviot pyörivät silmissä.
Selvää on, että sulttaanit osasivat järjestää itselleen mukavat oltavat. Vesilähteiden vieressä olevissa viileissä paviljongeissa kelpasi varmasti nauttia teetä ja tupsutella vesipiippua. Sisustuksena olivat kuitenkin matot ja miellyttävät matalat sohvat, joilta kelpasi katsella seinällä kiemurtelevia keramiikkakuvioita - verrattuna moniin eurooppalaisiin palatsisisustuksiin paikat tuntuvat houkuttelevilta. Palatsi on sitä paitsi komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyvyys Bosporin salmelle on vaikuttava.
Pyhissä huoneissa on lukuisia islamilaisen maailman pyhäinjäänteitä, osa sivuten muitakin "kirjan kansoja", sillä esillä on mm. Mooseksen sauva. Profeetan jalanjälki löytyy, useita kappaleita hänen parrastaan, uskonsankarien miekkoja ja myös materiaalia Mekasta. Vilhoon tekee vaikutuksen erityisesti tauoton Koraani-resitatiivi, sillä paikassa on elävänä musiikkina 24 tuntia vuorokaudessa Koraanin luentaa klassiseen tyyliin. Lukija on sivuhuoneessa seurattavissa ja hänen laulunsa on johdettu pyhää materiaalia sijaitseviin huoneisiin äänentoistolaitteiden avulla.
Palatsialueen puistossa liikkuu muutama papukaija ja sivummalta löytyy kourallinen koiranpentuja painimassa puun alla. Korkeat plataani ovat vaikuttavia ja papukaijan huutoja täydentää melkoinen palatsivaristen raakunta. Sateen uhka on kaupungin yllä, mutta se välittyy museoalueelta poistuttaessa hiostavuutena, jota Vilho ei jaksa pitää häiritsevänä. Kaupungin ilmasto on hyvin pehmeä, aivan kuten turkkilaisten luoma ilmapiirikin. Aggressiivisuus ja hermostuneisuus loistavat poissaolollaan, sen voi huomata tupaten täyteen ahdetussa raitiovaunussakin, jolla Vilho ja Annikki palaavat taas lähemmäksi Firuzagaa.
Pakkailua, tavaroiden koontia ja hajanaisten ajatusten hapuilevaa kasaamista. Mutta vielä pitää mennä syömään ja pariskunnan päästyä ravintolaan alkaa sataa kunnolla. Ikkunan editse kulkee virtanaan keltaisia takseja ja ihmisiä läpinäkyvien sateenvarjojen kanssa. Vilho ja Annikki aloittavat taas keitoista ja jatkavat makumatkaansa illan jo tummetessa.
1.11.2012
11. Päivä: Reittiveneellä Aasiaan ja takaisin basaariin
Marraskuu. Päivä on miltei kuuma, joten on hyvä lähteä vesille. Reittilaivalla pääsee matkakorttia vilauttamalla laivaan ja miellyttävälle, lyhyelle merimatkalle Bosporin yli Aasiaan.
Kadiköy ei ole mikään turistikohde, mutta jo rannan lähellä on paljon kauppoja, miellyttäviä katuja ja runsaasti lounaspaikkoja. Meno on modernimpaa ja - pitää sanoa - eurooppalaisempaa kuin kaupungin historiallisessa keskustassa Euroopan puolella. Vilho kävelee kaduilla mielellään ja suuntaa myös hyvissä ajoin ruokapaikkaan. Aurinko on kirkkaana taivaalla ja valoa tulvii kaduille. Ruokapaikan yläkerta on mukavan varjoinen, mutta ikkunoita sielläkään ei tarvita. Ruoka on hyvää ja hinnat piskuisia.
Paluulauttamatka käy sekin viihteestä. Edessä on tiukka iltapäivä basaarilla. Siellä Vilhon pitää löytää edellisen päivän huivikauppa, eikä basaaria pahempaa sokkeloa olekaan. Jollain näppituntumalla tai vainulla huivipaikka löytyy, mutta Vilhollapa ei ole mitään aavistusta miten suunnistaminen tapahtui. Ainoa tapa basaarissa liikkumiseen on hallittu pyöriminen ja ilmeisesti sen kautta kauppakosmoksen kaaret alkavat tulla Vilhollekin tutuksi.
Vaimolla on oma talous ja omat rahat, tuumii Vilho pariskunnan palatessa huiviliikkeestä. Tuohta on vaihdettu silkkiin ja hienoimpaan villaan: Vilhon on parempi miettiä ihan muita asioita.
Talousliike maustebasaarin laitamilla myy Vilholle kaksi suurta keittiöveistä, molemmat aitoja turkkilaisia, jotka kauppias pakkaa veitsifirman omaan muovikassiin. Maustebasaarin kohdalla tungos on valtava ja kuin vaivihkaan Vilho tunnustelee vielä tuoksuja jotka nousevat lukemattomien kauppojen maustekasoista, kuivatuista hedelmistä ja teevuorista. Edessä on paluu asunnolle, kiipeäminen Firuzagan mäelle, jossa kotinurkkien kissat odottavat ovisyvennyksissä tai autojen päällä leväten. Vihanneskauppias kohentaa salaattipinoa ja jatkaa sipulien niputtamista. Vilho ja Annikki kiipeävät ylimpään kerrokseen ja seuraavat miten harsopilvet kulkevat Galatan tornin takana.
Kadiköy ei ole mikään turistikohde, mutta jo rannan lähellä on paljon kauppoja, miellyttäviä katuja ja runsaasti lounaspaikkoja. Meno on modernimpaa ja - pitää sanoa - eurooppalaisempaa kuin kaupungin historiallisessa keskustassa Euroopan puolella. Vilho kävelee kaduilla mielellään ja suuntaa myös hyvissä ajoin ruokapaikkaan. Aurinko on kirkkaana taivaalla ja valoa tulvii kaduille. Ruokapaikan yläkerta on mukavan varjoinen, mutta ikkunoita sielläkään ei tarvita. Ruoka on hyvää ja hinnat piskuisia.
Paluulauttamatka käy sekin viihteestä. Edessä on tiukka iltapäivä basaarilla. Siellä Vilhon pitää löytää edellisen päivän huivikauppa, eikä basaaria pahempaa sokkeloa olekaan. Jollain näppituntumalla tai vainulla huivipaikka löytyy, mutta Vilhollapa ei ole mitään aavistusta miten suunnistaminen tapahtui. Ainoa tapa basaarissa liikkumiseen on hallittu pyöriminen ja ilmeisesti sen kautta kauppakosmoksen kaaret alkavat tulla Vilhollekin tutuksi.
Vaimolla on oma talous ja omat rahat, tuumii Vilho pariskunnan palatessa huiviliikkeestä. Tuohta on vaihdettu silkkiin ja hienoimpaan villaan: Vilhon on parempi miettiä ihan muita asioita.
Talousliike maustebasaarin laitamilla myy Vilholle kaksi suurta keittiöveistä, molemmat aitoja turkkilaisia, jotka kauppias pakkaa veitsifirman omaan muovikassiin. Maustebasaarin kohdalla tungos on valtava ja kuin vaivihkaan Vilho tunnustelee vielä tuoksuja jotka nousevat lukemattomien kauppojen maustekasoista, kuivatuista hedelmistä ja teevuorista. Edessä on paluu asunnolle, kiipeäminen Firuzagan mäelle, jossa kotinurkkien kissat odottavat ovisyvennyksissä tai autojen päällä leväten. Vihanneskauppias kohentaa salaattipinoa ja jatkaa sipulien niputtamista. Vilho ja Annikki kiipeävät ylimpään kerrokseen ja seuraavat miten harsopilvet kulkevat Galatan tornin takana.
10. Päivä: Basaarin virtaa ja muinainen vesisäiliö
Teetarjotin pujottelee vuosisataisella varmuudella Suuren Basaarin ydinalueen käytävillä. Kauppiaat seisovat puotiensa ovensuissa, osa tervehtii, toiset vinkkaavat teemiehen paikalle. Lasikuppi kulkee pikkulautasineen nopeasti tarjottimelta käteen, lisäksi tulee kaksi sokeripalaa ja lusikka. Teemies jatkaa matkaansa ja palaa aikanaan hakemaan astiat pois. Kauppias katsoo loputonta asiakasvirtaa: turisteja suurista risteilyaluksista, nuoriapareja järjestelmäkameroineen, hunnutettuja mustanpuhuvia daameja ja saksalaisia tai hollantilaisia naisia retkeilyvarusteissa, luisevina mutta innokkaina. Teetä juovalla kauppiaalla on tavaraa, jota ei tarvitse kaupustella, riittää kun toivottaa ikkunalle saapuvat sisään. Mutta teen voi juoda rauhassa ja vain katsoa ihmisvirtaa, kenties vilkaista yllä kaareutuvia holvia, jotka muodostavat basaarin parhaimman osan katon maalauksineen. Vilinä vie kuitenkin aina voiton katseesta, vaikka kaikki mahdolliset kulkijat on jo nähty. Arkkityypit ovat tulleet tutuksi kuin basaarin vilkkaimman teepajan juoma.
Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.
Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.
Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.
Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä
Vastapäätä toimivalla huivikauppiaalla on apumies tai velipoika jututtamassa kulkijoita, hän puhuu kaikkia kieliä ja poimii virrasta potentiaaliset juttukaverit. Huiveja aina tarvitaan, täällä niitä on, parhaita. Hän tarjoaa puodin ulkokulmassa seisovalle Vilholle penkkiään, mutta Vilho sanoo seisovansa mieluummin. Pohjoiseen jäävuoreen ei ole helppoa saada kontaktia. Mutta tietty harmonia on helppo saavuttaa, sillä molemmat miehet katselevat ihmisvirtaa kiinnostuneina, vaihtavat välillä hymähdyksen keskenään. Vilho huomaa hiljalleen olevansa rannalla, eikä enää virrassa. Hän odottaa milloin joku alkaa ostamaan häneltä huivia. Annikki on sisemmällä myymälässä ja hoitaa Turkin taloutta kuntoon.
Aiemmin päivällä Vilho on ollut vesisäiliössä. Sitä ei olekaan aiemmin tullut kokeiltua. Yerebatan Sarnici tai englanniksi Basilica Cistern on bysanttilainen 100.000 tonnia vetävä vesisäiliö, jonka keisari Justinianus rakennutti 500-luvulla. Nykyisin turistit pääsevät tyhjään säiliöön tutustumaan 336 pylvään kannattamaan saliin ja sinne Vilhokin tunki kameransa kanssa. Salissa on puolimetriä vettä ja siellä uiskentelee karppeja ja muita kaloja. Taustalla on turhaa, eteeristä ulinamusiikkia, sillä paikasta on kovasti koitettu tehdä turistikohdetta. Vilholle ja Annikille paikka olisi kelvannut sellaisenaankin, mutta karppi sinne tai tänne, sehän on turismia. Hieno kaariholvinen sali kuitenkin. Niin ja basilica nimessä tulee kuulemma paikalla sijainneesta basilicasta.
Vilhon setä oli innokas antiikin kohteiden kiertäjä ja tartutti Vilhoonkin innostuksen amfiteattereihin, akvedukteihin, raunioalueisiin, kreikkalaisteattereihin, mosaiikkeihin ja museotavaraan. "Museossa voi tulla jano, joka ei sammu", linjasi setä omaperäiseen tapaansa. Sen Vilho muistaa, että setä jaksoi museoita loputtomasti, mutta sitten aina syötiin hyvin, ja jos museon kahvila kelpasi, välillä nautittiin virvokkeita.
Setä esitteli kerran valtavaa keittiöveistään, jonka hän oli tuonut basaarilta. Setä oli todellinen kulinaristi ja osasi myös käyttää keittiön työvälineitä. Veitsestä oli basaarilla käyty ties kuinka pitkä myyntineuvottelu, varmaan tarina puhui tunneista, vesipiipun puhalteluista ja puolesta tusinasta teelasillisesta. Tiedä niitä kaikkia sedän juttuja, mutta pikkupojan silmissä veitsi oli valtava ja tarinat basaarista jäivät syvälle mieleen. Ja basaariinkin on palattava, huivikauppa on vasta pohjustettu ja tomera pohjoinen nainen palaa kaariholvien alle neuvottelemaan kaupoista, mukanaan hiljainen, kiireettömästi virtaan katsova miehensä
30.10.2012
9. Päivä: Museokamaa ja kauppatavaraa
Istanbulin arkeologinen museo on täynnä vanhaa kiviainesta, jota Vilho niin mielellään käy katsomassa. Aiheesta kiinnostuneelle paikka on "must", eikä siinä sen kummempaa. Kaikella rakkaudella Vilho ja Annikki huomioivat suuren museon erään siiven olevan kuin kappale kultaista Neuvostoliittoa. Tiloissa on kokolattiamatto, jossa täytyy olla tonni pölyä, katossa on vesivaurio ja värimaailma on harmaasta ruskeaan beigen kautta. Porrastasanteella on ryhmä väsähtäneitä sohvia ja puhki-istuttuja tuoleja aivan liian suuressa, hyödyttömässä tilassa, raskaat verhot nuokkuvat ikkunoiden kupeissa. Vanha parta tunnistaa ehtymättömän soviet-tyylin ja voisi kuvitella, että siipirakennus olisi toimitettu pakettiratkaisuna naapurimaastamme vuonna 1978 ja sitä vuotta se elää museoituna. Onneksi valtaosa näyttelytiloista on hyvässä kuosissa.
Hurjat harrasteet tarvitsevat hurjia eväitä. Vilho suuntaa hampurilaispaikkaa muistuttavaan pikaruokalaan ja paikka onkin ensimmäinen täysin palveltu pikaruokala. Tarjoilija ohjaa pöytään, jakaa kosteuspyyhkeet ja ottaa tilauksen. Konsepti on kuitenkin kuin hampurilaisbaarissa, Vilho ja Annikki ottavat molemmat aterian 5.
Ateria 5. tuodaan pöytään ja roskat viedään pois, aikanaan tarjottimet haetaan heti pois kun on valmista ja sitten toimitetaan jälkiruoka. Kaikki tämä ilman mitään säätämistä. Ateriaan kuuluu kuitti, joka maksetaan kassalla kun poistutaan. Homma todella käy ja muona maistuu. Tarjoilija tervehtii poistuvia pikaruokailijoita ja matka jatkuu.
Edes suuren basaarin sotatantereella Vilhon rauhallisuutta ei järkytetä. Menohan on siistiä - ketään ei tarvitse olla karistelemassa takin liepeestä tai muuten hermostua kaupankäynnistä. Basaari on valtava, se pullistelee huivikauppoja ja korushoppeja loputtomasti, sen lisäksi on kaikkea muuta, etupäässä vaatetta. Reuna-alueilla kaupankäynti on normaalia, ytimessä leikitään tinkimisleikkiä, joka lienee planeetan turhin leikki. Muuten hulinaan tottuu, eikä sitä tarvitse päästää sisäänsä. Aikanaan Vilhoa häiritsi kovin markkinapaikkojen tunku ja hulina, epämääräisen tuntuinen meno ja muu huiske. Mutta sitten Vilho huomasi, että markkinoilla kellutaan kuin meren aalloissa, eikä yritetä tyynnyttää aaltoja. Siinä se humu menee, keinuessa, ja sitten rantaan kuin ei jaksa tai halua enää.
Kotimatkalla käytetään köysirataa eli tunnelissa kulkevaa rinneratikkaa, tunelia. Se helpottaa huomattavasti kapuamista kotikaupunginosan korkeuksiin. Asunnon parvekkeella pitää puhallella tovin ilta-auringossa ja juoda olutta sekä anikseen vivahtavaa haaleaa vettä. Pitäisiköhän rapistella vähän veikkauskuponkia tietokoneella? -tuumii Vilho. Jos vaikka osuisi kohdalleen, niin sittenhän sitä voisi ostaa Annikille muutaman kiiltävän rannekorun ja vaikkapa kipaista hakemassa Istanbul-nimikoidun kultaharkon basaarista. Olikohan sitä olutta vielä jääkaapissa, esimerkiksi punaista Marmaraa?
Hurjat harrasteet tarvitsevat hurjia eväitä. Vilho suuntaa hampurilaispaikkaa muistuttavaan pikaruokalaan ja paikka onkin ensimmäinen täysin palveltu pikaruokala. Tarjoilija ohjaa pöytään, jakaa kosteuspyyhkeet ja ottaa tilauksen. Konsepti on kuitenkin kuin hampurilaisbaarissa, Vilho ja Annikki ottavat molemmat aterian 5.
Ateria 5. tuodaan pöytään ja roskat viedään pois, aikanaan tarjottimet haetaan heti pois kun on valmista ja sitten toimitetaan jälkiruoka. Kaikki tämä ilman mitään säätämistä. Ateriaan kuuluu kuitti, joka maksetaan kassalla kun poistutaan. Homma todella käy ja muona maistuu. Tarjoilija tervehtii poistuvia pikaruokailijoita ja matka jatkuu.
Edes suuren basaarin sotatantereella Vilhon rauhallisuutta ei järkytetä. Menohan on siistiä - ketään ei tarvitse olla karistelemassa takin liepeestä tai muuten hermostua kaupankäynnistä. Basaari on valtava, se pullistelee huivikauppoja ja korushoppeja loputtomasti, sen lisäksi on kaikkea muuta, etupäässä vaatetta. Reuna-alueilla kaupankäynti on normaalia, ytimessä leikitään tinkimisleikkiä, joka lienee planeetan turhin leikki. Muuten hulinaan tottuu, eikä sitä tarvitse päästää sisäänsä. Aikanaan Vilhoa häiritsi kovin markkinapaikkojen tunku ja hulina, epämääräisen tuntuinen meno ja muu huiske. Mutta sitten Vilho huomasi, että markkinoilla kellutaan kuin meren aalloissa, eikä yritetä tyynnyttää aaltoja. Siinä se humu menee, keinuessa, ja sitten rantaan kuin ei jaksa tai halua enää.
Kotimatkalla käytetään köysirataa eli tunnelissa kulkevaa rinneratikkaa, tunelia. Se helpottaa huomattavasti kapuamista kotikaupunginosan korkeuksiin. Asunnon parvekkeella pitää puhallella tovin ilta-auringossa ja juoda olutta sekä anikseen vivahtavaa haaleaa vettä. Pitäisiköhän rapistella vähän veikkauskuponkia tietokoneella? -tuumii Vilho. Jos vaikka osuisi kohdalleen, niin sittenhän sitä voisi ostaa Annikille muutaman kiiltävän rannekorun ja vaikkapa kipaista hakemassa Istanbul-nimikoidun kultaharkon basaarista. Olikohan sitä olutta vielä jääkaapissa, esimerkiksi punaista Marmaraa?
29.10.2012
8. Päivä: Tasavallan päivän tunnelmia
Turkin lippujen määrä on tasaisesti lisääntynyt koko ajan ja nyt niitä on pian kaikkialla. Vilho katselee parvekkeelta Galatan tornia ja sieltäkin roikkuu lippu. Sää jatkuu lämpimänä, vaikkakin pilviä on kertynyt taivaalle. Muutaman kottaraisen voi kuitenkin nähdä tavanomaisten lokkien joukossa lentävän sekalaisten kattojen yllä.
"Et ole puhunut mitään savupiipuista, vaikka yleensä kiinnität niihin paljon huomiota", sanoi Annikki toissapäivänä. Totta, Vilho ei ole niistä sanonut sanaakaan, vaikka piippujen muoto aina kiinnostaakin, sillä kattojen tasalla Firuzagan kaupunginosa, oikeastaan koko Beyoglu, on sellainen että talojen yläkertojen monimuotoisuus hukuttaa savupiippujen erilaisuuden sekaansa. Talot ovat usein kapeita, yhden asunnon levyisiä ja yläkertoja on jatkettu, vinteistä on tehty asuntoja ja välillä ylös on rakennettu "elintasokerros" vanhojen päälle. Silti näkymä on harmoninen kuin suurkaupungin väkijoukko.
Pariskuntamme kävelee Taksim-aukiolta pohjoiseen isoja, suurten hotellien reunustamia katuja ja katselee juhlapäivän menoa. Kauppapäivä selvästi on ja ihmisiä on paljon liikkeellä. Turkkilaiset tekevät pitkää päivää ja monet myös pitkää viikkoa. Vilhokin on lukenut maan nykytilanteesta ja taloudellisesta hyvästä kaudesta. Euro-kriisit ja läntinen lamassa möyriminen vie kiinnostuksen onnistujiin ja juuri nyt Turkki on sellainen. Ja se kyllä näkyy Istanbulissa. Hinnat ovat kovia, mutta ostajia on. Euro mataa maissa vaihtokurssina ja tarjous Unioniin liittymisestä tuskin tuntuu ajankohtaiselta. Silti Vilhoa pikkusen hiertää Erdoganin nerokkaan talouspolitiikan halu lätkäistä alkoholijuomille 18 prosentin vero. No, ehkä siinäkin on joku totuus - ainakin päihteiden hinta on lopulta Suomeakin kovempi.
Lounasta syödään "osoituspaikassa" eli yleisessä bufe-merkkisessä paikassa jossa itse valitaan annokset osoittamalla ellei kielitaitoa ole. Vilho saa osoitettua lihapyörykoitä ja lohkoperunoita sekä papukastiketta, jota keittiömestari mittaa lautaselle ja tarjotin täyttyy. Annikki poimii juustokuorrutettua lihapataa munakoisolla ja lisäksi täytettyjä tomaatteja. Vilho poimii vitriinistä vielä tuoresalaatin. Ruoka on erinomaista ja lihapyörykät herättävät keskustelun lapsuuden lihapullista ja vertailuun tulevat äidit ja mummut keittiötaitoineen. Lopuksi ystävällinen rouva kerää astiat tässä itsepalvelupaikassa ja kysyy, haluaisivatko asiakkaat teetä. Vilhon tähtihetki on se, että hän sanoo sade, sellaisenaan, sillä hän ei tosissaan halua valmiiksi sokeroitua teetä. Todella kuuma tee tuodaan ilman palasokereita. Tee on kaupanpäälle, mutta Vilho ja Annikki huomaavat, että naapuripöydän isännät jättävät siitä sopivan, liiran juomarahan kupillista kohden (50c). Annoksethan on jo maksettu heti tarjotinta lastattaessa.
Vilhon setä sanoi, "Viaton katse ei tarvitse kielitaitoa, eikä hyvä sydän tulkkia." Jälleen yksi niistä sedän sanonnoista, joita Vilhon oli vaikea hyväksyä, etenkin teininä. Jossain vaiheessa tämäkin viisaus on palannut Vilhon mieleen ja alkanut avautua. Pohjimmiltaan maailmassa ihmiset haluavat saada asiat hoidetuksi huolimatta siitä millä puolella tiskiä kunkin vuorollaan on. Huijareitakin on mutta he liikkuvat aina sivulla, liepeillä. Osoittamalla pääsee pitkälle, kohteliaisuuden voi lukea katseestakin. Usein Vilho kiittää, sanoo kyllä ja olkaa hyvä italiaksi, sillä se käy luonnostaan. Suomikin on hyvä valinta, mutta siihen ei ole tottunut Suomessakaan.
Tasavallan päivä. Mäkisen kaupungin rannassa, lähellä Dolmabachen palatsia, Annikki ja Vilho ovat tulleet katsomaan juhlapäivän kuuluisia ilotulituksia. Tapahtuman kellonajasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta eipä tunnu olevan paikallisella väestölläkään. Väkeä on paljon liikkeellä ja Dolmabachen palatsin rannassa näkymät Bosporin sillalle ovat hyvät ja ihmiset ovat kerääntyneet rantakahvilan ympäristöön. Illan rukouskutsun alkusäe kuuluu rannan moskeijan minareetista ja samassa kahvilan kovaääniset lakkaavat soittamasta paikallisradion tarjoamaa diskojumputusta. Rukouskutsu saa kuulua ja Vilho seuraa, miten rukoustaukoa pidetään sellainen varttitunti kutsujen jälkeen. Muuten rukousaika ei aiheuta mitään liikettä juhlakansassa, tosin moskeijaan päätyy jostain ihmisiä jonkin verran, sillä ikkunoiden takana näkyy pientä liikettä.
Pariskuntamme on siirtynyt lähemmäksi vahvasti juhlavalaistua siltaa edelleen epätietoisena ilotulituksen ajankohdasta. Rantaa lähestyttäessä kansan sivussa seisovat ulkopuolisina konepistoolien kanssa vartioivat poliisit. On vaikea sanoa, mitä poliisit valvovat tai suojaavat. Se on heille itselleenkin varmasti yhtä vaikeaa. Sivummalla mies haluaa esitellä esivallan edustajia kolmevuotiaalle pojalleen ja virkavalta on palvelusvalmiina lepertelemään pienokaiselle. Nuoria, mukavia poikiahan nuo ovat, toteaa Vilho. Mitään estettävää rettelöintiä virkavallalle ei illan mittaan ilmene. Ilotulitus on huikea. Mitään tämänkaltaista Vilho ei ole nähnyt ja on hyvin tyytyväinen, että taipui Annikin ehdotukseen lähteä tapahtumaa katsomaan.
Palatessa asunnolle pikin ylärinnettä Vilho näkee, miten yliopistolehtorin näköinen mies kuljettaa punaviinipulloa ihmisten palatessa Taksimin suuntaan. Hyvänen aika, pullostahan on liki puolet juotu ja miehellähän on vain neljä ystävää matkassaan! Suomessahan tällainen hiostavan lämmin juhlapäivä olisi ollut lukemattomien "mäyräkoirien" surma ja rähinä olisi alkanut jo alkuillasta. Väkeä liikkuu paljon, mutta aggressioista, törttöilystä ei ole tietoakaan. Näkyy yksinäisiä naisia, tyttöjä kaksin ja kaikkia mummoista alkaen lastenvaunuihin asti. On pimeää, muttei lainkaan synkkää. Aukiolle päästessä eräässä trendikkäässä kahvilassa istuu pari kovanaamaa jäätelöannoksen ääressä. Kovuuden sulattavia kaunottaria kadut ovat täynnä.
Suru. Miten vahva voikaan suru olla? Suru on läpitunkevampi kuin sade, kaiken se kastelee ja kaikkialle se tunkeutuu. Tädin kuollessa setä oli kirjoittanut surusta: "Suru on syvempi kuin meri, laajempi kuin taivas, suru painaa enemmän kuin maailma, kulkee nopeammin kuin tuuli. Silti rakkaus ratsastaa ajan hevosella, se vie kaiken lopulta valoon, kirkkauteen." Koskaan setä ei ollut näitä puhunut, mutta kirjoittanut ja elänyt kuitenkin.
Päivämäärä oli Vilholle vaikea. Yöllä alkoi sataa; sitten myös ukkostaa, se tuntui hyvältä. Pikään Vilho istui pimeässä ja katseli vain salamoita kuunnellen vanhoja levyjä.
"Et ole puhunut mitään savupiipuista, vaikka yleensä kiinnität niihin paljon huomiota", sanoi Annikki toissapäivänä. Totta, Vilho ei ole niistä sanonut sanaakaan, vaikka piippujen muoto aina kiinnostaakin, sillä kattojen tasalla Firuzagan kaupunginosa, oikeastaan koko Beyoglu, on sellainen että talojen yläkertojen monimuotoisuus hukuttaa savupiippujen erilaisuuden sekaansa. Talot ovat usein kapeita, yhden asunnon levyisiä ja yläkertoja on jatkettu, vinteistä on tehty asuntoja ja välillä ylös on rakennettu "elintasokerros" vanhojen päälle. Silti näkymä on harmoninen kuin suurkaupungin väkijoukko.
Pariskuntamme kävelee Taksim-aukiolta pohjoiseen isoja, suurten hotellien reunustamia katuja ja katselee juhlapäivän menoa. Kauppapäivä selvästi on ja ihmisiä on paljon liikkeellä. Turkkilaiset tekevät pitkää päivää ja monet myös pitkää viikkoa. Vilhokin on lukenut maan nykytilanteesta ja taloudellisesta hyvästä kaudesta. Euro-kriisit ja läntinen lamassa möyriminen vie kiinnostuksen onnistujiin ja juuri nyt Turkki on sellainen. Ja se kyllä näkyy Istanbulissa. Hinnat ovat kovia, mutta ostajia on. Euro mataa maissa vaihtokurssina ja tarjous Unioniin liittymisestä tuskin tuntuu ajankohtaiselta. Silti Vilhoa pikkusen hiertää Erdoganin nerokkaan talouspolitiikan halu lätkäistä alkoholijuomille 18 prosentin vero. No, ehkä siinäkin on joku totuus - ainakin päihteiden hinta on lopulta Suomeakin kovempi.
Lounasta syödään "osoituspaikassa" eli yleisessä bufe-merkkisessä paikassa jossa itse valitaan annokset osoittamalla ellei kielitaitoa ole. Vilho saa osoitettua lihapyörykoitä ja lohkoperunoita sekä papukastiketta, jota keittiömestari mittaa lautaselle ja tarjotin täyttyy. Annikki poimii juustokuorrutettua lihapataa munakoisolla ja lisäksi täytettyjä tomaatteja. Vilho poimii vitriinistä vielä tuoresalaatin. Ruoka on erinomaista ja lihapyörykät herättävät keskustelun lapsuuden lihapullista ja vertailuun tulevat äidit ja mummut keittiötaitoineen. Lopuksi ystävällinen rouva kerää astiat tässä itsepalvelupaikassa ja kysyy, haluaisivatko asiakkaat teetä. Vilhon tähtihetki on se, että hän sanoo sade, sellaisenaan, sillä hän ei tosissaan halua valmiiksi sokeroitua teetä. Todella kuuma tee tuodaan ilman palasokereita. Tee on kaupanpäälle, mutta Vilho ja Annikki huomaavat, että naapuripöydän isännät jättävät siitä sopivan, liiran juomarahan kupillista kohden (50c). Annoksethan on jo maksettu heti tarjotinta lastattaessa.
Vilhon setä sanoi, "Viaton katse ei tarvitse kielitaitoa, eikä hyvä sydän tulkkia." Jälleen yksi niistä sedän sanonnoista, joita Vilhon oli vaikea hyväksyä, etenkin teininä. Jossain vaiheessa tämäkin viisaus on palannut Vilhon mieleen ja alkanut avautua. Pohjimmiltaan maailmassa ihmiset haluavat saada asiat hoidetuksi huolimatta siitä millä puolella tiskiä kunkin vuorollaan on. Huijareitakin on mutta he liikkuvat aina sivulla, liepeillä. Osoittamalla pääsee pitkälle, kohteliaisuuden voi lukea katseestakin. Usein Vilho kiittää, sanoo kyllä ja olkaa hyvä italiaksi, sillä se käy luonnostaan. Suomikin on hyvä valinta, mutta siihen ei ole tottunut Suomessakaan.
Tasavallan päivä. Mäkisen kaupungin rannassa, lähellä Dolmabachen palatsia, Annikki ja Vilho ovat tulleet katsomaan juhlapäivän kuuluisia ilotulituksia. Tapahtuman kellonajasta ei ole tarkempaa tietoa, mutta eipä tunnu olevan paikallisella väestölläkään. Väkeä on paljon liikkeellä ja Dolmabachen palatsin rannassa näkymät Bosporin sillalle ovat hyvät ja ihmiset ovat kerääntyneet rantakahvilan ympäristöön. Illan rukouskutsun alkusäe kuuluu rannan moskeijan minareetista ja samassa kahvilan kovaääniset lakkaavat soittamasta paikallisradion tarjoamaa diskojumputusta. Rukouskutsu saa kuulua ja Vilho seuraa, miten rukoustaukoa pidetään sellainen varttitunti kutsujen jälkeen. Muuten rukousaika ei aiheuta mitään liikettä juhlakansassa, tosin moskeijaan päätyy jostain ihmisiä jonkin verran, sillä ikkunoiden takana näkyy pientä liikettä.
Pariskuntamme on siirtynyt lähemmäksi vahvasti juhlavalaistua siltaa edelleen epätietoisena ilotulituksen ajankohdasta. Rantaa lähestyttäessä kansan sivussa seisovat ulkopuolisina konepistoolien kanssa vartioivat poliisit. On vaikea sanoa, mitä poliisit valvovat tai suojaavat. Se on heille itselleenkin varmasti yhtä vaikeaa. Sivummalla mies haluaa esitellä esivallan edustajia kolmevuotiaalle pojalleen ja virkavalta on palvelusvalmiina lepertelemään pienokaiselle. Nuoria, mukavia poikiahan nuo ovat, toteaa Vilho. Mitään estettävää rettelöintiä virkavallalle ei illan mittaan ilmene. Ilotulitus on huikea. Mitään tämänkaltaista Vilho ei ole nähnyt ja on hyvin tyytyväinen, että taipui Annikin ehdotukseen lähteä tapahtumaa katsomaan.
Palatessa asunnolle pikin ylärinnettä Vilho näkee, miten yliopistolehtorin näköinen mies kuljettaa punaviinipulloa ihmisten palatessa Taksimin suuntaan. Hyvänen aika, pullostahan on liki puolet juotu ja miehellähän on vain neljä ystävää matkassaan! Suomessahan tällainen hiostavan lämmin juhlapäivä olisi ollut lukemattomien "mäyräkoirien" surma ja rähinä olisi alkanut jo alkuillasta. Väkeä liikkuu paljon, mutta aggressioista, törttöilystä ei ole tietoakaan. Näkyy yksinäisiä naisia, tyttöjä kaksin ja kaikkia mummoista alkaen lastenvaunuihin asti. On pimeää, muttei lainkaan synkkää. Aukiolle päästessä eräässä trendikkäässä kahvilassa istuu pari kovanaamaa jäätelöannoksen ääressä. Kovuuden sulattavia kaunottaria kadut ovat täynnä.
Suru. Miten vahva voikaan suru olla? Suru on läpitunkevampi kuin sade, kaiken se kastelee ja kaikkialle se tunkeutuu. Tädin kuollessa setä oli kirjoittanut surusta: "Suru on syvempi kuin meri, laajempi kuin taivas, suru painaa enemmän kuin maailma, kulkee nopeammin kuin tuuli. Silti rakkaus ratsastaa ajan hevosella, se vie kaiken lopulta valoon, kirkkauteen." Koskaan setä ei ollut näitä puhunut, mutta kirjoittanut ja elänyt kuitenkin.
Päivämäärä oli Vilholle vaikea. Yöllä alkoi sataa; sitten myös ukkostaa, se tuntui hyvältä. Pikään Vilho istui pimeässä ja katseli vain salamoita kuunnellen vanhoja levyjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)