4. Kofel (1342 m)

Polku kulkee nyt miellyttävästi rinteen poikki, pysyen pääasiassa samalla korkeuskäyrällä. Korkeus on vaatimattomasti 1200 metriä ja maasto on metsäisen peitteistä. Muutakin kulkijaa polulla on tasaisesti, mm. sokeita vaeltajia avustajineen tusinan verran. Vilho hämmästelee sitä, miten tottuneesti nämä ihmiset kulkevat vuoristopolulla ja miten saumatonta yhteistyö avustajan kanssa on. Paikalliset mummot, papat ja lapset ovat aika harjaantuneita vuoristokulkijoita, Vilho pistelee polkuaan aika nöyränä ja katselee tarkkaan mihin astuu.

Kapuaminen ja neljän sadan metrin nousu on ollut kuumaa. Baijerissa on edelleen helteinen keli ja aurinko helottaa poutapilviseltä taivaalta, onneksi polulla sentään kuuset antavat miellyttävää varjoa. Reippailua suoritetaan juoksuhousuissa ja t-paidassa, enempää ei päälleen voi pukea.

Jossain vaiheessa polulla on porukkaa enemmän: kopteriensihoidon pojathan ne siellä pakkaavat jotain rouvaa siirtopaareille. Tarkemmin Vilho ei tiedä, mitä on tapahtunut, mutta ilmeisesti ei mitään aivan kamalaa, ilmeet eivät ole haudanvakavia. Kuusi miestä siirtää potilasta kapeaa polkua pitkin ja heti 15 metrin päässä aukolla porukan johtaja alkaa katsoa, sopisiko paikka potilaan nostoon. Vilhokin pääsee jatkaamaan matkaansa, sillä pelastusoperaatio tukki polun ja väkeä odottaa vastasuunnassa. Vilho on kavunnut pois polulta ylärinteeseen ja päästää kaikki muut kulkemaan ensin.  Pian matka jatkuu taas autiolla polulla, hetken päästä lman täyttää kopterin lapojen hakkaava rummutus, joka kaikuu pitkin kallioseiniä muut äänet peittävänä taontana.

Kofel on alueen vaatimattomin huippu metriensä puolesta, sen merkittävyys on hammasmaisessa profiilissa ja siinä, miten se hallitsee näkymiä Oberammergaussa. Kofel on kivinen pilari, jonka päällä on näyttävä risti (aikanaan Vilho huomaa, että risti on itseasiassa puinen, taitavasti veistetty krusifixi). Risti ja vuoren huipun kivipilari näkyvät kaikkialle kylään ja sinne katse hakeutuu. Erinomaisesti huippu näkyy Vilhon terassituolille, loma-asunnon pihaan.

*

Metsäinen polkuvaellus päättyy tienviitoille ja silloin Vilho huomaa vaalean kiviseinän, josta on tarkoitus saada ne viimeiset nousumetrit. Loppumatka tehdään nelivetona, vastaantulijoita väistellen. Kapuamisen mahdollistaa reitille kiinnitetty vaijeri, jota pitkin Vilho kiskoo itseään ylös, hansikkaat kädessä, vuoroin kivestä tukien.

Huipulla lämpö ei lopu, sillä sää on edelleen hieno, eikä tuuli ole voimakas. On aika painaa nallekarkkia nassuun ja juoda vettä. Vilho on niin tohkeissaan, niin kone kuumana, että eväitä ei tee mieli. On perinteisten huippuvideoiden ja valokuvien aika. Paikka on kyllä komea, sieltä kelpaa katsoa omaa lomamökkiä ja koko kylää ynnä kaikkialle ympäristöön.

Alas Vilho palaa zig-zag-reittiä, joka on tietysti nopeampi, mutta aika tylsä metsäpolku. Näin kylä kyllä lähestyy aika nopeasti. Asunnolla Annikki jo odottaa onnistuneen naapurivuorella tapahtuneen köysirataretkeilyn jälkeen. Vilhon on kuuma ja terassilla nautittu Oktoberfest-olut uppoaa hienosti mukana kannettujen retkieväiden kanssa. Iltapäivä on aurinkoinen, kesä tuntuu jatkuvan edelleen Baijerissa.

 

Caspar David Friedrich:

Der Wanderer über dem Nebelmeer (1818)

Kunsthalle, Hamburg. 

Illalla Vilho sormeilee häntä ikuisesti kiehtovaa Martin Heideggerin tekstiä, englanniksi Building Dwelling Thinking (1950-1). Jostain syystä polullakin Vilho ajatteli tuota pientä klassikkotekstiä jopa niin tiiviisti, että meinasi kerran lipsahtaa baijeriaiseen kuusikkoon päistikkaan. Eipä taida hajamielisestä Vilhosta tulla mitään vuoripolkujen pantteria pelkästään uuden repun ansiosta. On se reppana tavallinen pururatojen prinssi, sorateiden kruunaamaton sokrates.

*

Talon isännän kirjahyllyssä on joukko erilaisia taidekirjoja kesämökkimäisessä hyllytyksessä. Pian Vilho löytää niistä yhden taiteilijasuosikkinsa, Caspar David Friedrichin (1774–1840).  Vaeltaja sumumeren yllä on taiteilijan tunnetuin teos. Sillä ei tiettävästi ole mitään yhteyttä kertomuksen kukkulaan tai mainittuun Vilhoon.

3.b Siiri täyshoidossa ja rinkkaansa virittämässä

Ensimmäinen matkapäivä oli niin elämystäyteinen ja raskas, että Siiri nukahti sohvan nurkkaan melkoisen tyynypinon alle.

Uusi aamu Baijerissa alkoi talon perinpohjaisella tutkimisella, se kun on ihan perustoimintaa tontuille. Aivan kaikki alakerrassa ei ollut Siirin mielestä hyvin hoidettu, mutta pääasiat olivat kunnossa. Ulkona sijaitseva vaja oli melkoisen sekava verstas, mutta talon muuten näytti kohtuulliselta. Yläkerrassa vastassa oli vanha tonttupariskunta, joka vietti talossa eläkepäiviään, eikä enää työkseen huolehtinut talosta. Siiri kutsuttiin aamiaispöytään ja esittäytymisten jälkeen Siiri sai kuulla olevansa täyshoidon piirissä vierailunsa ajan. Mikään muu ei Baijerissa tulisi kuuloonkaan, kun kerran vieras saapui kaukaa Suomesta.

Tonttupariskunta (nimeltään Stein ja Gertrud) kertoi kahvia juotaessa paljon asioita Siirille ja vähitellen tonttumme rauhoittui kokonaan. Kävi ilmi että Susivuoret eivät olleet siis laittomilla teillä, vaan auto oli vuokraauto ja tämä talo toimi vuokratalona. Eipä moinen tavallisen tontun mieleen ollut tullut, että majapaikkaa vaihdellaan kuin muuttohaukka. Tontulle moinen ei sovi, mutta ehkä se näin lomalle menee.

Pääasiassa Siiri tutki kotiympäristöä ja keräsi voimia tuleviin maastoretkiin. Pääpaino valmisteluissa oli maastovarustuksen virittämisessä.

Kaikki pitää olla aivan samalla tavalla kuin Vilhollakin, muuten vuorille ei ole asiaa. Vilho on jotenkin niin vakuuttava, niin uskottava kun hän selittää kapineitaan Annikille, että miehen täytyy todella tietää mistä puhuu. Siksi Siiri on perehtynyt reppunsa Deuter Mini-Act-Lite 4.5:n säätöihin ja kaikkia sen hihnoja on kiskottu edestakaisin ynnä taskuja on avattu ja suljettu toistuvasti, että rensseli tulee tutuksi. Reppu täyttyy vähitellen lämpimistä vaatteista, sadevarusteista, lakeista ja sormikkaista, unohtamatta pientä punaista pipoa, jos mennään oikein korkealle ja kylmään. Eväitä varten on pusseja sekä sivutaskuihin on laitettu lukuisia minipussillisia nallekarkkeja.

Varustukseen kuuluu vielä pieni kompassi ja Siirin ylpeys, 25-osainen Sveitsin tonttuarmeija linkkuveitsi, lentokentältä ostettu upean punainen uutuus. Aivan oma osastonsa repussa on varattu kameralle, kiikareille ja matkapuhelimen varavirtalaitteelle  – onhan Susivuorillakin aina hirveästi optiikkaa mukanaan.  Huolella valitut maastovaatteet kenkineen kruunaavat kokonaisuuden ja Siiri tietää viimeinkin olevansa valmis maastoon.

Täysihoidossa oleminen pitää kiirettä, sillä ateriaväli ei ole pitkän pitkä, joten valmistelujen välillä tulee kiire ylärkertaan ruokapöytään. Illan pimetessä onkin sitten aika todeta valmistelujen edenneen hienosti ja kaiken olevan vähitellen kunnossa. Siiri kömpii Vlhon valtavan tyynyn taakse nukkumaan ja näkee unta jylhistä, pilviä halkovista vuorista.

3. Retki Ettaliin: Forelleja ja juomistaan kuuluisa luostari

Susivuoret nukkuvat melko pitkään. Asunto on niin hyvin eristetty, että yöllä alkanutta sadetta ei alakerrassa huomaa ropinastakaan. Mutta taivas on pilvinen ja vettä tulee Oberammergaussa iloisesti.

Aamiaisen aikana sade taukoaa ja taivas kirkastuu nopeasti. Ensimmäisenä Vilholla oli mielessä se, että päivän kävelyt eivät mitenkään onnistu, mutta pian näyttääkin taas siltä, että poluille voi lähteä. Kelin epävakauden takia korkealle ei kuitenkaan tee kovasti mieli. Kaksikko päättääkin tehdä tasamaan reissun kohti naapurikylää, Ettalia.

Susivuoret pakkaavat ahkerasti vuoristoreppujaan ja pienestä päiväreissusta päätetään ottaa kaikki ilo irti testausmielessä. Vilhokin laittaa vihreään rinkkaansa varavaatteita ja kaikenlaista hyödyllistä ihan painolastiksi. Saapahan kiskottua uuden rinkan remmit kohdilleen tänään, miettii Vilho tunkiessaan takkiaan kyytiin.

Sitten vaan ulos; ilma on nyt sateeton, miellyttävän raikas ja aivan passeli t-paitasillaan kulkemiseen. Ammer-joen rantapolku sopii erinomaisesti rentoon päiväretkeen. Joki virtaa matalana purona vieressä ja ympäristöä koristavat jylhät vuoret. Nämä Alpeiksi vaatimattomat huiput ovat ehkä 1400-metrisiä, mutta jyrkkiä ja kuusimetsäisiä.

Vilho sormeilee nuorison tavoin puhelintaan, sillä vehkeestä löytyy appsina korkeusmittari. Ja mittari kertoo sen, että Oberammergau on pääasiassa korkeudella 837 metriä. Tässä ollaan siis pienessä korkean paikan leirissä koko ajan, miettii Vilho. Edessä oleva Ettal on korkeudella 877, joten kapuamista ei tule pahemmin. Puhelimesta roplataan päälle myös Sports Tracker ja matkaa voi seurata karttasovelluksesta. Ja tietysti toisinaan voi napsia vielä kuviakin samaisella vehkeellä. Jos puhelin siitä selviää, niin Vilho todennäköisesti menee kuitenkin solmuun jossain vaiheessa.

Kävellessä pitää väistellä lätäköitä, mutta muuten meno on nautinnollista. Sää on ihastuttavan leppeä ja maisemissa ei ole valittamista. Minnekään ei ole kiire ja sekin tiedetään, ettei päivän lenkki ole haastava. Susivuoret herättää unelmoinnista tiaisparvi, joka likkuu joen rantapuissa. Vilho huomaa pyrstötiaisen ja pian kaksikko kiikaroi lintuja innoissaan. Parvi on tyypillinen sekaparvi, joukossa on talitiaisia, mutta lopultakin pääosa on pyrstötiaisia; osa niistä on hyvinkin pieniä, värivaihteluakin on jonkin verran.

Patikointi sujuu tasamaalla helposti. Välillä vastaan tulee saksalaisia eläkeläisiä, joita tervehditään paikallistapojen mukaisesti. Ammer on tosiaan pieni näillä main, mutta syynä on se, että ollaan lähellä joen lähteitä. Näiltä kulmilta, Ettalin ja Oberammergaun välistä joki alkaa, vuoripuroista ja lähteistä.

Susivuoret lähtevät joelta sivuhaaraa tai kanavaa – on vaikea sanoa kumpi se on  – pitkin kohti vanhaa myllyä, Ettaler Mühle. Jo muutaman metrin päästä kaksikko jähmettyy, sillä kirkkaassa, hiekkapohjaisessa uomassa uiskentelee mukavan kokoinen lohikala. Purohan ei ole kuin ehkä metrin syvä ja 4-5 metriä leveä ja kirkkaan veden läpi kaikki näkyy kuin kuvastimessa. Susivuorethan ovat tietysti aivan innoissaan ja ihastelevat tammukkaa optiikka miltei sauhuten. Kala onkin kyllä komea, ehkä 35-senttinen purotaimen, joka tarkastelee kaikkea, mikä kulkee veden pintaa pitkin.

Kun purotaimenta on ihasteltu ja kuvattu riittävästi, Susivuoret pääsevät eteenpäin. Viiden metrin päässä on seuraava lohikala asemissa, ja sitten pian seuraava. Myllypuron muutaman sadan metrin pätkällä hyönteisistä kiinnostuneita kaloja nähdään tusinan verran. Pari kertaa kaksikko pääse näkemään, kuinka taimen nappaa pinnalta hyönteisen – Annikki saa vonkaleesta muutaman melko hyvän valokuvan.

Puro tai kanava päättyy siis vanhaan myllyyn (Ettaler Mühle) ja sen komean rattaan tuntumassa on ravintola, sillä ollaan taas maantien vieressä. Ja arvatkaapa: päivän annoksista löytyy tietenkin forellia – Annikkihan sen heti huomaa terassin luona olevista liitutauluista.

Pian ollaan Ettalissa. Tätä pientä kylää hallitsee valtava luostarirakennus ja sen pääkirkon näyttävä kupoli. Vilhon forellintäyteisten ajatusten mielestä Ettalia hallitsee sen halki kulkeva päätie, sillä rauhallisen vuoripuron jälkeen maantien laita tuntuu meluisalta. Tässä onkin eräs avain kylien erilaisuuteen: päätie halkoo Ettalin ja siten se myös hallitsee sitä, mutta maantie kiertää Oberammergaun keskustan ja siten myös pääosa pärinästä jää sivummalle. Pääasiallisestihan nämä kylät ovat kylämäisen rauhallisia, mutta Saksa on ehkä sivistyneesti autoistunut maa, mutta autoistunut yhtä kaikki.

Kuten sanottu, Ettalia hallitsee benediktiiniläisluostari. Se on perustettu 28.4. 1330, joten mistään ihan tuoreesta instituutiosta ei ole kyse. Vilho ei tiedä, milloin munkit ovat laittaneet tohinaksi juomasektorilla, mutta nykyään alkoholibisnes vaikuttaa kyllä hyvin hallitsevalta toimialalta veljille – ja sehän on sopivaakin sopivampaa täällä Baijerissa. Susivuoret pysähtyvät turistikaupassa ja sieltä löytyykin kaivattu karttasarjan jatko-osa edellisen vuoden ostokselle tuttuun hintaan 9,95. Tästä muovitetusta kartasta näkee nimenomaan tämän alueen vuorireitit mainosti. Mukaan tarttuu vielä kahden euron valokuvaan perustuva panoraamakartta joka on huomattavan selkeä reittien hahmottamisen suhteen. Annikki löytää postikortteja. Seuraavassa kojussa päästäänkin sitten näkemään tarkemmin munkkien aikaansaannoksia.

Munkit ovat aika poikia tekemään olutta, sillä viereinen koju pursuaa erilaisia oluttyyppejä erilaisissa yhdistelmissä. Ilmeisesti oluita on varsinaisesti vain viisi erilaista, mutta etikettejä taitaa olla useampia. Kojusta saa ilmaisena kuuden pullon puisen kantokoriin, kunhan ostaa pullot. Oluthan on edullista, samaa  1 € /0,5 litraa -luokkaa kuin yleensäkin Saksassa.

Luostarin työ ei kuitenkaan lopu oluen ilosanomaan, vaan veljeskunta tuottaa myös viinaa ja likööriä. Seudun kaupat ovat pullollaan kuuluisaa Ettaler-likööriä ja täältäkin sitä tietysti saa kaikissa mahdollisissa kokoluokissa. Yrttiliköörit ja -viinat ovat vuoristoalueiden vakiokamaa ja siihen kun yhdistää benediktiiniläisvivahteen, niin nappituote on valmis. Susivuoret päättävät kuitenkin pysyä näistä taikajuomista toistaiseksi erossa, sillä reppumiehenä on turha ottaa liikaa lasitavaraa matkaseuraksi.

Vilho ja Annikki käyvät luostarin pihalla, kaupassa ja basilikassa lyhyesti. Ruskaretkeläisväkeä täälläkin on paljon, enimmäkseen vanhaa porukkaa. Itse kirkko on täyttä barokkia, ylitsevuotavine koristeluineen.

Oberammergauhun palataan muutaman nallekarkki- ja vesitauon avulla, nyt lähempänä tietä ja siten lyhempää reittiä. Päiväreissulle tulee matkaa 12 kilometriä. Lähellä Oberammergauta jokivarressa on muutama suomalaistyylinen koivu, mänty ja haapakin. Muuten puulajit ovat keskieurooppalaisempia ja kasvillisuus edelleen kesäisen runsasta.

Iltaan kuuluu myöhäinen keittolounas ja päiväunet, sitten vielä kirmaaminen kauppaan. Fiat 500C on saanut levätä parkkipaikallaan, siellä se yhä nököttää, Vilhon pieni leppäkerttu.

Päivällinen on ihan pimeää touhua, sillä Vilho huseeraa takapihan kaasugrillillä thüringeniläisten makkaroiden kimpussa. Pihalla ei ole lainkaan valoa ja yöllä on jo hyvin pimeää. Kohtuullisella liekillä ja taskulampun avustuksella, Vilho saa grillistä irti tasaisesti paistunutta makkaraa. Annikki onkin jo laittanut pöydän täyteen salaatteja, joten pöytään päästään heti kun Vilho vaan saadaan jakkaralleen.

2. Oberammergau vaakatasopainotteisesti

Tutustuminen uuden asunnon vuoteeseen venähtää Vilholla pitkäksi. Toki hän heräilee usein yön aikana, kuten aina ensimmäisenä matkayönä, mutta nukahtaa autaasti aina uudestaan.

Päivä on kirkas ja erittäin lämmin. Asteet ovat varjossakin 25 ja paisteessa on todella kuuma. Päivän ensimmäinen partiotyö on kahvinkeittimen putsaus ja laitteen kunnon tarkistus. Annikki laittaa runsaan aamiaistarjoilun ja pian kahvinkeitinkin alkaa jo tuottaa tulosta.

Aamupäivän ohjelma koostuu käynnistä turisti-infossa, etukortit rekisteröidään siellä, sekä seikkailusta autolla lähimaastossa. Susivuoret tiedustelevat kahden köysiradan parkkialueet ja käytännöt, molemmista löytyy myös Vilholle polun päätä vaelluksiaan varten. Mutta sää on huikean lämmin, tänään on vaikea ajatella nousua vuorille, siksi on ihan mukava pysytellä tasamaalla.

Iltapäivällä ruokana on grillivartaita, joskin vain paistinpannun kautta. Terassilla on ehditty nauttia ensimmäinen ulko-olut ja radler. Pitää hakeutua varjoon, ettei aurinko liikaa korvenna nahkaa.

Juomatukusta löytyy 5 erilaista Oktoberfest-olutta, mutta muissakaan kaupoissa ei tule vastaan Augustiner-panimon juomaa, tuota puuttuvaa kuudetta juhlaolutta. On kuitenkin mukavaa saada viisi ensimmäistä pulloa jääkaappiin. Näitä Vilho on odotellut viime vuoden retken perusteella.

Oberammergau on elävän oloinen kylä, täällä on hyvin kauppoja ja palveluita, monipuolisesti ravintoloita ja myös vipinää. Päätie menee kylän ohi, mutta varsinaisella pääkadulla on silti aika paljon liikennettä  – se ei kuitenkaan pahemmin häiritse. Susivuoret ovat toistaiseksi ohittaneet kylän vanhan keskustan, joten ehkä siellä on enemmän postikorttikelpoisia taloja. Mutta tässä tavallisen tien varressa talot ovat vähemmän historiallisia, vaikkakin ihan siistejä.

Ruuan jälkeen reipas kaksikkomme painuu petiin. Luvassa ei kuitenkaan ole mitään nuorenparin tyynysotanäytöstä, vaan ihan vanhan liiton päiväunet. Sekin on lomaluksusta kun sen oikein oivaltaa.

Iltapuolessa Annikkikin kömpii ison peiton alta kahvikeittimen äänten houkuttelemana. Vilho rapistelee auki laatikollista kissankieliä, ohuita suklaisia laattoja, joiden kantta koristaa kokonainen joukkue kissanpentuja. Ulkona operoi innokas mustarastas, se tuntuu pitävän huolta pihanurmikon ilmaamisesta. Katutason asunnossa ei ole tällä kertaa parvekkeen tarjoamia iloja, mutta pihalla on korvikkeena kolme terassipistettä, yhdessä niistä on iso kaasugrilli. Talossahan on yläkerrassa parikin kerrosta Susivuorten päällä, ne ovat isännän hallussa. Isäntää ei vaan näy mailla halmeilla, eikä näy naapuriasukkaitakaan. Täällä ollaan sitten ihan keskenään, miettii Vilho, ellei sitten joku tonttu jossain vajassa lymyä – ja pitäähän tuo mustarastas laskea ehdottomasti muonavahvuuteen mukaan.

Ihmeen reippailla matkalaisilla on vielä intoa iltakävelylle. Nyt nähdään kylän komeampaakin puolta. Täällä on paljon ravintoloita ja väkeä riittää tällä ilmalla terasseille. Perinteisten ravintoloiden terassit ovat suojaisia, kasvien ja pergoloiden ympäröimiä, toisinaan hieman katutasoa korkeammalla. Komeasti koristemaalattuja taloja on ydinalueella paljon ja niitä ravintoloita jatkuvasti, perinteisistä paikallisista italialaisiin ja kiinalaisiin.  Susivuoret pistäytyvät vielä tutkimassa pari kauppaa ja palailevat sitten lämpimässä illassa jokivartta kotinurkille.

Illalla televisio näyttää pelin Suomi–Saksa. Ystävyysottelun keskeinen asia on kuitenkin Bastian Schweinsteigerin jäähyväiset maajoukkueesta. Saksalaiset osaavat ottaa juhlapelistä kaiken irti ja "Basti" saa päivänsankarin täyden käsittelyn. Annikki on ahkeroinut keittiössä ja Vilhokin saa mainiota liharuokaa salaattien kyytipojaksi. Yö on tumma. Naapurista tulee savun tuoksua, mutta lämmitämiseen näinä samettisina öinä on vähän tarvetta.

1.b Siirin ensimmäinen matkapäivä ja se todella tarkoittaa ensimmäistä

Hei porukat!

Pientä päivitystä tässä taas minultakin, nimittäin Siiri on lähtenyt ilmojen teille! On a-i-v-a-n valtavasti kerrottavaa, sillä kaikki on ollut ihan uutta.

Kentälle matka meni mukavasti Vilhon matkalaukussa, Susivuorten näppäillessä tikettiautomaattia oli sopivasti aikaa nousta kyydistä ja tarkastella paikkoja.

Kansainvälinen lentokenttä! Kaikkialla on valtavasti väkeä, laukkuja ja vilinää. Väistelin siinä pyörillä kulkevia laukkuja ja kummastelin kielten moninaisuutta, kun juoma-automaatin takaa ilmestyi maailmanmiehen ottein vanhempi kenttätonttu. Tämä tonttuherra, nimeltään Avi, kiskoi minut heti syrjemmälle ja pois niiden valtavien laukkujen alta. Hän ohjasi minut pikemmiten takahuoneeseen. Takahuoneessakin oli melkoinen vilske, sillä se oli oikeastaan varsinainen halli. Matkalaukkuja kiisi pitkin liukuhihnoja ja ilmastointi vain humisi.

Tällä Avilla oli ihan mukava nurkkaus siellä alueella, jota hän muuten nimitti tekniseksi tilaksi. Nurkkaustaan senioritonttu kutsui loungeksi. Siellä oli pari mukavaa nojatuolia ja pian päästiinkin jutustelemaan termospullokahvien ääreen. Ystävällinen isäntä tarjosi kasvis-wrapit - en tuntenut moista täytettyä leipää lainkaan, mutta Avin mukaan nämä olivat lentokentillä arkista muonaa. Olihan se wrappi maittavaa, eikä kahvissakaan ollut moitittavaa. Lentomatkailijan kyllä kelpaa, kunhan vaan on oikeus päästä loungeen.

Kentälläkin kuulemma oli tonttua kuin pipoa, kertoi Avi. Hän valvoi matkatavaralogistiikkaa (sana ei minulle oikein avautunut), mutta paljon oli porukkaa myös lentokoneiden kimpussa. Jylisevä ääni kertoi aina välillä, miten joku kone taas nousi Helsinki-Vantaan kentältä. Avi katseli toistuvasti kelloaan ja mutisi sellaista kuten “Oulun kone lähti taas myöhässä” tai “Olipa Arlandan koneella ärhäkkä startti”.

Loungessa aika meni rupatellessa oikein mukavasti ja se erikoinen wrappikin vei nälän. Lentoni tiedot tentattuaan Avi istutti minut pienen kärryn pienelle lavalle ja ja niin lähdimme kohti “geittiä” mikä ikinä se sitten olikaan. Pian olimme ulkoilmassa ja sielläkin oli vipinää, junamaisia ajoneuvoja, busseja ja henkilöautoja suhasi lentokoneiden lähellä. Itse koneet olivat valtavan kokoisia valkoisia sukkuloita pienine ikkunoineen. Ja pian taas ilman täytti mykistävä jyly, kun kiitoradalla kone kiihdytti ja nousi taivaalla. “Rigan kone ihan ajallaan”, sanoi Avi jälleen kelloaan vilkaisten.

Lähellä konetta, teräsportaiden alapäässä Avi vihelsi terävästi ja hetken kuluttua portaita asteli aivan käsittämättömän tyylikäs tonttunainen. Nyt Avi hyvästeli minut ja kiitin kaikesta. Saapuneelle naiselle Avi sanoi” Katsothan että tämä neiti pääsee mukavasti Müncheniin.”. Sitten pappa oli jo vaunuineen kadonnut huoltotien vipinään.

Tyylikäs tonttudaami kertoi nimekseen Silke ja sanoi olevansa lentoemäntä. En ole kyllä koskaan nähnyt niin näyttävää tonttua: Upea sininen jakkupuku, kengät ja pieni lakki sävy sävyyn. Kaikesta näki heti, että siinä on kokenut maailmantonttu joka säteili eleganssia ja itsevarmuutta. Silke ottikin tilanteen heti haltuun ja ohjasi minut varmoin ottein lentokoneeseen, siellä pieneen kabinettiin, jossa oli kuin olikin kolme istuinta.

Lentoemännällä tuntui olevan kiirettä ennen lentoa, joten istuin vain ja katselin ikkunasta matkatavaravaunun purkamista. Vilhonkin laukku sieltä kulki hihnaa pitkin syvälle lentokoneen uumeniin. Ennen lentoa kuului jännittäviä kuulutuksia ja sitten lentoemännät alkoivat taukojumppaa muistuttavan rituaalin. Se huvitti aluksi, mutta sitten tajusin, että kyse olikin jostain turvajutusta ja vakavoiduin. Kuvaelman mukaan happiletkuja putoili koneen sisäkatosta ja pelastusliivejä pystyi myös puhaltelemaan omatoimisestikin. Siitä hetkestä alkaen olin varma, että kone putoaa, henki salpautuu hapen puutteessa ja lopuksi joudutaan uimasilleen mereen. Koko matkavillitys alkoi kertakaikkiaan kaduttaa. Silke ehti siinä välissä pistäytymään ja toi tarjottimella pienen lasin likööriä. Sain myös käpäliini kiiltävän  kuvaston, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia ylellisyystarvikkeita, verrattomin verottomin hinnoin. Liekö kuvaston vai liköörin syytä, mutta matkailu alkoi taas tuntua riskeistä huolimatta makeammalta. Näin jo itseni uuden kellon ja uusien korujeni kanssa maailman estradeilla, uusi laukku täynnä tarpeellista eletroniikkaa.

Olisin pelännyt nousukiitoa valtavasti, ellei Silke olisi osannut rauhoitella minua ja hänen oma tyyneytensä tuntui tarttuvan. Kiitoradalla lentokone piti käsittämätöntä melua ja metelin kasvaessa myös vauhti kasvoi sellaisiin lukemiin, etten ole moisia koskaan autossakaan kokenut. Pensaat ja puut vilistivät silmissä, kone ravisteli ja täristi hieman mutta säntäsi ammuksen lailla aina vain eteenpäin pitkin alla kiitävää rataansa. Sitten tunsin kuinka pyörät irtosivat maasta ja koneen nokka nousi taivasta kohden. Pidättelin henkeäni, kun kone nousi puiden, teiden ja talojen ylle, pian ohuen pilvenkin läpi. Vieressäni Silke oli sulkenut silmänsä ja oli aivan kuin hän olisi nukkunut, niin rauhallinen hän oli. Silloin mietin sitä, miten tavallinen tonttu voi koskaan tottua tällaiseen lentämisen ihmeeseen niin, että rentoutuu kuin laiturilla ja sulkee vain silmänsä.

***

Voisin naputella vaikka kuinka paljon lentämisestä, kertoa siitä miltä maailma näyttää korkealta ja tarinoida myös ruokailurituaaleista lentokoneessa. Se syöminen kun muistuttaa jotain askartelua, sillä pöytä on pieni ja kaikki on yleensä pakattu tiukasti. Pakettien avaaminen ja juomalasien pystyssä pitäminen siinä piskuisella pöydällä on kuin akrobatiaa. Mutta ei mennä sen tarkemmin siihen. En sotkenut edes pahasti matkanuttuani ja koneet kuulemma siivotaan aina lennon jälkeen.

Perillä Saksassa linnottauduin tiukasti Vilhon reppuun, sillä vastassa oli aivan järjettömän iso lentokenttä. Se oli kuin kymmenkertainen Helsingin vastaava ja vipinää ja kieliä oli yhä enemmän. Lentokentässä on jotain innostavaa, kaikki on hienoa ja muodikasta – oikeastaan ainoa tuttu ja arkinen näky täällä olivat Vilho ja Annikki. Pitää kuitenkin hämmästellä sitä, että Susivuoretkin ravasivat tuolla isolla näyttämöllä kuin kotitanhuvilla. Koko ajan he tiesivät minne mennä.  Välillä hypättiin jopa junaan, sillä siirryttiin kuitenkin vain lyhyt pätkä. Sitten ravi jatkui taas jalan.  Oikeastaan en tiennyt koko aikana mihin tässä mennään.

Kentältä Susivuoret poistuivat laukkunsa saatuaan. Münchenin kentällä kiersi tunsinan verran laukkuhihnoja, ja alon ymmärtää paljon aamupäivällä kuulemastani asiasta Suomessa. Kaikkiaan melkoinen show on kulissien takana ennen kuin Vilho päästi kiskomaan kassit tuosta karusellista matkaansa.

Eipä aikaakaan kun Vilho suunnisti suureen autotalliin ja otti siellä haltuun mustan pikkuauton. Autoon lastattiin aivan koko omaisuus, sitten ajettiin parin puomin kautta kadulle, sitten pikatielle ja aina vain eteenpäin. Tuntui siltä, ettei mikään kohta hämmästytä.

Maantie oli kuusikaistainen kilparata. Liikenne tuntui sujuvan, mutta nopeudet olivat jotain aivan huikeaa luokkaa. Pian ympäristössä oli kuitenkin aivan valtavia vuoria ja niiden lomassa pujoteltiin lopulta yhteen kylään. Osa taloista oli upeasti koristeltu, seinillä oli kauniita maalauksia ihmisistä, tontuista ja eläimistä.

Toistui samanlainen rituaali kuin autonkin kanssa, Vilho otti jostain lokerosta avaimet ja sitten vain asetuttiin taloksi tänne jonnekin. Illalla käytiin kaupassa, pysyin visusti mukana seurassa. Outoa ja pelottavaa on tällainen vieraaseen taloon asettuminen. Koko projekti tuntuu hieman laittomalta: Ollaan vieraassa maassa, auto on jonkun toisen ja sitten mennään jonkun toisen taloon asumaan. Tämä tonttu menee nyt kyllä nukkumaan, josko uusi päivä toisi valaistuksen tähän seikkailujen päivään. Ja onhan tämä ollut melkoinen päivä!

1. Paluu Baijeriin

Myrsky on kulkenut Suomen halki ja vaihtunut saderintamaksi. Edellisen päivän on satanut epäsäännöllisesti, mutta runsaasti. Eletään elokuun viimeisiä päiviä. Tiistaiaamuna Vilho ja Annikki lähtevät lentokentälle.

Matkalla voi sattua monenlaista ja ensimmäinen tapahtuma on vastassa jo kotoisalla bussipysäkillä. Nuorimies saa epilepsiakohtauksen ja hämmennyksestään havahduttuaan Vilho rientää pitämään potilaan päätä ensiapuohjeiden mukaisesti. Poika selviää tilanteesta ihan hyvin, mutta ehtii lyödä päänsä kaatuessaan. Vilhoa harmittaa vietävästi, ettei hän ehdi ajoissa poikaan kiinni ennen kuin tämä kaatuu. Pitäisi olla valppaampi, valmiimpi. Poika pääsee kuitenkin pian jaloilleen ja istumaan pysäkin penkille. Muitakin auttajia on vähitellen löytynyt, kunhan joku tekee ensimmäisenä jotain.

***

Lentokentällä kaikki käy nopeasti, pian ollaan ilmassa. Matkaa tehdään Lufthansan väreissä tutulla konetyypillä A321-200. Pilvien yllä on kaunista, kuten aina Vilhon mielestä. Suomen yllä pilviä on paljon, etelämpänä taivas muuttuu poutaisemmaksi ja pilvet valkoisiksi.

Susivuorien loma on viimein alkanut pitkän työkesän kääntyessä syksyksi. Ilmojen reittibussi A321 kulkee jälleen kohti Müncheniä. Vilho katsoo ikkunasta ja näkee poutapilvien reunustaman Gdanskin rannikon. Meri näyttää olevan saaria täynnä, mutta se on vain harhaa, sillä vedessä näkyvät pilvien varjot.

Loman alkumetrien tutuin tuntemus on uupumukselta maistuva väsymys; kuin pitkittynyt maaliintulo mittavan juoksun jälkeen - sillä matkalle pitkää aina myös valmistautua ja jaksaa lisäksi se mittava ensimmäinen päivä. Loman ensimmäinen on todellisuudessa työjakson viimeinen -–ja raskain – päivä.

Perillä Münchenissa Vilho on kuitenkin positiivisesti hämmästynyt siitä, miten jotkut asiat voidaan todella laittaa toimimaan. Suuren vuokraamon hyvin tuoreena kanta-asiakkaana Vilhon nimi välkkyy vuokraamon seinän monitorissa. Monitori kertoo käytännössä parkkipaikan numeron kerroksineen – asiakas painelee suoraan talliin ja auto odottaa papereineen ja avaimineen siellä. Vilho poimii mukaan vielä tutusta kaupasta saapuvan Annikin. Ulkona on sellaiset 28 astetta ja aurinkoa piisaa, ilma tuntuu kostealta. Lentokenttärakennusten muodostamalla torilla on esittelyssä parikymmentä erilaista Porsche-mallia, mutta läheinen Bayern Münchenin fanikauppa on tällä kertaa täysin remontissa.

Ison autotallin kutoskerroksessa on arkena melko hiljaista ja jo kaukaa Vilho näkee piskuisen autonsa. Tuolla se on, aito Fiat 500! Kaikki aiemmat yritykset saada tätä retropikkuautoa ovat kilpistyneet siihen, että vuokraamot ovat työntäneet eteen aina jotain isompaa ja hienompaa, mutta nyt näyttää tärpänneen.

Auton avaimet ovat kojelaudan päällä, samoin vuokrasopimus, ovet ovat auki. Asiakas ajaa palvelutiskin ohi, allekirjoittaa sopimuksen, näyttää ajokorttinsa ja ajaa tiehensä kun puomi nousee. Ei kaupankäyntiä, ei jonottamista tai arpomista. Vilhon profiili kertoo firmalle kaiken mitä Vilho haluaa, ei ole tarinoitavaa. Loistava systeemi.

Rakas maantie saa Susivuoret pian, ensin pitää kaksikon tavarat vain istuttaa pikkuautoon. Itse asiassa tuo moderni Topolino on yllättävän tilava ja lopulta vain Vilhon saksalainen matkalaukku päätyy italialaisauton takapenkille. Musta mikkihiiri ajetaan ulos kolossaalisesta autotallista ja sitten mennään taas etelään.

Matkassa ei ole suurempia erikoisuuksia, suunnistuskin onnistuu hyvin. Ajoa tulee pitkälti toistasataa kilometriä, sillä kaksikko kiertää Münchenin keskustan hyödyntäen hyvin laajaa kehätietä. Lopulta maisemassa näkyvät maalina Alpit, mutta sää on utuinen ja huiput ovat pääasiassa piilossa.

Oberammergau on eräs näistä Garmisch-Partenkirchenin lähistöllä sijaitsevista pienemmistä alppikylistä. Vuosi sitten Susivuoret ajoivat tästä ohi, mutta muuten paikka on uusi.

Asunto löytyy pian. Tällä kertaa paikalla ei ole vastaanottokomiteaa, vaan avaimet saadaan koodilukon suojaamasta avainlokerosta. Väsyneet Susivuoret majoittuvat pikaisesti ja käyvät sitten kaupassa. Vasta myöhemmin on aikaa levähtää. Vilho käy suihkussa ja Annikki on laittanut salaattia. Syödään myös leipää ja tarjolla on viiniä. Vähitellen matkalaiset alkavat asettua ja kaikenlaisten kulkuneuvojen jyly ja kohina alkaa jäädä taustalle. Yöllä on ihan pimeää, se sopii väsyneelle Vilholle hyvin.

0. Saunatonttu seuramatkalle: Susivuoret suuntaavat jälleen Saksaan

Siiri Saunatontun raportteja, osa 1.

Morjesta porukat!

Ajattelin minäkin vähän kirjoitella tänne nettiin, kun melkein kaikki muutkin niin tekevät. Aiemmin ei ole pahemmin tullut riipusteltua, mutta nyt voikin ottaa vahingon takaisin, etenkin kun löytyi tällainen valmis palsta täältä Susivuorten sivustoilta!

Heti terveisiä kaikille tutuille! Täällä ollaan ihan tosissaan matkatunnelmissa ja olen pakannut innoissani tuota ihka uutta Deuterin minireppuani.

Mutta on mulla ihan asiaakin.

Ensinnäkin pitää sanoa, että meistä saunatontuista ja tontuista yleensä on todella vähän asiallista tietoa liikkeellä maailmassa ja sen lisäksi on vielä paljon ihan virheellisiä käsityksiä. Ajattelin, että täällä verkkoviestinnässä voisi korjata näitäkin käsityksiä samalla kun kerron lomareissusta. On parasta varmaan aloittaa itsestäni.

Mä olen tosiaan Siiri Susivuori, tällainen vetävä ja nuorekas saunatonttumimmi täältä Stadista (ja sinkku!). Olen asunut isäntäväen kanssa sellaiset viisitoista vuotta kimpassa, heti siitä asti kun tää talo rakennettiin ja sauna valmistui. Mä olen sitten ollut vakituisessa työsuhteessa Annikilla ja Vilholla. Viihdyn kyllä ihan hyvin ja edut on kohdillaan.

Monet tosiaan kuvittelee, että tontut pyörii vain landella, joissain museorakennuksissa tai korkeintaan harvakseltaan ulkomuseoissa. Se on just täysin väärä mielikuva. Aika lailla samaan aikaan muiden suomalaisten kanssa meilläkin alkoi sotien jälkeen silmitön maaltapako ja kaupunkeihin tultiin työn perässä.

Nyt eletään oikein tonttujen kulta-aikaa, talleja ja saunoja kaupungeissa on ihan älyttömän paljon. Tässä ei tartte tapella mistään savupirtistä jokun landetontun kanssa tai olla valtaamassa jotain perinnemökkejä kylmissä saarissa ja kansallispuistoissa. Sitä paitsi nykyään kuvioissa pyörii kaikenlaista digitonttua ja muita ihan uusia elämänmuotoja, joista tuohivirsujengi ei osannut edes unelmoida. Sitä mä en oo koskaan käsittänyt, miksi koko muun maailman muuttuessa tonttujen olisi pitänyt jäädä jonnekin tuppukylään lyhteitä kasaamaan ja katsomaan lahoavassa reessä kun kirkonkylät kuihtuu.

Osahan meidänkin porukoista on tietysti pirun perinnetietoista ja ne luuhaa loputtomasti jossain luonnonrauhassa ja agraarimestoissa kontit selässä vaikka mitä tapahtuisi. Kesämökithän on aikamoisia hittejä tonttujen kesken, mutta on niissä usein pirusti ylläpitämistä. Munkin sukua – tosiaan terveisiä! – on pitkälti jossain Savossa, kun ne on niin innoissaan siitä savusaunastaan. Olin siellä taas kesällä lomilla ja siitä asti on saanut itseään juuriharjalla jynssätä. Hyttysiähän siellä oli ihan järkyttävästi – ja surkea langaton verkko.

No nyt mun pitää mennä jo nukkumaan kotilauteille, että olen sitten pirteänä reissussa. Se piti vaan vielä sanoa, että kyllä on hienoa viimein päästä ulkomaille ja isäntäväki on kyllä ahkerasti valmistellut tätä meidän seuramatkaa Saksaan! Mä olen kyllä a-i-k-a täpinöissäni, mahtavaa päästä lentokoneeseen, vieraisiin maihin ja näkemään ihan uusia paikkoja.

Mä laitan kyllä pari riviä heti varmaan lennolta. Voikaa kaikki hyvin! Terkkuja!

Siiri