2. Tutuilla paikoilla – ja Bataclan, joka kuitenkin lienee pakko mainita

Siitä on todellakin kymmenen vuotta, kun Susivuoret viettivät kuukauden täällä yhdennessätoista kaupunginosassa. Vilhon päässä on kuitenkin enemmän ajatuksia ensimmäisen vuorokauden kokemuksista kuin vanhoista muistoista. Ensimmäinen päivä ulkomailla on aina tavallaan vahvin ja merkittävin, sitten alkaa sopeutuminen ja mukautuminen eivätkä asiat enää pistä silmään niin vahvasti. Siksi aamukahvin jälkeen Vilho käyttää tovin sen miettimiseen, mitä tällä kertaa on jo nähnyt huolimatta siitä ettei missään ole vielä edes käyty.

Eilinen vierailu kaupunginosan Lidlissä oli kiinnostava. Kaupassa väki oli osittain hyvin köyhää, kaikkiaan vahvasti niin sanottua tavallista kansaa ja osittain myös laitapuolen kulkijaa. Nuoriso haki hieman halpaa juhlajuomaa viikonloppua varten, samoin muutama hampuusi – kaikkiaan siis tutun kotoisaa menoa. Kassaneidit olivat etupäässä mustia ja asiakkaissakin oli paljon afrikkalaistaustaista väkeä. Meno kaupassa oli siistiä ja mutkatonta.

Kadulla on vilinää ja Vilhon tunnelmat ovat hieman kuin kotoisassa Kalliossa. Väki on monen kirjavaa ja osittain myös kertakaikkisen nuhjuista kaupunkiväestöä. Kaikki mitä näkyy, huokuu sanaa "urbaani"– metsät ja pellot ovat täältä yhtä kaukana kuin taivaan satelliitit. Annikki kipaisee vielä FranPrix-markettiin hakemaan patongin ja palaa kaupasta Chablis-valkoviinillä varustettuna; laukusta pilkistää patongin kärki, joten leipääkin on saatu. Vilho havahtuu tarkkailutoimistaan kadulla ja matka asunnolle alkaa. Kulmaravintolan edessä ranskalaismies komentaa koiraansa odottamaan ovella, mutta melko pian koiralle tulee leikkikaveri kulman takaa ja kiusaus juoksennella liikkeen edessä kimpassa osoittautuu liian suureksi. Isäntä säntää ulos brasseriesta ja komentaa koiran takaisin oven suuhun. Pentu näyttää katuvalta ja asettuu paikallensa uudestaan. Vilhoa naurattaa. Nuori nainen painelee napit korvissa lenkille pitkin katua ja Vilho miettii mielessään, missä ihmeessä tyttö aikoo juosta tässä katuviidakossa. Vilinä jatkuu ja Susivuoret katoavat sivureittiä pitkin omalle asunnolleen. Menneen illan mietinnöistä Vilho palaa kuitenkin tähän päivään, kun kahvikin kupissa loppuu.

***

Tänään on vuorossa sunnuntaiohjelmaa ja hyvin maltillinen kävelyretki tutuille paikoille. Hautausmaan kupeessa katsotaan tarkemmin kirkko, joka näkyy näyttävästi Susivuorten asunnon ikkunasta. Notre-Dame du Perpétuel Secours on tavanomainen mutta jylhä kaupunkikirkko, rakennettu 1800-luvulla. Kirkossa on palmusunnuntain jumalanpalvelus ja tupa on aivan täynnä. Susivuoret seuraavat hetken kirkonmenoja ja jatkavat sitten matkaa entisen asuntonsa suuntaan.

Kymmenen vuoden takaisen asuinpaikan tarkastelu on melkoinen nostalgiatrippi. On oikein mukavaa katsella vanhoja, hyvinkin tuttuja paikkoja, taannoista kotiovea ja lähikauppoja, kulmakunnan liikeeitä. Mielenkiintoista on huomata sekin, miten jo kymmenessä vuodessa yksityiskohdat katoavat mielestä – nyt on miltei mahdotonta tunnistaa sellaisia liikehuoneistoja, joissa toimijat ovat tällä välin kokonaan vaihtuneet. Tuolloin käytetyn pikapesulan tarkka sijainti ei enää ole itsestään selvää, mutta jossain tuossa se toimi, viittoilevat Susivuoret toisilleen.

Muutaman minuutin matkan päässä vanhasta asunnosta tullaan Square du Bataclanille. Vaikka Bataclanin iskujen pääepäilty on juuri kiinniotettu Brysselissä, Vilho ei mielellään tästä aiheesta puhu. Hiljaiseksi menee mies myös Bataclanin konserttipaikan edessä. Eipä Vilho pahemmin ole Suomessa siitä puhunut, että järjettömät iskut tuntuivat yhtä pahalta kuin Suomeen olisi isketty. Ei Vilho ranskalainen ole, mutta sen verran eurooppalainen, ettei Pariisin terroritekoja voinut sillä kuitata että Suomessa ollaan turvassa ja kaukana, jotenkin kokonaan sivussa. Nyt juuri ei tunnu yhtään kaukaiselta, eikä tuntunut iskujen aikanakaan. Sen verran umpihullut asemiehet tallasivat Vilhon karttakirjalle, että tapaus tuntui pirun pahalta, liiankin läheiseltä. Samalla tavalla henkilökohtaiselta tuntuvat Suomeakin koskevat historialliset tapahtumat, vaikka ne olisivat tapahtuneet ennen Vilhon tai jopa hänen vanhempiensa syntymää. Toisissa tapauksissa henkilökohtaisuus syntyy tuttujen paikkojen kautta, kuten Pariisissa. Yhtä kaikki löytyy kosketuspinta ja yhteys; ja se tuo lähelle tapahtumat tunnelmineen ajan ja matkankin takaa.

Vielä kymmenen minuuttia kävelyä ja edessä on Place de la République. Tasavallan monumentilla on satoja kynttilöitä, kylttejä, viestejä ja julistuksia. Pääsanoma iskulauseissa on kuitenkin yksinkertainen: Rauha ja Pariisi voittavat lopulta. Vaikka patsasryhmä on jalustoineen muuntunut tällä kertaa iskujen uhrien muistoalttariksi, niin vihaa tästä paikasta ei voi aistia. Surullisen tunnelman päällä lepää jotenkin vahvana se henki, että tämäkin kriisi selätetään.

Hiljainen Vilho on koko ajan tiennyt sen, ettei terrori-iskuja voi näissä vaellustarinoissa väistää sen enempää kuin vanhoilla kunnailla käymistäkään. Pohjimmiltaan ajatuksena on se, ettei Vilho halua antaa iskujen tekijöille ja heidän teoilleen yhtään enempää palstatilaa kuin on pakko. Näitä miettiessä ja tuttuja, pitkiä katuja astellessa Vilho pistää pikkuhiljaa pistettä näiden veritekojen pohdinnoille.

***

Iltapäivällä Vilho keittelee pastaa ja lounaan jälkeen hänet tavoittaa suomalaismiesten tutusta ajanvietteestä, lattian moppaamisesta. Asunto on toki siisti, mutta lattialla on kevyt kerros pölyä. Sukkaisin liikkuva Vilho moppaa kevyesti huushollin lattiapinnat ja sukankuluttaminen sujuu asunnolla sitten mukavammin.

Tänään vietetään pyhäpäivää hyvin vapaassa ja rauhallisessa hengessä eli oikeastaan mitään ei tehdä. Pelejä voi seurata vähän internetistä ja aika tovi vierähtää myös vuoteessa päivälevolla. Pariisin taivas on yhä harmaa, mutta Vilho on jotenkin täysin varma, että sää on pikkuhiljaa paranemassa.

1. Pariisiin, Pariisiin jälleen kerran

Maaliskuun puoliväli näyttää parhaita, vaikkakin talvisia puoliaan. Helsinki-Vantaalla on kirkas lauantaiaamu ja lumi hehkuu puhtaanvalkoisena aamuauringossa. Maahan on tullut pakkasjakso ja korkeapaine hallitsee säätä.

Kylmää sääjaksoa erikoisempi ilmiö on se, että Vilho on loungessa ja painii innokkaasti moniviljasämpylän kimpussa. Annikki sormeilee Prosecco-lasiaan, Vilho Marimekon kahvimukia. Miksi ihmeessä virkailijat ovat päästäneet Susivuoret loungeen?

Annikki on taannoin järjestellyt hieman lentopisteitä ja tästä on ollut seurauksena pariskunnan lennon kohottaminen bisnesluokkaan. Kaksikko on kuitenkin ollut niin rennosti liikkeellä pisteineen, että lounge-mahdollisuutta on ajateltu ensimmäisen kerran vasta kenttäbussissa. Siinäkin vaiheessa lapsellinen Vilho on ollut enemmän innostunut bisnesluokan tuomasta priority-turvatarkastuksesta. Mutta niin vaan matkalippuna toimiva paperinpala on kelvannut lentokentän loungen päästötodistukseksi ja kohtapa Vilho jo kokoaa nakkeja ja munakasta kulmikkaalle – ja aivan liian pienelle – desing-lautaselle.

Sämpylä on hyvää, mutta toisen leivän jälkeen pitää jo lähteä portille. Kerrankin kentälle on tultu sopivasti, eikä aivan liian aikaisin. Pian pariskunta on jo koneessa ja istuu toisella rivillä katsellen muuta matkustavaa kansaa, joka ohi vaeltaa. Bisnesluokassa on viisi ihmistä ja tarjoilu pelaa.Vilho syö jugurttia, täälläkin munakasta ja pienen sarven. Myöhemmin kun tarjottimista on päästy, Annikki tilaa shamppanjat ja sitten Vilho mahtuukin jo kaivamaan tietokoneensa ja muut romunsa esille.

Pariisi. Kaupunki on tuttu, mutta aina kiinnostava. Vuoden aikana terrorismi on tehnyt hallaa paikkaan liittyville mielikuville, mutta vuosihan on kaikkiaan ollut raskas koko Euroopalle. Susivuoret ovat menossa kaupunkilomalle ja tällä kertaa on tarkoitus myös lepäillä. Pariisissa on se hieno puoli, että siellä on lystikästä vain olla ja lomailla, mutta tarvittaessa tekemistä ja nähtävyyksiä löytyy loputtomasti.

***

Lentokoneessa on sopivasti aikaa lukea. Vilhon matkakirjana on pariisilaisen filosofin elämäkerta. Jean-Marc Fanfaron (1910-2000) oli vuosisatansa merkittävämpiä ranskalaisajattelijoita ja melkoinen persoona muutenkin. Jäyhää Vilhoa on aina kovasti innostanut Fanfaronin rohkea, räiskyvä ajattelu. Pariisilainen oli usein ristiriitainen lausunnoissaan. Hän oli välillä erittäin vaikeaselkoinen, toisinaan sitten hyvinkin suorasukainen, mutta aina hänen mielipiteistään syntyi hälyä ja julkista keskustelua. Jean-Marc Fanfaronin elämäntarinakin on täynnä rikkaita vaiheita alusta loppuun asti. Vilhoon tämä kaikki tekee suuren vaikutuksen ja niinpä hän tarttuu elämäkertaan täynnä harrasta ihailua ja silkkaa intoa.

“Ainoastaan saksalainen saa kirjoittaa elämäkertani, mutta se on tehtävä englanniksi”, julistaa kirjan takakansi ranskalaisfilosofin määräystä teoksen laatimisesta. Poikkeuksellisesti Fanfaron perustelee vaatimuksensa: “Saksalainen ymmärtää parhaiten ajatteluani, koska sen juuret ovat  saksalaisissa filosofiassa. Mutta englanti on se kieli, joka tekee tästä kaikesta riittävän ymmärrettävää.”  Elämäkertaa voidaan pitää Fanfaronin viimeisenä suurena siirtona, vaikka pariisilainen on ollut jo pitkään haudassa. Siinäkin hän noudattaa kehittämäänsä  “salaperäisen suorasukaisuuden” lakia, ja häivyttää jälkensä  – tässä tapauksessa sen, että hän oli umpiranskalainen kulttuurivaikuttaja. Niinpä pitkän odottaminsen jälkeen virallinen elämäkerta on lopultakin julkaistu. “Sfinksin tanssi” (2015) on saksalaisen yliopistomiehen Karl Nichtbinin suurtyö ja antaa varmasti vastauksen lukuisiin suurmiestä koskeviin kysymyksiin mutta todellakin englanniksi ja Lontoossa julkaistuna.

***

Puolenpäivän jälkeen Annikki ja Vilho pääsevät jatkamaan matkaansa lentokentältä. Pariisin Charles de Gaulle on suuri, kuhiseva lentokenttä. Suomesta tuleva pääsee hyvin nopeasti todella kansainväliseen ja multikulturaaliseen tunnelmaan. Vuorossa on RER-junamatka Pariisiin ja paikallisjunamatka vie Gare du Nordille, niin kuin monen muunkin matkalaisen tie. Sitten vaihdetaan reippaasti metroon ja jatketaan kohti Père-Lachaisen hautausmaan aluetta.

Pariisi on erittäin harmaa, sillä taivas on täysin pilvessä. Lentokentältä tullessa Vilho katsoo junan ikkunasta näkymää. Radan vieressä olevat talot ovat hyvin vaatimattomia, paikoin lähes hökkeleitä. Roskaa ja graffittia on paljon. Hieman kauempana radasta talot ovat hienompia, mutta pääasiassa esikaupunkimiljöö on tasoltaan vaatimatonta. Suuria kerrostalojakaan ei kyllä ole. Amerikkalaisten turistien virta näkyy heti kentällä ja myös junissa. Pariisi vetää kovasti väkeä  rapakon takaa ja on aina vetänyt.

Asunnolla on emäntä vastassa, tutustuminen asuntoon käy pian ja paperiasiat hoidetaan kuntoon. Asunto on hyvä, pohjakaavaltaan sokkeloinen mutta miellyttävä.

Iltapäivän ja illan Susivuoret lepäävät. Kaupassa käydään kahdesti, mutta aikaa jää myös päiväunille. Ilta käytetään muuten taloksi asettumiseen ja ensimmäinen päivä Pariisissa alkaa olla vähitellen hoidettu.

21. Paluu: Palma - Zürich - Helsinki: Linkkuveitsen verran mietittävää kotimatkalle

On juuri se hetki, jolloin Vilho huokaisee ja työntää asunnon oven kiinni viimeistä kertaa. Siihen hetkeen voi helposti jäätyä, sen on Vilho huomannut, sillä juuri silloin lähtö on konkreettisimmillaan. Oven sulkeminen on kiireen keskelläkin murskaavan haikea hetki ja täynnä nostalgiaa, vertauskuvallisuutta. Mutta avaimet on jätettävä, ovi suljettava ja selkä käännettävä.

Keli on pikkuisen tuulinen, puolipilvinen. On mainio matkustussää.

Vilho ajelee Mallorcan saaren halki ja bensatankki alkaa olla kokonaan tyhjä kun ollaan jo lentokentän kupeessa. Bensiiniin menee tasan 50 euroa ja kilometrejä sillä hintaa tullaan saamaan 700.

Auton palautus on poikkeuksellisen helppoa Palman kentällä ja etenkin Vilhon vakiovuokrafirman vastaanotto on ystävällinen ja rento. Vastaanottaja kysyy vain, onko kaikki kunnossa, ottaa avaimet ja kiittelee. Susivuoret ovat kassiensa kanssa "vapaina" ennen kuin Annikki ehtii edes tajuta autopalautuksen tapahtuneen.

Terminaalissakin helppous jatkuu, ilman suurempia jonottamisia laukuista päästään ja yhtä jouhevasti turvatarkastuksesta. Sävy on edelleen kaikessa ystävällisen miellyttävä.

Susivuorten seuraava kulttuuripysähdys on ruokalavalikoiman tutkimisen jälkeen tukeva hampurilaisateria. Edessä on koko päivän lentoseikkailu, joten nyt päätetään tankata mutkattomasti ja reilusti.

***

Aikanaan  ilmasta Susivuoret näkevät Formentorin niemen hienosti, aivan kuten saapuessaankin saarelle. Sitten tulee pilvisempää ja avomerivaihe. Lennon parhaita paloja on jälleen liito Alppien yllä, aivan Mont Blancin ja Matterhornin tuntumassa. Vuoriston keskeltä sukelletaan peltoalueelle ja sitten maahan Zürichissä.

Lentojen sovittaminen Helsinkiin asti tekee tällä kertaa sen, että edessä on useamman tunnin odotus Zürichin kentällä. Kenttä on toki siisti, mutta kaikki siellä on kallista, vesipullosta alkaen. Ydinodotusalueella ei ole pahemmin penkkejäkään, taitaa pankkiväki istua loungessa tai jossain paikan kalleista kuppiloista.

Vilho on hyvin hämmentynyt, sillä tax-free-myymälät kauppaavat sveitsinlinkkareita. Hän kiertää ja kiertää kenttäaluetta, mutta totta se on, tässä ollaan turvatarkastetulla alueella ja edessä on Victorinoxin oma liike, josta saa hyvin laajan valikoiman linkkuveitsiä. Muutamassa tuliaiskaupassa on kilpaileviakin merkkejä, mutta Vilho ei löydä sentään suosimaansa Wengeriä. Ja niin se vaan on, että tällä kentällä voi ostaa vaikka pussillisen näitä verrattomia työkalu-teräaseita ja marssia lentokoneeseen. Vilho toteaakin Annikille, että näin on tässäkin asiassa Sveitsissä ihan omat säännöt.

Eväiden syömisten, terminaalivaellusten ja odottelun jälkeen päästään Helsinkiä kohden. Finnair tarjoaa ruhtinaallisen matka-aterian: vettä, mustikkamehua, teetä tai kahvia. Matka menee kuitenkin kivasti.

Kotona kaikki on kunnossa ja Vilho juo litran vettä, pistää farkkutakkinsa tuulettumaan parvekkeelle ja kömpii Annikkinsa viereen. Ennen työpäivää on on aikaa viiden tunnin uniin, mutta se riittää mainiosti siihen, että Vilho ehtii nähdä unta jostain tulevasta, mielenkiintoisesta matkasta.

20. Sangriaa, mantelipuita ja loputtomasti kyyhkysiä

Polonsa ohjaimissa Vilho miettii sitä, miten vähän kirjoittaja saa maisemaa tekstiinsä. Ajatellaanpa vaikka Mallorcan värikästä maaseutua, jossa vihreää on aina jossain suunnassa ja maa voi olla mustaa, harmaata tai punaista; kallioiden tuodessa harmaata ja vaaleaa näkymän reunoille.

Oikeastaan kaikkialla on kyyhkysiä. Niitä on saarella muutamaa lajia, mutta tällä seudulla on paljon sepelkyyhkyjä, jotka ovat Suomessakin tuttuja ja Palmassa näkyi runsaasti pieniä rinnakkaislajeja, ehkä lähinnä turkinkyyhkysiä. Petolintujahan täällä on paljon, isohaarahaukkoja ja sitten nuolihaukka, joka operoi Susivuorten uimarannan läheiyydessä.

Polku tai kapea tie Mondragón uimapaikkaa vie maalaismaiseman halki. Oikealla on mantelipuita, mahdollisesti vasemmallakin, mutta etupäässä kummallakin puolella on kyyhkysiä kuivissa puissa ja maassakin. Kiviaitaa on tien molemmin puolin, miltei kuin Menorcalla, mutta näiden aitausten takia kaikki perinteisemmät (pikku) tiet ovat aika hankalia sumppuja.

Susivuoret pulahtavat veteen, siellä on muutama pieni meduusa ja runsaasti kaloja. Taivaalla on aluksi pilviä ja saksalaisia on vain muutama hiekkaosuudella. Erakkomaiset suomalaiset kävelevät kraaterimaisen kovaa ja terävää rantakalliota pitkin pidemmälle lahden suulle ja lepäilevät siellä iltapäiväänsä.

Kotiin palataan kaupan kautta, koriin valitaan muutama tuliaispullo ja muuta tuotavaa.

Ilta on tutun rutiinin mukainen. Terassilla nautitaan kuitenkin ennen pakkaamista kaikessa rauhassa sangriaa ja oliiveita, hieman muuta pientä purtavaa. Tämäkin ilta on lämmin ja aurinko hellii Susivuoria. Aivan kaksin ei iltapäivää istuta, sillä joukkoon on taas liittynyt pari kissaa kuin muina miehinä. Toisinaan kyyhkynen lentää talon yli tai näkökentän lävitse, aivan kuin viikonlopun rientoihin kiirehtien. Toisinaan joku lintu pysähtyy naapuripihan palmussakin, jonka lehdet kahisevat majesteetillisesti toisinaan tuulessa. Nyt palmusta lähtee mustarastas palmun pikkuisen rapsahtaessa. Kyyhkyset eivät täällä ole mitään häiritseviä puluja, vaan istuvat mukavasti miljööseen, metsäkaistaleita ja palstoja elävöittäen

Loppuilta pakataan, mutta vielä ehditään syödä Annikin laittamana merellistä ruokaa, simpukoita pienen höystön kera. Lintujen paikoin eksottinenkin laulu alkaa hiljetä talon takana olevassa tiheikössä.

19. Automatkalla Tramuntanossa ja Formentorin kärjessä

Musta Polo kiitää kirkkaassa päivässä jälleen kohti Manacoria. Annikki puristaa kameraa käsissään ja Vilho katselee maailmaa aurinkolasiensa takaa. Edessä on Manacor, sen kyllästyttävä puistotie, joka tarvitsee kokea ohittaaksen kaupungin ja sitten viimein tasankoa ja tie kohti Incaa.

Pian käy ilmi se, miten kirkas päivä on, sillä Tramuntanon vuoristo näyttäytyy nyt todella komeana edessä. Ennen kaupunkia alue on maaseutua peltoineen ja aukeineen, sitten itse Inca vaikuttaa elävältä, mutta jotenkin samalla tavalla epäyksilölliseltä kuin monet Mallorcan kaupungit. Täällä on nahkatavaroiden ja -vaatteiden liikkeitä, sillä  toimiala on alueen perinteinen erikoisuus.

Incassa ollaan jo vuoriston juuressa ja matka jatkuu nyt kohti rinteitä. Edessä on Selva, seuraavaksi Caimari ja sitten ollaan jo profiilissa ja kovassa nousussa. Näkymät alkavat pian olla häikäiseviä, karuja mutta hyvin jylhiä. Pyöräilijöitä on suhteellisen paljon tästä eteenpäin koko päivän, alue on suosittua harjoitusaluetta ihan globaalisti ammattipyöräilijöiden keskuudessa.

Vuorilla merkittävä maisemat vilisevät Vilhon silmien sivukulmissa, mutta tie ei anna pahemmin armoa sivuvilkuiluun. Täällä ei ole näköalapaikkoja kuin parissa kohdassa ja ajo vain jatkuu ja jatkuu. Mallorcan sääntönä on aina ja kaikkialla se, että väkeä on kaikissa kohteissa reilusti; se koskee myös pysähdyspaikkoja.

Tramuntanon vuoristosta saadaan kuvia parilla pysähdyksellä. Yhden kerran Vilho palaa reilusti taaksepäinkin, sillä maasto alkaa laskea liikaa ja näkymät muuttua, joten jos kuski haluaa edes pari kunnon kuvaa ylemmästä alueesta, niin palaaminen on tehtävä.

Pollençassa syödään lounas, joka on maittava ja edullinen. Täälläkin tarjotaan leipää aioli-majoneesin kanssa ja oliiveita alkupalaksi. Ruokailun jälkeen alkaa varsinainen kieputus, kun noustaan Formentorin niemen mäkisille teille. Pyöräilijöitä on täälläkin rinnettä tahkoamassa mutta tietysti myös paljon turistiautoja.

Paikka on kuitenkin hieno, sillä karut, jyrkät vuoristomaisemat yhdistyvät satumaiseen merimiljööseen kaikkialla Formentorissa. Susivuoret ajavat aivan kärkeen asti, majakalle, josta näkymät ovat kyllä sekä rinteille että merellä huikeat. Ilma on lämmin näinkin korkealla mäellä ja merellisessä maisemassa. Kalliot ovat kaikkialla koruttoman karuja ja kasvillisuus sitkeää puuta ja pensasta. Kivi on paikoin lähes kokonaan valkoista, mutta mukana on myös monenlaista harmaan sävyä. Eteen levittyvä meri näyttää rannattomalta, taivaalla purjehtii muutamia poutapilviä. Täällä ei ole hiekkaisen laguunin rantaidylliä palmuineen, mutta muuten näkymä on matkaopaskuvien laatua ja kuten sanottu, aivan huikea kaikkiin suuntiin.

Edessä on paluumarssi kotiin, ensin kieputusta alamäkeen, sitten läpi tasankojen ja pikkukaupunkien.  Alcudian alue sivuutetaan  ja rannikon tasainen kosteikkoalue.

Asunnolla vastassa on armeijallinen kissoja, jotka ovat kuitenkin jonkin verran jalkaväkijoukkuetta kurittomampia. Annikki huoltaa pienintä pentua erikseen, että se selviäisi talven yli. Tämä kissa, Kieppu, viedään keittöön syömään lusikallinen muonaa, loppujen parveillessa terassilla.  Muut katit ovat vahvemmilla ateriajonossa, eivät edes aidosti kovin nälkäisiä ja lähinnä kiinnostuneita seuraavan aterian laadusta.

Vilho grillaa vielä auringonlaskua odotellessa, sillä pussissa on vielä hiiliä. Toisella kierroksella tiiligrillissä valmistetaan pihvit, mutta sitä ennen halsteriin pistetään sipulia ja paprikaa.

Ulkona on hieno tähtitaivas ja päivä on ollut hyvä. Kissat lähteävät vähitellen yöpuuhiinsa ja pentukin tuntuu pärjäävän omillaan. Susivuoret käyvät nukkumaan, vaikka Vilhosta tuntuukin edelleen siltä, että maantie kiemurtaa silmissä ja kurvit vuoristossa eivät lopu koskaan.

18. b Farkkutakki arvioi ajoneuvon

Nössö-Vilhon ensimmäinen autovuokraus reissussa ei mennyt farkkutakin mieleisesti, joten onneksi Palmassa rotsi oli mukana alusta loppuun vuokraamon tiskillä. Takki sai Vilhon suggestoitua sellaiseen tilaan, että tällä kertaa kuvankaunis vuokraamon nainen ei tyrkännyt Vilholle mikroauton avaimia. Nykäisy sieltä ja puristus täältä ja Vilhosta sukeutui todellinen autovuokrauksen Harry Potter (Takki haluaisi ajatella "James Bond", mutta Vilho on sen tason pelle, että Potter on parhaimmillaankin parempi vertaus).

Tarinoinnin jälkeen Vilho sai Volkswagenin avaimet. Kulupelinä olisi saksalainen Polo, eikä mitään ranskalais-japanilaista sardiinpurkkia. Tämä alkaa jo kelvata takille, vaikkei kyseessä mikään urheiluauto olekaan.

Auto on musta! Kyllä, väri merkitsee farkkutakille paljon, vaikka näin miehiselle rotsille moinen voidaan lukea heikkoudeksi. Naulakossakin on tullut tappllua, kun Vilhon vintage-nahkatakki on pilkannut farkkutakkia tämän "herkkyydestä" ja "naisellista värisilmästä". Pah, nahkatakki ei ymmärrä autoista mitään, Farkkutakki sen sijaan on niellyt Vilhon selässä kilometrejä tuhansittain ja nähnyt maantien ilot, surut sekä monen monta menopeliä.

Musta Polo, siis. Mittarissa pyörii kymppi, mutta kosla on siististi pidetty ja rekisteröity vasta keskellä heinäkuuta. Joku dorka on peruuttanut kiesin saarella kiviaitaan, mutta siitä on jäänyt vain pieni, lähes näkymätön vekki takamuoveihin. Saksalainen vuokraamo on imuroinut auton hyvin, eikä pesussakaan ole valittamista. Tämä on sentään jostain kotoisin, olivat päästölukemat mitä olivatkaan todellisuudessa.

Pelissä on viisi vaihdetta, vakkari eli vakionopeuden säädin ja runsaasti ajotietokonetietoa. Takista on vanhemmiten tullut hieman perso kaikille tilastotiedoille koskien keskikulutusta, keskinopeutta, trippimittareita ja ajon taloudellisia tietoja, kuten tyhjäkäyntiseisonta-aikaa. Ai niin, auton perässä seisoo vielä teksti TSI Bluemotion Technology.

Mutta Polo kiihtyy kunnolla! Tämä ei ole mikään Vilhon suosima halpa, motoroitu rullalauta, vaan oikea auto. Ohjaus pelittää kuin unelma ja auto pysyy tiessä napakasti mäkisissä mutkissakin eikä mitään turhia ravistuksia tule kotikulmien rikkonaisilla teilläkään. Tavaratilassa on välipohja ja sen poistamisen jälkeen romua mahtuu hyvin. Takapenkki, jolle takki muuten usein paiskataan, on sekin asiallinen. Taitavat jakkaratikin olla ihan kunnossa, koska Annikkikaan ei ole penkeistä valittanut.

Näin pitää toimia kun autoillaan, tuumii takki. Ja onhan se ollut helppo huomata, että Vilhokin diggaa autoaan aika lailla, ei ole vaan asiaa tohtinut mainita, kun hössöttää niiden kulttuuri/sivistys/setäjuttujensa kanssa aina vaan loputtomasti.

Katsotaas vielä vähän kovaa dataa – samassa takki jo ropeltaa auton dokumentit hihallaan esiin: Menopelin on valmistanut Volkswagen AG, Berliner Ring 2 D-38440 Wolfsburg. Kuutiotilavuus on 1197 ja maksimipaino 1590 kg. C02-päästöjen määrä on 107,00 mutta kuten tiedämme viimeaikaisten tapahtumien mukaan, ei näistä olla niin nöpönnuukia. Tässäkin vehkeessä on sen verran tietokonetta, että se kusettaa vaikka bingossa ja myy osakkeet oikealla hetkellä – ei näitä vehkeitä millään mittausletkuilla harhauteta. Farkkutakkia päästöt eivät paljon huoleta, kyllä Saksanpoika huolehtii siitä, että meno maittaa ja homma käy, ei tässä tavallinen takki parista molekyylistä piittaa yhtään mitään.

Kansiossa on vielä kolariturmailmoituspapereita, mutta ne farkkutakki heittää pihaan ja nauraa räkäisesti päälle. Sisustus autossa on miellyttävän hillitty, aavistus vihertävään päin murrettua, tummaa ja harmaata kangasta, jossa on ruutuja istuintasossa, tuttua ja toimivaa Isoflexiä siis. Muuten kaikki on perin teknistä ja toimivaa, erityiskiitosta saavat sisätilan valot. Peräluukusta löytyy takin tutkimusten mukaan myös espanjalaisittain kaksi varoituskolmiota, mutta pohjaluukun alla oleva tavara sitten jo ihan kiihottaa takkia, niin että sen napit alkavat hehkua: Kumho-merkkinen vararengas, nätisti asetellut kromityökalut ja miehekäs tunkki! Ei siis mitään purkumipohjaisia paikkasarjoja vaan kunnon kamaa.

Maantiellä homma käy ja vuoristo-osuuden aikan takki suorastaan hurraa takapenkiltä! Polo ei yski mäessä, vaan kipuaa kiemuraisia vuoristoteitä Vilhon puristaessa rattia kuin heikkopäinen. Ja se tietuntuma! - mutta siitä taisikin olla jo puhetta. Takki päättää lähetyksensä täältä tähän. Vrooom!

18. Uintiretkeä ja hiljaiseloa: Cala Mondragó

Rosoinen ja kraaterimainen rantakallio tuntuu jalkapohjissa tossujen läpikin, kun Vilho saapuu lahden suulle. Ulappa avautuu nyt eteen rannattomana ja Vilho huomaa kaivanneensa merta. Niinpä, mereen ehdittiin tottua Palman parveketalossa ja ennen kaikkea Menorcan rantahuvilalla.

Susivuoret ovat rannalla pienessä lahdessa Santanyin suunnalla. Täällä on luonnonpuisto, Parque Natural de Cala Mondragó, jossa on myös uimarantoja. Rannalla ollaan nyt toistamiseen samassa paikassa. Keli on pikkuisen tuulinen ja hieman pilvinen, mutta rantaelämä kyllä onnistuu. Snorklatessa Vilho on nähnyt useita kalalajeja ja vuonomaisen kivilahden pohjassa on aivan hienoa santaa, veden ollessa kuitenkin kirkasta.

Katseen vangitsee hillittömän suuri huvijahti naapurilahden suulla. Veneessä on useita kansia ja ulkoterassejakin kolmessa tasossa. Monenlaista muutakin venettä liikkuu aluella ja päivää tullaan paistattamaan suojaisen lahden suulle tai muuten uimaan venekyydin vaihteluna.

Mallorcalla Vilhon on yllättänyt kaikkinainen turismin vipinä. Täällä on loputtomasti aktiviteettitarjontaa matkailijoille mikroautoista sauvakävelyyn. Jos jossain on kävelyreitti, niin tienposkessa on 20 autoa ja kävelijöitä kaikilla säillä. Paljon saarella on ns. maaseutua ja korpimaista, kuivaa rinneseutua. Mutta autoteillä on paljon liikennettä ja kaikkialla, jossa jotain toimintaa on tarjolla, on väkeä. Ei näihin syksyisiin vuodenaikoihin edes Manner-Espanjassa rannoilla väkeä tungeksi, vaan oman rantapaikan löytää helposti, eikä sinne kukaan tule. Mutta täällä perheitä riittää ja jokaisella kaistaleella on joku pohjoisen asukki roiskuttamassa ja riemuitsemassa.

Vilho on hieman myös sitä mieltä, että pohjoisen liikennekulttuurin aggressiivisuudesta on jotain tarttunut tämän saaren ajotapoihin. Ihmiset ovat tiellä malttamattomia ja nopeudet ovat suuria. Kokonaisuudessaan Vilhosta alkaa vaikuttaa siltä, että Mallorcalla on paljon väkeä, jotka käyvät täällä usein tai asuvat saarella osan vuodesta. Tämä väki ei välttämättä ole mitenkään eteläisen rentoa, vaan tuskailee sitten liikenteessä "turistien" hidastelua ja arpomista. Osalla porukasta tuntuu lisäksi olevan kiire suorittamaan jotain lomatyötään ja elämään aktiivisesti...

Illalla  eletään taas ulkoterassilla. Vähitellen Susivuoret alkavat tajuamaan sen, että koto-Suomessa sää on painumassa nollaan asteeseen ja tällainen pihaelämä alkaa olla pian hyvin vähissä. Annikki laittaa keittiössä suuria gamberetti-katkarapuja ja lisäksi kylkiäisenä parsaa vihreiden papujen kanssa.

Sohvalla Vilho ehtii muistella setänsä ajatuksia ja eilisiä kirjasta lukemiaan juttuja. Setä liikkui aikoinaan Tramuntanan vuoristossa ja reagoi vahvasti turismin silmittömään nousuun Mallorcalla. Sedän matkakirja onkin sävyltää pamflettimainen ja täynnä huolestumista ympäristöstä. Massaturismi tuli varhain ja voimalla ja sedän oli väistyttävä muille maille retkiltään. Silti Vilhoa kiinnostaa sedän oppi "kokonaissivistyksestä." Nykyaikana jo sana "sivistys" kuulostaa jäykän vanhakantaiselta turhuudelta. Mutta tarve sivistymiseen ei ole kadonnut mihinkään, vaikka sana vanha onkin eikä parempaa ole keksitty.

Sedän kokonaissivistys oli ideaali, jonka mukaan piti nähdä, kokea ja oppia. Setä korosti kielitaitoa, kulttuurintuntemusta, historiaa, mutta myös ruokakulttuuria ja viinitietoutta.  Ja klassista musiikkia, soittotaitoa. Eipä siinä mitään, tuskin Vilho olisi koskaan oppinut mitään soittamaan, ellei olisi saanut sedästä mallia siitä, että sellaistakin voi tehdä. Mutta aina ja kaikessa setä korosti matkailua ja sen mahdollistamaan sivistymistä ja silmien aukeamista. Nämä tärkeät asiat ovat tänä päivänä raskaan kuuloisia, aivan kuin liian juhlallisia, mutta sedälle ne olivat elintärkeitä seikkoja ihmiseksi tulemisessa.

Pohtiessaan sedän paikoin paatoksen sävyttämiä puheita, Vilhon kaataa mallorcalaista punaviiniä lasiinsa ja menee hetkeksi pihalle. Yö on viilentynyt ja kaste on laskeutunut vahvana. Pihassa seisovan Volkkarin lasit ovat kosteudesta huurussa. Mutta taivaalle levittyvä tähtitaivaskin tuo sedän tarinat mieleen, kun yötaivaan tuntemuskin on pitkälti sedän opettamaan, miettii Vilho ja katsoo missä päin taivasta Orion tänään on.

Lukijatkin pitää nyt vapauttaa sedästä, kuten myös Vilhon mietteistä. Mutta tuuli, vaikkakin ehkä vasta nouseva. puhaltelee siitä suunnasta, joka saa Vilhon tapaiset maatakiertävät mustalaiset lähtemään tielle ja taas kulkemaan, ihmettelemään ja elämään.